Sosiaalisen median areenoilla

Tammikuun viimeisenä keskiviikkona Jere Majava luennoi aiheesta Sosiaalinen media ja sen välineet. Näistä välineistä olin itse kuullut aiemmin vain yhdestä, Twitteristä, muista en ollut aiemmin kuullutkaan. Jostain syystä kuitenkin tämä nimenä jo tuttu Twitter oli se, joka eniten jäi mietityttämään.

Luennolla vakuutuin melkein jo siitä, että kyllä ihmisen täytyy olla Twitterissä mukana! Sieltä voi (käsittääkseni) valita, mitä seuraa, ja toiset ihmiset toimivat siellä ikään kuin filttereinä. Olisi mahdollista seurata kiinnostavia uutisia, blogeja, kenties oman alan julkaisuja… Olin siis jo melkein rekisteröitymässä käyttäjäksi (aloitussivu oli auki edessäni ja sormeni näppäimellä valmiina painamaan), mutta kun luennoitsija kertoi siitä, miten Twitteriä käytetään konferensseissakin, minulla tuli jälleen se tunne, että tämä on jostain toisesta maailmasta. Jostain toisesta, ihmeellisestä, kehittyneestä, kiehtovasta – toisaalta aika pelottavasta – maailmasta.

Se on kumma tunne. Ihan kuin katsoisi scifi-elokuvaa, mutta se tunteen kummallisuus tulee juuri siitä, että olen tässä elokuvassa itse mukana. Tuijotin kai jälleen suu auki luennoitsijaa, kun hän kertoi, että konferensseissa ihmiset twiittaavat (tämä kai se termi on?) ja kommentoivat keskenään konferenssia tai esittävät luennoitsijalle kysymyksiä. Siis mitä?! Jos huoneessa on viisikymmentä ihmistä, kommunikoivatko he todella tietokoneidensa tai älypuhelimiensa kautta? Luennoitsijamme vaikutti itse innostuneelta asiasta ja kertoi, että näin ihmiset todella ovat aktiivisia ja osallistuvat. Olen muuten itse aina tulkinnut epäkohteliaaksi luennolla tietokoneen tai puhelimen näppäilyn, mutta ilmeisesti se ei välttämättä sitä ole.

Tämä Twitterin käyttö konferensseissa sai minut perumaan aikeeni siihen rekisteröitymisestä. Jäin miettimään sitäkin, kuinka ihminen pystyy keskittymään yhtä aikaa luentoon ja Twitterin näppäilyyn? Ilmeisesti siis pystyy, mutta jääkö keskittyminen pinnalliseksi? Hajoaako keskittyminen? Tekniikka on hurjasti kehittynyt, mutta onko ihmisen aivot ja toiminnatkin kehittyneet siten, että on mahdollista tehokkaasti seurata luentoa ja kommunikoida Twitterin kautta? Vai onko ihmisellä aina ollutkin kyky käyttää useaa havaintokanavaa ja toimintoa yhtä aikaa, ja hän on vain joutunut odottamaan, että joku keksii Twitterin?

Entä sosiaalinen vuorovaikutus? Miksi vierekkäin istuvien ihmisten pitäisi kommunikoida Twitterin kautta, mikseivät he voi ottaa katsekontaktia toisiinsa ja olla vuorovaikutuksessa perinteisesti puhumalla? Tämä oli oikeasti niin käsittämätöntä minulle, että mietin jälleen, missä maailmassa elän ja onko se sama maailma, missä Twitter-kansakin elää. Itse peräänkuuluttaisin perinteistä kommunikaatiota varsinkin näinä aikoina, kun puhutaan syrjäytymisestä, masennuksesta, yksinäisyydestä. Jos yksinäisenä menen johonkin konferenssiin, eikä edes siellä kukaan katso minua silmiin eikä sano mitään, miten saan kontaktin toisiin ihmisiin? Twitterillä, Facebookilla ja muilla sosiaalisen median välineilläkö?

Tämä kaikki saa minut kyllä pohtimaan, pitäisikö minun kuitenkin kokeilla Twitteriä. Ihan vain sen vuoksi, että voisin olla perustellusti sitä vastaan. Mieleeni tulee ystäväni, joka vastustaa ja on aina vastustanut härkätaisteluja, mutta halusi ehdottomasti mennä eräällä Espanjan lomallaan katsomaan härkätaistelua. Hän perusteli tätä sillä, että voidakseen oikeasti olla härkätaistelua vastaan, hänen täytyisi ainakin kerran nähdä, mitä se on. Ja niin hän meni paikalle, tosin osti lipun areenan viimeiselle rivillä eikä oikeastaan uskaltanut eikä pystynyt katsomaan koko taistelua, mutta ainakin hän nyt voi sanoa olleensa paikalla ja pysyvänsä kannassaan. Tämän perusteella ehkä voisin liittyä Twitteriin ja pysytellä areenan takarivissä. Ihan vain tietääkseni, mitä vastustan.

Osaamattomuuden luvallisuus!

Viime keskiviikkona Jere Majava luennoi meille aiheesta “Web 2.0 ja sen merkitys tutkimukselle”. Kuuntelin ja tuijotin luennoitsijaa herkeämättä koko luennon ajan, ja kun luento loppui, minulle tuli sama tunne kuin hyvän ja mukaansatempaavan elokuvan loputtua: ihan kuin olisin herännyt mielenkiintoisesta unesta ja pulpahtanut taas tähän maailmaan.

Miten on mahdollista, että uppouduin luentoon sellaisella intensiteetillä? Minuahan ei teknologian eikä sosiaalisen median pitänyt kiinnostaa lainkaan. Luennoitsija oli hyvä puhuja, totta,mutta sen lisäksi tilanteessa oli jotain muuta koukuttavaa: en tiennyt aiheesta etukäteen mitään, en osannut antaa minkäänlaista määritelmää käsitteelle Web 2.0 eikä minulla ollut ennakko-odotuksia sen suhteen, mitä luento pitäisi sisällään. Kaikki olikin niin uutta luennolla, että tunsin olevani scifi-elokuvassa tai jossain toisessa todellisuudessa sisällä. Hämmästelin, miten on mahdollista, etten ollut koskaan kuullutkaan suurimmasta osasta asioita, joita luennolla mainittiin. Yhdessä luennoitsijan lauseessa oli kolme käsitettä, joista en ollut koskaan kuullutkaan: yksi niistä oli prezi, kahta en enää muista.

Miksi tämä tietämättömyyteni ja osaamattomuuteni ei kuitenkaan tuntunut kiusalliselta? Todennäköisesti siksi, että minulla oli lupa olla tietämätön. Annoin itselleni luvan kysyä mitä tahansa kysymyksiä ajattelematta, että paljastaisin tyhmyyteni. Juuri tämä luvallinen osaamattomuus oli niin ihanaa! Oman alani luennoilla ja seminaareissa ei oikein voi aina paljastaa, että joku keskeinen termi on sekoittunut toiseen tai unohtunut tai toisaalta ehkä jäänyt kokonaan oppimatta. Mutta tällä luennolla sitä ei tarvinnut ajatella!

Kun siis pystyin oikeasti keskittymään ottamaan tietoa vastaan ja pyrkimään prosessoimaan sitä, nautin valtavasti luennosta. Kerrankin minulta ei kulunut energiaa siihen, että olisin pyrkinyt vaikuttamaan tietävältä, pätevältä ja ylipäätään ajantasalla olevalta. Luento iski minuun niin syvästi, että paasasin siitä illalla kotijoukoillekin (jotka katsoivat silmät pyöreinä, kun pudottelin nimiä kuten Kickstarter, Chromebook ja Prezi). Kehaisin vielä kotijoukoille, että ensi viikolla harjoitellaan ainakin Yammerin käyttöä ja puhutaan Academia.edusta (lupasin pitää pienen tiivistelmän näistäkin sitten kotona).

Nyt ollaan siis siinä kynnyksellä, että voisin jopa ottaa askeleen nykypäivän teknologiamaailmaan ja alkaa hyödyntää sosiaalista mediaa (kunhan ensin selvitän, mihin sitä tarvitsisin). Hurjaa tämä on, mutta taitaa viedä mennessään!

Tutkija hukassa tietoverkossa

Aloitin väitöskirjatutkimukseni menneen syksyn aikana, joten tutkijana olen vasta alkutaipaleella. En tiedä, missä pimennossa olen elänyt tietoteknisen ja teknologisen nykymaailman ja sosiaalistuneen median suhteen, sillä olin kuvitellut, että teoreettisesta osuudesta selviäisin kirjojen ja kirjastojen avulla. Hävettää kyllä tunnustaa tällainen musta aukko tiedoissani tänä aikana, kun kaikki tuntuvat luovivan sujuvasti ja sukkelasti sosiaalisen median ja tietoverkon pyörteissä, mutta kun kerran on kyydistä pudonnut, haastavaa on enää vauhdissa kyytiin hypätä.

Ihmetykseni olikin suuri, kun huomasin, että suurin osa tarvitsemistani artikkeleista ja lähdeteoksista onkin virtuaalisessa muodossa! Olin ajatellut viettäväni paljon aikaa kirjastoissa – jossa saisin tarvittaessa apua kirjastojen ystävälliseltä henkilökunnalta – mutta olinkin itsekseni ja erittäin avuttomana tietokoneen edessä. Yritin toki löytää jotain Googlen kautta, mutta tie tyssäsi lyhyeen. Tuskailin aikani asian kanssa enkä oikein kehdannut kysyä keneltäkään, kunnes lopulta avauduin hiljattain yliopisto-opintonsa aloittaneelle ystävälleni, joka tiesi mainita Nelli-tiedonhakuportaalista. Askel eteenpäin siis tietoverkkoviidakossa.

Syksy meni siis lähinnä ihmetellessä ja tein kaikkeni, jotten joutuisi etsimään mitään hankalaa verkosta. Kerran yritin saada yhden tenttikirjan käsiini elektronisessa muodossa, mutta hämmennyin ja hätäännyin jo pelkästä yrityksestä niin kovasti, että kävin lukemassa kirjaa kirjastossa – sitä kun ei sannut lainattua kotiin fyysisenä kappaleena, elektronisessa muodossa se olisi toki onnistunut.

Kaikesta tästä kuvaamastani johtuen ilmoittauduin innolla Tutkijat verkoilla –kurssille. Tavoitteeni oli oppia hakemaan artikkeleita ja lähdeteoksia verkosta, kaikki muu opittu olisi ylimääräistä hyvää ja tervetullutta.

Ensimmäisellä luennolla saimme tehtäväksi tehdä blogin ja sen perustaminen tuntuikin ihan suhteellisen selvältä, mutta itse (julkisen) blogin pitämiseen liittyen minulla on kasapäin kysymyksiä ja epäilyksiä: Onko kannattavaa ylipäätään ”höpistä” julkisesti verkossa? Enhän kuulu edes Facebookin enkä mihinkään, missä pitäisi paljastaa jotain itsestäni tai ajatuksistani täysin määrittelemättömälle yleisölle (myönnän, että väitöskirjan valmistuttua sekin on luettavissa ja saatavilla lukijakunnalla, joka on minun hallintani ulkopuolella). Mutta mikä on niin merkittävää sanottavaa, että haluaisin jättää sen verkkoon luettavaksi blogiini? Entä jos kirjoitan jotain, jota myöhemmin haluan käyttää jossain artikkelissani tai muussa julkaisussa, niin onko se enää minun vai onko joku jo napannut jonkun hyvistä ideoistani? Ja jos sen siis voi kirjoittaa mitään merkittävää ja huipputärkeää siinä pelossa, että joku sen idean veisi, niin kannattaako ylipäätään kirjoittaa mitään? Omistanko siis blogikirjoitusteni tekijänoikeudet vai yritänkö vain olla kirjoittamatta mitään liian hienosti oivallettua ja keksittyä?

Tällä hetkellä tavoitteeni Tutkijat verkoilla –kurssin suhteen on saada jonkinlainen suhde blogeihin ja hahmottaa edes jotenkin sosiaalista mediaa eli esimerkiksi saada pohdittua, mitä muuta sosiaalinen media on kuin Facebook ja mihin sitä tarvitaan. Voisinko itse jotenkin hyödyntää sosiaalista mediaa? Onko se muutakin kuin hömppää, viihdettä, provosointia ja puoliksi ajateltuja ajatuksia?

Odotan nyt, mitä kurssi tuo tullessaan ja herääkö kiinnostukseni todella sosiaalista mediaa ja tietoverkon suomia mahdollisuuksia kohtaan. Opinko hyödyntämään (ja olemaan pelkäämättä) tätä työvälinettä? Entä onko olemassa mahdollisuus, että alkaisin nauttia tietoverkon käyttämisestä? Voinko jopa jäädä koukkuun sosiaaliseen mediaan kuten monet muutkin? Tämä jää nähtäväksi ja selviää seuraavien viikkojen aikana.