A Capable Parent project. Justice through Education –seminaari 16.5.2013.

Esittelin ensimmäisen kerran väitöskirjani tutkimusasetelmaa ja kerroin kenttätyöstän Helsingin yliopistossa pidetyssä Justice through Education -seminaarissa.  Samaisesta tutkimuksesta kirjoitin syksyllä yhteisartikkelin Pirkko Matkaselän kanssa Kieliverkoston lehteen otsikolla “Osaava vanhempi – toiminnallista suomen kielen oppimista äiti & lapsi –ryhmässä”.

Tämän merkinnän yhteyteen liitän JustEd-seminaarissa pitämäni esitelmän abstraktin. Olen kiinnostunut ja kiitollinen kaikista kommenteista, ehdotuksista, vinkeistä ja keskustelusta tutkimukseeni liittyen!

 A Capable Parent project – stay-at-home mothers learning Finnish

I am doing ethnographic research in the Finnish language and culture course which  is aimed at stay-at-home mothers in the Helsinki metropolitan area. The group consists of 10 mothers who participate in the group with their children.

There are both low-educated and high-educated mothers, and some of them are also non-literate, but they all study in the same mother & child activity group. Their teacher is a social worker who has no pedagogical education. Besides learning the language this education is aimed at strengthening parenthood and helping mothers in supporting the growth of their children in the Finnish society.

I have been very much inspired by the dialog-based pedagogy of Paolo Freire. Freire’s pedagogy opposes adaptive and passivating education and aims instead to action and change – not only to construe information. My research aims to find out about the role of this group in the adaptation process of the mothers in the society from their point of view. I analyse the process of learning in light of the following questions:

  1. What they feel they are learning? What they tell about their learning process in this group?
  2. How does the presence of the child affect to the pedagogy and learning and how the mothers feel about that?

The data has been collected by doing participatory observation and interviews and photographing. The target of my research is to bring out the learners´ voice about their language learning process.

Kohteesta kumppaniksi

Helsingin yliopistossa järjestetyssä Justice through Education –seminaarissa (16.5.2013) pohdittiin, mitä oikeus tarkoittaa koulutuksesta puhuttaessa ja miten oikeutta voidaan saavuttaa koulutuksessa ja koulutuksen avulla.

Teemaryhmittäin pidetyissä esityksissä aihetta lähestyttiin eri näkökulmista. Itselleni jäi päällimmäisenä mieleen Katariina Hakalan ja Marita Kivirannan esitys vammaisten kanssa toteutettavasta tutkimusprojektista, jossa hyödynnetään kokemusasiantuntijuutta. Kokemusasiantuntijuudella tarkoitetaan tässä tapauksessa sitä, että vammainen itse on oman tilanteensa asiantuntija. Juuri hän tietää, minkälaista on olla vammainen ja minkälaisia haasteita hän kohtaa. Kun tutkimus pohjautuu kokemusasiantuntijuuteen, tutkimuksen kohteesta tulee tutkimuskumppani.

Heidän esittelemässään tutkimusprojektissa ei ole kyse vain siitä, että vammaisia pelkästään kuultaisiin ja haastateltaisiin heidän omaan tilanteeseensa liittyen vaan he todellakin saavat osallistua tutkijoina projektiin. Vammaiset ovat saaneet itse valita yhteisten keskustelujen pohjalta itseään kiinnostavat tutkimusongelmat, joita he lähtevät valitsemansa tutkimusparin kanssa yhdessä tutkimaan. Tutkimuspari voi olla esimerkiksi joku perheenjäsen, ystävä tai henkilökohtainen avustaja.

Olen tehnyt lukuvuoden verran etnografista tutkimusta ja sen puitteissa havainnoinut, osallistunut, haastatellut ja keskustellut. Etnografina olen kuunnellut herkällä korvalla ja pyrkinyt arvostamaan ja ymmärtämään haastattelemieni ihmisten näkökantoja ja kokemuksia. Olen pyrkinyt tuottamaan ymmärrystä ja tietoa tutkittavieni kanssa heidän arkipäivästään ja oppimisprosessistaan, mutta Hakala ja Kiviranta uskaltavat mennä pidemmälle omassa tutkimuksessaan. Kyse on nimenomaan uskaltamisesta, sillä kun kohteesta tulee kumppani, tutkimuksen toteuttaja eli varsinainen, alkuperäinen (yleensä akateeminen) tutkija joutuu kyseenalaistamaan myös omaa asemaansa ja rooliaan tutkimuksessa. Kyseessä on hierarkkinen valtapositio, joka tehdään näkyväksi: Kuka omistaa tiedon? Kuka on asiantuntija? Entä onko kirjoittavalla tutkijalla kuitenkin enemmän valtaa, sillä hän päättää viime kädessä sen mitä ja miten hän kirjoittaa ja julkaisee?

Rohkeneminen ja uteliaisuus ovatkin ehkä avainsanoja tässä keskustelussa: Kiviranta puhui osalliseksi tulemisesta ja kysyi, mitä meissä tapahtuu, kun tulemme osalliseksi ja osallistamme. Heidän projektissaan kyse ei ole ainoastaan siitä, että vammaiset tulevat osalliseksi, vaan myös he itse ovat osallisena ja tulevat osalliseksi jotakin uutta. Osallistuminen on mahdollista vain, jos uskaltaa laittaa itsensä likoon ja liikkua tarvittaessa myös omalla epämukavuusalueellaan.

Maahanmuuttajaäidit täysivaltaisiksi toimijoiksi

Huhtikuun alussa Zonta Piiri 20 järjesti Helsingissä Maahanmuuttajat täysivaltaisiksi suomalaisiksi –seminaarin. Seminaarissa käsiteltiin maahanmuuttajuuteen, työllistymiseen ja kielen oppimiseen liittyviä kysymyksiä ja pohdittiin niiden yhteyttä täysivaltaistumiseen.  Täysivaltaistumisella (eng. empowerment) tarkoitetaan sitä, että yksilö pystyy itse hallitsemaan elämäänsä eivätkä muut tahot sitä ohjaile. Lisäksi sillä viitataan siihen, että yksilö pystyy osallistumaan yhteiskuntaan sen aktiivisena jäsenenä.

Seminaarin järjesti Zonta Piiri 20 ja puhujiksi oli kutsuttu eri näkökulmia edustavia henkilöitä. Paikalla olivat mm. vähemmistövaltuutettu Eva Biaudet, joka toi esiin tasa-arvo- ja oikeuskysymyksiä. Eija Hanni puolestaan käsitteli työllistymiseen liittyviä näkökohtia ja Monika-naisten liiton toiminnasta kertoi Jenni Tuominen. Maahanmuuttajina aikoinaan Suomeen tulleet Ruslan Haarala ja Nasima Razmyar kertoivat omista kokemuksistaan suhteuttaen niitä laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin.

Seminaari oli varsin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, mutta erityisesti itse jäin miettimään keskustelua kotihoidontuesta. Monesti kotihoidontuki nähdään uhkana urakehitykselle ja työllistymiselle. Erityisesti maahanmuuttajaäitien kohdalla kotihoidontuesta puhuttaessa mainitaan usein syrjäytyminen: Kielikursseille pääsy hankaloituu, mahdollisesti jo aloitetut opinnot viivästyvät ja työllistyminen siintää hamassa tulevaisuudessa – jos sielläkään. Monesti esiin nostetaan ajatus siitä, että äidit jäävät yksin kotiin. Huolena on usein se, kielen oppiminen ja työllistyminen hankaloituu tai estyy. Meillä on niin ansiotyötä arvostava yhteiskunta, että naisen katsotaan usein olevan itsenäinen ja aktiivinen yhteiskunnan jäsen, kun hän käy ansiotöissä.

Eikö kotihoidontuki ja sen mahdollistama kotiäitiys voi olla myös yksi tie täysvaltaistumiseen? Olen saanut tehdä etnografista tutkimusta eräässä pääkaupunkiseudun asukaspuistossa, jossa kokoontuu maahanmuuttajaäideille tarkoitettu toiminnallinen äiti&lapsi –ryhmä. Ryhmä oli alun perin tarkoitettu vain maahanmuuttajaäideille, mutta asukaspuiston suomalaisäidit halusivat mukaan toimintaan. Ryhmässä on tehty niitä asioita, joita asukaspuiston perhetoiminnassa muutenkin tehdään: leivotaan, askarrellaan, retkeillään lähiympäristössä, juodaan kahvia ja jutellaan.

Eikö tämä juuri ole täysvaltaistumista? Ryhmässä toimivat sekä täällä syntyneet että tänne muualta muuttaneet yhdessä. Äidit keskustelevat keskenään niistä asioista, mistä äidit muutenkin keskustelevat: lapsista, kasvatuksesta, parisuhteesta, arjen iloista ja suruista sekä arjesta selviytymisestä. Kieli on jotain suomen, englannin, elekielen ja muiden kielten sekoitusta.

Tähän ei olisi mahdollisuutta, jos nämä maahanmuuttajaäidit olisivat perinteisessä kotoutumiskoulutuksessa ja kielikurssilla. Voitaisiinko hyväksyä, että tämäkin on tapa täysivaltaistua täällä uudessa kotimaassa? Tämä toiminta mahdollistaa pienten lasten äitien osallistumisen oman alueensa toimintaan. Toiminnalla on myös laajempaa yhteiskunnallista merkitystä: kyse on myös monikulttuurisuuskasvatuksesta, tasa-arvosta, sosiaalisen hyvinvoinnin lisäämisestä ja mahdollisten tulevien sosiaalisten ongelmien ehkäisemisestä.

Tämä asukaspuistotoiminta, johon olen saanut etnografina tutustua tämän vuoden ajan, tukee näkemystäni siitä, että juuri kotiäitiys on tarjonnut näille äideille erilaisen oppimisen. Ei mennäkään ”kieli edellä”, vaan lähdetään liikkeelle sosiaalisesta vahvistumisesta. Solmitaan suhteita oman asuinalueen asukkaisiin ja perheisiin, minkä kautta on mahdollista ymmärtää ympäröivää yhteiskuntaa ja sen käytänteitä. Mielestäni tämä on täysvaltaistumista sanan parhaimmassa merkityksessä. Työllistyminen mahdollistuu sitten myöhemmin. Ja jos lähdetään liikkeelle ajatuksesta, että työllistyminen vaatii kielen ja kulttuuristen taitojen hallintaa, niin onko parempaa tapaa oppia niitä kuin aktiivinen toiminta yhdessä alueen muiden perheiden kanssa?

Ongelmana tutkimusongelma?

Mikä on tutkimusongelmasi? Onko tämä se kysymys, joka sinulle ensimmäisenä esitetään, kun kerrot, että olet tekemässä tai suunnittelemassa väitöskirjaasi? Todennäköisesti on, ja se onkin ihan looginen ja järkevä kysymys. Se voi olla myös hyvin kiusallinen kysymys, jos olet vaihtanut tutkimuskysymystäsi sen kymmenen kertaa etkä siitä huolimatta ole onnistunut saamaan sitä konkreettiseen muotoon.

Aloin suunnitella väitöskirjaani ensimmäisen kerran jo keväällä 2009. Kiinnostukseni heräsi käytännön työssä; opetin luku- ja kirjoitustaidottomia maahanmuuttajia ja kohtasin mitä kummallisimpia, kiehtovimpia ja erikoisimpia tilanteita ja haasteita viikoittain. Tiesin, että tätä halusin tutkia.

Mutta mitä tutkisin ihan tarkalleen ottaen? Kun minulta oli tivattu tutkimuskysymystä useamman kerran, niin keksinkin sitten mitä hienommilta kuulostavia kysymyksiä ja ongelmia, joita tutkia ja jotka ratkaisemalla parantaisin (lähes) koko maailman.

Kun lopulta laitoin tuumasta toimeksi ja sain oikeuden jatko-opintoihin kesällä 2010, minulla oli edelleen tutkimussuunnitelmaan kirjattuna mitä erinäisimpiä hahmotelmia tutkimusongelmiksi liittyen luku- ja kirjoitustaidottomien maahanmuuttajien koulutukseen. Olin kuitenkin juuri saanut poikani ja jäänyt kotiäidiksi, joten varsinainen työskentely sai odottaa.

Keväällä 2012 ohjaajani otti minuun yhteyttä ja kysyi, kiinnostaisiko minua alkaa tutkia toiminnallista oppimista äiti&lapsi –ryhmässä. Mukana olisi todennäköisesti useita luku- ja kirjoitustaidottomia. Mikäpä siinä. Sehän oli juuri sitä, mitä minun piti tutkia, vaikkei minulla sitä varsinaista tutkimuskysymystä vielä ollutkaan.

Aloitin etnografisen kenttätyön tämän äiti&lapsi –ryhmän parissa syksyllä 2012. Hyvin pian kävi ilmi, että kymmenestä äidistä vain yksi oli luku- ja kirjoitustaidoton. Yli puolet ryhmän äideistä olivat melko korkeasti koulutettuja. Syksyn mittaan vahvistui epäilykseni siitä, että luku- ja kirjoitustaidottomuus tutkimuksen avainkysymyksenä olisi heitettävä yli laidan. Samalla huomasin, että aloittamani teoreettinen viitekehys ei oikeastaan koskettanut näkökulmaani eikä liittynyt enää millään tavalla tutkimukseeni.

Voit varmaan kuvitella, että ahdisti. Ja kovasti. Useammin kuin kerran ajattelin, että onkohan toista näin onnetonta tutkijanalkua? Onneksi parilta taholta minua tuupittiin eteenpäin, ja jatkoin haastattelujen tekemistä, purkamista ja analysointia. Kirjoitin ja kirjoitin, joskus harvoin uskaltauduin jopa keskustelemaan aiheesta jonkun kanssa (useimmiten kuitenkin häpesin onnettomalta tuntuvaa tutkimusprosessiani ja välttelin mieluiten keskustelua aiheesta). Varsinainen kenttätyö sen sijaan oli hauskaa. Kävin äitien kanssa uskomattoman paljon keskusteluja: syvällisiä, pinnallisia, hauskoja, vakavia, surullisia keskusteluja. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Kaikkea mahdollista, mistä äidit keskenään puhuvat. Välillä tunsin velvollisuudekseni muistuttaa heille kaksoisroolistani: minut oli otettu mukaan yhtenä äideistä, mutta he tiesivät kyllä, että olin paikalla myös tutkijana.

Ja yhtäkkiä se oli siinä. Yhtäkkiä minulle alkoi kirkastua, mitä olen tekemässä ja miksi. Olin kirjoittanut koko syksyn ja alkuvuoden havaintopäiväkirjoja, teoriaa, ajatuksia, pohdintoja ja puuta heinää, ja yhtäkkiä huomasin, että se oli kannattanut. Kirjoittamalla olin pystynyt prosessoimaan, tiedostamattani, tutkimustani. Kirjoittaminen, ja nyt näiden kirjoitusten lukeminen, oli kehittänyt ja kirkastanut ajatuksiani.

Minua olisi helpottanut suunnattomasti, jos joku olisi jo heti sanonut, että tutkimuksen luonteeseen ja tekemiseen voi kuulua sekin, että tutkimusongelma ei välttämättä ole vielä valmiina. Ilmeisesti monesti kvalitatiivisessa tutkimuksessa näin onkin. Tai tutkijan on ainakin oltava valmis siihen, että tutkimuskysymykset ja –näkökulmat saattavat elää ja muokkautua.

Hirsjärvi ja Hurme (2000) vahvistavat kirjassaan Tutkimushaastattelu oivallukseni siitä, että tutkimusongelmaa ei aina ole valmiina eikä se ole edes välttämätöntä. Heidän mukaansa kiinnostuksen johonkin tiettyyn aihealueeseen voi herättää käytännön kokemukset, kirjallisuus tai asiantuntijoiden vihjeet. On riittävää, että on aihealue ja alustava näkökulma valmiina. Kirjallisuuteen perehtyminen auttaa sitten rajaamaan ongelmaa ja näkökulmaa ja konkretisoimaan kysymykset. Jos olisin tämän ymmärtänyt, olisin ehkä ollut hieman vähemmän ahdistunut.

Mitä tästä siis opinkaan?  Ainakin seuraavat asiat:

  1. Kannattaa luottaa omaan kiinnostukseensa. Aihealue tai näkökulma saattaa muuttua matkan varrella, kuten minulle kävi, mutta se on ihan ok. Todennäköisesti monen tutkimussuunnitelman ensiversio on aika erilainen kuin varsinainen tutkimus.
  2. Sattumilla voi olla merkitystä tutkimusprosessissa, ja niitä voi olla hyödyllistä pysähtyä pohtimaan. Etnografina minun on ehkä ollut helpompi sukeltaa äiti&lapsi –ryhmän maailmaan, koska minusta itsestänikin tuli äiti paria vuotta aiemmin. Ehkä minun onkin helpompi löytää enemmän yhteistä kokemuspohjaa tutkimani ryhmän äitien kanssa kuin mitä minulla olisi ollut luku- ja kirjoitustaidottomien aikuisten kanssa. Ainakin etnografian kannalta tämä on ollut merkittävää.
  3. Tunteeseen ja intuitioon voi, ainakin jossain määrin, luottaa.  Juuri viime viikolla luin Tohtoritakuu-blogissa tätä käsittelevän kirjoituksen Tunne johtaa tulokseen. Siitä jäi päällimmäiseksi mieleeni se, että vaikka älyllisyyttä ja suunnitelmallisuutta tarvitaan, niin tunne on se kantava voima, joka johtaa tuloksiin. Ja että kannattaa tehdä asioita, jotka tuntuvat mukavilta. Minun tapauksessani mukavuus oli nimenomaan siinä kenttätyössä, vaikka tutkimuskysymys ei pitkään aikaan ollutkaan selvillä. Suosittelen kyseisen tekstin lukemista Tohtoritakuu-blogista, jos painiskelet samantyyppisten pohdintojen kanssa kuin minä.
  4. Kliseeltä kuulostava toteamus ”epävarmuutta on siedettävä” taitaa olla totta. Kaikki lopulta tuppaa kuitenkin järjestymään.
  5. Loputon kirjoittaminen auttaa. Olen kirjoittanut niin paljon puuta heinää, että en voi uskoa sitä edes todeksi. Mutta sieltä on noussut muutama kantava ja kehiteltävissä oleva ajatus.

Tieni tutkimuskysymysteni äärelle on ollut mutkikas ja kestoltaan kai aika pitkä, mutta joka tapauksessa kovin opettavainen ja antoisa. Ja tällä hetkellä olo on melko positiivinen. En ehkä olekaan ihan onneton tapaus.

Niinpä. Onkohan muillekin käynyt näin? Kuinka sinä löysit oman tutkimuskysymyksesi? Onko se muuttunut matkan varrella vai osuitko kerralla oikeaan?

Koulua viedään

Suomen kuvalehti (15.3.2013) kirjoitti siitä, kuinka Saudi-Arabia on kiinnostunut ostamaan suomalaista koulua miljardeilla euroilla. Kaikki on kaupan, ja kaikkea halutaan ostaa: Arkipäiväiset koulukäytäntömme kiinnostavat, oppimisympäristöstämme voidaan myydä jäljitelmiä ja rakentaa niitä, kaikki välineistä metodeihin ja opetussuunnitelmiin kiinnostavat saudiarabialaisia ostajia.

Mutta voiko koulujärjestelmää suoraan siirtää maasta ja kontekstista toiseen? Mistä koulujärjestelmä oikein pohjimmiltaan rakentuu? Väitän, että kyse on muustakin kuin ostettavista tuotteista. Perimmäinen kysymys lienee onkin, mitä on koulu?

Koulun muodostamme me. Me kaikki. Entiset, nykyiset ja tulevat oppilaat; opettajat ja koulun henkilökunta; ympäröivä yhteiskuntamme ja arvopohjamme; menneet, nykyiset ja tulevat sukupolvet, meidän yhteinen historiamme. Koulu merkitsee pohjimmiltaan tapaamme olla ja elää tässä yhteiskunnassa.

Suomen kuvalehti kuvaa esimerkin siitä, kuinka elämisen ja olemisen tapa näkyy koulussa. Artikkelissa kerrotaan, että Suomessa käyneet vieraat ovat ihmetelleet opettajien puuttumista luokasta. He eivät ole ensin nähneet opettajaa missään, mutta sitten on käynyt ilmi, että opettaja onkin istunut oppilaidensa keskellä opettamassa ja keskustelemassa. Suomen opetusjärjestelmä antaa opettajan toimia ja opettaa omalla persoonallaan, ja oppilaiden ja opettajien suhde lienee tasa-arvoisempi kuin monissa muissa paikoissa.

On hienoa, että Saudi-Arabiassa ollaan kiinnostuttu suomalaisesta koulusta. Voi kunpa he samalla ostaisivat tasa-arvoa oppilailleen ja kansalaisilleen. Voi kunpa he antaisivat tytöilleenkin mahdollisuuden samanlaiseen koulutukseen kuin pojilleen. Ja opettajilleen pedagogista vapautta!

Koulutus lienee yksi tehokkaimmista keinoista epätasa-arvon purkamiseen, kansanterveyden parantamiseen ja yleisen hyvinvoinnin lisäämiseen. Kannatan ehdottomasti koulutuksen kehittämistä, uudistamista ja avoimuutta. Koulullamme on nyt vientiä, ja hyvä niin. Mutta paljonko aikaa ja rahaa tarvitaan, että täysin erilaisesta historiallisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstista irrotettu koulu ostetaan ja istutetaan muualle? Onko se edes mahdollista ja jos on, niin missä määrin? Mielenkiinnolla jään seuraamaan, kuinka tämän kaupparatsun käy.

 

Maahanmuuttajanaiset täysivaltaisiksi suomalaisiksi

Huhtikuun 9. päivä tiistaina Zonta International järjestää Helsingissä seminaarin liittyen maahanmuuttajanaisten asioihin. Seminaarin ohjelmassa on alustuksia työllistymiseen ja koulutukseen liittyen. Lisäksi seminaarissa käsitellään maahanmuuttajanaisten mahdollisuuksia tulla täysivaltaisiksi yhteiskunnallisiksi toimijoiksi Suomessa.

Oma esitelmäni liittyy maahanmuuttajanaisten kielitaidon kartuttamiseen ja voimaantumiseen (empowerment) sekä heidän kokemuksiinsa toiminnallisessa äiti&lapsi -ryhmässä, jonka tarkoituksena on tukea heidän vanhemmuuttaan ja kotoutumistaan täällä uudessa kotimaassaan sekä kartuttaa käytännön kielitaitoa. Seminaarissa esittelen lyhyesti tutkimussuunnitelmaani ja kerron tutkimukseni tämänhetkisestä vaiheesta.

Maahanmuuttajanaiset täysivaltaisiksi suomalaisiksi -seminaariin on vapaa pääsy. Ilmoittautuminen on 4.4. mennessä.

Lisätietoa saat Zonta.fi -sivulta tai ottamalla yhteyttä Tuija Kirveskari-Tähtiseen (tuija.tahtinen (at) maxinetti.fi)

Mytomatoes.com ajankäytön avuksi – suosittelen!

Gradutakuu-blogista löytyy mahtava vinkki ajankäyttöön: Pomodoro-tekniikka! Lyhyesti kyse on siitä, että työskentelet 25 minuuttia, pidät viiden minuutin tauon (silloin et ehdi harhailla liian kauaksi työn äärestä) ja sitten jatkat työskentelyä 25 minuutin ajan.

Pomodorohan on italiaa ja tarkoittaa tomaattia. Tämän tekniikan nimi tulee niistä ajastamista, jotka ovat munan, paprikan tai juuri siis juuri tomaatin muotoisia. Laita siis ajastin käyntiin, ja ei muuta kuin työhön.

Paras osuus tulee tässä: Mytomatoes.comin kautta voit ottaa käyttöön oman “tomaatin” ja kirjoittaa kunkin “tomaatin” jälkeen kyseiseen palveluun ylös, mitä teit. Kokeilin tätä juuri, innostuin ja välitin ilosanoman miehelleni, joka myös rekisteröityi Mytomatoes.com-sivuston kautta voidakseen käyttää “aikatomaattia”.

Tämä on aika yksinkertainen ajanhallinnan kikka, mutta mahtava ja toimiva! Kotiäitinä totean, että jos joka iltayö teen töitä 2-4 tomaatin verran, niin johan alkaa tulosta syntymään!

Blogien sielunelämästä

Tutkijat verkoilla -kurssin alussa suuri kysymys minulle oli se, miksi ylipäätään kannattaa seurata tai pitää blogia. Taisin muotoilla kysymyksen suunnilleen seuraavasti: Kannattaako höpistä julkisesti verkossa? Mikä on niin merkittävää sanottavaa, että haluaisin tehdä siitä merkinnän blogiini? Millaista tekstiä kannattaa tuottaa blogiin?

Tämän vuoksi päätin omistaa verkkojakson blogeihin tutustumiselle ja niiden sielunelämän pohtimiselle. Rajasin tarkastelemani blogit ns. vakavasti otettaviin ja päätin suosiolla jättää elämäntapablogit huomiotta – tunnen kyllä itseni, ja jäisin vain niihin koukkuun!

Kirjaston poistokorista sain käsiini Robert Scoblen ja Shel Israelin kirjan Blogit ja bisnes, yritys 2.0. Kirja oli selkeästi ja havainnollisesti kirjoitettu, ja lisäksi kääntäjä oli alkuun lisännyt muutaman tunnetun blogitapauksen Suomesta. Kirja käsittelee yritysten sisäisiä ja ulkoisia blogeja, mutta mielestäni ainakin seuraavat ohjeet taitavaan bloginpitoon ovat sovellettavissa myös muihin blogeihin:

1. Nimellä on väliä. Jotta hakukoneet löytävät blogisi, valitse sellainen nimi, joka kuvaa blogiasi tai toimintaasi tai päämääriäsi. Tämä ei ensin tuntunut minusta tärkeältä, koska päinvastoin pelkäsin, että joku löytäisi blogini. Nyt kun olen vakaasti päättänyt laajentaa blogini merkintöjä koskemaan muutakin kuin vain tätä kurssia ja jatkaa blogin pitämistä, olen huomannut nimiasian tärkeyden. Miksi kirjoittaa, jos kukaan ei edes löydä blogia?

2. Lue blogeja ennen kuin aloitat.Näin ymmärrät, mistä on kyse. Tutkijat verkoilla -kurssilla meidät heitettiin suoraan blogien maailmaan ja blogimerkintöjä kirjoittamaan, enkä minä ainakaan ehtinyt tutustua yhteenkään blogiin ennen oman aloittamista. Onneksi kurssilla täytyy kommentoida toisten blogeja, joten sain siinä ensikosketuksen toisten blogeihin. Kyselin muuten veljeltäni ja parilta ystävältäni, mitä blogeja he seuraavat ja miksi, ja vastaukset vaihtelivat elämäntapablogeista poliittisten vaikuttajien blogeihin. Vastaukset eivät saaneet minua vakuuttuneeksi blogien kiinnostavuudesta tai merkityksellisyydestä, mutta nälkä tosiaan kasvaa syödessä – kurssilaisten blogien seuraamisen lisäksi aloin kuin varkain vilkuilla muitakin blogeja, joista muutamaa seuraan nyt aktiivisesti. Johtopäätelmä: Olisi ehkä ollut hyödyllistä tutustua blogeihin ennen oman aloittamista, mutta toisaalta voi näinkin päin aloittaa. Oppiminen on ehkä näin kaksisuuntaisempaa, kun lähtökohta ei ole ollut toisten blogien jäljentäminen tai mallina käyttäminen. Nyt tällä hetkellä eri blogeista saa kyllä ideoita, miten omaa voisi parantaa ja minkätyyppisiä tekstejä tänne voisi työstää.

3. Pidä asiat yksinkertaisina ja keskity. Sisällytä kuhunkin tekstiin vain yksi pääasia tai yhdenmukainen valikoima linkkejä. Itse ainakin huomaan silmäileväni useampaa blogia niin lyhyessä ajassa, että jos jokin merkintä on pitkä enkä saa siihen heti punaista lankaa tai se ei koukuta minua, siirryn seuraavaan.

4. Kirjoita intohimolla. Se näkyy kyllä tekstistäsi läpi!

5. Osoita asiantuntijuutta. Tähän lisään oman kommenttini ja neuvoni: Älä kuitenkaan ole kaikkitietävä. Käsittääkseni blogien tarkoitus on luoda keskustelua, joten asiantuntijuuden olisi jätettävä tilaa keskustelulle ja vaihtoehtoisile näkemyksille – ja tämähän ei tietysti ole helppoa, jos kyseessä on esimerkiksi oma tutkimus ja siihen liittyvät kysymykset! Mutta ehkä juuri ne kaikkein kiperimmät kysymykset ja kiusallisimmilta tuntuvat kommentit ovatkin niitä, jotka osoittavat oman tutkimuksen tai kirjoituksen heikot kohdat, joita olisi vielä pohdittava laajemmin.

6. Salli kommentit. Scoblen ja Israelin mukaan hyvä blogi ei ole PR-kanava, vaan avoin paikka keskustelulle.

Scoblen ja Israelin kirjassa oli paljon muitakin hyviä vinkkejä, mutta poimin vain nämä, jotka ovat helposti sovellettavissa tutkimusblogeihin. Suositten kyllä kirjaa lämpimästi, vaikka se onkin aika kevyttä luettavaa – tosin hyvä niin, ainakin tällaiselle digitoopelle kuten minä! Kirja antaa konkreettisia esimerkkejä ja paikoittain jopa viihdyttävä.

Lisäisin vielä neuvoihin sen, että hyvässä blogissa on ns. “tiekartta” etusivulla. Siitä käy ilmi, mitä blogi käsittelee ja kuka kirjoittaja on. Jaakko Suomisen Koneen kokemu(y)s -blogin etusivu on tästä hyvä esimerkki. Siinä Suominen kertoo kuka on, mistä kirjoittaa ja bloginsa ja sen nimen taustat. Suomisen blogi on muuten mitä mainioin ja yksi suosikeistani; selkeää, terävää ja oivaltavaa tekstiä. Suominen käsittelee siellä tieteellistä työskentelyä ylipäätään ja tuoreimmat merkinnät tällä hetkellä liittyvät apurahahakemuksen tekemiseen ja apurahalausunnon antamiseen. Lisäksi hän kommentoi matkojaan, mikä minusta on hauskaa – mainioita, että samalta bloggaajalta tulee merkintöjä liittyen kahteen eri alueeseen, jotka helposti kuitenkin koskettavat toisiaan.

Minkälaista tekstiä blogeista sitten löytyy ja miksi sitä on sinne kirjoitettu? Monissa tutkimusblogeissa mainitaan, että tarkoitus on rakentaa asiantuntijuutta ja tuottaa yhteisöllisesti uutta ajattelua kyseiseltä alalta. Joissakin mainittiin, että blogin tarkoitus on edistää omaa väitöskirjaa/ opinnäytetyötä ja toimia lokikirjana. Myös verkostojen luominen ja tiedon jakaminen mainittiin monesti. Blogien avulla voidaan lisästä läpinäkyvyyttä, keskustelua ja osallistuvuutta. Itse lisäisin tähän listaan sen, että blogin avulla voi totuttautua tuottamaan asiallista tekstiä ja parhaassa tapauksessa saada sille lukijoita ja kommentteja näiltä.

Tiedon jakamisesta blogin kautta on hyvä esimerkki eräs toinen suosikkiblogeistani, Kimmo Svinhufvudin ja Carol Kiriakosin pitämä Tohtoritakuu, jonka tarkoitus on tarjota tukea jatko-opiskelijoille ja muille akateemisesta kirjoittamisesta kiinnostuneille. Merkinnät ovat ytimekkäitä ja selkeitä. .Kokonaisvaltainen kirjoittaminen -blogi on myös Svinhufvudin pitämä, ja sieltä löysin tähänastisen elämäni parhaat ohjeet tutkimussuunnitelman tekoon. Vau!

Olen siis todennut, että blogien seuraamisesta on paitsi iloa, myös hyötyä. Ja olen itsekin tainnut ryhtyä bloggaamaan ihan tosissani – olin viikonlopun maalla ilman konetta enkä vielä osaa tehdä blogimerkintää puhelimestani (se on kai seuraava askel), mutta sen verran osaan, että kävin kurkkaamassa sivustollani, oliko kukaan jättänyt uusia kommentteja! Tämä taitaa nyt olla menoa siis!

 

Verkkojulkaisun mahdollisuuksista ja tärkeydestä

Raimo Parikan tämän viikon luennolla sain välyhdyksenomaisen oivalluksen; verkossa voi ja kannattaa toimia ihan oikeasti, tosissaan, oikeiden asioiden parissa. Ylipäätään tämä Tutkijat verkoilla -luentosarja on saanut minut innostumaan verkossa toimimisesta ja sosiaalisesta mediasta, mutta ajatus siitä, että se kaikki on kuitenkin vain ajanhukkaa, on ilmeisesti iskostunut yllättävän syvälle minuun. Innostun asioista, mutta takaraivossa kalvaa epäilys siitä, voiko tämä verkossa toimiminen olla ihan oikeasti edes vakavaa toimintaa. Mitä asiantuntijat ja tutkijat muka tekevät verkossa? Eivätkö he ole kiltisti kirjapinon takana kirjoittamassa tai puhumassa luennolla, jossa kuuntelijat kuuntelevat ja luennoitsija luennoi – ei siis mitään liian vuorovaikutteista, ei ainakaan niin määrittelemättömän yleisön kanssa kuin verkossa voi olla.

Mutta nyt Parikan luennolla minulle kirkastui todella verkon ja verkkojulkaisun merkitys. Parikan sanoin “missä päin maailmaa tahansa tehty tutkimus on vain napin painalluksen päässä”. Miksi kuluttaa jopa päiviä jonkun teoksen tai artikkelin fyysisen, painetun version etsimiseen, jos sen saa verkosta sekunneissa ruudulle? Ilmeisesti ongelmani on tähän asti ollut se, että en ole hahmottanut tätä perusajatusta lainkaan, minkä vuoksi en ole tutustunut tietokantoihin enkä muihinkaan verkkopalveluihin. Hurjaa, miten pimennossa on mahdollista elää ja ummistaa silmänsä joltain uudelta ja pelottavalta!

Yksi asioista, jonka koin omakohtaiseksi tärkeäksi, oli oivallus siitä, että väitöskirja kannattaa julkaista verkossa. Levikki on silloin todennäköisesti kymmenkertainen. Ajatus on, että tieteellisest julkaisut olisivat aina vapaasti saatavilla. Parikka antoi vinkin, että kannattaa käyttää sellaista PDF-formaattia, joka sallii hakusanojen käytön – tämäkin lisää todennäköisesti kyseiseen teokseen tutustumista ja viittaamista, kun sitä ei tarvitse lukea kokonaan läpi vaan voi hakusanoilla tarkastaa, onko itseään kiinnostavaa aihetta käsitelty.

Toinen asia, joka varmasti koskettaa meitä monia väitöskirjantekijöitä ja tutkijoita, on rinnakkaisjulkaiseminen, joka liittyy aina vapaaseen saatavuuteen (open access). Kun julkaisee artikkelinsa lehdessä, kannattaa aina kysyä heidän kantaansa rinnakkaisjulkaisuun. Kaupalliset kustantajat eivät tätä usein salli, mutta kannattaa yrittää neuvotella vaikka siten, että esim. viiden vuoden kuluttua tai painoksen loputtua saisi rinnakkaisjulkaista.  TUHAT-järjestelmän kautta julkaistaessa järjestelmä näyttää, miten kukin lehti sallii rinnakkaisjulkaisemisen. Pre-print tarkoittaa versiota, joka lähetetään kyseiseen lehteen ennen lehden ehdottamia korjauksia; post-print on versio, johon lehden korjausehdotukset ja muutokset on tehty; PDF on lopullinen versio. Osa lehdistä sallii nämä kaikki rinnakkaisjulkaisun muodot, osa vain jonkin. Tärkeintä kuitenkin on, että edes jokin versio on verkossa.

Paineet julkaista sähköisesti ovat kovat, sillä paperisessa julkaisemisessa odotusajat ovat liian pitkät.  Tämän vuoksi lehdet harjoittavat nykyään E-Pub tai online-julkaisemista eli julkaisevat verkossa jo silloin, kun paperiversio on vielä jonossa. Verkkojulkaisulla on siis oma arvonsa, se on vakavasti otettavaa ja todellista toimintaa! Tämä oli yksi päivän pääoivalluksista omalla kohdallani. Ja hauskana kuriositeettina kuulimme luennolla senkin, että jos kuitenkin kaipaa ihan perinteista, fyysistä kirjaa, niin periaatteessa minkä tahansa PDF-tiedoston saa kustannettua itselleen kirjaksi Lulu-kustantamon kautta. Kirjaansa voi antaa myös myytäväksi Lulun verkkokauppaan. Etsin tästä vielä myöhemmin lisätietoa ja sain selville, että lisämaksua vastaan kirjalleen voi hankkia ISBN-numeron ja sen voi laittaa myyntiin myös Amazon.com-kirjakauppaan. Suomessa puolestaan BOD (Books on Demand) tarjoaa mahdollisuuden julkaista kirjoja e-kirjana tai painettuna. Tässä kohden viimeistään minulle alkoi hahmottua verkon, sananvapauden, tasavertaisuuden ja sensuurin puuttumisen ilmeneminen! Välikädet, kontrollit, ylhäältä päin tulevat arvottamiset eivät enää siis ole ainoa auktoriteetti, vaan niistä ollaan siirtymässä, tai jo osittain siirrytty, vertais- ja lukija/käyttäjäarviointiin ja arvottamiseen. Tämä on niin hienoa (ja uutta minulle)!

Tästä kaikesta ja niin paljon muustakin löytyy hyviä kirjoituksia Parikan omasta blogista Verkkopedaseuranta. Tutustuin siihen ja suosittelen! Myös digitoope kuten minä ymmärtää näistä kirjoituksista. Asiantuntevaa, syvää, mutta selkeää!

 

Tiedonhakua teillä tietämättömillä (jälleen eksyksissä!)

Minulla oli suuret odotukset viime keskiviikon luennon suhteen; Halusin oppia käyttämään tietokantoja ja hyödyntämään aineistohakua. Kuvittelin oppivani tämän luennon aikana, minkä vuoksi otin kannettavan tietokoneeni mukaan (veljeni kutsuu konettani raahattavaksi, mikä kertoo jotain koneen koosta ja painosta ja minkä perusteella voitte kuvitella, miten jumiin saan niskani kulkiessani koneeni kanssa).

Heti luennon alussa huomasin, että lähtötilanne oli hankala, sillä osa porukasta tuntui jo olevan melko asiantuntevia ja päteviä tiedonhakijoita, mutta ainakaan minulla ei ollut paljoakaan kokemusta tiedonhausta verkosta. Selvennykseksi totean tähän, että osaan toki googlettaa, mutta esim. tietokantojen ja kirjaston verkkopalvelujen kanssa minulla on ollut ongelmia. Monet ongelmat tosin ovat johtuneet siitä, että olen kokenut tiedonhaun verkossa jollain lailla uhkaavaksi ja monimutkaiseksi ja olen vältellyt sitä viimeiseen saakka. Myönnän ja tiedostan siis hyvin, että luennoitsija Johanna Lahikaisen tehtävä ei varmasti ollut helppo: Kenelle luento olisi pitänyt suunnata, kun joukko oli tiedonhakutaidoiltaan varsin heterogeenistä ja mitä luennolla olisi pitänyt käsitellä?

Minun kohdallani luento ei alkanut lupaavasti, koska en päässyt nettiin enkä kehdannut kysyä asiasta keneltäkään! Olin nimittäin juuri tuntia aiemmin käyttänyt nettiä koneeltani, mutta nyt se vain ole lakannut toimimasta. Tässä vaiheessa päätin olla paljastamatta tumpelouttani ja lohdutin itseäni sillä, että ehkä pystyisin keskittymään paremmin luentoon, kun en yrittäisi samalla harjoitella tiedonhakua koneellani.

Miten luennolla sitten kävi? Mitkä tunnelmat olivat? Minusta luento tuntui hajanaiselta enkä saanut mistään oikein kiinni. En syytä luennoijaa tästä, vaan lähinnä kyse oli siitä, että liian monet nimet tai termit olivat minulle tuntemattomia, joten en saanut oikein mistään napattua kiinni. Lähdin hieman myrtyneenä luennolta, mutta kun myöhemmin kasasin yhteen oppimiani asioita, ei lista niin heikolta näyttänytkään (kuusi opittua asiaa tässä numeroituna listaksi):

  1. Seuraava kysymys nousi esiin luennolla: Mistä tietää, minkä arvoisia eri artikkelit ovat? Voiko niitä ylipäätään käyttää väitöskirjan aineistona? Vastaukseksi saimme vinkin käyttää Julkaisufoorumia, jossa asiantuntijoista muodostettu paneeli antaa artikkelille tason asteikolla 1-3 (korkein taso on 3). Julkaisufoorumista voi hakea tietyn artikkelin tasoluokitusta tai sitten hakea päätieteenaloittain artikkeleita, jotka on luokiteltu esim. tasolle 3.
  2. Kirjastonhoitajilta voi kysyä apua ja jopa varata ajan henkilökohtaiseen ohjaukseen. Tämä taisi olla luennon paras anti!
  3. Jos jotain kirjaa ei ole Helsingin yliopiston kirjastossa saatavilla, sitä voi etsiä Vaarista. Lainaaminen ei maksa mitään ja kirjan pitäisi olla saatavilla 24 tunnissa. Vaarista voi tilata myös artikkeleita ja graduja.
  4. Helkasta on turha etsiä artikkeleita, sieltä löytyy vain kirjoja. Artikkelit haetaan Artosta (kotimaisesta artikkeliviitekannasta). Aleksista puolestaan löytyy kotimaisia sanomalehtiä.
  5. Sitten opin jotain täysin uutta ja ihmeellistä: Kun esim. Artossa jonkun lähteen kohdalla on merkintä SFX, sitä painamalla saa tietää, mikä kyseisen lähteen saatavuus on Helsingin yliopistossa. Piilo-opetus oli se, että ehkä niitä linkkejä ja nappeja voi itsekin painaa pelkäämättä, että kone menee rikki. En ole todellakaan uskaltanut mitään punaista, kiemurasta S-symbolia painaa.
  6. Monissa tapauksissa on mahdollisuus lähettää tieto lähteestä itselleen sähköpostiin tai viitteidenhallintaan (esim. refworksiin tai Zoteroon). Kuulin muuten ensimmäistä kertaa viitteidenhallintaohjelmasta alkusyksyllä enkä vielä tiedä ihan tarkasti, miten sitä käytetään ja miksi. Mutta tällä luennolla mielenkiinto heräsi – kummallista muuten, etten ole aiemmin kiinnostunut asiasta vaikka minulle on siitä mainittu ennenkin.

Tällä luennolla minulla oli todella kiusaantunut olo sen suhteen, että mietin kovasti, mitä voi kysyä. Mitä pitäisi tietää? Olenko ihan toope, jos kyselen mitä sattuu? Ja miettiköhän joku muukin tällaisia ajatuksia eli olisikohan joku kysymyksistäni ollut ihan hyödyksikin?

Näitä epäselviä ajatuksia ja tiedonmurusia oli runsaasti. Kiinnostus kyllä jäi, joten nyt pitää sitten itse kokeilla. Joku totesikin luennolla, että vain itse kokeilemalla oppii. Totta näinkin. Joten tämä sunnuntai aloittaa viikon, jonka aikana olen päättänyt kokeilla ainakin jotain seuraavista asioista (tahtoisin sanoa, että kokeilen näitä kaikkia, mutta täytynee olla realisti ajankäytön suhteen):

  1. Uutuusseurantaa. Verkkolehtiin voi merkitä ”New Content Alert”, jolloin minulle pitäisi tulla ilmoitus, kun uusi lehti on ilmestynyt.
  2. Miellekartan tekeminen FreeMind-ilmaisuohjelmalla! (Hurjaa, että nykyään siis miellekarttakin tehdään koneella!)
  3. FeedNavigator kuulemma auttaa pääsemään informaatiotulvasta omaan puroon. Pitäisikö kokeilla?
  4. EBSCOn kautta voi tehdä jotain oikein hyödyllistä, mistä en ihan päässyt perille. Kirjoitin itselleni seuraavat ohjeet: hakemalla ”illeteracy” ja ”adults” ja sitten katsomalla Refine for results (ja valitsemalla esim. academic journals tai peer reviewed), saan aikaiseksi jotain (mitä?), jonka sitten voin lähettää itselleni sähköpostiin tai refworksiin. Hurjaa. En ihan tiedä vielä, mistä on kyse, mutta aion kokeilla tätä.

Ehkä joskus saakin olla tumpelo, jotta voisi sitten oppia jotain uutta. Aion ainakin kokeilla näitä neljää asiaa. Eihän voi olla, että tutkimukseni kuivuu kasaan teknologia/kone/tekniikkapelkoni vuoksi?  Teen sitten merkinnät blogiin, miten sujuu!