Tammikuun viimeisenä keskiviikkona Jere Majava luennoi aiheesta Sosiaalinen media ja sen välineet. Näistä välineistä olin itse kuullut aiemmin vain yhdestä, Twitteristä, muista en ollut aiemmin kuullutkaan. Jostain syystä kuitenkin tämä nimenä jo tuttu Twitter oli se, joka eniten jäi mietityttämään.

Luennolla vakuutuin melkein jo siitä, että kyllä ihmisen täytyy olla Twitterissä mukana! Sieltä voi (käsittääkseni) valita, mitä seuraa, ja toiset ihmiset toimivat siellä ikään kuin filttereinä. Olisi mahdollista seurata kiinnostavia uutisia, blogeja, kenties oman alan julkaisuja… Olin siis jo melkein rekisteröitymässä käyttäjäksi (aloitussivu oli auki edessäni ja sormeni näppäimellä valmiina painamaan), mutta kun luennoitsija kertoi siitä, miten Twitteriä käytetään konferensseissakin, minulla tuli jälleen se tunne, että tämä on jostain toisesta maailmasta. Jostain toisesta, ihmeellisestä, kehittyneestä, kiehtovasta – toisaalta aika pelottavasta – maailmasta.

Se on kumma tunne. Ihan kuin katsoisi scifi-elokuvaa, mutta se tunteen kummallisuus tulee juuri siitä, että olen tässä elokuvassa itse mukana. Tuijotin kai jälleen suu auki luennoitsijaa, kun hän kertoi, että konferensseissa ihmiset twiittaavat (tämä kai se termi on?) ja kommentoivat keskenään konferenssia tai esittävät luennoitsijalle kysymyksiä. Siis mitä?! Jos huoneessa on viisikymmentä ihmistä, kommunikoivatko he todella tietokoneidensa tai älypuhelimiensa kautta? Luennoitsijamme vaikutti itse innostuneelta asiasta ja kertoi, että näin ihmiset todella ovat aktiivisia ja osallistuvat. Olen muuten itse aina tulkinnut epäkohteliaaksi luennolla tietokoneen tai puhelimen näppäilyn, mutta ilmeisesti se ei välttämättä sitä ole.

Tämä Twitterin käyttö konferensseissa sai minut perumaan aikeeni siihen rekisteröitymisestä. Jäin miettimään sitäkin, kuinka ihminen pystyy keskittymään yhtä aikaa luentoon ja Twitterin näppäilyyn? Ilmeisesti siis pystyy, mutta jääkö keskittyminen pinnalliseksi? Hajoaako keskittyminen? Tekniikka on hurjasti kehittynyt, mutta onko ihmisen aivot ja toiminnatkin kehittyneet siten, että on mahdollista tehokkaasti seurata luentoa ja kommunikoida Twitterin kautta? Vai onko ihmisellä aina ollutkin kyky käyttää useaa havaintokanavaa ja toimintoa yhtä aikaa, ja hän on vain joutunut odottamaan, että joku keksii Twitterin?

Entä sosiaalinen vuorovaikutus? Miksi vierekkäin istuvien ihmisten pitäisi kommunikoida Twitterin kautta, mikseivät he voi ottaa katsekontaktia toisiinsa ja olla vuorovaikutuksessa perinteisesti puhumalla? Tämä oli oikeasti niin käsittämätöntä minulle, että mietin jälleen, missä maailmassa elän ja onko se sama maailma, missä Twitter-kansakin elää. Itse peräänkuuluttaisin perinteistä kommunikaatiota varsinkin näinä aikoina, kun puhutaan syrjäytymisestä, masennuksesta, yksinäisyydestä. Jos yksinäisenä menen johonkin konferenssiin, eikä edes siellä kukaan katso minua silmiin eikä sano mitään, miten saan kontaktin toisiin ihmisiin? Twitterillä, Facebookilla ja muilla sosiaalisen median välineilläkö?

Tämä kaikki saa minut kyllä pohtimaan, pitäisikö minun kuitenkin kokeilla Twitteriä. Ihan vain sen vuoksi, että voisin olla perustellusti sitä vastaan. Mieleeni tulee ystäväni, joka vastustaa ja on aina vastustanut härkätaisteluja, mutta halusi ehdottomasti mennä eräällä Espanjan lomallaan katsomaan härkätaistelua. Hän perusteli tätä sillä, että voidakseen oikeasti olla härkätaistelua vastaan, hänen täytyisi ainakin kerran nähdä, mitä se on. Ja niin hän meni paikalle, tosin osti lipun areenan viimeiselle rivillä eikä oikeastaan uskaltanut eikä pystynyt katsomaan koko taistelua, mutta ainakin hän nyt voi sanoa olleensa paikalla ja pysyvänsä kannassaan. Tämän perusteella ehkä voisin liittyä Twitteriin ja pysytellä areenan takarivissä. Ihan vain tietääkseni, mitä vastustan.