Vaikuttaako kipsinlevitys kaloihin?

Suomen ympäristökeskuksen tutkijat Jarno Turunen ja Janne Markkula sähkökalastamassa Savijoella, Liedonperällä lokakuussa 2017.  Kuva: Jukka Rapo, Keksi / Ympäristöministeriö.

SYKEn tutkijat suorittivat lokakuussa sähkökalastuksia Savijoen valuma-alueella. Sähkökalastuksilla pyrittiin saamaan selville onko kipsin levityksellä merkittäviä vaikutuksia Savijoen kalastoon. Kipsin levitys lisää veden sulfaattipitoisuuksia, millä voi korkeina pitoisuuksina olla haitallisia vaikutuksia makean veden kaloihin ja niiden lisääntymiseen. Toisaalta kipsin levitys vähentää maahiukkasten huuhtoutumista vesistöön, mikä voi parantaa virtakutuisten kalojen, kuten taimenen, lisääntymismenestystä. Maahiukkaset voivat joen pohjalle laskeutuessaan tukkia sorapohjia veden virtaukselta, mikä haittaa sorapohjille kutevien kalojen, kuten taimenen, mätimunien kehitystä.

Sähköä Savijokeen

Kalaston selvitys tehtiin sähkökalastamalla, joka on standardimenetelmä virtavesien kalastoselvityksissä ja -tutkimuksissa. Menetelmässä sähkökalastuslaitteella luodaan kalastettavalle alueelle tasavirtasähkökenttä, mikä tainnuttaa kalat (katso menetelmästä kertova video). Sähkökalastajan apuna on haavitsija, joka nappaa taintuneet kalat haaviin. Haavista kalat kipataan vesiastiaan ja pyynnin päätyttyä lajit tunnistetaan ja mitataan. Sähkökalastetun alueen pinta-ala mitataan ja saaliista lasketaan kalalajien tiheyksiä suhteessa alaan. Sähkökalastus ei vaurioita kaloja, joten ne voidaan laskea mittausten ja kalojen virkoamisen jälkeen takaisin veteen.

Sähkökalastaja ja haavitsija yhteistyössä syksyisessä jokimaisemassa. Kuva: Jukka Rapo, Keksi / Ympäristöministeriö.

Sähkökalastus toteutettiin neljässä paikassa Savijoen valuma-alueella: Rynkön koskella, Yliskulman koskialueella, Yliskulman purossa ja Mittapadon koskella. Paikoista oli, Mittapatoa lukuun ottamatta, aiempaa sähkökalastusaineistoa ajalta ennen kipsin levitystä, johon saalista voitiin verrata. Mittapadon paikka taas sijaitsee kipsin levitysalueen ulkopuolella, joten myös sen saalista käytettiin kipsin vaikutusten arviointiin.

Kivisimppu, kivennuoliainen… taimen!

Kuten usein käy, päätti luonto taas tehdä tutkijoiden työstä hankalaa. Koetta edeltävän viikon sateet olivat nostaneet Savijoen veden tulvakorkeuteen eikä ennuste luvannut helpotusta seuraavillekaan viikoille. Homma päätettiin toteuttaa sovittuna päivänä.

Tulvalle eväänsä lotkauttamatta sähkökalastajat tekivät homman suunnitellusti. Saalistakin saatiin, jos kohta suuret maineteot jäivät uupumaan. Saalis koostui valtaosin kivisimpuista ja kivennuoliaisista, joita saatiin kymmenittäin. Taimenista saatiin kaksi havaintoa. Toinen, 31 cm pitkä vonkale, eksyi haaviin Rynkön koskesta ja toinen, 8 cm poikanen, Yliskulman purosta. Verrattuna aiempiin kalastuksiin, olivat kivennuoliaisten tiheydet samalla tasolla ja kivisimppujen jonkin verran korkeammalla syksyllä 2017.

Haaviin saatu kivennuoliainen tutkijan kädellä. Virrottuaan kalat pääsivät takaisin jokeen. Kuva: Jukka Rapo, Keksi / Ympäristöministeriö.

Savijoessa aiemmin tavattuja särkikaloja, kuten turpaa ja töröä, ei saatu saaliiksi. Näiden kalojen tiheydet ovat olleet pieniä myös aiemmissa kalastuksissa, joten puuttuminen saaliista selittynee satunnaisuudella ja hankalilla olosuhteilla. Lisäksi vesi oli jo jäähtynyt noin 8 asteiseksi, joten kyseiset lajit ovat voineet poistua koskialueilta talvehtimaan miedommin virtaaviin suvantoihin.  Kyseisiä lajeja ei myöskään saatu vertailualueena toimivalta Mittapadon paikalta, josta saaliiksi tuli vain kivennuoliaisia.

Taimenten tiheyksissä huomio kiinnittyy Yliskulman puron pieneen tiheyteen (0.6 yksilöä / 100 m2) verrattuna vuoden 2012 tiheyksiin (17 yksilöä / 100 m2). Ero selittynee osittain istutuksilla, joita ei keväällä 2017 tehty. Puroon on istutettu viimeksi 2016 keväällä taimenen vastakuoriutuneita poikasia (8000 kpl), joita ei siis tällä kertaa saatu saaliiksi. Ongelmallista arvion kannalta on myös se, ettei kalastuksia ole tehty viime vuosina. Taimenen poikasten luontainen kuolevuus vaihtelee runsaasti vuosien välillä. Saaliiksi saatu 8 cm poikanen edustaa todennäköisesti 2017 keväällä luonnonkudusta kuoriutuneita poikasia. Sen löytyminen on hyvä merkki ja osoittaa, että purossa on myös luontaista lisääntymistä.

Aiempien syksyjen ja syksyn 2017 (lihavoitu) sähkökalastusten tulokset. Luvut ovat ilmoitettu yksilömäärinä per 100 m2 kalastettua alaa. Tiheydet on laskettu yhden pyynnin perusteella.

Mitä tuloksista voisi päätellä?

Tulva varmasti heikensi kalojen pyydystettävyyttä. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että kipsin levitys ei ole vaikuttanut ainakaan haitallisesti tyypillisiin koskikaloihin kuten kivisimppuihin ja kivennuoliaisiin. Taimenen osalta eroa ei Savijoen pääuomassa ole, ja ero Yliskulman puron taimentiheyksissä selittynee istutuksilla, tulvalla ja luontaisilla tekijöillä. Savijoen sulfaattipitoisuudet ovat olleet kipsin levityksen jälkeen keskimäärin 30 mg/l ja hetkellisesti reilu 400 mg/l. Yli 400 mg/l pitoisuuksilla on havaittu lieviä negatiivisia vaikutuksia lohikalojen mädin kehitykseen pitkän ajan altistuskokeissa, mutta hetkellisinä piikkeinä vaikutusta tuskin on.

Vertailualueen saaliin, aiempien sähkökalastusten ja matalien sulfaattipitoisuuksien valossa kipsin levitys ei näytä vaikuttavan merkittävästi kaloihin tai muihinkaan vesieliöihin. Toki vahvemman näytön saamiseksi sähkökalastusseurantaa olisi hyvä jatkaa ensi vuonna. Hankkeessa on lisäksi käynnissä taimenen mädin haudontakoe, joka antaa tärkeää lisävalaistusta kipsin levityksen vaikutuksista taimeneen. SAVE-hanke ei siis ole etsimässä pelastuskeinoja Saaristomerelle virtavesiluonnon kustannuksella.

Jarno Turunen, SYKE

 

San Pellegrino ja Savijoki – sulfaatit vesissämme

Petri Ekholm
Erikoistutkija
Suomen ympäristökeskus

Kipsin sisältämä sulfaatti on herättänyt huolta: voisiko sillä olla haitallisia vaikutuksia vesiympäristössä? SAVE-hankkeessa näitä mahdollisia vaikutuksia tutkitaan, mutta mitä sulfaatti oikeastaan on ja mistä se on peräisin?

Sulfaatti (SO4) on yleinen osanen elollisessa ja elottomassa luonnossa. Kasveille se on tärkeä rikin lähde, ja valtameriveden sulfaattipitoisuus – peräti 2700 mg/l – kertoo kallioperän rikkipitoisten mineraalien rapautumisesta. Kemiallisesti määriteltynä sulfaatti on rikkihapon (H2SO4) anioni, ja ihmisen aiheuttamat sulfaattipäästöt liittyvätkin pitkälti rikkihapon käyttöön. Rikkihappo on maailman käytetyin kemiallinen yhdiste ja sen maakohtaisesta kulutuksesta voidaan tehdä päätelmiä jopa bruttokansantuotteesta. Rikkihappoa tarvitaan mitä moninaisimmissa teollisuuden prosesseissa lannoitteiden valmistuksesta ja sellun keitosta aina pigmenttien valmistukseen.

Eri vesien sulfaattipitoisuuksia. Kuva aukeaa suuremmaksi klikkaamalla.

Ympäristötutkimus kiinnostui sulfaatista 1970-luvulla, kun maailma havahtui happosateiden aiheuttamiin ongelmiin. Hiilivoimaloiden piiput tupruttivat ilmaan rikkidioksidia, joka muuntui ilmakehässä rikkihapoksi. Nykyisin voimalaitosten savukaasuja pestään ja happamoittavat rikkipäästöt ovat vähentyneet. Myös tässä prosessissa syntyy kipsiä. Sulfaatin toi uudelleen otsikoihin Talvivaaran kaivoksen natriumsulfaattipäästöt, jotka suolasivat lähijärviä. Esimerkiksi kaivoksen alapuolisen Kivijärven pohjanläheisessä vedessä sulfaattipitoisuus on ollut yli 6000 mg/l.

Talvivaaran tapauksessa sulfaatin alkuperä oli prosessissa käytetty rikkihappo ja osin myös malmin sisältämät rikkiyhdisteet (sulfidit). Järviä ja metsiä tuhonneen happaman laskeuman rikki taas oli peräisin kivihiilestä – jos kivihiili on aikoinaan muodostunut meriveteen kontaktissa olleesta turpeesta, sen rikkipitoisuus on erityisen korkea. Mutta mistä Siilinjärven kipsin sulfaatti on peräisin?

Kuten Samuli kertoi tehdasvierailua kuvaavassa blogissaan, kipsiä eli kalsiumsulfaattidihydraattia syntyy sivutuotteena, kun apatiittimineraalia liuotetaan rikkihapolla. Näin saadaan fosforihappoa lannoiteteollisuuden tarpeeseen. Tätä nykyä Siilijärvellä käytettävä rikkihappo valmistetaan kotimaisessa öljynjalostuksessa syntyvästä rikistä. Viime syksynä Savijoen pelloille levitettiin siis sulfaattia, joka on erotettu fossiilisista polttoaineista, ts. muinaisten levien ja bakteerien merivedestä sitomaa rikkiä, sekä Siilinjärven kalliosta peräisin olevaa kalsiumia.

Happamoitumistutkimuksissa sulfaattia pidettiin niin sanottuna läpivirtausionina, joka ei reagoi vesiympäristössä, mutta kuvastaa kylläkin happaman laskeuman suuruutta. Sulfaatilla on kuitenkin tärkeä rooli esimerkiksi pohjasedimenttien ainekierroissa. Itämeressä suurellakaan sulfaattikuormituksella ei ole merkitystä, sillä murtovesi sisältää luonnostaan runsaasti sulfaattia, esimerkiksi Helsingin edustalla 500 mg/l. Järviin sulfaattia ei kuitenkaan pidä päästää, ainakaan suuria määriä, sillä se voi vähentää niiden pohja-aineksen kykyä sitoa fosforia ja siten pahentaa rehevöitymiskierrettä.

Sulfaattia kuitenkin päätyy järviin monista eri lähteistä. Koska sulfaattikuormitusta seurataan vain muutamien kuormittajien osalta, voimme esittää pelkästään karkean arvion kuormituksen suuruudesta. Sen mukaan Suomen kolme suurinta järvien sulfaattikuormittajaa ovat maatalous, ilmalaskeuma ja selluteollisuus. Ilmalaskeuman kontolle on tässä laskettu metsistä tuleva sulfaattihuuhtouma, mikä kuvastanee aikojen saatossa maaperäämme sitoutunutta ilmaperäistä, siis energian tuotannosta peräisin olevaa sulfaattia.

Rautasulfaatteja käytetään niin raaka- kuin jäteveden puhdistuksessa. Esimerkiksi HSYn (Helsingin seudun ympäristöpalvelut) puhdistusprosessissa Päijänteen veden noin 8 mg/l sulfaattipitoisuus nousee yli kaksinkertaiseksi. Tämä ei kuitenkaan vielä riitä muuttamaan pääkaupunkiseudun kraanavettä kulinaariseksi kivennäisvedeksi, sillä esimerkiksi San Pellegrinon mineraalivedessä sulfaattipitoisuus on yhtä korkea kuin Suomenlahdessa. Makutestien mukaan sulfaatti parantaa veden makua. Optimaalinen pitoisuus kalsiumsulfaatille on 270 mg/l. Maailman terveysjärjestö WHO ei ole asettanut juomaveden sulfaatille ylärajaa, joskin laksatiivisia vaikutuksia saattaa ilmetä pitoisuuden ylittäessä 1000 mg/l, makuongelmia seuralaiskationista riippuen jo aiemmin – natriumsulfaatti ei ole yhtä hyvää kuin kalsiumsulfaatti.

Savijoessa toistaiseksi havaitut sulfaattipitoisuudet ovat suhteellisen pieniä: kipsin levityksen jälkeen keskiarvo on ollut vain runsas 30 mg/l. Hetkellisesti pitoisuus on toki ollut yli 400 mg/l. Blogeissamme on jo aiemmin käsitelty tämän pitoisuustason vaikutusta – tai paremminkin vaikuttamattomuutta – vuollejokisimpukkaan. SAVE-hankkeessa on tarkoitus vielä selvittää, miten sulfaatti vaikuttaa kaloihin ja päällysleviin. Lisäksi tutkitaan, voisiko jokien pohjalta vapautua fosforia sulfaattipitoisuuden nousun vuoksi samalla tavalla kuin järvissä. Korkeina pitoisuuksina sulfaatista on haittaa rakenteille, esim. teräkselle ja betonille, mutta tällaisia vaikutuksia ei ole odotettavissa Savijoen maltillisissa sulfaattipitoisuuksissa.

Kipsistä ei haittaa vuollejokisimpukoiden toukille

SAVE-hankkeessa on juuri valmistunut tutkimus kipsin vaikutuksista vuollejokisimpukoiden toukille. Tutkimuksissa selvitettiin veteen liuenneen kipsin vaikutuksia toukkien selviytymiseen eri kipsipitoisuuksilla. Testatuilla pitoisuuksilla kipsistä ei havaittu olevan haittaa toukkien elinkyvylle. Tutkimukseen osallistuneet vuollejokisimpukat ovat jo palanneet kotiinsa Perniönjokeen. Tutkija Johanna Salmelin (SYKE) kertoo tutkimuksen toteutuksesta ja tuloksista tarkemmin.

SAVE-hankkeen kipsinlevityksen pilottialueella Savijoella on luonnonsuojelulain ja EU:n luontodirektiivin nojalla rauhoitetun, uhanalaisen vuollejokisimpukan (Unio crassus) elinalueita, joten tutkimme kipsin eli kalsiumsulfaatin vaikutuksia lajiin. Sulfaatti, kuten muutkin ionit, voi haitata makean veden eläinten ionisäätelyä. Viime syksynä tutkittiin täysikasvuisten vuollejokisimpukoiden vasteita kipsille, ja nyt vuorossa oli selvittää vaikutuksia simpukoiden glokidium-toukille.

Vuollejokisimpukan glokidium-toukat ovat mikroskooppisen pieniä, noin 0,2 millimetrin mittaisia. Niillä on kaksi kuorenpuoliskoa, jotka ne kykenevät sulkemaan, mutta muuten ne eivät pysty aktiivisesti liikkumaan. Kuorenpuoliskoissa on pienet väkäset, joiden avulla ne tarttuvat kiinni kohtaamaansa kalaan pakollista loisintavaihetta varten. Simpukoiden elinkierto on monivaiheinen. Emosimpukat hedelmöittyvät, kun ympäröivästä vedestä kulkeutuu koiraan sukusoluja hengitysputken kautta simpukan sisään, minkä jälkeen alkiot alkavat kasvaa emosimpukan kiduslehdillä. Yhden simpukan sisällä voi kehittyä tuhansia toukkia. Emosimpukka vapauttaa toukat veteen, missä ne selviävät hengissä vain muutamia päiviä. Tänä aikana niiden täytyy kohdata kalaisäntä, jonka kiduksilla tai evillä ne loisivat muutaman viikon ajan kehittyäkseen muodonmuutoksen läpikäytyään elinkierron seuraavaan vaiheeseen, nuoruusvaiheeseen. Tämän jälkeen nuoret simpukat irrottautuvat kalasta ja jatkavat kasvuaan joen pohjaan kaivautuneena.

 

Hydrobiologi Rami Laaksonen kerää vuollejokisimpukoita Perniönjoesta. Simpukoiden kuorta varovasti raottamalla varmistettiin, että simpukan ulommilla kiduslehdillä oli kehittymässä toukkia. (Kuvat: Johanna Salmelin)

Tutkimusta varten aikuisia, toukkia kantavia vuollejokisimpukoita kerättiin toukokuussa Perniönjoesta. Työhön oli Varsinais-Suomen ELY-keskuksen myöntämä poikkeuslupa. Simpukat kuljetettiin laboratorioon ilmastetussa jokivedessä kylmälaukuissa.

Kipsin vaikutuksia vuollejokisimpukan glokidium-toukkiin tutkittiin lyhytaikaisilla, yhden ja kahden vuorokauden mittaisilla altistuskokeilla. Koevetenä käytettiin Savijoen Mittapadolta kerättyä vettä, johon lisättiin kipsiä vastaamaan kuutta eri sulfaattipitoisuutta: 30, 60, 120, 240, 480 ja 960 mg/l. Lisäksi mukana oli kaksi kontrollikäsittelyä: Savijoen vesi ilman lisättyä kipsiä, ja Perniönjoen vesi simpukoiden keruupaikalta.

Altistettavat toukat kerättiin vuollejokisimpukoiden ylläpitoastioista, joten emosimpukat säilyivät vahingoittumattomina. Toukkien elinkyky altistuksen päätyttyä mitattiin niiden kyvyllä sulkea kuorensa vasteena ruokasuolakäsittelylle. Elävät, elinkykyiset toukat olivat aukinaisia, ja reagoivat nopeasti viereen pipetoituun suolavesitippaan sulkemalla kuorensa. Toukat, jotka eivät reagoineet suolaveteen, laskettiin kuolleiksi, kuten myös altistuksen aikana ennen suolavesikäsittelyä sulkeutuneet yksilöt.

Elinkykyisten toukkien osuus oli keskimäärin yhtä suuri kaikissa käsittelyissä sekä yhden että kahden vuorokauden altistuksen jälkeen. Kokeiden pitoisuudet valittiin siten, että mukaan saatiin kipsipilotin aikainen keskimääräinen sulfaattipitoisuus (30 mg/l) ja maksimipitoisuus (470 mg/l) Savijoessa. Näistä pitoisuuksista ei tämän tutkimuksen perusteella ole haittaa vuollejokisimpukan toukkien elinkyvylle.

   

Vuollejokisimpukan eläviä, kuorenpuoliskot auki olevia glokidium-toukkia (kuva 1) ja kuorensa sulkeneita toukkia (kuvat 2 ja 3). (Kuvat: Johanna Salmelin)

Kesäkuun alussa simpukat palautettiin takaisin Perniönjokeen. (Kuvat: Johanna Salmelin)

Tutkijat: Johanna Salmelin (SYKE), Matti Leppänen (SYKE), Heikki Hämäläinen (Jyväskylän yliopisto)

Mitä vuollejokisimpukat tuumaavat kipsistä?

Lokakuussa SYKEn ja Jyväskylän yliopiston tutkijat aloittivat tutkimukset vuollejokisimpukoilla ja kävivät hakemassa laboratoriokokeisiin vettä Savijoesta sekä simpukoita Perniönjoen runsaasta populaatiosta. Tavoitteena oli selvittää vaikuttaako jokiveteen liukeneva kipsi simpukoiden käyttäytymiseen ja menestymiseen Savijoessa ja muissa tulevien kipsinlevitysalueiden joissa. Kokeiden ensimmäisistä tuloksista kertoo jälleen SYKEn erikoitutkija Matti Leppänen.

Laboratoriokokeissa mitattiin simpukoiden reaktioita neljään eri kipsikäsittelyyn; Savijoen kontrollivedessä ei ollut kipsiä ja kolmessa käsittelyssä jokiveteen lisättiin kipsiä siten, että mitatuiksi sulfaattipitoisuuksiksi muodostui 40 mg, 200 mg ja 1100 mg litraa kohti. Alin sulfaattipitoisuus kuvaa mahdollista keskimääräistä pitoisuutta joessa, 200 mg teoreettista maksimipitoisuutta ja ylin pitoisuus on lähellä kipsin liukoisuusrajaa.

Simpukoiden reaktioita arvioitiin kolmella tavalla neljän päivän kipsialtistuksessa: 1) Mittasimme aktiivisuutta (prosenttia kokonaisajasta) altistuskammion sähkökentässä tapahtuvien muutosten avulla. Yhteismitallinen aktiivisuus koostuu jalan liikkeistä, kuoren aukeamisesta ja veden suodattamisesta/kidushengittämisestä. 2) Laskimme aktiivisuustyyppejä silmämääräisesti kahdesti päivässä. 3) Seurasimme ruokintalevän kulutusta sameus- ja levätiheysmittausten avulla.

Simpukat käyttävät jalkaa liikkumiseen, suodattavat sisäänhengitysaukon kautta saadun orgaanisen materiaalin ravinnoksi ja poistavat ylimääräisen materiaalin poistoaukon kautta. Nämä käyttäytymisen muodot näkyvät selvästi videossa, joka on kuvattu kokeen yhden altistusastian yksilöstä (kuvaaja: Johanna Salmelin).

Neljän päivän altistuksen jälkeen simpukat olivat sähkökenttämittauksissa vähemmän aktiivisia kahdessa suuremmassa kipsipitoisuudessa vaikkakin näitä aktiivisuusjaksoja oli suhteellisen vähän (5-18 % kokonaismittausajasta, kuva 1). Neljän päivän altistuksen aikana tutkijan havainnoimissa aktiivisuusmuodoissa kuoren liike, veden suodatus ja kaikkien muotojen summa eivät osoittaneet eroa käsittelyjen välillä. Sen sijaan simpukat pitivät jalkaa ulkona kahdessa suurimmassa pitoisuudessa useammin kuin kontrollissa. Koska simpukoita ruokittiin levällä, pystyimme myös arvioimaan niiden suodatusaktiivisuutta levän poistumisen avulla. Neljän päivän altistuksen jälkeen ruokalevää poistui vedestä kuitenkin sama määrä kaikissa käsittelyissä.

Kuvaaja-simpukoiden-aktiivisuudesta
Kuva 1: Aikuisten vuollejokisimpukoiden keskimääräinen aktiivisuus (suodattaminen sekä jalan ja kuoren liikkeet) sähkökenttämittauksissa laskennallisilla sulfaattipitoisuuksilla 0, 30, 200 ja 1200 mg/l (nämä eroavat hieman mitatuista pitoisuuksista). Pylväät osoittavat kunkin altistusryhmän (n=8) keskimääräisen aktiivisuuden (% mittausajasta) sekä keskivirheen.

Laboratoriotulokset voivat näyttää ristiriitaisilta. Altistushetki oli kuitenkin erilainen ja jalan passiivinen ulkona pitäminen ei välttämättä näy sähkökentän muutoksissa. Näiden suhteellisen lyhytaikaisten altistusten valossa voimme sanoa, että ainoastaan suurimmat kipsi- ja siten sulfaattipitoisuudet vaikuttavat simpukan käyttäytymiseen. Jalan käyttö voi kieliä liikkumishalukkuudesta pakoreaktiona epämiellyttävässä ympäristössä, jota kokonaisaktiivisuuden väheneminen (ml. suodatus ja kuoren liikkeet) tukee. Näin suuriksi (200 mg ja 1100 mg/L) tuskin kuitenkaan kohoavat Savijoessa tai muissa kipsinlevitysalueiden virtavesissä.

Simpukoiden käyttäytymistä mitattiin myös itse Savijoessa lokakuun alussa. Kokonaisaktiivisuus oli viileässä vedessä varsin vähäistä ja vain 7 – 8 % mittausajasta havaittiin liikkeeseen liittyvä signaali. Simpukkayksilöt jätettiin Savijokeen sumppuihin, ja palasimme kuukauden päästä mittaamaan samojen yksilöiden käyttäytymistä. Toiveena oli saada sateita, jotka huuhtoisivat kipsiä jokeen ja muuttaisivat olosuhteita.

Simpukat palautetaan Perniönjokeen
Kuva 2: Kokeeseen osallistuneet simpukat pääsevät takaisin Perniönjokeen tutkija Johanna Salmelinin avustamana. Kuva: Matti Leppänen

Syksy oli kuitenkin kuiva, ja vedenlaatu pysyi samanlaisena kummallakin paikalla. Vain lämpötila oli laskenut yhden plusasteen tuntumaan. Yläjuoksun verrokkialueella kylmä vesi ja olematon virtaus olivat johtaneet simpukoiden mielestä talviolosuhteisiin ja siten inaktiivisuuteen. Parmanharjulla virtaus piti vielä simpukoita yhtä aktiivisena kuin kuukautta aikaisemmin. Mittausten päätyttyä marraskuussa palautimme sekä sumputetut että laboratoriossa vierailleet yksilöt kotijokeensa Perniön Yliskylän kirkon viereen.

Erikoistutkija Matti Leppänen
Suomen ympäristökeskus (SYKE)
Laboratoriokeskus / Ekotoksikologia ja riskinarviointi

Tutkijat: Matti Leppänen (SYKE), Heikki Hämäläinen (JY), Krista Rantamo (JY), Johanna Salmelin (JY)

Sähköä jokeen: vuollejokisimpukoiden käyttäytymisen mittaamista

Kipsipilotin ensisijaisena tavoitteena on selvittää kipsinlevityksen käytännön toteutukseen liittyviä haasteita sekä varmistaa toimenpiteen vaikutus peltojen ravinnehuuhtoumaan. Kuitenkin myös toimenpiteen muut potentiaaliset vaikutukset on selvitettävä ennen kuin kipsitys voidaan laajentaa koko Etelä-Suomeen. Erittäin olennainen selvitettävä asia on kipsin vaikutus vesieliöstöön. Tästä kertoo SYKEn erikoitutkija Matti Leppänen.

Lounais-Suomen joille on tyypillistä savisameus, joka aiheutuu, kun pelloilta huuhtoutuu hiukkasia vettä samentamaan. Samalla liikkuu myös ravinteita, joita SAVE-projekti yrittää torjua. Entäpä kipsi? Kalsiumsulfaatti on hyvin vesiliukoista ja huolimatta sitoutumisesta maahan, jonkin verran voi päätyä myös jokeen. Sen enempää kalsiumia kuin sulfaattiakaan ei voi pitää perinteisinä haitallisina aineina, ovathan ne tavallisia kaikissa luonnon vesissä. Suuret määrät voivat kuitenkin häiritä eliöiden ionitasapainoa ja sen säätelyä. Sen takia on hyvä tutkia, olisiko kipsillä merkitystä Savijoen eliöille oletetuissa huuhtoumamäärissä tai äärimmäisissä pitoisuuksissa.

Altistuskammioita ja simpukoita Savijoella
Altistuskammiot simpukoineen Savijoen yläjuoksun vähäisessä vesimäärässä. Kammioiden lisäksi käyttäytymismittausten laitteistoon kuuluvat auton akku, invertteri, tietokone ja mittalaite. Kuva: Matti Leppänen

Savijoessa, kuten joissakin muissakin länsirannikon joissa, on uhanalaista vuollejokisimpukkaa. Sen hyvinvoinnista olemme tietysti kiinnostuneita. Hiljaista elämää viettävien simpukoiden reaktioita ulkopuolisiin tekijöihin on hankala tutkia. Onneksi käytettävissämme on laitteisto, jolla voidaan, sähkökentässä tapahtuvien muutosten avulla, tulkita simpukan liikkeitä koekammiossa. Kuoren avaaminen, jalan liikkeet ja veden siivilöinti havaitaan herkällä laitteella, ja käyttäytymisessä mitattuja muutoksia voidaan verrata altistusolosuhteisiin. Näin ainakin teoriassa – kokeet näyttävät toimiiko tämä käytännössä.

Vuollejokisimpukoita
Savijoesta pilottialueen alapuolelta löytyneitä vuollejokisimpukoita. Kuva: Rami Laaksonen

Kokeiden toteuttamiseksi olemme saaneet apua simpukka-asiantuntija Rami Laaksoselta, joka poimi meille Perniönjoesta Varsinais-Suomen ELY-keskuksen poikkeusluvalla 60 vuollejokisimpukkaa. Joen runsaasta populaatiosta voidaan ”lainata” koeyksilöitä kokeisiimme ja palauttaa ne keräyspaikkaan palvelun jälkeen. Kokeita varten veimme 40 simpukkaa Jyväskylään SYKEn ekotoksikologian laboratorioon, jossa niiden käyttäytymistä mitataan erilaisilla kipsialtistuksen tasoilla Savijoen vedessä. Mittasimme myös simpukoiden reaktioita jo hakumatkalla Perniönjoessa ja Savijoessa kahdella paikalla taustatiedoksi. Lisäksi jätimme Savijoella simpukoita sumppuihin sekä kipsinlevitys- että yläjuoksun verrokkialueelle. Näillä simpukoilla toistamme kuukauden kuluttua mittaukset ja vertaamme vasteita vedenlaatutietoihin.

Savijoki - vedenkeruu
Savijoen norosta kerättiin liki 400 litraa vettä laboratoriokokeisiin. Kuvassa tutkijat Johanna Salmelin ja Krista Rantamo. Kuva: Matti Leppänen

Simpukoiden lisäksi olemme kiinnostuneita näkinsammalten pärjäämisestä kipsialtistuksissa. Näkinsammalet ovat lähes jokaisen virtaveden vakiolajeja, joilla on tärkeä perustuottajan ja habitaatin monipuolisuutta ylläpitävä rooli. Tässä tarkoituksessa teemme kasvukokeita isonäkinsammalella laboratoriossa erilaisilla kipsipitoisuuksilla Savijoen vedessä. Sekä simpukoiden että sammalten kokeita tehdään nyt lokakuussa ja tuloksia voidaan odottaa marraskuussa.

Erikoistutkija Matti Leppänen
Suomen ympäristökeskus (SYKE)
Laboratoriokeskus / Ekotoksikologia ja riskinarviointi