Bodøssa loppuu näinä päivinä saamen kielten dokumentointiin ja revitalisaatioon keskittyvän tutkijaverkoston SLDR:n kaksiviikkoinen talvikoulu. Olin itse mukana muutaman päivän viime viikonvaihteen molemmin puolin (ja pääsin kotiin monien rasittavien vaiheiden jälkeen vuorokauden myöhässä Pohjois-Norjassa riehuneen myrskyn takia, mutta ei siitä sen enempää). Luennoin inarinsaamen kielen elpymisestä ja kielipesän roolista kielen siirtäjänä sekä osallistuin ekskursiolle luulajansaamen kieli- ja kulttuurikeskukseen Árraniin (http://www.arran.no), joka sijaitsee Divttasvuotnan (Tysfjord) kunnassa Áiluoktan (Drag) kylässä.
Luulajansaame on yksi yhdeksästä nykyään puhuttavasta saamen kielestä (ks. esim. http://fi.wikipedia.org/wiki/Saamelaiskielet), ja sitä puhutaan sekä Norjan että Ruotsin puolella. Divttasvuotnassa luulajansaamen siirtyminen lapsille väheni Norjan valtion tietoisen sulauttamispolitiikan seurauksena niin, että 1980-luvulla nuoria puhujia oli enää hyvin vähän – syrjäisessä, kalastuksesta elävässä Moskan kylässä sentään jokunen.
Vuonna 1989 Áiluoktaan perustettiin luulajansaamenkielinen lastentarha “Vuonak sámemáná”, joka toimii edelleen. Suurin osa sinne tulevista saamelaislapsista on oppinut kotonaan vain norjaa. Koko lastentarhan toiminta tapahtuu luulajansaamen kielellä. Tarhasta ei ole koskaan käytetty virallisesti nimitystä “kielipesä”, mutta toimintaperiaatteidensa ja taustansa puolesta sitä voi pitää sellaisena. Muilla saamen kielillä kielipesätoiminta käynnistyi vuosia myöhemmin. Sevettijärvellä oli kokeiluluontoinen koltansaamen kielipesä vuonna 1993 ja neljä vuotta myöhemmin perustettiin kolme kielipesää – inarinsaamenkieliset Inariin ja Ivaloon ja koltansaamenkielinen uudestaan Sevettijärvelle. Nykyään koltansaamen pesä toimii Ivalossa, Inarissa taas ainoa inarinsaamenkielinen. Tarvetta toiminnan laajentamiselle olisi joka puolella.
Luulajansaamen kielen tilanne muistuttaa monessa suhteessa inarinsaamea. Kielen siirtyminen katkesi käytännössä useaksi vuosikymmeneksi, kunnes se alkoi uudestaan, pitkälti kielipesän avulla. Meneillään on siis käänteinen kielenvaihto: enemmistökieleen sulautumisen lisäksi tai asemesta on alkanut tapahtua kielenvaihtoa vähemmistökielen hyväksi. Uuden, nuoren puhujapolven ilmaantuminen kieliyhteisöön tuo uuden haasteen – kadotetun sukupolven ongelman. Revitalisaatio lisää huimasti vähemmistökieltä taitavien opettajien, lastenhoitajien, oppimateriaalin luojien, media-alan ammattilaisten, kielenhuoltajien ynnä muitten tarvetta. Kun yksi sukupolvi on jäänyt vaille kieltä, tekijöitä on vähän, työ kasaantuu harvojen kielitaitoisten harteille ja aivan liikaa jää tekemättä.
Inarissa on juuri tänä lukuvuonna meneillään suurimittainen yritys kadotetun sukupolven ongelman paikkaamiseksi. Siitä lisää tuonnempana!
Lapseni ovat oppineet viikon aikana vähän lisää karjalaa ja venäjää. Eniten iloa aiheuttavat karjalankieliset eläintennimet. Čičiliušku on helppo – sisilisko tietenkin – mutta mikä on meččypočči? Metsäpossu eli villisika!
Meillä on nimittäin ollut Inarissa kohta viikon kylässä harvinainen vieras Petroskoista: Natoi, alunperin vieljärveläinen, äidinkielenään aunuksenkarjalaa puhuva nuori nainen, yksi nuorimmista aktiivisista kielenpuhujista. Natoi eli Natalja Antonova on Suomalais-ugrilaisen kielipesähankkeen Karjalan-koordinaattori ja hän on täällä, koska olemme kirjoittamassa opaskirjaa kielipesätoiminnasta. Kirja tullaan julkaisemaan venäjän kielellä, ja toivon mukaan se rohkaisee kielensä tilasta huolestuneita vähemmistöyhteisöjä perustamaan kielipesiä omille alueilleen.
Kielipesä on Venäjällä uusi kielenelvytyskeino. Suomalais-ugrilaisissa piireissä siitä on levitetty tietoa aktiivisesti kesästä 2008 asti, jolloin alkoi Suomen Kulttuurirahaston rahoittama Suomalais-ugrilainen kielipesähanke. Siihen mennessä asia oli jo saanut julkisuutta Karjalan tasavallassa, sillä Venäjän ensimmäiset kielipesät perustettiin Vienan Karjalan Uhtualle (vir. Kalevala) vuosina 2000 ja 2002. Toimin Uhtuan kielipesähankkeen vetäjänä aktiivisesti vuosina 1999-2003. Voi niitä aikoja! Oli siinä seikkuo ta čuutuo!
Kielipesä on Venäjällä paitsi laajaa kiinnostusta, niin myös epäilyksiä ja vastahankaa herättävä kielenelvytyskeino. Jo perusidea sotii totuttua vastaan: vähemmistökieli on todellisen kommunikoinnin välineenä, ei vain kauniina koristeena tai muodollisen opetuksen kohteena. Kielipesä on radikaalia toimintaa yhteiskunnassa, jossa vähemmistökielet sijoitetaan mieluiten folklore-esityksiin ja museoihin.
Vancouverin olympiakisojen avajaisten tv-uusinnan aikaan sain puhelun. Luurin päässä oli juuri 6 vuotta täyttäneen poikani Sammelin vuotta vanhempi kaveri – kutsun häntä tässä Teemuksi. Pojat ovat olleet samassa hoitopaikassa, inarinsaamenkielisessä kielipesässä siitä saakka, kun Sammeli meni hoitoon 1,5-vuotiaana. Nykyään he viettävät osan päivää inarinsaamenkielisessä esiopetuksessa.
Teemu puhui minulle reippaasti inarinsaamea, niin kuin hänellä on tapana, ja pyysi Sammelia puhelimeen. Wohou! Puhelu jatkui inarinsaameksi! Se ei ollut itsestäänselvää, sillä useimmat kielipesälapset puhuvat yleensä keskenään suomea.
Jälkeenpäin kuulin, että Teemun äiti oli puhelinta lainatessaan usuttanut poikaa puhumaan saamea. Se ei latistanut riemuani: joka tapauksessa puhelu oli osoitus siitä, että pojat pystyvät kommunikoimaan inarinsaameksi aiheesta, joka ei liity millään lailla kielipesän päivärutiineihin tai kielipesässä omaksuttuihin aiheisiin. Eikä Sammeli kääntänyt kieltä suomeksi tai edes vaikuttanut hämmästyneeltä Teemun kielenvalinnasta.
Inarinsaamen puhujia on tällä hetkellä kolmisensataa, korkeintaan 350. Näin pienen kielen puhumisessa on muun muassa sellainen hauska piirre, että siinä tekee usein ihan huomaamattaan historiaa. Vancouver-puhelun aikana olin todistamassa ainutlaatuista tilannetta, jossa kaksi pientä poikaa puhui keskenään olympiakisoista inarinsaameksi. Ei sitä ainakaan muutamaan vuosikymmeneen ole mahtanut tapahtua, sillä siitä on kauan, kun inarinsaame oli laajemmassa mittakaavassa lasten välinen kommunikointikieli. Lieneekö silloin ollut Inarissa kovin monta televisiotakaan.
Annika Pasanen kertoo kielipesätoiminnasta Inarissa ja suomalais-ugrilaisen kielipesähankkeen etenemisestä Venäjällä.
33-vuotisesta elämästäni olen viimeiset 11 vuotta ollut tiiviisti tekemisissä kielipesien kanssa. Lue lisää »
Lumi peittää Raaseporin linnan ympäristöineen. Kaivausalueet on täytetty jo viikkoja sitten. Syyskesän kiivas kuhina on takana. Linnanmalmin kaivaus täytti odotukset. Nyt tiedämme paljon enemmän linnan keskiaikaisesta yhteydestä mantereelle. Malmi ei kuitenkaan ollut ainoa paikka, jota Raaseporin ympäristössä viime kesänä kaivettiin. Ei suinkaan – onhan kyseessä projekti, jossa selvitetään kokonaisvaltaisesti keskiaikaan liittyviä jäänteitä linnan lähialueella. Lue lisää »
Viimeinen virallinen monialaiseen harjoitteluun liittyvä opetustunti päättyi noin 1,5 tuntia sitten. Tajuntaan asti ei ole vielä iskostunut, että seitsemän viikon hektinen työrupeama on ihan oikeasti päättymässä. 60 opetettua tuntia, 30 seurattu tuntia, yli 30 luentoa/ryhmänohjausta ja lukematon määrä suunnittelua sekä tuntien valmistelua. Huomenna vietämme vielä läksiäistunnin luokkamme kanssa. Lue lisää »
Konsta Leikas, Eino Kylmälä ja Timo Tamminiemi
Pyry ja Reetta ovat hyviä opiskelijoita. Heidän opettamat tunnit ovat hauskoja ja perusteellisia. He lukevat tonttukirjaa joulukalenterin sijaan. Lue lisää »
kuvassa Leevi Juvakka ja Tatu Nordman
Kirjoittajat Aku Selkosmaa, Tatu Nordman ja Leevi Juvakka:
Menimme bussipysäkille ja odotimme 68-bussia. Puolen tunnin matkan
jälkeen saavuimme Ateneumiin. Menimme katsomaan Pablo Picasson
näyttelyä. Me saimme paperit joissa oli kysymyksiä näyttelystä. Lue lisää »
Mona Männys ja Maria Palén
Kävimme taidereissulla Ateneumissa katsomassa Pablo Picasson upeaa näyttelyä. Me saimme kaikki havainnointikaavakkeet, joissa kyseltiin mitä tunteita taulu/teos herätti. Teokset olivat toinen toistaan hienompia. Taulut olivat värikkäitä, tummia, kuvissa oli paljon muotoja. Kuvissa oli itkeviä, kauniita ja ihmetteleviä naisia mutta kyllä miehistäkin oli melkoisen määrä tehty teoksia. Teokset olivat upeita ja hieman outoja. Lue lisää »
Ira Söder ja Emilia Rajaste, Viikin norssi, 4a
”Paikoillanne, valmiit, HEP!”
Ja niin luokkamme lähti jonossa kuin torpedo kohti bussipysäkille odottamaan bussia. ”Nyt, menemme julkisiin tiloihin. Kuka tietää miten siellä käyttäydytään”, kysyi Pyry. Lue lisää »
