Normaalin kirjaston kirjan elinkaari alkaa hankintapäätöksestä: kirja tilataan välittäjältä, se luetteloidaan tietokantaan ja siihen laitetaan kirjaston leimat ja tarrat, ja tämän jälkeen asiakkaiden toivotaan lainaavan sitä ahkerasti, mutta käsittelevän kirjaa huolellisesti, jotta sen käyttöikä on mahdollisimman pitkä. Kun kirjalle ei enää ole kysyntää tai siitä tulee huonokuntoinen, se siirtyy joko kirjaston poistohyllyyn tai suoraan roskiin. Kirjan koko arvo on ollut sen kansien välissä.
Kansalliskirjastossa suuri osa erikoiskokoelmien kirjoista on tullut kirjastolle lahjoituksina, joten näiden kirjojen historia voi olla hyvinkin erilainen. Jos normaalisti kirjastovirkailija kohottaa kulmakarvojaan tuskaisesti, kun näkee asiakkaan tehneen kirjaan omia merkintöjään, niin lahjoituskokoelmissa kirjan entisen omistajan tekemät muistiinpanot voivat olla hyvinkin arvokkaita. Tutkijalle voi olla tärkeää saada tietoonsa, mitä lähteitä tutkittavalla henkilöllä oli käsissään, kun hän on toiminut tietyllä tavalla tai kirjoittanut jotakin. Omistuskirjoitukset, ex librikset tai kirjan väliin huolellisesti taitellut paperit voivat lisätä kirjan arvoa ja kiinnostavuutta. Lahjoituksena saadulla kirjalla on siis kaksi arvoa: toisaalta kirja voi olla kiinnostava itsenäisenä teoksena, mutta toisaalta se voi saada lisäarvoa omistushistoriansa kautta: kuka sen on ostanut, miten se on hänen toimintaansa vaikuttanut, kenelle hän on sen lahjoittanut ja mitä muita asioita on selvitettävissä kirjan matkasta painotalosta kirjaston hyllyyn.
Kun Kansalliskirjaston Urajärven varasto tyhjennettiin muutamia vuosia sitten, siellä olleet japanilaiset kirjat tuotiin Helsinkiin. Elokuussa otin työpöydälleni nämä muutamat Urajärveltä tuodut kirjat. Luetteloin ne osaksi Japonica-kokoelmaa ja merkitsin ylös kirjojen omistushistorian niiltä osin kuin se oli helposti saatavissa. Yhdessä kirjassa oli omistuskirjoitus, joka kiinnitti huomioni: 贈 ヘルシンキ大学図書館御中 一九三七年二月 満鉄遊学生佐藤健雄 (Lahja / Helsingin yliopiston kirjastolle / helmikuu 1937 / Etelä-Mantšurian rautateiden vaihto-oppilas Satō Takeo).
Kirja, jonka Satō lahjoitti, on Ishikawa Sanshirōn Fujin sōbō (石川三四郎: 不尽想望). Wikipedian mukaan Ishikawa (1876–1956) oli japanilainen toisinajattelija – aktivisti, joka itsekin asui vuosikausia Euroopassa, joten hän katseli maailmaa laajasta näkökulmasta, oli kristitty, sosialisti, anarkisti ja nudismin kannattaja. Hän kirjoitti useita kirjoja, joutui välillä vankilaan ja vaikutti vahvasti Japanin anarkistiliikehdinnässä 1900-luvun alkupuolella.
Tällä kertaa itse kirja ei kuitenkaan vetänyt huomiotani puoleensa, vaan jäin miettimään, kuka tämä Satō oli ja miksi hän lahjoitti tämän kirjan. Japanintuntijoiden ystävällisellä avustuksella sain Etsivän keskuspoliisin Valpon (joka vastasi tuolloin ulkomaan matkustajaliikenteen valvonnasta Suomessa) kortistotiedot Satōsta:
SATO Takeo (s. 27.4.1898), liikemies. Saapunut Suomeen 5.3.1935, tutkii Slavica-kirjastossa Siperiaa koskevaa kirjallisuutta, sanoo tutkivansa Siperian historiaa sekä viipyvänsä täällä pari vuotta. Eng.kielisiä suosituksia Etelä-Mantshurian radan pääjohtajalta. Puhuu selvästi venäjää.
Kyseinen kirja on ilmestynyt vuonna 1935, joten Satōlla on ollut tuore kirja kainalossaan, kun hän on saapunut Suomeen, ja hän lahjoitti sen yliopiston kirjastolle vuonna 1937 ennen paluutaan Aasiaan. Omistushistoriallisesta näkökulmasta on kiinnostava ajatus miettiä, miksi Satō oli hankkinut tämän kirjan: Oliko hän kiinnostunut yhteiskunnallisesta ajattelijasta, joka asui itsekin pitkään Euroopassa? Vai oliko hän kiinnostunut Ishikawan kirjojen poliittisesta sanomasta – ja jos oli, niin oliko hän myötämielinen vai kriittinen näille ajatuksille?
Etsiessäni tietoja Satō Takeosta kävi niin, että törmäsin myös kirjaan samannimisestä sotavangista Siperiassa ja tarinaan 52 postikortista. Ensin kuvittelin, että olisi kyse kahdesta eri henkilöstä, mutta nyt olen saanut vahvistuksen, että kyseessä on sama henkilö. Venäjää opiskellut, kansainvälistä uraa luonut, Suomessa kaksi vuotta opiskellut ja työskennellyt Satō Toshio joutui sodan lopulla Neuvostoliiton sotavangiksi Siperiaan, ja hänet palautettiin Japaniin vasta vuosia myöhemmin. Näin yksi kirja johdatti minut toisen äärelle. Suomi-kytköksen ansiosta Mainichi-sanomalehden toimittajan Kurihara Toshion kirjoittama kirja on jo tilattu Kansalliskirjaston kokoelmiin, jossa se on myöhemmin Japanin-tutkijoiden käytettävissä. Palaan Satōn tarinaan uudestaan, kun olen saanut kirjan käsiini.
Kurihara, Toshio 2018: Shiberia yokuryū saigo no kikansha: kazoku o tsunaida 52-tsū no hagaki. Kadokawa, Tōkyō.
栗原 俊雄 2018: シベリア抑留 最後の帰還者 家族をつないだ52通のハガキ. 角川、東京．
Loppukevennyksenä linkki Eeva-lehden juttuun Vapaasta taidekoulusta ja sen japanilaisista harrastajista vuonna 1937 (01.03.1937, nro 3, s. 26–42):
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/756295/articles/81273887?page=26
Pauliina Vuorinen on Japanin-tutkimuksen FM (2000, Helsingin yliopisto) ja suorittanut Tieto- ja kirjastopalvelujen ammattitutkinnon (AT/ 2021, Keuda). Hän toimii kirjastosihteerinä Kansalliskirjastossa.