Tunnistatko nämä 4+6 ryhmätyöroolia?

rubik

Aloititko verkkokurssin tuntemattomien kanssa, ja nyt puserratte kasaan yhteistä ryhmätyötä? Wyomingin yliopiston tutkijat analysoivat viestittelyä kuudella verkkokurssilla, joilla opiskelijat tekivät ryhmätöitä kolmen-neljän hengen ryhmissä. He löysivät ryhmien muotoutumisessa neljä herkullista teemaa. Alla olevat lainaukset on vapaasti mukailtu suomeksi.

1. Kepillä jäätä. Ryhmien työskentely alkaa usein tunnustelulla ennen sitoutumista prosessin kulkuun ja rooleihin.

Hei, ryhmäläiset! Mistä kirjoittaisimme paperin? Jaetaanko kirjan kappaleet yksi kullekin vai katsotaanko laveampia kokonaisuuksia? Mitä olette mielipuolta? Heitellään ideoita.

2. Sympatian kerjääminen. Tunnistatte nämä kaksi:

Pahoittelut, etten ole ehtinyt vielä paneutua tähän. Missä kohtaa olemmekaan menossa ja mitä voisin tehdä? Muistelen, että joku laittoi meiliä asiasta, mutta en lue yliopiston sähköpostitiliäni.

Sain halvan äkkilähdön Karibialle ja olen siellä kuun viimeiseen päivään asti. Ilmoitelkaa, jos voin tehdä jotain ennen sitä. Kiitos ymmärryksestä!

3. Tsadaa, olet johtaja! Tutkijoiden mukaan ensimmäisenä aloitteen tehnyt saa usein tahattomasti johtajan roolin, havitteli sitä tai ei. Muut jäävät odottamaan ”ykkösen” organisointia ja aikataulutusta.

4. Roolit hukassa. Jos ryhmälle ei ole muodostunut johtajaa eikä keskustelua rooleista ole käyty, hanskat tippuvat joskus kokonaan.

Siis mitä palautammekaan tähän iltaan mennessä? Onko se tuo GoogleDocsissa oleva dokumentti? Missä on Liisan osuus? Olen offline klo 16 alkaen. Kommentoikaa vielä, olen hieman sekaisin.

Ryhmätöiden edetessä samat tutkijat puolestaan tunnistivat nämä kuusi roolia:

  1. Johtaja. Fasilitoi ryhmän työtä ja pitää sen kiinni tehtävänannossa.
  2. Wannabe-johtaja. Yrittää ohjailla ryhmän työtä ottamatta vastuuta.
  3. Spoileri. Osallistuu silloin tällöin ja tekee aloitteita, jotka eivät huomioi aiempaa työskentelyä ja työnjakoa.
  4. Mukaileva mahdollistaja. Suostuu kaikkiin ehdotuksiin, vaikka tehtävät vaihtuisivat. Suojelee siipeilijöitä ottamalla vastuun heidän osuudestaan.
  5. Siipeilijä. Tekeytyy aktiiviseksi mutta tekee vähän tai ei mitään.
  6. Rakentava työskentelijä. Näitähän me kaikki ollaan? Ymmärrämme tehtävän, saamme ryhmädynamiikan toimimaan, pidämme lupaukset ja olemme aloitteellisia, kun tarve vaatii.

Kun rooleja ei ole ennalta määrätty, ne muotoutuvat verkkotyöskentelyssä jopa sattumanvaraisesti. Huomionarvoista on, että varsinaisista kuudesta ryhmäroolista puolet on kielteisiä (siipeilijät, wannabet ja spoilerit). Wyomingin yliopiston tutkijat päätyvät suosittelemaan opettajan vahvempaa panosta roolien jakamisessa ja niiden ohjailussa.

Yllä olevat kategoriat perustuvat Karen Williamsin, Kari Morganin ja Bruce A. Cameronin artikkeliin How do students define their roles and resposibilities in online learning group projects?. Artikkeli on julkaistu Distance Education -lehdessä toukokuussa 2011.

Kuva: Sonny Abesamis, Flickr

Lue myös: Avoimen yliopiston opiskelija, katso mihin opiskelijatyyppiin kuulut

Ammattikorkeakoulu nokittaa yliopiston poissaolokäytännöissä

”Älä sitten mene ensimmäiseksi sanomaan opiskelijoille, että kurssilla on läsnäolopakko.” Näin minua neuvoi ohjaajani, kun menin ammattikorkeakouluun suorittamaan opettajan pedagogista harjoittelua. Ammattikorkeakoulut ovat ottaneet etäisyyttä läsnäolon kyttäämiseen. Taustalla on ajatus osaamisperustaisuudesta: tärkeää on osaamisen näyttäminen, ei penkin kuluttaminen.

Kun itse samaan aikaan jatkan opintojani yliopistossa, kontrasti on selvä. Nimiä ja rasteja raapustellaan kiertävään lappuun, yhdellä kurssilla jopa nimikirjoituksia nimenselvennyksineen. Läsnäolovaatimus ei koske kaikkia kursseja, mutta osaa se koskee yllättävän tiukasti.

Läsnäolon vaatimisen perimmäiset perustelut jäävät piiloon. Osalla kursseista työskennellään tapaamisten aikana esimerkiksi ryhmissä, ja silloin tietysti paikallaolo on oikeudenmukaista muita kohtaan. Opettajan puhuessa sisällön käsittely etenee kuin juna, eikä samaa sisältöä saa muualta. Vaikka kalvot voisikin jälkikäteen lukea, anekdootit ja herkulliset keskustelut jäävät kuulematta.

Toisaalta näen, että lapsellinen ja mekaaninen aikuisten ihmisten paimentaminen johtaa vahingollisiin seurauksiin itsesäätelyssä, motivaatiossa ja oppimistyylissä: onko opiskelu esimerkiksi pinta- vai syväsuuntautunutta. Opiskelijasta tulee sääntöjä noudattava lapsi, ei niinkään omaa oppimistaan suunnitteleva ja siitä vastuuta ottava toimija.

Itseohjautuva aikuisopiskelija pystyy ihannetilanteessa arvioimaan, mitä sisältöä hän tarvitsee tai mihin haluaa keskittyä. Ongelma on, ettei opiskelija etukäteen tunne niitä ajatusmaailmoja, joita luento sisältää. Opetuskerran koko anti ei yleensä ilmene kurssin tai sessionkaan otsikosta.

En ole ratkaissut lopullista kantaani asiaan. On tietenkin tärkeää, ettei Suomessa myönnetä opintosuorituksia tai sertifikaatteja ihmisille, jotka ovat käyneet kursseilla lähinnä kääntymässä. Oppimisen varmistamisessa pitäisi kuitenkin nojata johonkin muuhun kuin fyysisen läsnäolon kontrollointiin.

Lentävä opiskelija

boarding

Lapsi on vesirokossa, ja minulla alkaa luento kello 12.15. Puoliso pääsee lähtemään töistä ja olemaan kotona kello 11.30.

Loistava homma – paitsi jos matkaa luennolle on 600 kilometriä. Lentokoneeni nousee kello 9.00, joten lentokenttäbussille on lähdettävä kotiovesta kello 7.20. Nyt tarvitaan soitto lapsenvahdille.

Tämä on kreisiä arkeani tänä syksynä, jolloin suoritan vielä opintojani Helsingissä mutta uusi kotimme on Oulussa. Jos opintoja on vaikkapa tiistaista torstaihin, matkustan Helsinkiin tiistaiaamuna ja palaan torstai-iltana – aina kunkin viikon aikataulun mukaan. Järjen rajat ylittävä opiskelumatka kysyy motivaatiota, kekseliäisyyttä ja jonkin verran rahaakin.

Matkojen takaa opintielle lähteminen vie ajatukset niihin entisaikojen sankareihin, joilla koulutus oli kivisten taipaleiden takana. Mikael Agricolan aikaan 1500-luvulla Suomessa ei ollut yliopistoja, joten hän luki maisteriksi Saksassa. Uudenkaarlepyyn poika Sakari Topelius – sittemmin jopa Helsingin yliopiston rehtori – opiskeli Oulussa ja Helsingissä. Monet tuntemattomammat miehet ja naiset ovat saaneet tuntea matkustamisen rasitukset takalistossaan. Mikäpä tässä on lennellessä!

Nopeat siirtymät kaupungista toiseen aiheuttavat välillä epätodellisen tunteen. Luentopenkissä tekee todella mieli skarpata, kun on nähnyt paikalle pääsemiseen niin paljon vaivaa. Samalla sitä kiirehtii mielessään etämahdollisuuksien käyttöönottoa. Olisiko tuo nyt kummoinenkaan vaiva nakata luennoitsijan eteen nettikamera, joka välittäisi juttelut suoraan vaikka Ouluun? En silti haluaisi opiskella vain yksin kotisohvalla tietokonetta tuijotellen.

PS. Uteliaille voin paljastaa, että kampanjatarjousten avulla sekä lento- että junamatkan Helsingistä Ouluun saa tänä syksynä edullisimmillaan 25–30 eurolla per suunta (junassa huomioitu opiskelija-alennus). Excel raksuttaa, mihin nousee kaikkien matkalippujen summa joulukuuhun mennessä.

Onko opettajan kelpoisuus paperia?

Opintojen tueksi ja rahoittamiseksi hain opettajan sijaisuuksiin kotikaupungissani. Siihen on olemassa keskitetty menettely, jossa kaupungin työntekijä haastattelee hakijan ja tarkistaa hänen työ- ja opintotodistuksensa. Sen jälkeen kaupungin kouluista voi saada tarjouksia lyhyille sijaiskeikoille.

Arvelin etukäteen, että haastattelu olisi normaalia työhaastattelua kevyempi. Itseni esittelyn lisäksi valmistauduin oikeastaan vain kolmeen kysymykseen:

  • Miksi haluat toimia sijaisena/opettajana?
  • Miten perustelet, että työkokemuksesi on muulta alalta?
  • Millainen opettaja olisit?

Yhtäkään näistä kysymyksistä ei kysytty. Sen sijaan katsottiin pää- ja sivuaineita, opintopisteitä ja niistä muodostuvia opetettavien aineiden kelpoisuuksia. Valmius, innostus, motivoituneisuus ja taito toimia alaikäisten lasten kanssa eivät tulleet puheeksi.

Arvostan muodollista koulutusta, mutta väkisin herää kysymys, onko papereiden kumartelu noussut erilaisissa kelpoisuusammateissa jo liian keskeiseen asemaan. Jahas, opintokokonaisuus on tehty, joten tuosta leima ja sitten lapsia opettamaan / potilaita hoitamaan / tuomioita antamaan. Vahva vaikutusvaltansa on ammattiyhdistyksillä, jotka omia etujaan suojellen ajavat tiukkoja kelpoisuussäännöksiä ja siten kontrolloivat ammattikunnan kokoa.

Luonteen, persoonallisuuden ja maailmankuvan rooli voi olla esimerkiksi lääkärin työssä hyvin ratkaiseva lääketieteen sisältöjen rinnalla. Helsingin yliopisto kertoi tänään, että lääkäriopiskelijoiden vuorovaikutustaitoja parannetaan koko ajan, vaikka niitä ei voidakaan pääsykoevaiheessa testata.

Olen sijaiseksi soveltuva ja pääsin sijaisrekisteriin. Kun ensimmäinen keikka tulee, tuskin kuitenkaan opetan tutkintopapereillani.

Ookkonää Espoosta?

Miltä jännitys ja epävarmuus tulevasta tuntuu? Ison muuton ratkeaminen on odotusta mahassa ja takaraivossa. Se aiheuttaa stressipiikkejä, lähiajan suunnitelmien pysähtymistä ja salailua, kun keskeneräisestä prosessista ei voi kertoa juuri kellekään.

Mahdollisuus muuttaa Ouluun ilmeni meille huhtikuun alussa, kun mieheni sai ensimmäisen tiedon työtarjouksesta. En sanonut ”haa” enkä ”hyi”, vaan ”hui”. Kutkuttavan innostavaa, mutta myös hurjaa! Olemme muuttaneet töidemme perässä ennenkin, jopa eri mantereille, ja jokainen kerta on tuonut jotain uutta mielenkiintoista koko perheelle.

Ensimmäiset soitot lasten päiväkoti- ja koulupaikkojen järjestämiseksi paljastivat ikävän uutisen: Toisin kuin Espoo ja Helsinki, Oulu on ottanut käyttöön päivähoito-oikeuden rajauksen. Myös tokaluokkalaisten iltapäivähoidon kanssa tekee tiukkaa. Välitön vaikutelma: olemme matkalla köyhään takapajulaan, jonka paikallispoliitikot eivät ole hereillä.

Antropologin ja etnografin asenne huutaa kuitenkin uusia kokemuksia. Miltä tuntuisi pohjoinen ulottuvuus Perämeren rannalla? Pohjolan valo? Reilusti edullisemmat asumiskustannukset? Kun esikoisemme osoitti samaa ennakkoluulotonta uteliaisuutta muuttoa kohtaan, sanoimme seikkailulle KYLLÄ.

Tittelillä taivaaseen

Tittelini työpaikalla vaihtui hiljattain. Uusi asiantuntija-nimike on ajassa kiinni ja mieluinen, mutta herättää pohdinnan asiantuntijuuden olemuksesta ja titteleiden merkityksestä.

Varsin usein työnhaussa katsotaan kertyneitä titteleitä ja etenkin sitä viimeistä. Eräässä suuren hallintoelimen kokouksessa laskettiin mekaanisesti päätoimittajaksi aikovan aiempia päätoimittajapestejä – ei väliä, vaikka kyseessä olisi käsin monistettavan paperilappusen päätoimittajuus.

Toisessa työhaastattelussa minulta kysyttiin, olinko ollut missään päätoimittajana. Selitin, että olin useassa tehtävässä suunnitellut jutut, tilannut ne, editoinut ja vastannut kokonaisuudesta, vaikka tittelini oli vaatimattomampi.

Sama organisaatio oli itse alentamassa tehtävän nimikettä päälliköstä asiantuntijaksi työntekijän vaihtuessa.

Tittelit eivät ole yhteismitallisia eivätkä suoraan kerro vastuun laajuudesta. Viestinnän asiantuntijoiden ammattijärjestö Viesti ry otti viime viikolla kantaa, että juuri viestinnän alaa vaivaa alitituleeraaminen. ”Monen talon koko viestintää pyörittää viestintäsihteeri tai tiedottaja, kun oikea nimike pitäisi olla viestintäpäällikkö. Työnhaussa ovat yleistyneet erilaiset humoristiset nimikkeet: töihin haetaan niin some-eläintä kuin digivelhoakin. Jos etsin asianajajaa, en halua lakivelhoa tai asianajoeläintä”, kirjoittaa järjestön toiminnanjohtaja Siina Repo.

Nimikkeillä on väliä, ja ihmiset ovat niiden vietävissä. Asiantuntijuutta koskeva akateeminen tutkimus osoittaa, että moni nimeää ansioituneita asiantuntijoita perustuen henkilöiden korkeaan muodolliseen asemaan organisaation hierarkiassa. Empiirisiin tutkimuksiin viitaten Turun yliopiston tutkijat Erno Lehtinen ja Tuire Palonen toteavat kuitenkin, ettei saavutettu asema tai arvo itse asiassa ennusta kovin hyvin todellista asiantuntijuutta alan ydintehtävässä. Heidän mukaansa ”tutkinnot tai asemat organisaatiossa yleensä kasautuvat eikä myöhemmin mahdollisesti heikentynyt suorituskyky näy vastaavana muodollisen statuksen laskuna”.

Muutaman vuoden takaisessa artikkelissaan Lehtinen ja Palonen kuvaavat, että luotettavammin todelliseen asiantuntijuuteen pääsee kiinni, kun nimeäminen yhdistetään konkreettisiin toimintatilanteisiin. Kysymys on silloin yksinkertainen: kenen puoleen sinä käännyt, kun tarvitset apua vaikeassa tehtävässä?

Kuva vanhemmista menestyshaukkoina on väärä

fudis

Tiistaina alkoi Ylen tosi-tv-sarja Futisvanhemmat. Samaan syssyyn Yle julkaisi tutkija Mikko Salasuolta tilaamansa tekstin, jossa tämä kehottaa vanhempia ”pysymään mahdollisimman kaukana” lapsen harrastuksesta. Salasuon mukaan liian varhainen pyrkiminen erinomaisuuteen johtaa harvoin huipulle.

Kirjoitus sai hiukseni nousemaan pystyyn, koska futis- ja yleisurheiluäitinä en tunnista sen maalaamaa kuvaa vanhemmista harrastamisen moottoreina ja lasten suorituskyvyn parantajina. Meillä harrastetaan, koska lapsi nauttii uusista taidoista, mielekkäästä ajanvietteestä ja laajentuvasta kaveripiiristä. Itse olin pikemminkin vastahakoinen antautumaan harrastusrumbaan ja luopumaan monista omista menoistani. Kuinka monelle vanhemmalle lapsen ammattilaismenestys on minkäänlainen tavoite?

Salasuo kieltää vanhempia osallistumasta, mutta kuitenkin kaipailee peliporukoita, joita veti “kaverin faija”.

Olen Salasuon kanssa yhtä mieltä, että seuramuotoinen harrastaminen on viritetty usein liian tiiviiksi ja vakavaksi. Vanhemmat eivät kuitenkaan ole tämän kehityksen tilaajia, vaan pikemminkin kärsivät sen vaihtoehdottomuudesta.

Alun perusteella Futisvanhemmat vaikuttaa kiinnostavalta sarjalta, joka tuo hyvin esiin intensiivisen urheiluharjoittelun ristiriitaisuuksia. Sarjassa vanhempien suusta kuuluu useita repliikkejä, jotka voisivat olla omiani:

”Tulee välillä se mittari täyteen, että onko tässä mitään järkeä.”

”Tämmöinen harrastus on kuin avaruuden musta aukko. Sinne menee kaikki rahat, mitä sinne halutaan antaa.”

Ensi tiistain jaksossa päästään jo syvälle perheiden sosioekonomisiin tilanteisiin ja erilaisiin mahdollisuuksiin tukea harrastamista. Yritysjohtajan poika saa vempeleitä ja oman tekonurmen, isänsä menettänyt siivoojaäidin poika tekee treenien lomassa itse lumityöt ja lihapullat.

Perheessämme äkillisesti laajentunut seuraharrastaminen ei ole minulle pitkäaikainen haave tai minkäänlainen pätemisen kenttä. Pikemminkin se on tehnyt minusta vanhempana hölmistyneen, köyhän ja kiireisen.

Sinä pienten lasten vanhempi, josta ”ei koskaan tule kentän reunalla seisojaa”. Oletko varma, että sinulta kysytään?

Kuva: Václav Janeček / Flickr

Älä tule paha koulu, tule hyvä koulu

Missä kaksi äitiä kohtaa, siellä keskustellaan näinä päivinä kouluvalinnoista. Mihin kouluun on haettu ekaluokalle, millainen päätös mahtaa tulla, mikä on hyvä koulu.

Pääkaupunkiseudun kunnilla on hieman toisistaan poikkeavat koulusijoituspolitiikat, eikä koulu aina määräydy kaavamaisesti kotiosoitteen perusteella. Toisaalta tämä on hyvä, koska varmuus koulupaikasta voisi lisätä kouluun liittyvää laskelmointia asuntomarkkinoilla. Hakemisesta eri tavoin painotettuun opetukseen on tullut merkittävä väylä päästä esittämään toiveita oman lapsen koulusta.

Kasvatustieteilijänä ja kielipainotuksessa opiskelevan lapsen äitinä näen painotetun opetuksen mielenkiintoisessa ristivalossa. Suomalaiset kasvatussosiologit ovat jo joitakin vuosia varoitelleet, että valinnanmahdollisuudet rapauttavat yhtenäistä peruskoulua.  On todettu, että valikointi painottuu sekä sukupuolen, koulumenestyksen että perheen yhteiskuntaluokan mukaan. Leimallisimmin painotettu opetus on yliopistokoulutettujen äitien hyvin menestyvien tytärten valinta. Helsingissä on myös osoitettu, että kouluvalikointi lisää koulujen ja luokkien välisiä oppimiseroja.

Voin liittyä huolestuneeseen nyökyttelyyn yhteiskunnallisten erojen kasvusta. Harmittomalta vaikuttava jännittävien painotusten valinta voi tosiaan johtaa kokonaisuuden kannalta haitallisiin seurauksiin. Suomen isoissa kaupungeissa jo neljännes tai jopa yli puolet yläkoululaisista on valikoitunut pois omasta lähikoulustaan. Vaihtoehtojen runsaus pakottaa jonkinlaiseen pohdintaan niitäkin perheitä, joilla ei ole omaa paloa erityisiin valintoihin. Jos valitsemme ”tavallisen”, jääkö oma lapsemme jälkeen?

Nostan arjen tasolta muutamia havaintoja, mitä painotetussa opetuksessa oleminen merkitsee.

  • Painotettu kouluopetus altistaa lapsen pyrkimiselle ja siten kilpailemiselle jopa 6-vuotiaasta lähtien.
  • Lapsen luokkakaverit eivät asu naapurissa, vaan heidän kotinsa on ammuttu haulikolla ympäri kaupunkia, mistä perheet kuljettavat lapsiaan kouluun. Lapsen omakaan koulumatka ei todennäköisesti taitu viidessä minuutissa kävellen.
  • Luokka on helposti kilpailullisempi ja koulumenestykseltään parempi kuin yleisopetuksen luokat. Tavanomaisella suorituksella on vaikea loistaa. Viiteryhmä, johon lapsi peilaa oman perheensä elintasoa, on usein keskivertoa vauraampi.
  • Painotettu opetus sitoo tiettyyn kouluun, vaikka perhe miettisi asunnon vaihtoa. Jos painotuksesta haluaa pitää kiinni, myös yläkoulu- ja lukiovaihtoehtoja on vain kourallinen. (Toisaalta ”kourallinen” kuulostaa varmasti ruhtinaalliselta maaseudulla, ja normaalistikin perheiden muuttohaluja suitsivat tutut koulu- ja kaveripiirit.)

Opiskelijoiden ay-liikkeellä riittää vielä töitä

Maanantai-iltana kymmenen aikaan käydään tiukka keskustelu kotona. Lapsi on kuumeessa kolmatta päivää. Jääkö tiistaina isä pois töistä vai äiti pois luennolta?

Työssä käyvillä on selkeät säännöt lapsen sairasteluun. Poissa voi olla neljä päivää, työehtosopimuksesta riippuen osa päivistä palkattomasti. Yliopistolla sen sijaan tyypillinen käytäntö on ”paikalla pitäisi olla joka kerta” tai ”pois saa olla korkeintaan kerran”. Ymmärrän, että sisältö on ainutkertaista ja menee ohi, jos paikalla ei olla. On kuitenkin aika epäinhimillinen lähtökohta, että opiskelija itse tai hänen perheensä ei olisi koskaan sairaana. Poissaolojen sanktiointi antaa vaikutelman, että opiskelija luistaisi luennolta huvikseen.

”Perheelliset opiskelijat ovat väliinputoajaryhmä”, sanoi SYL:n hallituksen jäsen Alviina Alametsä, kun haastattelin häntä yliopiston intranetin uutisjuttuun. Minusta on monin tavoin ongelmallista, että kuva opiskelijasta on nuori, perheetön ja kiltti alamainen. Helsingin yliopistossakin opiskelee tuhansia perheellisiä, ja jäykkien käytäntöjen vuoksi joudumme häivyttämään lasten huoltamiseen liittyviä velvollisuuksiamme.

PS. Tiistaina jäin luennolta pois ja keskiviikoksi tilasimme hoitajan kotiin: lasku 240 euroa!

PPS. Ylioppilaskunnan tuore opas Perheellinen opiskelija Helsingin yliopistossa kokoaa perheellisten opiskelijoiden keskeisimmät oikeudet.

Avoimen yliopiston opiskelija, katso mihin opiskelijatyyppiin kuulut

Opiskeletko oppimisen ilosta vai keräilläksesi opintopisteitä? Tutustu neljään opiskelijaprofiiliin ja katso, sopiiko jokin kuvauksista sinuun.

Urasuuntautunut. Sinulla on tarkat koulutus- ja uratavoitteet ja suunnittelet tulevaisuuttasi. Olet työssäsi kunnianhimoinen, ja koulutus on sinulle investointi ja tapa hankkia parempi asema työmarkkinoilla. Tähän ryhmään kuuluvilla on usein vain pieni perhe tai ei lainkaan lapsia. Opinnot sujuvat sinulta rutiinilla ja ehkä melko pintapuolisesti. Miehet sijoittuvat tähän opiskelijatyyppiin muita tyyppejä useammin.

Tutkintotavoitteinen. Oletko opintopisteiden keräilijä, joka haluaa opiskelupaikan varsinaisesta yliopistosta? Moni viettää lukion jälkeen preppausvuoden avoimessa ja kerää suorituksia tulevaan tutkintoon. Sinulla on selkeä tähtäin, mille alalle haluat, ja olet valmis näkemään vaivaa opintojen eteen. Saatat myös olla yliopiston perustutkinto-opiskelija, joka suorittaa joitain kursseja avoimessa. Tiesitkö, että vielä parikymmentä vuotta sitten avoimessa yliopistossa oli 25 vuoden alaikäraja?

Muutoshakuinen. Tämä on heterogeeninen ryhmä, jolla on taustallaan esimerkiksi kriisejä tai tyytymättömyyttä omaan työhön. Osa etsii omaa paikkaansa yhteiskunnassa tai toteuttaa pitkäaikaista haavetta, joka on aiemmissa elämänvaiheissa jäänyt syrjään. Opiskelu voi olla terapiaa tai vastapainoa rasittavalle työlle.

Elämäntapaopiskelija. Innostutko opinnoissa niiden sisällöstä? Koetko opiskelun mukavana ja rentouttavana tapana viettää vapaa-aikaa? Elämäntapaopiskelija on usein yli 40-vuotias nainen. Monet ovat osallistuneet myös ammattikursseille tai käden taitoja kehittäville kursseille.

Yllä olevat opiskelijaprofiilit ovat peräisin Arto Jauhiaisen, Hanna Tuomiston ja Marika Alho-Malmelinin tutkimusartikkelista Aikuisopiskelun monet merkitykset muutosten yhteiskunnassa – Avoimen yliopiston opiskelija 2000-luvun alussa. Se on julkaistu Pekka Sallilan toimittamassa teoksessa Elämänlaajuinen oppiminen ja aikuiskasvatus (2003). Profiilit on tyypitelty yli sadan opiskelijan kirjoittamista lyhyistä koulutuselämäkerroista.