Osa tutkijan uraa on erilaiset konferenssit, eli kuten kollegani niitä kutsuu, tieteen festarit. Tapahtuma kestää yleensä useamman päivän, on tietyt pääesiintyjät (keynote puhujat) ja erilaisia pienempiä lavoja (sessioita, joissa osallistujat esittelevät tutkimuksiaan). Pääesiintyjien aikaan ei ole muuta ohjelmaa, mutta sessiot on aikataulutettu rinnakkain aikatauluun, josta jokainen valitsee itselleen sopivat bändit eli siis aiheet. Varsinaisen tapahtuman jälkeen järjestetään yleensä vielä kaikenlaisia sivutapahtumia, joissa pääsee tapaamaan muita alan tutkijoita rennommissa merkeissä.
Toiset jaksavat useamman festarin vuodessa, itselle yksi suurempi per vuosi tuntuu olevan melkoisen hyvä tahti. Täytyy muistaa, ettei konferenssissa käyminen rajoitu vain niihin päiviin kun siellä ollaan, vaan sinne pitää hakea (lähettää abstrakti paperistaan) ja tulla hyväksytyksi, pitää hakea matkaan ja muihin kuluihin apurahaa (jotta olisi varaa mennä sinne), hankkia matkaliput, konferenssiliput ja majoitus, niin ja joku esitys eli paperikin pitäisi valmistaa. Valmistelevat toimenpiteet saattavat alkaa jopa vuosi ennen varsinaista konferenssia.
Konferenssi on jännä paikka etenkin näin nuorelle, opettelevalle tutkijalle. Varsinkin kansainvälinen konferenssi, jossa pitää puhua jotain muuta kuin äidinkieltään. Vaikka englanti onkin varsin tuttu, on erityisen jännittävää yrittää olla asiantuntija vieraalla kielellä. Koska asiantuntijana oleminen ylipäänsä on aika jännittävää. Enkä usko, että puhun vain omasta puolestani, kun sanon, että pienenä väitöskirjatutkijana sitä usein kokee olevansa kaikkea muuta, kuin oman alansa asiantuntija tai mitenkään pätevä sanomaan yhtään mitään yhtään mistään. Kuitenkin, jotenkin kummasti sitä aina selviää, ja jopa nauttii kokemuksesta.
Tänä vuonna valikoin siis konferenssikseni Pohjoismaisen uskontososiologian konferenssin (The Nordic Conference in the Sociology of Religion, NCSR), joka järjestetään jossain Pohjoismaassa joka toinen vuosi, tänä vuonna siis Norjassa, Oslossa. Konferenssi kesti keskiviikosta perjantaihin alkaen kuitenkin jo tiistai-iltana kaupungin vastaanotolla Oslon kauniissa kaupungintalossa. Vastaanottoon sisältyi myös opastettu kierros suuressa, kauniin maalauksin koristellussa rakennuksessa. Vapaamuotoiset sivuohjelmat olivat muutenkin varsin ihana lisä, sillä keskiviikkoiltana meitä hemmoteltiin risteilyllä Oslon edustalla ja torstai-illan illallinen oli kauniissa ravintolassa, jossa myös ruoka ja oheisohjelma toimi loistavasti.
Oma paperini oli torstaina iltapäivästä ja tällä kertaa sen pitäminen jännitti yllättävän vähän edellisinä päivinä. Kiitos ehkä päätökseni jättää tietokone kotiin, jotta en pääsisi muokkaamaan esitelmääni enää suuremmin (suuri suositus tälle!). Ennen vuoroani jännitys toki nousi ja olin ihan jäässä koko esityksen, mutta ilmeisesti se meni kuitenkin ihan ok. Ja mikä parasta, pahin ei tapahtunut: en kuollut. (Olen valtavan ujo, vaikkei sitä tutut ihmiset aina uskokaan, ja kärsin suuresta esiintymisjännityksestä. Niinpä psyykkaan itseäni nykyisin aina ennen jännittäviä tapahtumia seuraavalla keskustelulla itseni kanssa:
– Mikä on kaikkein pahinta, mitä voi tapahtua?
– Minä kuolen.
– Voiko tähän kuolla?
– Ei.
– Eli ei mitään hätää <3 )
Vaikka konferenssimatkat ovatkin työmatkoja, niiden etuna on myös se, että pääsee näkemään uusia kaupunkeja ja maita. En esimerkiksi koskaan ole käynyt ennen tätä Norjassa enkä siis myöskään Oslossa. Konferenssiohjelmaan kuului tällä kertaa myös hieman kaupungin näkemistä (Kaupungintalo ja risteily), mikä oli hyvä, koska muuten ei välttämättä ehdi/jaksa keskittyä muuhun kuin konferenssiin. Tällä kertaa olin tosin varautunut toisin ja mukaani lähti myös hyvä ystäväni, jonka kanssa jäimme vielä viettämään vapaata viikonloppua Osloon konferenssin jälkeen. Varsin suositeltava ratkaisu, jos haluaa tutustua paremmin kohdemaahan. Parhaiten mieleen Oslosta jäivät Kansallisgalleria (ei siksi, että siellä on Edvard Munchin Huuto, vaan J.C. Dahlin ja Nikolai Astrupin maalausten vuoksi), mehukkaat, jättikokoiset, eritavalla maustetut korvapuustit, sekä Pohjoismaita kesällä 2018 riivaavalta polttavalta helteeltä pelastavat uimarannat ympäri kaupunkia.
Konferenssimatkan jälkeen on aina hieman tyhjä olo. Toisaalta se on nyt tehty ja ihan kunnialla, taskussa on uusia tuttavuuksia ja paljon uutta tietoa. Toisaalta sitä pohtii kokoajan juttelinko tarpeeksi muille (koska siis taaskin puhuin lähinnä suomalaisille, lähinnä kavereille, mutta toisaalta myös heidän kavereille, jotka olivat ennestään tuntemattomia), menikö esitys kuitenkaan hyvin (koska takeltelin aika paljon), mitä olisi pitänyt lisätä tai sanoa, kävinkö oikeissa sessioissa, teinkö tarpeeksi hyvät muistiinpanot, jaksoinko keskittyä tarpeeksi hyvin.. Onneksi aina tulee uusi konferenssi, jossa voi ottaa opikseen edellisistä tai tehdä samat virheet uudestaan.