Vlogaaminen ilman katsojia on kuin pitäisi monologia vessanpeilille

Vlog, videologi, videoblogi, vloggari, vlogata – nuo termit ovat hiljattain nousseet yhdeksi muotitermeistä nettiviestinnästä puhuttaessa. Rakkaalla ja suomalaisessa julkisessa keskustelussa aika tuoreellakin lapsella on monta nimeä. Näillä vlogeilla tarkoitetetaan videovälitteistä viestintää, jossa videon tekijä kertoo omasta arkielämästään. Sävy voi olla leikkimielinen ja huumoripainotteinen tai sitten hyvinkin vakava. Yksi vlogaamisen monista alalajeista on ns. pelivlogit, joissa (nuoret) peliharrastajat tekevät pelivideoita, pelaamalla ja kommentoimalla omaa pelaamistaan samanaikaisesti.

Huolimatta vlogaamisen tämänhetkisestä nosteesta se ei ole mikään triviaali muoti-ilmiö, vaan on laajemmin yhteydessä siihen, minkälaisessa mediakulttuurisessa ilmastossa tällä hetkellä elämme.

Yleisemminkin yksilön avautumisesta, kevyen leikkimielisistä tai vakavammin otettavista, on tullut keskeinen polttoaine meitä ympäröivän mediakulttuurin pyörityksessä. Usein puhutaan ns. tunnustuskulttuurista, joka ymmärretään pitkälti negatiivisesti. Olemme pakotettuja katsomaan ja lukemaan triviaaleja ja lähinnä myötähäpeää tuottavia mediavälitteisiä avautumisia, joiden perimmäinen tarkoitus on tuottaa helposti ja halvalla hyvin myyvää viihdettä ja sivujen ja ohjelma-ajan täytettä. Tunnustuskulttuuriin liitetään usein myös ajatus tunteiden näyttämisen keskeisyydestä. Tunteiden näyttäminen mediassa on niin keskeistä, että mediassa liikutuksensa näyttävästä, jopa itkevästä poliitikosta (julkinen hahmo, jonka ajattelisi olevan mahdollisimman kaukana julkisen tunteiden näyttämisen kulttuurista) ja siten hänen edustamistaan asioista, tulee jollain tavalla todellisempia, juuri itkun tai ylipäänsä tunteiden esiintuonnin kautta. Kuten Kari Hotakainen kirjoitti taannoin Helsingin  Sanomissa, “tässä tunnepornoistuvassa maailmassa, missä teeveessä itkemisestä on tullut aitouden merkki, suuret sanat murenevat kulmistaan ja menettävät tehoaan…olemme siirtyneet tiedonvälityksestä tunteenvälitykseen ja tv-kanavat ovat muuttuneet kyynelkanaviksi”

Näin voidaan ajatella, että  sekä ihminen, joka omasta elämästään avautuu että tuon tunnustuksen katsoja, lukija tai kuuntelija asettuu osaksi eräänlaista tunnustuskulttuurista konetta joka suoltaa loputtomasti minäkeskeisiä kertomuksia, tunnustuksia, tunteiden näyttämisen säestämänä. Tämän koneen lopputuotteena on, pessimistisimpien käsitysten mukaan,  helposti hallittavissa oleva yksilö, ns. tunnustava eläin, joka näyttää itsestään kaiken mahdollisen – ja muokkaa sitä kautta itseään tuon koneen edellyttämällä tavalla, tekemällä oikeanlaisia tunnustuksia, sopivista asioista.

Vlogaamisen suosio kuitenkin osoittaa, että nämä yksilöiden avautumiset ja minäkertomukset tulisi ymmärtää myös positiivisemmassa valossa. Keskeistä on, että yritetään kurottaa kohti toista ihmistä ja tulla kuulluksi.  Ne tulee siis ymmärtää nykypäivän sosiaalisen kanssakäymisen muotona, ja etenkin nettiviestinnälle ja sosiaaliselle medialle luonteenomaisena viestinnän tapana. Vlogaaminen (ja tunnustuksellinen avautuminen) YouTubessa on siis yksi tapa pyytää ja tulla nähdyksi. Tärkeää kuitenkin on, että tällainen henkilökohtainen video saa vastakaikua, eli esim. YouTube ympäristössä kommentteja, vastausvideoita ja vakituisia kanavan tilaajia. Vlogaaminen ilman katsojia on vähän kuin pitäisi monologia vessanpeilille. Onnistuessaan vlogaaminen taas voi toimia hienona itsensä esittämisen, näyttämisen ja muokkaamisen areenana. Yksilön itsensä esittäminen ja vlogaaminen yhtenä sen muotona ei siis ole vain huomiohakuisuutta huomion itsensä vuoksi vaan oleellinen tekijä siinä miten me “synnymme” yksilöinä ja mediakansalaisina. Siksi kysymys siitä, miksi on tärkeää tulla nähdyksi ja kuulluksi medioidussa yhteiskunnassa, ja tarkemmin sosiaalisen median palveluissa, on laajempi kysymys ylipäänsä yksilön olemassaolosta.

 Kirjoittajana: Karoliina Talvitie-Lamberg

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

COMMA hanskassa

Viime vuoden lopulla sovin kehityskeskustelussa hakevani viestinnän johtotehtäviin valmentavaan Palmenian COMMA-koulutusohjelmaan. Koulutusohjelman kuvaus lupasi hyvää ja löysin sieltä paljon välineitä oman työni kehittämiseen. Kuvauksen mukaan koulutusohjelma mm. sopii viestinnän ja markkinoinnin ammattilaisille sekä yleisjohdon tehtävissä toimiville, jotka haluavat valjastaa viestinnän entistä tehokkaammin strategiseksi voimavaraksi. Ilokseni pääsin koulutukseen, joka olikin aivan täynnä.

”Joku ihan oikeasti ymmärtää minua”, huomasin ajattelevani ensimmäisen COMMA-lähijakson alussa. Oli virkistävää tajuta, etten paini yksin haasteiden kanssa, vaikka vertaistukea viestintäasioiden pallotteluun löytyy toki omasta työyhteisöstäkin. Samojen asioiden pohtiminen eri aloilla työtä tekevien viestintäammattilaisten kanssa saa totisesti uskomaan viestinnän lainalaisuuksiin. Ensimmäisen lähijakson jälkeen pääni surisi mukavasti ajatuksista.

Nyt lähijaksoja on takana jo kaksi. Mukava surina on vaan lisääntynyt. Muiden osallistujien ja luennoitsijoiden kanssa on vaihdettu ajatuksia ja kokemuksia. Kehittämistehtävä on muhinut mielessä ja hahmottunut suunnitelmaksi. Myös työkaluja oman työn strategiseen kehittämiseen on löytynyt.

Vuoden kuluttua pitäisi olla COMMA hanskassa. Matkaa on siis vielä kuljettavana. Odotankin innolla nyt alkavaa syksyä ja seuraavien lähijaksojen keskusteluja.

Kirjoittanut Aino-Maria Pokela

Kirjoittaja työskentelee kolmen itsenäisen ammattikorkeakoulun strategisessa liittoumassa viestinnän kehittämispäällikkönä.

Visun vikkelä mahti

Ei ole aivan sama, miten lehdessä, mainoksessa, netissä tai vaikkapa ikkunateippauksessa kirjaimet ja kuvat asetellaan. Silmämme pystyy hyvin vikkelästi imemään ulkoasusta jonkinmoisen tunteen. Tunteen aikaansaamiseen ei tarvita teoriaa tai analysointia.

JassoMeille on syvälle sisäämme rakentunut koodisto, joka laukaisee nähdystä ulkoasusta TUNTEEN. Tämä tapahtuu paljon ennen kuin luemme tekstin tai kuulemme puheen.

Ilmeisesti visuaalisen viestinnän tutkija Jasso Lamberg luotti juuri tähän, kun hänen silmälasin sankansaja kellonsa oli täsmälleen samaa turkoosia kuin hänen paitansa. Hyvin uskottava ulkoasu puhumaan siitä, kuinka visuaalinen viestintä on erottamaton osa yritystä ja brändiä.

Hyvä design saa paremmalle tuulelle ja auttaa pärjäämään, Lamberg vakuutti. Jos testipaperin ulkoasu on hyvä, testiin osallistuja pärjäävät paremmin.

Elegantti typo ei pärjää halpahallissa

LekaHalpahallissa tuotteiden on kilpailtava räikeällä ulkoasulla, väitti graafinen suunnittelija Christoffer Leka. Tyylikkään elegantti ulkoasu, siis kirjasintyyppi ja graafinen asettelu, ei erottuisi siellä.

– Tekstityypit valitaan tarpeen mukaan, Leka muistuttaa. Eri ympäristöissä tarvitaan erilaisia tekstityyppejä, hautaustoimiston ja pesulan idea on hyvin erilainen, sen täytyy näkyä myös visuaalisessa ilmeessä.

Lekan vaaleanpunainen paita sai myös selityksen:
– Ei homoväri vaan italialaisen pyöräilykulttuurin mukaisesti johtajan väri.

Valokuva mielen kuvana

Valokuvataiteilija Ida Pimenoff avaa mielikuvan käsitettä oman valokuvataiteensa kautta. Monen kollegansa tavoin Pimenoffin kuvamateriaalin keskiössä on hän itse sekä lähipiiri.

Ida Pimenoff– Syvästi henkilökohtainen kuva voi parhaimmillaan olla hyvin yleinen ja monille yhteinen kokemus, Pimenoff määrittää.

Ida Pimenoffin  työt ovatkin henkilökohtaisia kuva- ja kehityskertomuksia, kuin katselisi hyvin yksityistä valokuva-albumia. Mielikuvaa enemmän ne tuntuvat olevankin kuvia mielestä. Hän itsekin toteaa, että tunnelmaa, mielentilaa ja hetkeä kuvaavista taidevalokuvista löytyy varsin harvoin iloa ja valoisuutta.

 

 

Kuvattava tukee lehden brändiä

Neljän eri aikakauslehden kannessa on näyttelijä Maria Sidin kuva. Sama ihminen, mutta kunkin lehden omaan persoonaan stailattuna. Kuvattava palvelee lehden brändiä.

HannaWTutkija Hanna Weselius on tutkinut aikakauslehtien henkilökuvia istumalla mukana toimituskokouksissa, jossa kuvitusta suunnitellaan sekä olemalla mukana kuvauksissa. Lehdillä on omat tarkat konseptinsa, joiden mukaan kuvat suunnitellaan etukäteen ja jota noudatetaan itse kuvaustilanteessa.

Tätä samaa menetelmää Weselius suositteli myös yritysten kuvien suunnitteluun: Mitä kuvalla halutaan viestiä; tunnetilaa, asiantuntemusta? Kenelle kuvalla viestitään? Kuvasuunnittelulla voidaan luoda merkittäviä yrityksen arvoja ja tavoitteita palvelevia muotoja, paljon vahvempia kuin mihin sanoilla pystytään.

Journalistiope Kaisa Hakalan pohdintoja Yrityksen visuaalinen viestintä –seminaarista. Seminaari  osa LIIKETTÄ!-hanketta ja pidettiin 13.5. Muotoiluinstituutissa Lahdessa.

Lahden kansanopiston journalistilinjan opiskelijoiden blogit seminaarista:

http://ev2014.blogspot.fi/2014/05/yksi-kuva-kertoo-enemman-kuin-tuhat.html

http://manaattienmaailma.blogspot.fi/2014/05/valokuvan-voima.html

http://uusi-ikkuna.blogspot.fi/2014/05/mielikuvilla-tuhoon-tai-nousukiitoon.html

http://jattajessica.blogspot.fi/2014/05/visuaalista-viestintaa-lyhyesti.html

http://ollinjournalismiblogi.blogspot.fi/2014/05/visuaalisuuden-monet-muodot.html

http://ssaranblog.blogspot.fi/2014/05/taiteesta.html

Arkikuvahaaste ärsyttää, kun arki on ärsyttävää

Arkikuvat-(7)muokattuEnsin ehdin odotella ja ihmetellä, että eikö kukaan haasta minua. Eikö kukaan ystävistäni ole kiinnostunut arjestani?

Ja sitten se kutsu pompsahtaa. Kuulun sittenkin joukkoon, en ole ulkopuolinen, jee! Pari ensimmäistä arkikuvaa keksin helposti: piharemontti, koira ja lapsen jalkapalloharkat. Sitten tulee stoppi. Mitä ihmettä kuvaisin. Ei elämässäni ole mitään, mikä kiinnostaisi muita. Töitä, kotitöitä ja lapsia. Niin ja se söpö koira.

Vuoden alussa facessa pystyi tekemään koosteen menneen vuoden kuvista ja päivityksistään. Minun vuoteni 2013 oli täynnä kuvia rakennekynsistä ja päivityksiä lasteni tokaisuista.

Paitsi että olen pinnallinen kynsienviilaaja, täytyy minun laittaa päivityksiin lasteni sutkauksia, kun ei itselläni ole nokkelia ajatuksia.

Arkikuvahaaste osoitti vähän saman, eli että muiden arkikin on hohdokkaampaa kuin minulla. Mikähän olisi seuraavan haasteen aihe?

Tiina Rintala-Siira