Lue Pertti Saloheimon Lux Humanan proosakilpailussa palkittu novelli

PerttiSaloheimo

Pertti Saloheimo

 

Epätoivon loppu

 

Lumi on sulamassa. Kadut ovat kuivat ja kaikki talven hiekoitushiekka ja nastarenkaiden asfaltista rouhima pöly on tuulen nostamana valloillaan ilmassa.

Matkalaukku ei ole mikään muovikuorinen kova samsonite saati nykyaikainen kevyt polykarbonaattilaukku. Se on tehty sinisestä muovikankaasta, kulmat ruskealla keinonahkalla vahvistettu.

Ei mieskään nuori ole. Kokoparta on enimmäkseen harmaa, muutama musta juova on jäljellä. Hän on kuitenkin säästynyt kaljuuntumiselta. Hiukset ovat melkein valkoiset, ja pitkät. Mies on sitonut niskaansa poninhännän kuin merirosvolla.

Pöly kirvelee miehen silmissä, joita hän ei voi hieroa, koska toinenkin käsi on varattu. Vasemmassa kädessään mies kantaa pienempää mutta kokoaan raskaampaa taakkaa. Kovamuovinen kotelo on vihreä, tai värisilmästään tarkka voisi sanoa sitä turkoosiksi. Kantokahva on musta.

– Mitä setä kantaa? huikkaa ilkkuva tytönääni. Mies katsoo ylös. Vastaan tulevan tytön tukka on värjätty mustaksi. Trikoopuseron kaula-aukko on kylmään kevätaamuun ja tytön ikään aivan liian avoin. Lyhyt jakku on niin pieni, että se tuskin mahtuisikaan kiinni. Tiukat housut loppuvat puolisääreen. Tytön kaverilla on samanlainen varustus paitsi hiuksissa violettia.

Teinitytöt astelevat kikattaen ohi, ennen kuin mies ehtii vastata. Menneisyyttä, hän olisi sanonut. Ikävää menneisyyttä, yksinäisiä vuosia, kaikkea tuskaa sen jälkeen – ja jo ennen sitä – kun vaimo lähti. Yksinäisiä einesmaksalaatikoita, joita hän ei ollut jaksanut edes lämmittää. Sairaalassa olon kalseutta sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt juoda itsensä hengiltä. Ykkösolutta, johon hän oli vaihtanut, koska lääkärit olivat käskeneet lopettaa juopottelun, muuten hän kuolisi.

Ei hän sairaalasta päästyään ollut enää kuolla halunnut vaikka ei oikein elääkään. Mutta sitten hän oli Pelastusarmeijan kirpputorilta vaatteita etsiessään löytänyt uteliaisuutta herättävän vihreän muovikotelon, jonka sisällä oli istunut kuin perhonen kotelostaan kuoriutumista ja lentoon lähtöä odottaen hyväkuntoinen kirjoituskone. Mies oli jättänyt jo valitsemansa talvikengät ostamatta ja käyttänyt niitä varten varaamansa rahat kirjoituskoneeseen.

Aluksi mies oli kirjoittanut elämästään, joka oli luvannut enemmän kuin antoi, ja vaimostaan, jota hän oli kohdellut samoin. Hän oli kirjoittanut viinasta ja kaikista paikoista, joissa oli sitä liikaa juonut. Hän oli kirjoittanut työstään, jonka oli siksi menettänyt. Hän oli kirjoittanut sairaalasta, masennuslääkkeistä ja rankemmista lääkkeistä, jotka poistivat tuskan mutta eivät

antaneet mitään tilalle sen jättämään tyhjyyteen. Maksalaatikosta. Viimeisen myyntipäivän ohittaneesta maidosta. Pilsneristä. Keski-ikäisistä älykkään boheemina itseään pitävistä miehistä (kuin hän itse kaksikymmentä vuotta aikaisemmin), jotka vaihtoivat kauempana olevaan pöytään silloin harvoin, kun hänellä oli varaa ja rohkeutta mennä kirjakaupan kahvilaan.

Kaikkea tätä mies nyt kantaa sydämessään, mielessään, matkalaukussaan. Enää hän ei jatkaisi. Vuosien ajan hän oli täyttänyt kirjoittamisella elämänsä päivät ja päiviensä tunnit, mutta hänen mielensä tyhjyyttä se ei ollut täyttänyt.

Mies oli odottanut ja toivonut, että jonakin päivänä hän pääsisi perille ja lauseen perään pisteen lyötyään tuntisi, että on valmis – mutta ainoa, mitä hän oli saanut täytettyä oli matkalaukku, johon hän oli tiheään lyödyt konekirjoitusliuskansa kerännyt. Nyt riittää, se kaikki.

Katu päättyy rantaan. Mies pysähtyy, tasaa hengitystään ja jatkaa joen ylittävälle kävelysillalle. Virta on sillä kohtaa voimakas ja sillan kannatinpylväiden ympärillä pyörteinen. Marraskuussa tästä naarattiin yliopistossa vasta aloittanutta tyttöä, eikä se ollut ensimmäinen sellainen syksy.

Keskellä siltaa mies avaa matkalaukun vetoketjun: ensin nämä. Matkalaukussa on paksuja pakettinarulla sidottuja paperinippuja. Karhea naru raapii miehen sormia, kun hän nostaa nippuja narusta yksi kerrallaan ja paiskoo jokeen. Raskaat niput lässähtävät joen pintaan, kelluvat kunnes vettyvät ja jäävät virran vietäväksi puoliksi upoksissa. Yksi, kaksi, kolme… kunnes kädessä on viimeinen nippu. Sen mies heittää korkealla kaarella kaiteen yli mahdollisimman kauas – mutta kesken ilmalennon nippu hajoaa. Paperit leijuvat virtaavan joen pintaan kuin valtavat takatalven lumihiutaleet, paitsi yksi.

Tuuli kieputtaa yhtä paperia, heittää sen korkealle, kantaa vastarantaa kohti. Miehen silmänurkkaan osuu jostakin kirkas välähdys. Vastarannan pyörätiellä poika hidastaa uuden, kirkkaansinisen pyöränsä vauhtia ja nappaa kohti leijuvan paperin lennosta. Sitten pysähtyy ja lukee.

Mies nostaa vielä kirjoituskoneen kaiteelle mutta muuttaa sitten mielensä. Kirjoituskonettaan kantaen hän lähtee takaisin. Hän palaa kotiinsa mutta ei enää tyhjään elämään. Hänellä on lukija.

 

lUX21

Eija Kalson puhe Lux Humanan 10-vuotisjuhlassa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kivun ja kärsimyksen hoito on lääkäriyden ydinaluetta.

Silti omakohtaisella kokemuksella on suuri merkitys sille miten lääkäri arvottaa näiden merkitystä työssään, opiskelussaan, resurssien jaossa.

Olen havainnut tämän niin opiskelijoissa kuin kollegoissanikin. Esimerkiksi viime kesänä eräs kandeista halusi tehdä syventävät opinnot palliatiivisesta sedaatiosta. Saimme myös Kipuklinikalle Syöpäjärjestöjen ja kahden proviisorin firman tuella suoran yhteyden eli syöpäkipulinjan potilaille ja heidän omaisilleen. Kummassakin tapauksessa oli omakohtaisella kokemuksella merkitystä.

 

Entä jos omaa kokemusta ei ole?

Silloin voi kirjallisuus auttaa.

Kirjoittaminen on tapa käydä läpi vaikeita kokemuksia. Monet potilaat kirjoittavat sairauksistaan, esimerkiksi rintasyövästä. Joskus asialla ovat ammattikirjailijat.

Ajattelin kertoa teille muutamasta kirjasta, jotka ovat antaneet minulle näkökulmaa kipuun potilaan, omaisen tai kollegan näkökulmasta ja jotka sopisivat lääkäriksi opiskelevien luettaviksi.

 

Äitini kuoli syöpään kesällä 1979. Olin kandina töissä sairaalassa, jossa hän kuoli. Ainoa kipulääke oli lihakseen pistettävä morfiini. Kivun hoito kotona oli mahdotonta, tai ainakin niin uskoin, kun ei ollut kipulääkkeitä. Lokakuussa 1979 luin Simone de Beauvoirin kirjan Une mort très douce, Hyvin lempeä kuolema, jossa hän kuvaa kuinka hän hoiti kuolevan äitinsä kotona, taistellen erilaisia tuulimyllyjä vastaan. Vielä tätä puhetta pitäessäni tunnen pahaa mieltä siitä, että en tehnyt samoin äitini kohdalla. Ehkä nämä tapahtumat kuitenkin vaikuttivat tuleviin valintoihini lääkärinä.

 

Merete Mazzarella har också skrivit en bok om sin mammas död ”Hem från festen”. Men jag tror att boken är mera om Merete Mazzarella än om hennes mor. Författaren är ångestfylld och det känner läsaren mycket starkt. Men jag tycker att det vore ytterst viktigt för medicinarna att läsa om hur de anhöriga lider, hur man kan hjälpa dem med information som de förstår.

 

Men det finns också en annan synpunkt i boken ”Hem från festen” som jag tänkte mycket på efteråt. Ett sätt att bearbeta sitt eget lidande var, antar jag, att författaren skrev mycket elakt om en kvinnlig kirurg som jag råkade känna bra. Hon beskrev henne i allra minsta detalj så att alla som hade träffat kirurgen visste att det var hon. Men även det här är viktigt att lära sig, som medicine kandidat. Patienterna och deras anhöriga kan bete på egendomliga sätt när de lider och är ångestfyllda.

 

Men den allra viktigaste är ju att förstå våra patienter. Claes Andersson kan kanske förklara varför dikterna kan vara mycket starkare än prosan i att beröra våra känslor, ge en stunds verklighet.

Gunnar Ekelöf dog i strupcancer vid 60 års ålder. I sin diktsamling ”Partitur” skriver han om smärta så här:

 

Detta skall du veta:

Värken vill ha sällskap

Smärtan vill inte vara ensam

Därför skall du inte gå till sängs

Därför skall du inte gå till rätta

om du ens kan det

Då blir den en tyrann över din ensamhet

 

Nej, du skall sitta uppe

Du skall vagga av och an

Du skall luta dig kors och tvärs

Du skall sällskapa med dig själv

Du skal skriva brev till någon

om någon finns, annars till ingen

som jag nu

Du skall flytta ting och föremål

från plats till plats

Du skall göra dig ärenden ut i köket

om du har något och kan gå

Du skall tänka tankar om du kan

 

eller tag ett handarbete, sticka en strumpa

med milslång fot. Du skall hålla sällskap

med din värk, du skall förströ den

ända till den gråa morgonen

 

Lopuksi haluaisin vielä kertoa äskettäin lukemastani kirjasta, jonka soisin kuuluvan paitsi neurokirurgien ja neurokirurgiksi aikovien myös lääketieteen opiskelijoiden kirjastoon.

 

Henry Marsh on kuuluisa vastikään eläkkeelle jäänyt lontoolainen neurokirurgi, joka on tullut tunnetuksi mm. operaatiomatkoistaan Ukrainaan. Kirjassaan ”Do no harm” hän pohtii lähinnä epäonnistumisiaan, mutta myös joitakin suuria kohokohtia, neurokirurgin urallaan. Hän aloittaa kirjan toteamalla, että vaikeinta on päättää mikä on loppujen lopuksi parasta potilaalle ja hänen omaisilleen: tulisiko minun leikata vai ei? Kirja herätti suurta hämmennystä Yhdysvalloissa, jossa on totuttu kirjoittamaan vain onnistumisista. Kirja perustuu 25 lukuun, joilla kaikilla on neurokirurginen diagnoosi otsikkona. Kirjasta selviää myös, että neurokirurgin omakohtaisilla kokemuksilla niin omista kuin poikansa vakavasta sairaudesta on ollut vaikutusta hänen ajattelumaailmalleen.

 

Näitä kirjoja suosittelen erityisesti niille, jotka ovat aina olleet terveitä ja menestyviä.

 

lUX21