Viime aikoina on alettu puhua sukupolvista kuin ne olisivat perustavalla tavalla erilaisia. Ihme sinänsä olisi, jos näin ei olisi, sillä niin suuria yhteiskunnalliset muutokset ovat. Tietokoneet, henkilökohtaiset viestimet, sosiaalinen media ovat kuin huomaamatta tulleet arkeen ja työpaikalle. Monikulttuurisuus ja kansainvälinen yhteistoiminta ulottavat vaikutuksensa meihin yhä aikaisemmin ja yhä voimallisemmin.

Y-sukupolvelle, suurin piirtein 1980-luvun alun jälkeen, mutta ennen 1990-luvun puoltaväliä syntyneille, on ominaista vapaamielisyys ja kasvaminen uuden viestintätekniikan mukana. Y-sukupolvi on luontevan kansainvälistä ja tottunut ylittämään kulttuurirajoja. X-sukupolven sukukeskeisyys ja isänmaallisuus ovat vaihtuneet perhe- ja yksilökeskeisyyteen. Harrastetaan taidetta, eritoten musiikkia eri muodoissaan.

Y-sukupolvi tähtää hyvään elämään, eikä ole valmis luopumaan vapaa-ajasta työnteon hyväksi. Työssä viihtymistä ja työn mielekkyyttä korostetaan. Työnantajan valinnassa on tärkeää, että työnantaja edustaa omiksi koettuja arvoja. Työyhteisössä kaivataan itsenäisyyttä, palautetta ja luottamusta. Käskytystä vierastetaan.

Y-sukupolvi on jo pitkään ollut läsnä yliopistolla opiskelijoina ja nuorina tutkijoina. Ensimmäiset Y-sukupolveen kuuluvat professorit saadaan tuota pikaa. Y-sukupolvea seuraa Z-sukupolvi, jonka ensimmäiset edustajat ilmestyvät yliopistolle näinä aikoina. Z-sukupolvea edustavat diginatiivit, jotka ovat oppineet käyttämään tietokonetta ja älylaitteita ennen kuin oppivat lukemaan. He eivät muista aikaa kun oli puhelin, jossa oli lanka. Heitä on vaikea yllättää teknologisilla innovaatioilla. He oppivat asioita eri tavalla kuin edeltäjänsä.

Olen huomannut, että nuoret odottavat työelämältä hyvää fiilistä. Ei riitä, että jossakin kaukaisuudessa siintää himoittu akateeminen asema, jos tie sinne on toivotonta taistelua. Raha tai asema eivät määritä kaikkea. Ihailen Y-sukupolven asennetta. Elämä on tässä ja nyt.

Onko yliopisto valmistautunut Y-sukupolven tuloon? Näkisin, että yliopistolla herätään tähän tilanteeseen vasta, kun todellinen muutos on jo tapahtunut. Y-sukupolven luonnehdintaan perehtyminen antaa sen oivalluksen, että näinhän se juuri on. Omat lapseni ovat ilman muuta Y-sukupolvea ja edustavat sitä kunniakkaasti. Voi ihailla nuorten sosiaalisia taitoja ja suvaitsevaisuutta.

Nuoret ovat tottuneet navigoimaan haasteellisissa ympäristöissä ja jakamaan tietoa sekä sparraamaan toisiaan. Nämä taidot ovat valtavan tärkeä voimavara sekä oppimisen että tutkimustoiminnan kannalta. Nuoret ovat kuin huomaamatta valtaamassa yliopiston ja tekemässä siitä itsensä näköisen.

Yliopiston johtamiselle ja meille vanhemmille tämä uusi heimo tuottaa vaikeuksia, etenkin jos koetamme muuttaa heidät kaltaisiksemme. Se ei nimittäin tule onnistumaan. Onneksi.

Sukupolvien välinen yhteistyö on nyt ratkaisevan tärkeä kysymys. Yliopiston on muututtava niin, että Y-sukupolvi kokee yliopiston omakseen. Muussa tapauksessa yliopisto uhkaa taantua, kun positiivinen kuhina siirtyy muualle.

Onneksi Y-sukupolven edustajat ovat sosiaalisesti niin taitavia, että he kykenevät soluttamaan yliopiston ja muuttamaan sitä toivomaansa suuntaan. Meidän vanhempien tehtävänä on varmistaa, että tuo muutos voi toteutua kivuttomasti. Pahinta mitä voimme yrittää, on ottaa mallia siltä sukupolvelta, joka oli vanhoja silloin kun itse olimme nuoria. Se oli nimittäin vielä paljon autoritäärisempi ja suoraviivaisempi kuin mitä me sittemmin olimme. Meidän tuleekin mieluummin oppia nuorilta heidän joustavuuttaan ja sosiaalisuuttaan. Ja koettaa roikkua mukana maailman muutoksessa ja teknisten vempainten kehityksessä.

Nuoret ovat sinnikkäitä kysymään: ”Miksi?” Vanhemmat taas mielellään kertovat, jos osaavat. Ja kyllähän me taas jotakin osaamme mekin, kun olemme koko ikämme ponnistelleet. Parhaassa tapauksessa sukupolvilla luulisi voivan synkata hyvin keskenään, kunhan yhteinen sävel löytyy. Nuoria pitää kuunnella ja kannustaa ja antaa heidän tehdä omat valintansa. Itse asiassa tämäkin yhteistyöprosessi on jo osin löytämässä muotonsa yliopistolla, kun tarkemmin ajattelen.

Mitähän Z-sukupolven edustajat sanoisivat, kun kertoisin käyneeni lukioaikaan 1970-luvulla tietokonetaitojen erikoiskurssin. Harjoittelimme koodaamista konekielellä. Reikänauha rullasi kelalta jonnekin, ja reikäkortit saivat kyytiä. Tietokone täytti puolet huoneesta. Onko ihme, että joudun joskus ponnistelemaan järjestelmien kanssa?  Onneksi on Y-sukupolvi.

Kimmo Nuotio
dekaani

Jalkapallon maailmanmestaruuskisat joka neljäs vuosi ovat maailman suurin mediatapahtuma. Katsojaluvuissa ylletään ilta toisensa jälkeen satoihin miljooniin ja ratkaisuotteluissa yli miljardiin.

Suomessa ei vieläkään täysin ymmärretä jalkapallon globaalia kulttuurista ja poliittista merkitystä. Suomi kuuluukin niin harvoihin maailman valtioihin, joissa jalkapallo ei ole suosituin urheilulaji. Kiinnostavaa kyllä tämä on yksi niistä suomalaisen kulttuuriin piirteistä, jotka liittävät Suomea itäiseen Eurooppaan ja erottavat läntisestä Euroopasta. Pohjoismaista Norjassakin jalkapallo nousi ykköslajiksi hiihdon ohi 1990-luvulla.

Jalkapallon leviämistä ja suosion kasvua voidaan tarkastella osana globalisaatiota. Englantilaiset siirtolaiset veivät lajin Latinalaiseen Amerikkaan 1900-luvun alussa. Monien Latinalaisen Amerikan maiden seurojen nimet (tai nimien osat) kuvaavat tätä historiaa: Racing, Wanderers, Athletic, United jne. Viimeisinä vuosikymmeninä median vallankumous on tuonut jalkapallon kaikkien ulottuville. Eikä vain kisoja, vaan myös maalikimaroita, tilastoja, analyysejä puhumattakaan loputtomista spekulaatioista pelaajasiirtoihin ja pelaajien yksityiselämäänkin liittyen.

Suomessa jalkapalloa koskeva kirjoittelu ja keskustelu on kovin ohutta verrattuna maihin, joissa jalkapallolla on pitkät perinteet ja valtava kulttuurinen rooli. Diktatuurien aikana jalkapallostadionit olivat monissa maissa ainoita paikkoja, jossa saatettiin esittää protesteja vallanpitäjille. Mutta myös vallanpitäjät osasivat käyttää jalkapalloa hyväkseen. Francon Espanjassa (1939-1975) tärkeimmät jalkapallo-ottelut sijoitettiin esimerkiksi vapunpäivään, jotta kansan huomio kiinnittyisi otteluihin eikä mielenosoituksiin. Tyypillistä on ollut sekin, että diktaattorit (ja epädemokraattiset hallitukset) ovat kisojen avulla pyrkineet kiillottamaan julkista kuvaansa. Tämä ilmiö on edelleen todellisuutta – eikä ainoastaan jalkapallossa.

Miljoonan euron jalkapallokysymyksiin kuuluu se, mikä selittää maiden menestystä? Pelkkä perinteisiin tai lajin suosioon tai taloudellisiin resursseihin viittaaminen ei riitä selitykseksi. Kun katsotaan vuodesta 1930 alkaen maailmanmestaruuskisojen voittajia ja mitalimaita, nousee yksi havainto ylitse muiden. Voittajat ovat olleet kansallisesti yhtenäisiä valtioita.

Vastaavasti se, että Espanja, Neuvostoliitto ja Jugoslavia eivät menestyneet, saa ainakin osaselityksen kansallisen yhtenäisyyden puuttumisesta. Espanjan huikea menestyskausi (2008-2013) ei ole ristiriidassa edellä sanotun kanssa. Espanjan menestys perustui diktatuurin jälkeisen uuden professionaalisen sukupolven esiinmarssiin tilanteessa, jossa demokratia oli jo tasoittanut alueellisia jännitteitä.  Real Madridin, Barcelonan ja Athletic Bilbaon pelaajat olivat juniori-iästä alkaen pelanneet yhdessä maajoukkueessa ja heidän oma kokemuksensa ei uusintanut muistoja diktatuurin aikaisesta sorrosta.  Espanjasta tuli 2000-luvulla riittävän yhtenäinen voittamaan. Samoin kävi koripallossa, jossa Espanja on ollut USA:n jälkeen toiseksi menestynein valtio 2000-luvulla.

Espanjan voitto jalkapallon MM-kilpailuissa 2010 yhdisti kansaa, herätti hurmosta ja loi toivoa vaikeassa taloustilanteessa. Kuva: Tapio Kovero

Jalkapalloon on vuosien varrella liittynyt ikäviä lieveilmiöitä, huliganismia, väkivaltaa ja traagisia katsomoiden romahduksia. Jos asiaa katsoo analyyttisesti, näille ilmiöille voi löytää syitä ja selityksiä kuten muillekin ilmiöille. Jalkapalloväkivaltaa ruokkivat samantapaiset yhteiskunnalliset epäkohdat kuin muutakin väkivaltaa.

Viimeisten vuosikymmenten aikana kaupallisuus on entistä voimakkaammin tullut jalkapallokulttuuriin. Se on aiheuttanut muun muassa rikkauden (seurojen) rikastumista ja ahdinkoa köyhemmille seuroille. Näinhän on tapahtunut maailmassa muutoinkin. Jalkapallo ei voi olla siitä irrallinen saareke.

Siksi ei ole ihmeellistä, että Brasilian kisat ovat synnyttäneet laajalla rintamalla protestointia tuhlauksesta ja siitä, että rahat olisi voitu käyttää maan köyhien elinolojen parantamiseen.  Kriittiset kysymykset ovat aiheellisia, mutta voiko kukaan rehellisesti ja varmasti sanoa, olisiko samat resurssit käytetty parempiin tarkoituksiin, jos kisoja ei olisi järjestetty Brasiliassa?  Kysymys on politiikasta ja siihen liittyvistä arvovalinnoista. Köyhyys ja nälänhätäkin voitaisiin poistaa maailmasta, jos olisi riittävästi yhteistä poliittista tahtoa.

*** *** ***

Suhteeni jalkapalloon on yhtä aikaa tunteellinen intohimoon saakka sekä älyllinen ja analyyttinen.  Olen pelannut koko ikäni (Hongan junioreista aloittaen; paras saavutus 60-v ikämiesten SM-kulta vuonna 2013) ja seurannut jalkapallomaailman tapahtumia tarkasti. Kun vietin vuoden vierailevana professorina Madridissa 1990-luvulla, kävin paikan päällä katsomassa kymmeniä otteluita. Ulkomailla pyrin aina käymään jalkapallo-otteluissa.

Mutta jalkapallokulttuuri kiinnostaa minua myös älyllisesti, tutkimuksellisesta näkökulmasta. Jos en olisi oikeushistorian professori, voisin olla jalkapallokulttuurin tutkija. Minua kiinnostaa erityisesti seurojen kannatuksen sosiaalinen ankkuroituminen (miten ja miksi eri seurojen kannattajiksi valikoidutaan) ja siihen liittyvät perinteet. Juuri näitä perinteitä koettelevat tämän päivän maailmassa taloudellisen toimintakulttuurin muutokset.

Toinen – toistaiseksi hyvin vähän tutkittu – jalkapalloon liittyvä aspekti on suurenmoisen kiehtova. Jalkapalloon liittyy hienoja ja aitoja muistamisen rituaaleja. Kun ”Hortalezan viisas”, Atlético Madridin entinen pelaaja ja valmentaja, Espanjaa maajoukkueen voittojen tielle luotsannut Luis Aragonés kuoli helmikuussa 2014, itkivät monet pelaajat vuolaasti sarjaotteluja edeltäneen hiljaisen hetken aikana.

Jalkapallo koskettaa syvimpiä tunteidemme kerrostumia. Se on tärkeä osa jalkapallon suuruutta ja kauneutta.

Jukka Kekkonen

 Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori

Pietari on lähempänä Helsinkiä kuin koskaan. 1800-luvun lopulla Pietari oli kukoistava eurooppalainen metropoli, joka veti suomalaisia puoleensa monin tavoin. Pietariin vietiin sahatavaraa ja rapuja. Vastapainoksi opittiin kaupunkielämää. Hovi puhui ranskaa. Vaikka junayhteys Pietariin saatiin varhain, kulkuyhteys oli silti vaivalloinen. Rataa kutsuttiin nälkäradaksi, koska se tehtiin nälkävuosina.

Etäisyys on ollut myös henkistä laatua. Poliittinen historia erotti naapurukset vuosikymmeniksi, eikä edes Kekkosen ajan ystävyyspolitiikka ulottanut vaikutustaan niin paljon tavallisiin ihmisiin, että tämä lähtökohta olisi muuttunut. Suomi kävi talvisotaansa kymmenet vuodet. Tällä erää on Venäjän vuoro uhitella ja ottaa etäisyyttä Eurooppaan.

Suomi syöksyi lamaan samaan aikaan kuin poliitikkojen neuvottelema vaihtokauppatalous romahti Neuvostoliiton mukana. Pietari oli nuhruinen ja turvatonkin. Itsekin tunsin Pietarin lähinnä Dostojevskin teoksista. Vain koronkiskojaeukot olivat vaihtuneet huumerikollisiin. Helsinki ja muu Suomi opetteli tuohon aikaan ottamaan vastaan arkoja pietarilaisia, kielitaidottomia ja useimmiten köyhiä. Me emme silloin oivaltaneet, että pietarilaiset ovat Venäjän sisällä sen eurooppalaisinta osaa. Venäjä oli suuri ja vieras, kuin Mörkö muumeissa.

Ajat ovat monessa suhteessa muuttuneet. Pietarissa sen voi aistia. Lähes jokaisen pietarilaisen taskussa on monikertaviisumi Suomeen ja Eurooppaan. Pietarilainen taksinkuljettaja tuntee Suomen yhtä hyvin kuin moni suomalainen, vaikka ei suomea puhukaan. Ihmiset ovat ystävällisiä ja kulkevat pystypäin.  Pietarin kävijä kokee jotain aivan muuta kuin kurjuutta ja rappiota.

Kirkkojen sipulit hohtavat kultaisina ja valtavan keskustan kanaaleja reunustaa toinen toistaan edustavampia klassismin helmiä. Meidän Senaatintorimme tienoo katoaisi huomaamatta Pietarin taskuun, ja välillä näyttää kuin yliopiston päärakennuksia olisi viisi rivissä.

Kanaali Pietarissa taustallaan Kristuksen ylösnousemuksen katedraali eli Verikirkko

Turvallisuus kaupungissa on hyvällä tasolla. Pietarilaiset käyttävät uusinta teknologiaa yhtä luontevasti kuin suomalaiset. Autoilijoiden älypuhelimiin on tarjolla sovelluksia, jotka kertovat reaaliaikaisesti ruuhkat. Syntyy älykäs liikenne, jossa ruuhkat lähes poistuvat, kun niitä välttää riittävä osa autoilijoista. Monilla on varaa kohtalaisen mukavaan elämään. Eri alojen osaajat tienaavat siellä kuulemma yhtä hyvin kuin Suomessa, vaikka yleinen palkkataso tietenkin on vielä paljon Suomesta jäljessä.

Pietarissa Suomi on kokoaan suurempi. Suomi koetaan naapuriksi ja ystäväksi. Suomalainen elinkeinoelämä on panostanut paljon Venäjään, ja Pietari on ollut luonteva ponnahduslauta laajaan maahan. Ruoka ostetaan Prismasta, renkaat ovat Nokiaa. Suomalaiset asianajotoimistot avaavat konttoreita Pietariin, ja ensimmäinen pietarilainen toimisto on tullut Helsinkiin.

Tiedekunnan tutkijoita kävi Pietarissa keskustelemassa yhteistyön tiivistämisestä. On tuskin edes tarvetta perustella, miksi Pietarin oikeustieteilijät ovat meille kiinnostavia kumppaneita. Jokainen ymmärtää, että Venäjän oikeusjärjestelmä on keskeinen ehto koko maan kehitykselle. Oikeusvertailussa voi joskus saada enemmän, kun toinen on oikeasti erilainen eikä ihan helposti lähestyttävä. High risk, high gain, se pätee myös tässä. Itse asiassa juridiikan alalla riskit ovat minusta pienet. Venäjä on ja pysyy naapurissa, ja sen oikeus on tärkeä meille, kulki poliittinen kehitys sitten mihin suuntaan hyvänsä. Vaikka Venäjästä ei tulisi Eurooppaa, meillä tulee olemaan sen kanssa valtavasti yhteistä.

Koska Pietarissa tuntuu olevan kiinnostusta, nyt lähdetään kunnolla liikkeelle. Higher School of Economics on moskovalainen vasta parikymmentä vuotta toiminut korkean profiilin yliopisto, jolla on Pietarin haarakonttorissaan oikeustieteellinen tiedekunta. Sen kanssa aloitetaan tiedekuntien yhteinen tutkijaseminaari, jonka ensimmäinen tapaaminen järjestetään Pietarissa 3.-4.10.2014. Ensi kesästä alkaen toimii yhteinen kesäkoulumme, joka kokoaa vuosittain yhteensä noin 40 opiskelijaa meiltä ja heiltä ensin viikoksi Helsinkiin, toiseksi Pietariin. Valoisa ja tulevaisuudenuskoinen dekaani Tatiana Alekseeva on selvästi saanut tiedekuntansa nousuun. Hänellä on roomalaisen oikeuden tuntijana perspektiiviä asioihin ja tarvittava kansainvälinen kokemus niin tutkijana kuin hallintoihmisenä.

Pietarin valtionyliopisto on kuitenkin se suuri ja perinteinen, hiukan kuin Helsingin yliopisto. Valtionyliopiston oikeustieteellinen tiedekunta on maan kakkonen. Jos on Helsingin yliopisto tuottanut maahan valtionpäämiehiä, ei Pietarin valtionyliopisto jää siinä jälkeen. Kazanissa opiskellut ja sieltä kumouksellisena erotettu V. I. Lenin suoritti lakimiestutkinnon Pietarissa. Sekä presidentti Vladimir Putin että hänen edeltäjänsä, nykyinen pääministeri Dmitri Medvedev, ovat tiedekunnan kasvatteja; viime mainittu on toiminut tiedekunnassakin opetus- ja tutkimustehtävissä. Tiedekunnan rakennuksen ulkoseinässä komeilee Pietarin värikkään pormestarin, tehtävään ensimmäisenä vaaleilla valitun professori Anatoli Sobtšakin muotokuva. Hän piti tiedekunnassamme vierailuluennon 1990-luvun alussa. Ei jäänyt silloin nuorelle kuulijalle epäselväksi, että hän edellytti todellisen oikeusvaltion luomista. Hän kuului Venäjän federaation perustuslain laatijoihin. Sobtšak oli nuoren Putinin opettaja ja suojelija, jonka oma poliittinen ura heilahteli rajusti 1990-luvun myrskyisissä oloissa.

Venäjä pyrkii nostamaan johtavien yliopistojensa asemaa maailman yliopistorankingeissa, mikä merkitsee, että kansainvälinen, julkaisemiseen tähtäävä yhteistyö nousee heillä nopeasti arvossaan. Tämä näkyy nyt myös oikeustieteellisen tiedekunnan profiilissa.

Pietarin valtionyliopiston varadekaani Anatoly Grebenshchikov (vas.) ja Kimmo Nuotio. Kuva: Sakari Melander

Valtionyliopiston tiedekunnan varadekaani Anatoly Grebenshchikov on työoikeuden professori, jolla on myös ollut yhteistyötä suomalaisten kanssa. Hänen kanssaan kartoitettiin yhteisiä tutkimusintressejä. Sellaisina mainittiin Suomen ja Venäjän oikeushistoria, ympäristökysymykset, energia, luonnonvarat, kaivosoikeus, arktiset kysymykset, pohjoisten alueiden työoikeus, lääkintäoikeus, rikosoikeus.

Tutkijaliikkuvuus aloitetaan heti: ilmeisesti kaksi heidän professoriaan olisi heti kiinnostuneita tulemaan Helsinkiin, ja pyritään tietysti saamaan liikennettä myös toiseen suuntaan. Pietarin kulttuurielämä voi tässä on olla hyvä lisähoukutin.  Tavoitteena on yliopistojen välinen työohjelma-asiakirja, johon kirjataan yhteistyön muotoja. Valtionyliopisto aloittaa ihmisoikeuskysymyksistä maisterikoulutusyhteistyön (ns. kaksoistutkinto) Hampurin yliopiston kanssa, ja voisi olla mahdollista että mekin etenisimme tähän suuntaan. He pitävät mielellään Venäjän oikeuden osioita esillä ja kehittävät kykyään toimia siinä englanniksi.

Valtionyliopisto tekee aktiivista Kiina-yhteistyötä, kuten mekin, joten siinäkin voi aueta mahdollisuuksia. Keskusteltiin myös opiskelijoiden trainee-mahdollisuuksista sekä Suomen että Pietarin päässä. Teollisuudelle voisi olla houkuttelevaa sponsoroida suunniteltua seminaaritoimintaa. Todettiin kuitenkin, että liikenneyhteydet ovat nyt niin hyvät, että kustannukset senkin vuoksi pysyvät kohtuullisina. Veikkaanpa, että tiedekunnan opiskelijoita ja tutkijoita voi vielä purra Pietari-kärpänen.  Olisi hienoa, jos nimenomaan opiskelijat tarttuisivat asiaan ennakkoluulottomasti, sillä heidän on tulevaisuus. Pietarilaisia Helsinki-kärpänen on jo purrut. Tästä voi tulla hyvä mauste tiedekunnan toiminnan profiiliin.

Kun yliopiston johto pohtii yhteistyön tiivistämistä Tukholman yliopiston kanssa, herää kysymys, pitäisikö Pietari nostaa siihen rinnalle. Pietari on kuitenkin Pietari, sanokaa mitä sanotte.

dekaani Kimmo Nuotio

Kun opiskelijat koetetaan saada ahkeroimaan, yhä useammin tarjolla on lähinnä negatiivisia kannustimia. Opintorahan saaminen ja muut edut on kytketty opintopisteiden riittävään keräämiseen. Elämisen kalleus Helsingissä jo sinänsä panee vauhtia opintoihin. Kuulostaa valitettavan ankealta.

Todellisia positiivisia kannustimia on ollut liian vähän. Tietenkin voi ajatella, että tärkeintä on onnistumisista ja hyvistä arvosanoista tuleva mielihyvä. Sinänsä tietysti jokainen ammentaa positiivisen energian työntekoonsa jostain, ja on hyväkin etteivät taloudelliset kannustimet ole siinä pääosassa. Hyvä menestys ja oppiminen ovat palkinto sinänsä!

Palkintoapurahoja huippusuorituksista on siis ollut tarjolla vain harvoille. Tiedekunta palkitsee joka vuosi ne laudaturin saaneet tutkielmat, jotka ovat jääneet ilman muita stipenditoimikunnan käsiteltävänä olevia tutkielmapalkintoja. Näitä ovat lähinnä Veikko Palotie -, Dittmar & Indrenius – ja SLY:n Oivallinen OTM-tutkielmapalkinnot.

Talentum-yhteistyön ansiosta jokaisessa publiikissa palkitaan pienellä huomionosoituksella kaksi parhaimmin arvosanoin oikeustieteen maisterin tutkinnon suorittanutta. Palkinnot tulevat vasta opintojen päätyttyä, ei silloin kun niitä eniten tarvittaisiin. Suurelle enemmistölle on ikävä kyllä ollut tarjolla lähinnä risuja.

Tämän ei tarvitse aina mennä näin. OTK, ekonomi Ilkka Kontula ajatteli toisin. Hän oli opiskellut sekä Helsingin kauppakorkeakoulussa että meillä. Piensijoittajana vaurastunut Kontula halusi testamenttilahjoituksellaan nimenomaan helpottaa opiskelijoiden arkea. Hän oli hyvin tarkkaan suunnitellut sen, kuinka tämä toteutetaan: varoja hallinnoimaan perustettaisiin Ilkka Kontulan nimeä kantava säätiö, joka jakaa tunnustuspalkintoja hyvin opinnoissaan edenneille oikeustieteellisen tiedekunnan ja Aallon kauppiksen opiskelijoille. Tunnustuspalkinnon suuruus olisi tuntuva, noin 1000 euroa jokaiselle. Koska pääomaa oli mukavasti kertynyt, noin viisikymmentä opiskelijaa kummastakin yliopistosta voisi sen vuosittain saada.

Ilkka Kontulan kaunis toive on nyt toteutunut. Säätiö on perustettu ja se on tänä keväänä ensimmäisen kerran jakanut näitä henkilökohtaisia tunnustuspalkintoja. Varmasti monelle opiskelijalle se kevään korvalla on ollut iloinen yllätys. Viimeistään nyt tietoisuus tästä uudesta tunnustuspalkinnosta on levinnyt opiskelijoiden keskuuteen.

Tunnustuspalkintoja jaetaan tästä eteenpäin vuosittain oikeusnotaariopiskelijoille, jotka ovat menestyneet opinnoissaan erinomaisesti ja suorittaneet vähintään 80 opintopistettä kolmen ensimmäisen lukukauden aikana. Meillä noin joka viides opiskelija voi sen saada.

Ilkka Kontulan säätiön myöntämä tunnustuspalkinto on kannustus sen varsinaisessa merkityksessä. Sitä ei tule jokaiselle. Se on kuitenkin käytännössä jokaisen ulottuvilla. Tunnustuspalkinnolla on selkeät kriteerit. Fuksit ovat kohta työskennelleet ensimmäisen lukuvuoden. Syyslukukausi on vielä aikaa ottaa loppukiri. Ensi keväänä jaetaan taas tunnustuspalkintoja uudelle vuosikurssille.

Yliopiston näkökulmasta Kontulan tunnustuspalkinto on mainio väline, sillä opiskelijoiden eteneminen opinnoissaan on yhtenä indikaattorina opetus- ja kulttuuriministeriön rahoitusmallissa. Kontulan sampo jauhaa rahaa myös yliopistolle. Tästä tuskin Kontula oli kuullutkaan. Hyvä tulee hyvän luo. Erityisen ilahduttavaa on, että Kontulan sampo pyörii puhtaasti myönteisin kannustimin.

On hienoa ajatella, että joku ajatteli näin kauniisti opiskelijoistamme! Ehkä se on vieläkin tärkeämpää kuin asian taloudellinen puoli.

Kimmo Nuotio

dekaani

Keväällä 2014 Ilkka Kontulan säätiön tunnustuspalkinnon saaneet (listassa vain ne, jotka ovat antaneet hyväksynnän nimensä julkistamiselle):

Opiskelijavalintoihin liittyvät kysymykset ovat viime aikoina ymmärrettävästi puhuttaneet. Tiedekunnassa on pohdittu keinoja aloituspaikkojen vähentämiseen, jotta voitaisiin taata laadukkaampi opetus, sillä henkilöstöä on meillä suhteellisen niukasti koulutustehtävään nähden. Tästä sai alkunsa ajatus pyrkiä vähentämään päävalinnan sisäänottoa Helsinkiin ja sopia Itä-Suomen yliopiston kanssa, että he vuorostaan lisäisivät sisäänottoaan. Tämä asia on kuitenkin nyt jäissä, koska niin sanottu hakijasumien purkaminen käytännössä estää juuri nyt tällaisen järjestelyn.

Hakijasumien purkamisessa on kyse valtioneuvoston päätöksestä, jonka mukaan vuosina 2014 ja 2015 kasvatetaan väliaikaisesti aloituspaikkoja yliopistoissa ja ammattikorkeakouluissa eri aloilla yhteensä 3000:lla. Helsingin yliopiston laskennallinen osuus näistä aloituspaikoista on 275, mikä merkitsee kahdelle vuodelle jaettuna 137 ja 138 aloituspaikkaa. Helsingin yliopistossa on 11 tiedekuntaa. Yliopistossa ei ole yhtään sellaista alaa, joka voisi yksin ottaa vastaan näin suurta lisäystä.

Oikeustieteen alalla toteutettiin valtakunnallinen sisäänoton pysyvä lisäys jo 2013, kun 80 lisäpaikkaa jaettiin neljän yksikön kesken. Itä-Suomen 40 aloituspaikkaa merkitsi puolta tästä määrästä. Loput jaettiin vanhojen tiedekuntien kesken niiden koon mukaisessa suhteessa, jolloin Helsingin osuudeksi tuli 20. Tästä määrästä 5 tuli Vaasan suomenkieliselle puolelle, jolla hakupaine on kovempi kuin ruotsinkielisellä puolella, kun taas 15 tuli Helsinkiin.

Lakimiesalalla on aiheellisesti oltu huolissaan siitä, että työmarkkinat eivät tule vetämään näitä kasvavia koulutusmääriä, vaan alan arvostus laskee ja työttömyyttäkin voi esiintyä. Nuorten työllistyminen vaikeutuu aina ensin. Merkkejä työllisyystilanteen heikentymisestä on jo nyt nähtävissä. Julkisen sektorin osuus työllistäjänä on nopeasti laskenut, kun julkiselta sektorilta leikataan menoja. Ennen joka toinen työllistyi julkiselle sektorille, nyt enää joka kolmas. Eläkkeelle jäävää työvoimaa ei korvatakaan uusilla rekrytoinneilla.

Yksityisenkään puolen työmarkkinoilla ei ole merkittävää kasvua. Onkin vaikea nähdä, missä se kasvu sitten toteutuisi. Ehkäpä yksinkertaisesti ajatellaan, että lakimiehet voivat vallata työpaikkoja kauppatieteilijöiltä, kuten verokonsulteilta, tai hallintotieteilijöiltä, kuten vaikkapa ympäristöhallinnon virkamiehiltä. Se kilpa on kuitenkin kova, ja siinä pärjääminen vaatii meiltä ponnistelua ja osaamisen vahvistamista. Tärkeää on varmasti pärjätä tässä kilpailussa, mutta – jos ollaan ihan rehellisiä – ei tässä ainakaan hakijasumien purkamisen näkökulmasta juuri järkeä ole, sillä yhden alan ongelmat siirtyvät tietysti toiselle.

Opetusministeriö joka tapauksessa edelleen pitää oikeustiedettä kasvavana koulutusalana ja toivoo yliopistoilta esityksiä hakijasuman purkamiseksi myös meidän alalle. Helsingin yliopiston rehtori on toivonut, että tiedekunta voisi ottaa osaa näihin talkoisiin. Yliopisto on esittämässä, että tiedekunta ottaisi 12 lisäpaikkaa vuosien 2014 ja 2015 valinnassa. Yliopiston hallitus on jo valtuuttanut rehtorin tekemään tarvittavat muutokset valintoja koskeviin päätöksiin. Ne tehdään heti, kun ministeriö on näyttänyt vihreää valoa.

Tiedekunta ei siis voinut jättää tätä kierrosta niin sanotusti väliin. Pyrittiin mahdollisimman vähäiseen sisäänoton lisäykseen, joka voitaisiin toteuttaa tasapainoisesti ja kohtuullisesti. Helsingin suomenkielistä sisäänottoa ei haluttu lisätä, koska siinä opiskelijamassa on suurin. Tuo ryhmä on kriittisin opetuksen laadun näkökulmasta.

Nämä lisäpaikat kohdennettaisiin siten, että 10 lisäpaikkaa tulisi Vaasan suomenkieliseen valintaan, jossa hakupaine on erinomainen, ja kaksi lisäpaikkaa Helsingin ruotsinkieliseen valintaan. Vaasassa revittäisiin Tammipihan tiloissa pari seinää alas, jotta saadaan kymmenen uutta mahtumaan sisään. Helsingissä pieni lisäys ei tuntuisi missään. Mahdolliseen yhteistyöhön Itä-Suomen yliopiston kanssa palattaisiin tuonnempana, kun sumien purusta on ensin selvitty. Lähden siitä, että Vaasan koulutusvastuun lisäys olisi pysyvä, joten Vaasan sisäänotto olisi se noin 40 henkeä myös vuoden 2015 jälkeen.

Uskon, että tiedekunta selviää kunnialla tästä sumanpurkuharjoituksesta, kuten se selviää muistakin haasteistaan. Opiskelijoille voi kuitenkin antaa sen vinkin, että omasta osaamisesta on hyvä huolehtia, sillä tulevaisuuden työmarkkinoista on vaikea sanoa mitään varmaa. Asiantuntijatyön merkitys lisääntyy, ja tuskin juristeja heti roboteilla korvataan. Juristin ammatti on varmasti tulevaisuudessakin yksi parhaista ja arvostetuimmista.

Kimmo Nuotio

dekaani