India pale alen historia alkaa 1700-luvun lopun Englannista. Itä-Intian
kauppakomppania oli alkanut hankkia Moguli-imperiumin heikentyessä
1700-luvun alusta lähtien itselleen suurehkoja maa-alueita Intiasta. Ajan
kuluessa Englannin kaupallinen ja sotilaallinen ylivalta vakiintui, mikä toi
Intiaan pysyvasti yhä suuremman joukon englantilaisia virkamiehiä,
kauppiaita ja sotilaita. Samalla englantilaisten tuotteiden vienti Intiaan
lisääntyi reippaasti. Yksi tällaisista vientiartikkeleista oli
englantilaisille niin rakas olut.

Englannista oli perinteisesti viety olutta lyhyen merimatkan päähän Baltiaan
ja Venäjälle, mutta nämä oluet olivat pääasiassa maltaista ja makeahkoa
brown alea, tai hyvin vahvaa ja humaloitua imperial stoutia. Matka Intiaan
kesti noin puoli vuotta, missä ajassa mainitut oluet ehtivät yleensä
pilaantua, sillä tummat oluet eivät kovin hyvin kestäneet pitkiä
kuljetusmatkoja. Ratkaisu Intian englantilaisten oluenjanon sammuttamiseen
löytyi pale alesta, jota oli juotu Lontoossa ainakin 1750-luvulta lähtien.
Kun tästä perusversiosta tehtiin huomattavasti alkoholipitoisempaa ja
humaloidumpaa, säilyi se mainiosti matkan ajan ja ilmeisesti vaatikin
kyseistä puolen vuoden kypsytystä ennen juomista.

George Hodgsonin kehittämä IPA oli ensimmäinen pelkästään vientiä varten
kehitetty olut; vahvaa portteria ja brown alea juotiin myös
kotimaanmarkkinoilla. Ajan kuluessa ja oluen valmistustekniikan kehittyessä
alkoi IPA:n kulta-aika olla ohi. Viimeistään Intian itsenäistymisen aikaan
alkuperäinen erittäin vahva ja todella rankasti humaloitu vaalea ale alkoi
olla katoavaa kansanperinnettä. Englannissa kyllä jatkettiin IPA-nimen
käyttöä, mutta oluet olivat pääasiassa pelkkiä perusbittereitä, joissa oli
ehkä hieman enemmän humalaa ja alkoholia kuin panimon muissa oluissa. Aidon
IPA:n kanssa niillä ei ollut mitään tekemistä. Valoa alkoi näkyä tunnelin
päässä viimein 1980-luvulla, kun amerikkalaiset ja englantilaiset
pienpanimot rupesivat valmistamaan kunnolla humaloitua ja vahvaa pale alea.
Hyvä ja laaja IPA:n historia löytyy netistä osoitteesta
http://www.india-pale-ale.com/.

Tällä hetkellä IPA-nimellä myydään satoja, ellei jopa toista tuhatta
erilaista olutta, mutta valitettavasti valtaosa näistä tuotteista ei
täytä vaatimuksia, joita niiden tulisi täyttää. Vahvan humaloinnin,
vahvuudesta riippuen lähtien noin 50-60 EBU:sta, ja korkean
alkoholipitoisuuden, mielellään ainakin 6%, löytäminen ”IPA:sta” on aivan
liian kovan työn takana. Toisin sanoen suurin osa india pale alena myydystä
oluesta ei eroa mitenkään tavallisesta vaaleasta pintahiivaoluesta.
Todellinen olutpuristi voisi lisätä IPA:n laatuvaatimuksiin myös
englantilaisen humalan, mutta rehellisesti sanoen amerikkalaiset
sitrushumalat sopivat tyyliin jopa alkuperäisiä brittihumaloita paremmin.

Kunnollisissa india pale aleissa voi erottaa muutamia eri koulukuntia:
amerikkalaisen, brittiläisen ja belgialaisen, sekä niin sanotun double
IPA:n. Osin verotuksen, mutta myös juomatottumusten, takia brittiläiset ovat
näistä miedoimpia (korkeimmillaain hieman yli 6%) ja niissä on käytetty
hieman vähemmän humalaa kuin muissa lajitovereissaan. Toisaalta vahvempaan
olueen tarvitsee laittaa enemmän humalaa kuin mietoon tuottaakseen yhtä
kitkerän maun. Tätä alalajia valmistetaan toki myös Britannian ulkopuolella.
Amerikkalaiset ovat hieman vahvempia alkoholin suhteen ja kitkeryyttä
niissä voi joissakin tapauksissa olla reilusti päälle 100 EBU:a.
Humalalajikkeet ovat pääaosin amerikkalaisia, ominaisuuksiltaan hyvin
hapokkaita ja sitrusmaisia toisin kuin perinteiset eurooppalaiset humalat.
Belgialaiset IPA:t ovat etenkin Amerikan markkinoille suunnattuja
amerikkalaistyyppisiä oluita, joissa kuitenkin on belgeille tyypillistä
hiivan tuomaa hedelmäisyyttä ja maun monipuolisuutta pelkän humalan lisäksi.
Double IPA vastaa ehkä eniten aitoa 1700- ja 1800-lukujen IPA:a
alkoholiprosenttinsa ja humalointinsa suhteen. Alkoholia pitäisi löytyä
päälle 9% ja humalaa parhaimmillaan niin paljon kuin panimomestarin kantti
kestää. Joitakin yli 20% alkoholia siältäviä omituisuuksiakin (vertaa Nögnen
Dark Horizoniin) on kuulemma Amerikassa valmistettu.

Suomessa muutama pienpanimo valmistaa oluita, joita kehtaa nimittää India
pale aleksi. Edesmennyt STAPA valmisti reippasti humaloitua Alpo’s IPA:a,
ja nyt sen valmistus on siirtynyt Huvilalle(saatavilla One Pint Pubissa
Ruoholahdessa). Ihan hyvää se on vieläkin, vaikka ei niin loistava
olekaan kuin ennen. Plevna tekee erinomaista Severin Extra Ipaa (Puotilan
Pikkulinnusta), joka jatkuvasti saa olutfestivaaleilla erilaisia
kunnianosoituksia.

Muutamua hyviä, Suomesta ainakin joskus bongattuja ulkomaisia IPA-oluita
lyhyine kuvauksineen:

• De Ranke XX-bitter: Hedelmäinen ja raikas, kunnolla humaloitu, tuoksu voi
  tosin olla hieman tunkkainen.
• Flying Dog Snake Dog IPA: Korni etiketti ja kaikin puolin rehellinen
  jenkki-ipa.
• Nögne Ö #100: Tästä löytyy aivan kaikkea: jenkkihumalointia, vehnää,
  paahteisuutta, hedelmäisyyttä… Alkoholiakin 10%.
• Ridgeway Bad Elf: Siinä ja siinä, voiko kutsua IPA:ksi. Kuitenkin loistava
  humalointi, raikas, mutta silti lämmittävä talvikauden olut.
• Thornbridge Jaipur IPA: Sikäli erikoista, että tätä on saatavana yleensä
  real alena. Brittiläiseksi yllättävän paljon humalaa, mutta ainahan voisi
  olla enemmänkin.
• Three Floyds Alpha King: Mukava sitrushumalointi, hyvin raikas.
  Tyyppiesimerkki hyvästä amerikkalaisesta IPA:sta.

Lauri Viljanen