Elämää ja opintoja

Kurssi Introduction to Development Economics alkoi maanantaina. Jotenkin ilmoittautumisvaiheessa en edes tajunnut miten intensiivinen paketti oli kyseessä. Ma-to ekana viikkona luentoja klo 16:30-19:45 ja samaan aikaan vielä ma-ti ensi viikolla.

Erittäin hyvä kurssi, tuntuu, että tietoa on jäänyt mieleen huomattavasti enemmän jo nyt kuin monilla muilla kursseilla. Yksi syy tähän lienee se, että luennoitsija kannustaa ottamaan osaa eikä vain passiivisena kuuntelemaan. Kun joutuu itse ensin miettimään ja muodostamaan käsityksiä ja sitten vasta saa kuulla, miten asiat oikeasti ovat, jää ainakin minulle herkemmin käsitelty aihe mieleen.

On myös hyödyllistä, että luennoimassa on henkilö, joka pystyy kertomaan esimerkiksi erilaisista toimintatavoista niin, että on itse ne kokenut. Puheenaiheena oli esimerkiksi Public Expenditure Tracking Surveys (PETS). Se olisi voinut kuulostaa kuivalta pelkkänä määritelmänä, mutta ajatus tuli eloon saadessamme kuulla, että niin ja niin monta ihmistä koulutettiin työtä varten. Porukka lähti kymmeniin kouluihin tarkastamaan paljonko valtion myöntämästä rahasta on päätynyt koulussa käyttöön ja sitten vaan laskivat mm. paikallaolevat opettajat vs. palkkalistoilla olevat. Joissain paikoissa korruption takia vain 13 % varoista päätyi tarkoitettuun käyttökohteeseensa, mutta PETS:in avulla päästiin likelle 100 %.

Tavalliset ihmiset otettiin mukaan laittamalla tieto paikallisiin sanomalehtiin: “Valtio on myöntänyt x summan rahaa koulukirjoihin, koulu käyttänyt y summan näihin.” Ihmiset pystyvät tiedon avulla hallinnoimaan tilannetta, kun koulu ei voikaan sanoa, että valtio ei anna rahaa jne.

Nyt on viikonloppu ja voi hieman huilia. Tosin syyskuun alkupuolella olisi saatava kaksi 3000-sanaista tehtävää valmiiksi. Yksi tätä kurssia varten, aihetta en edes vielä tiedä ja yksi varsinaisia opintojani ajatellen: raportti Sierra Leonesta valtion virkamiehen asemasta ajatellen miten kansalaiset saadaan äänestyshalukkaammiksi.

Nautin valtavasti englanninkielisistä kursseista Helsingin avoimessa, arvostan aktiivista otetta luennoitsijalta lähiluennoilla, ja pidän intensiivikurssia tehokkaana suoritustapana!

Nyt on viimeinen psykologian perusopintojen tentti takana. Taitaa mennä jopa läpi. Otetaan sille! Tai ei otetakaan vielä. Pohditaanpas ensin, mitä opiskelusta jäi käteen.

Kelaudunpa hetkeksi viime syksyyn, jolloin blogissani ilmoitin aloittavani ihmiskokeen itselläni ja testaavani, kykenenkö opiskelemaan omaksi ilokseni ilman stressiä.

Opiskelun stressi ja flow

Omaksi ilokseni onnistuin opiskelemaan, mutta ihan ilman stressiä en suoriutunut. Painetta lisäsi tosin tieto, että aineopintoihin ei voi jatkaa, ellei arvosana perusopinnoista ole vähintään kolmonen.  Ja miksi oikestaan stressiä ei saisi ottaa? Jos hyvistä arvosanoista tulee hyvä mieli, miksipä niitä ei voisi tavoitella. Ehkäpä sopivan paineen siivittämänä saa myös tehtyä asiat loppuun asti, eikä kaadu kalkkiviivoilla.

Jälkiviisas on helppo olla, mutta usein tentin jälkeen tulee fiilis, että luin taas liikaa. Eivät ne luennoitsijat näköjään edelleenkään pieniä yksityiskohtia kysele, vaan laajempia linjoja ja oleellisimpia juttuja. Ja vanha sääntö näyttää pätevän: Se, mitä luennolla käydään läpi, on olennaista myös tentissä.

Väitetään, että ihminen oppii oivaltamalla. Näin varmasti on, mutta en voi silti olla miettimättä, meneekö oivaltamistavoite välillä “överiksi”, jos joistakin luennosta suuri osa kuluu keskusteluun ja lopulta jää epäselväksi, mikä olikaan se tutkittu totuus ja mikä luennoilla istuvien subjektiivinen mielipide. Toisaalta, nämä luennot ovat olleet ne, jotka jäävät parhaiten mieleen. Eikä sitä pitkäkestoiseen muistiin tunnu yleensäkään jäävän kuin pari juttua per luento, hyvä jos sitäkään.

Mutta mitä jäi eniten käteen? Uskon ainakin olevani nyt viisampi ja ymmärtäväni paremmin, millainen olento on ihminen. Eiköhän tässä prosessissa myös itsetuntemus ole lisääntynyt. Sitäpaitsi, toteutin pitkäaikaisen haaveeni: Sain suoritettua psykan perusopinnot.  Aloitin Avoimessa psykan  jo 13 vuotta sitten, mutta en silloisessa elämän tilanteessani jaksanut kuin kaksi kurssia. Nyt vuorotteluvapaalla tälle oli suorastaan tilaus ja opiskelu toi uutta sisältöä ja rakennetta elämääni. Hei, tässähän on paljon hienoja asioita, joille voisi nyt nostaa sen maljan ja laulaa vaikka suvivirrenkin!

 

 

 

 

Hei, olen normaali! On kuulkaas ihan asiaankuuluvaa, että ihminen nelissäkymmenissä pohtii, kuka oikeastaan on ja mitä haluaa loppuelämältään. Moni laittaa elämänsä vielä kerran piirustuspöydälle ja katsoo peruutuspeiliin, millaisia valintoja on tullut tehtyä sekä pohtii, millaisia valintoja tulisi tehdä, jotta loppuelämä sujuisi “oman näköisenä”. Osalle saattaa tulla myös paniikinomaisia “nyt tai ei koskaan” – reaktioita. Mm. tällaista opin, kun tein kehityspsykologian harjoitustyötä aiheesta Identiteetin kehitys aikuisiällä.

Entä onko keski-iän kriisi todistetusti olemassa? Tästä ei tunnuta akateemisessa maailmassa oltavan ihan yhtä mieltä. Nykyihmisillä kun elämän suuret tapahtumat ja käännekohdat eivät enää ajoitu niin samoille ikävuosille kuin vanhempiemme ja isovanhempiemme elämässä. Nykyään samassa nelikymppisten kaveriporukassa saattaa olla yksi pienen vauvan äiti, yksi isoäiti ja yksi edelleen elämänsä miestä etsivä ikisinkku.

Näitä pohtiessa tulee väkisin mieleen myös, että kai sitä on aika hyväosainen, kun on varaa pohtia tällaisia ja pyöriä oman napansa ympärillä. Sota-ajan elänyt mummini oli lukenut jostain lehdestä, kuinka joku julkkisnainen kertoi, että hänen miehensä etsii itseään. Mummini ihan tosissaan päivitteli: “Mitä sellainen tarkoittaa? Siis miten joku voi etsiä ITSEÄÄN?”