Posts

Posted on

Verkkokeskustelun tavoitteet

Näkyvä osa Avoimen yliopiston verkkokursseja ovat opiskelijoiden väliset verkkokeskustelut. Yleensä kursseihin liittyy ainakin aloituskeskustelu ja loppukeskustelu, joista toinen saattaa olla vapaaehtoinen. Lisäksi tehtäviin voi kuulua kriittinen keskustelu jostain annetusta aiheesta.

Olen miettinyt välillä paljonkin, miten näistä keskusteluista voisi saada enemmän irti. Ensimmäinen oma puheenvuoroni saattaa olla ihan asiallinen ja perusteltu, mutta toisten puheenvuorojen kommentointi tuntuu jo vaikeammalta, ja tulee kirjoitettua jotain sellaista, joka jää ajatuksena vain puolitiehen. Erityisesti aloituskeskustelussa omien mielipiteiden muotoilu on jo lähtökohtaisesti hankalaa, kun aihe ei välttämättä ole vielä lainkaan tuttu.

Keskustelujen tarkoitus ei varmastikaan ole se, että jokainen esittelisi omaa tietämystään mahdollisimman hyvässä valossa. Uskon, että tarkoituksena on synnyttää aitoa dialogia kurssin aiheista ja opiskelijoiden omista mielipiteistä ja kokemuksista. Ehkä kurssista vastaavan opettajan aktiivinen osallistuminen keskusteluihin innostaisi kurssilaiset syvällisempään pohdintaan. Toisaalta on hyvin ymmärrettävää, että ihan jokaista keskustelua opettajan on hankala ehtiä kommentoimaan.

Kyseessä on ainakin omalla kohdallani jonkinlainen kynnys esittää mielipiteitä asioista, joita en koe osaavani vielä hyvin. Tästä kynnyksestä täytyisi päästä yli, ja luottaa siihen, että aito keskustelu on tärkeintä. Muut keskustelijat tietävät asioita, joita minä en tiedä, ja minun näkökulmani voi toisaalta tuoda oivalluksia muille. Verkkokeskustelu avaa hienon mahdollisuuden saada opintoihin ja pohdintoihin tukea melko suurelta vertaisryhmältä – täytyisi vain osata käyttää tätä tilaisuutta tehokkaasti hyväksi.

Posted on

Tervetuloa, stressi!

Onko viimein koittanut aika, jolloin minäkin saan kokea sen, että deadlinet puskevat päälle, tekemistä on enemmän kuin sietää kuvitella ja tenttivalmistautuminen vaatii osansa yöstä? Ensi viikolla aloitan iltalukiossa todennäköisyyslaskennan ja tilastotieteen kurssin, samalla kaksi brittikurssia käynnissä ja tämä Helsingin avoimen kurssi. Muutaman kuukauden sisään täytyisi pakertaa 22,000 sanaa esseisiin Iso-Britanniaa varten, 15 sivua Helsingille + pitkän matikan koe. Eikä pääsykokeisiin valmistautumista voi unohtaa! Haen kahteen eri tiedekuntaan, aivan erilaisiin aineisiin.

Tänään luennolla uskalsin jo varovaisesti ottaa osaa keskusteluun. Kurssi lähenee loppuaan ja vasta nyt me heräämme kommunikoimaan, kyselemään ja pohtimaan. Ensin vaadittiin sivustaseuraamiskausi. Toisaalta aivan luonnollista kurssilla, jossa luennoimaan lähemmäs sadalle ihmiselle kerralla. Intiimimmissä seminaarissa keskustelulta ei olisi näin pitkään voinut välttyä.

Voisin tähän lisätä muutamia ajatuksia hinnoista ja opiskelutavoista. Ulkomaalaistaustaiset opiskelijatoverit eivät ole pitäneet avoimen yliopiston hintoja ylettöminä, kun taas joidenkin suomalaisten mielestä on sulaa hulluutta edes maksaa opiskelusta jotain. Saati sitten, että käyttäisi loma-aikaansa maksulliseen opiskeluun. Itse olen tykästynyt tähän malliin, jossa voin vapaasti valita itselleni mielenkiintoiset aineet ja haluamani mittaisen kurssituksen. Kaikkein eniten pidän etäopiskelusta, sillä se on ehkä minulle luontevin tapa oppia. Silti pidin eniten ajallisesti siitä, että pystyin kesän aikana, oikeastaan kahdessa kuukaudessa, suorittamaan perusopinnot lähiopetuksessa.

Vertailun vuoksi, 60 krediitin eli karkeasti ajatellen noin 25-30 op kokoisen opintokokonaisuuden hinta Brittien avoimessa yliopistossa maksaa Suomesta käsin opiskellen likemmäs 2,000 euroa. Täällä meillä sama taitaa maksaa suunnilleen 250 euroa. Tietenkään palvelu ei ole ihan samanlainen; Briteistä tuodaan kaikki opintoaineisto jopa kotiovelle, tutorit ja uraohjaajat ovat käytettävissä miltei kellon ympäri ja tärkeintä tietysti on mahdollisuus suorittaa kokonaisia tutkintoja. Haluan vain sanoa, ettei pari satasta ole liikaa oman tietomäärän kasvattamisesta. Itse palaan aina uudestaan avoimen kursseille; koskaan en tiedä kaikkea!

Kannattaa kokeilla, miten vaikuttaa omaan opiskelumotivaatioon, kun on omaa rahaa selkeästi kiinni opinnoissa.

Posted on

Kirkkoja, kirkkoja, kirkkoja…

Olen pari päivää väsäillyt kirkkoesseetä, josta pidän esitelmä huomenna torstaina. Valitsin kohteeksi Aarno Ruusuvuoren suunnitteleman Vaasan Huutoniemen kirkon, tuttavallisemmin Hutskin kirkon, joka on ruma kuin (lainatakseni Kongon Seepraa) laardiämpärillinen täynnä kainaloita. Ja sitä mieltä on 99 prosenttia vaasalaisista. Ainoat kenen olen sitä kuullut ylistävän ovat – yllätys yllätys – nykytaiteilijat ja toiset arkkitehdit. Kukaan ei uskalla dissata tunnettua nimeä, että nyt herra olet kyllä suunnitellut väärällä silmällä. Mikään selitys ei todellakaan ole se, että se oli sen ajan tyyliä. Se ei ole mikään perustelu. Kyllä silmä ruman tuntee oli aika mikä tahansa.

Arkkitehtuurin opiskeleminen on kaksipiippuinen juttu. Rakastan vanhoja rakennuksia. Siksi valitsin kodikseni jugend-talon. Asuminen 1970-luvun jälkeen rakennetussa missä tahansa tekeleessä aiheuttaa minulle kylmiä väreitä ja lievää ahdistusta. Taidehistoriassa ei silti keskitytä tavallisiin rakennuksiin, siellä keskitytään kirkkoihin. Se tarkoittaa pohjapiirustuksia kirkoista, kymmenittäin dioja eri kaupunkien ja kuntien kirkoista ja kuten nyt, esseitä kirkoista.

Aivan kuin kirkot olisivat jonkin sortin kaiken kattava läpileikkaus arkkitehtuurista ylipäätään. Eikä Suomi ole edes uskovainen maa. Mielelläni tarkastelisin vaikka suurennuslasin kautta Bulevardilla sijaitsevaa WSOY:n rakennusta tai Sinebrychoffin taidemuseota. Tai vaikkapa Aleksanterin teatteria tai Hakaniemen kauppahallia. Tai miten olisi aivan tavallinen kerrostalo Kalliosta vuodelta 1950? Mielestäni tällaiset arkea lähempänä olevat rakennukset opettavat aikansa arkkitehtuurista huomattavasti enemmän kuin kirkot.

Mutta minä kirjoitan Hutskin kirkosta. Halusin tutkimalla löytää siitä kauneutta. Jos vaikka saisin mieleni muuttumaan ja oppisin näkemään siinä jotain, mitä Ruusuvuori on hakenut. Olen löytänytkin jotain uutta. Nimittäin sen, etten mitenkään voi arvostella kirkkoa tai toivoa enää, että se räjäytettäisiin. Se olisi surullista. Ulkonäkö ei ole kirkon vika, vaan Ruusuvuoren. Olen siis alkanut tuntea sympatiaa tuota sementtistä boksia kohtaan ja haluan antaa sen olla rauhassa sitä mitä se on. Eihän lasta voi syyttää vanhempiensa virheistä.

Posted on

Ystävyyttä tenttikirjan kanssa

Kun lapset ovat nukahtaneet, on hyvä hetki aloittaa tenttikirjan lueskelu – seuraavaan tenttiinhän on vielä pitkä aika, joten tässä vaiheessa lukeminen voi olla kevyempääkin selailua. Kirja kädessä sohvalle ja ajatukset pois työasioista.

Kahden sivun jälkeen kissa hyppää syliin, ja työntää kirjan päättäväisesti pois. Neulanterävät kynnet polkevat tasatahtia ja kissa hurisee onnellisena saadessaan kerrankin huomiota ilman lasten väliintuloa. Huokaus. Ei siis tenttikirjaa, vaan silityksiä ja rapsutuksia karvaiselle kaverille – kyllähän sekin tarvitsee hellittelyhetkiä.

Kissan kehräys rentouttaa, ja kun se jonkin ajan päästä kyllästyy sylittelyyn ja lähtee etsimään pehmeämpää nukkumispaikkaa, tartun taas tenttikirjaan. Tehokas opiskelijaminä yrittää ottaa vallan, ja tarttuu alleviivauskynään. Mutta ei, en halua olla niin tehokas tällä kertaa, enkä halua suhtautua kirjaan pelkkänä tenttimateriaalina. Paul Collierin The Bottom Billion tuntuu oikeasti mielenkiintoiselta kirjalta, ja annan itselleni luvan lukea sitä ilman mitään mieleenpainamisen pakkoa. Oikeastaan tämä tapa on minulle melko tehokas oppimisstrategia. Jos yritän pakolla oppia ja muistaa, muistan paljon vähemmän kuin silloin, kun luen tekstin rauhallisin mielin ja tunnen aitoa kiinnostusta sitä kohtaan. Pyrin kuitenkin jättämään itselleni aikaa vielä kertailla kirjan aiheita ennen tenttiä.

Työelämässä teen parhaan tuloksen, kun tiedossa on täsmällinen ja mielellään melko tiukka deadline. Opiskelussa sama ei päde ainakaan sellaisenaan. Kaipaan mahdollisuutta tutustua kirjoihin ja aiheisiin rauhassa, ystävystyä niiden kanssa, että ymmärtäisin niitä paremmin. Totuus on kuitenkin se, että hitaan alun jälkeen tulee aina eteen se hikinen loppukiri. Silloin on pakko ottaa käyttöön tehokas opiskelijaminä, että saa kaiken tenttimateriaalin luettua ajoissa.

Posted on

Hä?

Sain sitten lykkäystä proseminaarilleni – onneksi! Jätin töiden teon pariksi päiväksi ja omistauduin pelkästään tälle projektille, enkä siitä huolimatta saanut valmista massaa.

Tutkielma on kuitenkin hyvällä mallilla. Suurin osa tekstistä on tehty, vain analyysiosa puuttuu. Sitten on tietysti hiottava koko työn kieltä ja tarkastettava, onko merkinnyt kaikki viitteet oikein. Hiominen ei ole pikkujuttu, vaan aikaa vievää nysväämistä. Onneksi olen luonteeltani pilkunviilaaja, joten saan siitä jonkin sortin nautintoa.

Kaksi asiaa tässä proseminaarissa kummastuttaa. Ollessani Vaasan ylioppilaslehden päätoimittajana, kirjoitimme jutun tutkinnonrakenneuudistuksesta ja kuinka sen myötä proseminaari jää kokonaan pois. Etappityöt ovat siis kandidaatintutkielma, seminaari ja gradu. No, nyt sitten väsään sitä poisjäänyttä osaa enkä ymmärrä sen merkitystä.

Toinen on ohjauksen puute. Onneksi olen tehnyt kandin ja tiedän kuinka homma toimii. Hallussa on myös opponointi. Pariinkin otteeseen kuitenkin kysyin neuvoa siihen, kuinka proseminaarini tekisin. Minulla kun on lennokas aihe ja siihen oli saatava raamit ja ryhtiä. Sain ylimalkaista selvitystä liian tiiviillä puhenopeudella.

Ehkä se on vain kokeneiden opettajien tapa. Kun asia on itselle selvä, sitä ei välttämättä osaa vääntää rautalangasta. Erään opettajan ohjauksessa sain tehtäväksi tehdä esitelmän taidehistorioitsija Kenneth Clarkista. Kysyin, että teenkö hänestä siis elämänkerran. Opettaja myönteli, mutta vastaus oli niin ohimennen sanottu, etten ollut varma kuuliko hän koko kysymystä. Kysyin toisella tunnilla toistamiseen ja sain saman vastauksen. Kun sitten pidin esitelmän herra Clarkin elämästä, opettajan vastaus oli: “Tämän ei pitänyt olla elämänkerta.”

Onneksi disposition aikana opettaja viimein antoi minulle vinkkejä, joihin voi tarttua, ja proseminaaria tehdessäni punainen lanka on alkanut valjeta. Olenkin päättänyt suhtautua asiaan positiivisesti ja ajatella opettajan pitävän minua sen verran pätevänä, ettei minulle tarvitse selittää yhtään mitään.

Posted on

Hyötyä avoimesta

Kesällä olisi ilmeisesti tarjolla taas 10 op kehitysmaatutkimuksen opintoja, joita en ole aiemmin suorittanut. Vieläpä englanniksi, onnekas minä! Tosin, tilasin jo muutamat psykologian kirjat, sillä uskon psykologian perusopintojen auttavan kaikenlaisissa töissä ja muissakin elämäntilanteissa. Huomasin, että psykologiassa on paljon tenttejä. Saas nähdä, miten käy… Pidän eniten siitä, ettei suoranaisesti ulkoa tarvitse muistaa kaikkea, vaan kurssin voi suorittaa useamman kirjallisen työn kautta. Kirjoitan mieluummin 20 sivua kuin 2 sivua, kunhan saan tarpeeksi aikaa ja voin rauhassa laatia vastaukseni. Oikeassa elämässäkin voi aina tarkistaa, miten asia meni, eikä tarvitse ulkomuistista vetää verbatim vastauksia.

Joutilas olo kesällä olisi vaivaannuttavaa, ehkä tentit tuovatkin uutta puhtia ja toisenlaista näkökantaa opiskeluun. Muutakin jännitettävää kesäksi on tiedossa, sillä hain LUMID-maisteriopintoihin Ruotsiin. Hakijoita on paljon ja jos en tule valituksi, jatkan nykyistä linjaani; päästessäni sinne opiskelemaan, olen saanut pohjan kehitysmaatutkimuksesta avoimesta yliopistosta.

Koulutöiden suhteen olen edelleen hyvässä vauhdissa ja motivaatio on korkealla. Kuitenkin, välillä hiukan jotain muutakin. Torstaina käväisin elokuvissa ja parin viikon päästä menen oopperaa katsomaan. Jaksaa sitten taas paremmin pohtia tapoja jatkaa koulutöitä. Laitoin sähköpostia luennoitsijoille, jotta saisin siunauksen lopputyöni aihevalinnalle.

Posted on

Joka tietoa lisää…

Myöhäisellä iltakävelyllä kissan kanssa lumisen talvimaiseman keskellä on aikaa pohtia vaikkapa elämää ja elämän epäreiluutta. Saman äärettömän tähtitaivaan alla samalla planeetalla saman ihmislajin edustajat elävät keskenään täysin erilaisissa ja suurelle osalle ihmisiä äärimmäisen epäsuotuisissa olosuhteissa.

Kehitysmaatutkimuksen opinnot saavat globaalin omatunnon heräämään tavalla, joka tekee oman olemisen välillä hyvin vaikeaksi. Suomi ei ehkä ole ollut menneinä aikoina yksi kolonialismin tukipilareista tai muutenkaan ollut vaikuttamassa suuressa mittakaavassa kehitysmaiden kurjuuden lisääntymiseen, mutta oman osansa globaalista epätasa-arvosta saa kantaa jokainen teollistunut maa ja näiden maiden asukas.

Mitä sitten voisin itse tehdä? Riittääkö, että maksan kuukausittaista summaa kummiorganisaatiolle, että se voi jatkaa kehitysapuprojekteja Nepalissa ja Ghanassa, kummilapsieni yhteisöissä? Mitä se auttaa, että lukiessani köyhimpien maiden armottomasta tilanteesta ja lähes olemattomista mahdollisuuksista päästä osaksi suurempaa hyvinvointia, tunnen turhautumista, suuttumusta ja kyvyttömättömyyttä puuttua tilanteeseen?

Tieto lisää tuskaa. Opintojen alkuvaiheessa tuntuu lisäksi jatkuvasti siltä, että tiedon lisääntyessä pala palalta täytyisi silti tietää vielä määrättömän paljon enemmän voidakseen oikeasti ymmärtää aihetta kokonaisvaltaisesti – tai suhteessa muihin aiheisiin. Eniten toivon, että ehkä joskus, jollain oikealla hetkellä, voisin käyttää omaksumaani tietoa myös muuhun kuin keskusteluihin oman itseni kanssa.

Posted on

Viikon kuulumisia

Keskiviikkona olimme taas kokoontuneina luentosaliin. Saavuin etuajassa ja ehdin vilkuilla muita innokkaana valmiiksi paikalle tulleita. Etenkin kiinnostivat ne kirjaröykkiöt, mitä kunkin pöydällä oli. Saa hyviä vinkkejä tällaisella äänettömällä tavalla.

Tällä viikolla päätin, että kaksi eri kurssia, joita suoritan eri maihin ja kahteen erilliseen avoimeen yliopistoon, saavat nyt tukea toisiaan. Ajattelin tehdä kurssitehtävän brittiläistä avointa yliopistoa varten etuajassa, sillä siinä aiheena on suhteellinen etu – tulee tehdä kaavioita asiasta ja sitten arvioida niitä sanallisesti. Tarvitsen käsitettä Helsingin avoimen yliopiston esseessäni, joten tämä on kuin lisäharjoitusta.

Sain jo hyviä vinkkejä brittikurssin Internet-lähteistä siihen, että mistä löydän mukavia kontrasteja WTO:a koskevaan loppuesseeseeni Suomen puolta ajatellen. Keskiviikkoiset luennot taas jelppivät minua eteenpäin molemmilla rintamilla, sillä huhtikuussa täytyisi palauttaa kumpaankin yliopistoon essee, joka käsittelee kehittyviä maita ja kaupan vapauttamista. En koe, että nämä kaksi kurssia, vaikkakin käsittelevät samaa aihetta, söisivät huomiota toisiltaan. Ennemminkin saan tukea opintoihini, kun käyn asiaa läpi kontaktiluennoilla, interaktiivisen verkkokurssimateriaalin kautta sekä lukien aineistoa, jota kahmin käsiini pitkin poikin sieltä ja täältä.

Viikon vinkkini ihmisille, joiden on vaikea aloittaa se teoriakirjojen lukeminen. Hyödyntäkää julkista liikennettä ja jättäkää ajaminen muille, matkalla ehtii lukea. Ja jos ei edes anna itselleen vaihtoehtoja lukemisen suhteen, tarttuu se kirja käteen helpommin. Extraporkkana: kotona jää enemmän aikaa muuhun, kun käyttää sen pakollisen istumisajan tähän. Omalta kohdaltani motivaatio on nousukiidossa juuri nyt: aamulla huomasin, että Briteistä oli tullut viimeisimmäksi palautetun esseen arvosana ja se oli kiitettävä. Tästä on hyvä jatkaa!

Posted on

Tehoviikko

Viime viikolla ei paljoa pyöritty. Aloin tottumattomuuttani lukemaan ensimmäiseen tenttiini aivan liian myöhään. Alkuviikon sijaistoiminnot karsiutuivat, liikunta jäi kokonaan ja jäljellä jäimme, kuin myrskyn hiljaisessa silmäkkeessä vastakkain hankautuvat ajopuut, minä ja etiikan teoriat. Töiden jälkeen istuin ja luin. Olin kyllä kaivannutkin akateemista englantia, ja seuraavan tentin teen tyylikkäämmin, nautin enemmän ja suoritan vähemmän.

 

VR:lla on kätevä tenttijuna, joka on Helsingissä puoli yhdeksän aikaan lauantaina. Ehtii kävellä Fabianinkadulle kirjoittamaan yhdeksäksi. Lähtiessäni juna ei päässytkään aikataulun mukaan liikkeelle, vaan jouduin odottamaan tunnin Helsingin asemalaiturilla eikä se haitannut ollenkaan. Tentti oli mennyt läpi eikä minulla ollut enää kiire.

Posted on

Lukeminen kannattaa – aina?

“Mitä enemmän mä luen, sitä enemmän mä tiedän, sitä vähemmän mua ku aasia narun peräs viedään”, heittää Steen1. Aivan totta. Pelkkä eletty elämä ei tee ihmistä fiksuksi. Kokemuksista on myös opittava. Ne ovat välineitä, joiden avulla sielua jalostetaan. Lukeminen ja kirjatieto muokkaavat ajattelua ja sitä kautta tapaamme käsitellä elämää sekä vastaantulevia tilanteita kerta toisensa jälkeen paremmin.

Sitten on niitä, jotka jämähtävät vain lukemiseen. Opiskellessani varsinaisessa yliopistossa nykysuomea tällaista näkee pelottavan paljon. Tutkijoita lainataan keskusteluissa, toistetaan kirjoissa olevia mielipiteitä, ei muodosteta omia. Eräs tuttavani opiskelee filosofiaa. Hän ei osaa sanoa juuta eikä jaata omasta näkökulmastaan keskustelun aiheeseen, vaan tokaisee: “En pysty vastaamaan tuohon mitään, koska en ole vielä löytänyt filosofiasta yhtään teoriaa, joka tukee tätä.” Niin.

Yliopisto tekee ihmisistä lampaita. Vain tietyllä osalla on lupa sanoa kuinka asiat ovat, muiden on lainattava tämän eliitin kehittelemiä teorioita niin kauan kuin ovat itse saavuttaneet vastaavan aseman. Erityisen selkeästi tämä on huomattavissa suurissa etappitöissä, joita tehdessä opettajat suhtautuvat nihkeästi niihin, jotka haluaisivat käyttää omia aivojaan.

Tämä aihe on poukkoillut pääkopassani erityisesti nyt pakertaessani taidehistorian proseminaarityötä (ja olen jälleen kerran myöhässä aikataulusta). Olen positiivisesti yllättynyt. Meillä ei tarvitse olla kenenkään keksimiä kaavoja, matriiseja, ajatuskarttoja tai teorioita, joita on pakko käyttää lähestyttäessä tutkittavaa aihetta. Me saamme analysoida itse! Me saamme tutkia aihetta useista eri näkökulmista, ei laatikon pohjalta.

Uskon sen johtuvan taidehistoriasta oppiaineena. On toki teorioita tutkia taidetta, lähestyä sitä vaikka semiotiikan keinoin. Mielestäni on kuitenkin tärkeää käyttää teorioita vain välineinä, ei omaksua niitä uskomusjärjestelmikseen.

Valitsinkin sitten hieman kummallisen aiheen ja luvassa on varmasti kummallista lähdekirjallisuutta. Mutta ei se mitään. Joskus olen yrittänyt olla lammas, mutta se on tuonut kulta-aarteen sijaan ämpärillisen lantaa, joten mielsin sen vähemmän palkitsevaksi käyttäytymiseksi.

Mutta turha on uhota, jos en saa edes helmen alkua aikaiseksi. Noin viikko aikaa suoltaa 12 sivun tutkimus. Aloitan tänään. Nyt. Oikeasti.