Siis miten tämä moodle oikein toimii? Siis mikä blogi? Siis mikä heitettävä mikki ja mitä nämä iPadit tekee tässä? Nämä olivat omat ajatukseni kun tulin tälle kurssille ensimäistä kertaa. Kuten jo aikaisemmissa kommenteissa jo avauduin ahdistuksestani kurssin suoritustapaa kohtaan, ei minulle nämä asiat ole vieläkään oikein selvinneet. En ole täysin kädetön kaiken maailman elektroniikan kanssa, ja opin nopeasti, (vaikka kesti iänikuisuus ymmärtää miten tämän merkinnän saa tähän blogiin) mutta ongelmanani onkin ehkä uutuuden pelko. Koen ahdistusta siitä, etten osaa arvioida omaa osaamista ja tekemistäni kuten ennen, yksinkertaisella opettaja-oppilas-kynä-paperi-koe –kaavalla. Uusi ja erilainen tuntuu uhkaavalta.
Olen luova persoona ja rakastan uusien tapojen ja asioiden suunnittelua ja jopa toteutusta, siksi oli vaikeaa huomata olevani yhtäaikaisesti myös muutokselle vastarinta. Provosoivasti voisin jopa kysyä, eikö ole tekopyhää suunnitella uutta, jos ei itse ole valmis muutokselle?
Tämä saikin minut pohtimaan omaa suhtautumistani moneen muuhunkin asiaan. Otetaan esimerkiksi maahanmuutto.
Olen lähtökohtaisesti aina maahanmuuton kannalla. Tahtoisin Suomen olevan kuin Muumitalo, jota ei lukita koskaan, saa tulla käymään ja aina on tarjottavaa, saa tulla hetkeksi tai jäädä pidemmäksi aikaa. Eiväthän asiat nyt aivan kuten muumeissa valitettavasti mene.
Oletteko kuitenkin huomanneet, kuinka paljon helpompaa on jutella ja viettää aikaa eri kulttuureista (varsinkin niistä kulttuureista, joista on eniten ennakkoluuloja) jossakin toisessa maassa? Antaa heidän opettaa kulttuuristaan ja tavoistaan, näyttää paikkoja, mutta kun he tulevat Suomeen, kynnys on suurempi tehdä sama heille. On helpompaa olla hyväksytty erilaisena, kun hyväksyä erilaista. Eikö ole sääli?
On siis helppoa väittää olevansa avoin muutokselle ja suvaitsevainen, sehän on nyt muotia ja melkeinpä jopa ainut hyväksytty mielenmaisema. On siis ymmärrettävää, että on vaikeaa myöntää ettei olekaan niin avoin ja suvaitsevainen kuin mitä luuli olevansa, ainakin se on minulle. Usein raja kulkeekin siinä missä ymmärrys loppuu, ja asioita joita en ymmärrä onkin vaikka kuinka ja paljon.
Onko teille tullut samanlaisia tilanteita vastaan, jossa alkaa pohtimaan omaa suvaitsevaisuuttaan tai muutokselle avoimmuuttaan? Miten suvaitsevaiseksi tai muutos valmiiksi koette itsenne? Vai olenko aivan yksin ajatusteni kanssa?
Mielestäni olen melko suvaitsevainen ja yleensä ajattelen, etten oikeasti tiedä mikä jonkun toisen ihmisen elämäntarina on. Mielestäni ajatus muumitalosta oli hyvä! 😀 Ajattelen kuitenkin maahanmuuttajista niin, että kun minä kunnioitan heitä, heidän tulisi kunnioittaa myös minua.
Olen kaupassa töissä ja pyrin kohtelemaan kaikkia asiakkaita samalla tavalla. Asiakkaista niitä törkyjä on sekä suomalaisia, että maahanmuuttajia. Useimmiten länsimaiset maahanmuuttajat käyttäytyät itseasiassa jopa kohteliaammin kuin suomalaiset. Kuitenkin jotkut esimerkiksi aasialaiset (en nyt halua yleistää, vaan ennemminkin ne tietyt, jotka käyvät meidän kaupassa) saattavat ottaa hevipusseja kymmenittäin. Vaikkei niille ole tietääkseni mitään rajoitusta, niin mielestäni he voisivat ostaa itselleen koko rullan, eikä “varastaa” kassalta.
Vaikea tässä pukea sanoiksi tarkalleen ja ymmärrettävästi minun suhtautumistani maahanmuuttajiin, joten ehkä parempi vain sano, että mielestäni sanonta “maassa maan tavalla” on osuva. 🙂
Erilaisuuden hyväksyminen ei ole helppoa, koska kaikki kulttuurit hahmottavat todellisuutta eri tavalla. Hiljattain myin autoni mustalaismiehelle. Ajattelin mielessäni, hoitaakohan hän auton rekisteröinnin kuntoon. Tietoisesti päätin olla tarkistamatta asiaa, koska koin olevani kovin ennakkoluuloinen. Myöhemmin selvisi, että auto oli rekisteröimättä uuden omistajan nimiin. Olin aivan tuohtunut, ja pidin miestä vastuuttomana, mutta ehkäpä hän koki auton rekisteröinnin vähäpätöisenä ja turhanpäiväisenä asiana. Ihmisen on vaikea katsoa maailmaa toisin silmin, koska mikä toiselle on suvaitsevaisuutta voi se toiselle olla rikos.
Sari Moore
Tulipa hyvä fiilis kirjoituksestasi ja metaforistasi Muumitaloa koskien:) Koen paljon samaistumisen tunnetta puhuttaessa alun ihmetyksistäsi tämän kurssin uusia keksintöjä kohtaan. En ole itse tällä hetkellä vielä ollenkaan käsittänyt, miten kaikki todella toimii ja miten saan ylipäätään tietokoneen ja tekstin kautta ilmaistua haluamani mielipiteet ja kommentit. Rehellisesti kerrottuna, mielessäni pyörii jatkuvasti ajatus Tvt- ajokortin suorittamisesta. Minun ainakin olisi jo korkea aika kasvattaa mielenkiintoa uusia teknologian keksintöjä kohtaan. Alkuajatukseni on silti aina: “äh, olen niin jauhopeukalo kaiken tällaisen kanssa!” Tuli hyvä mieli, että kokemuksesi on ollut vastaavanlainen, ja että ajatuksesi on ollut myöskin hämmentynyt lenteleviä mikkejä kohtaan:D
Viisaasti ilmaistu sanoma rajasta, johon ymmärrys loppuu.Mitä oikeasti tapahtuu sen rajan ulkopuolella? Se jää todella omalle vastuulle. Uudenlaiset toimintatavat , mitä käytetään totuttujen tapojen ulkopuolella ovat vaikeasti ennakoitavissa todellisuuteen. Olen sitä mieltä, että on haastavaa enustaa omaa asennetta sekä toimintatapoja, kun tapahtuu jotakin uudenlaista, mikä edellyttää vanhojen kaavojen muuttamista. “Helpommin sanottu kuin tehty” kuvaa mielestäni hyvin tilanteita, joissa olemme vaistojemme varassa. Maahanmuuttoa koskien, saatamme helposti sanoa olevamme suvaitsevaisia, koska olemme koulussa oppineet, että niin tulisi käyttäytyä. Mikä onkaan se todellisuus miten käyttäydymme arkisissa tilanteissa, kun ns. tilanteen haltuun ottaminen siirtyykin omalle vastuulle? On helppoa samaistua sanallisesti, mutta konkreettiset muutokset eivät tapahdu niin suoraviivaisesti. Aivan kuten on melkein itsestäänselvyys, että meidän tulisi olla “avoimia” kaikkea uutta kohtaan. Kun koittaa hetki, että pitäisi nähdä paljon vaivaa tuon “avoimuuden” saavuttamiseksi, onko se enää niin itsestäänselvä toiminto?
Ja kylläpä nyt kirjoitin varmaan hankalasti ymmärrettävät kommentit, mutta kuitenkin haluan sanoa, että tosi mielenkiintoisesti kirjoitettu minusta tuo blogikirjoituksesti:) Pisti hyvin miettimään omaa avoimuuttaan, ja muistelemaan kokemuksia menneisyydestä. Kiitos.
Ihanaa Sandra kiitos itsellesi. Itseasiassa sun kommentti sai vielä yhden tilanteen mieleeni, juuri tuosta, että käytäntö saattaakin ollu yllättävämpi kun mitä ajatuksissa teoriatasolla ajattelisi olevan.
Esimerkki joka tuli mieleeni oli seksuaalisuuteen liittyvä. Minulla on ystävä, joka on pienestä asti halunnut vaihtaa sukupuoltaan. Sen kanssa on kasvanut ja sen on hyväksynyt nopeasti kun se tuli esille niin nuorena. Kun päivä koitti jollon hänet sitten näen, ilman rintoja, matalalta puhuvana ja minulle flirttailevana, oli näin uuteen tilanteeseen kuitenkin vaikeaa suhtautua. Nopeasti alkushokki meni ohi, mutta uusi tilanne on uusi tilanne ja harmittavinta siinä on se, että se alkushokki paistaa naamalta, vaikka olisi kuinka avoin asiaa kohtaan teoriassa.
Kaikki saa puolestani olla mitä tahtovat ja minkälaisia tahtovat, se on jännä miten suuret muutokset saavat silti suurta ihmetystä aikaan.
Olipa mielenkiintoiselta kuulostava kokemus. Melko harvinainen esimerkki, kun miettii arkisia kohtaamisia suvaitsevaisuuteen liittyen. Kiitos, että jaoit tämän. Pistää heti miettimään, miten itse olisi tilanteessa toiminut. Oma päänsisäinen kuvitelma juuri mainitsemastasi tilanteesta olisi ollutkin “ihaniteellinen suhtautumistapa”, jossa mikään ei paistaisi naamalta tai ettei mitään sen kummempia ajatuksiakaan olisi juolahtanut mieleen, jos osaisi todellisuudessa käyttäytyä oman ideaalin mukaisesti. Kuitenkin konkreettisissa tilanteissa, alkushokit vain ovat osa reaktiotamme. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että “vastapuolen” tulisi myös hyväksyä ihmisten erilanen suhtautuminen asioihin, joita ei ole ennen elämässään kohdannut.
Hyvä teksti ja hyviä kommentteja! Ehdinkin jo purkaa teknologia-ahdistustani aikasemman ryhmän pohdinnoissa, joten jätän sen tässä kohtaa vain yhteen kommenttiin: en tykkää, mutta sopeudun.
Mutta pureutuen tähän maahanmuuttaja-asiaan, Sandra kirjoitti hyvin siitä, että meidät on opetettu olemaan suvaitsevaisia. Ja, että se on tällä hetkellä se ainoa “sivistyneen ihmisen” tapa ajatella. Mutta toteutuuko tämä kaikkien itseään suvaitseviksi kutsuvien kohdalla? En usko.
Lasken itseni suvaitsevaisten ihmisten joukkoon ja todella toivon olevani sellainen. Entisissä töissäni kaupassa tai ravintoloissa kiinnitin erityisesti huomiota käytökseeni maahanmuuttajien ja ulkomaalaisten asiakkaiden kanssa. Jotta käyttäytyisin täysin samalla lailla kuin suomalaistenkin kanssa. Etten vain missään nimessä osoittaisi pientäkään syrjinnän hippua. Mutta se, että jouduin kiinnittämään huomiota käytökseeni jo kieli vähän siitä, etten ehkä käyttäytyisikään aivan samalla tavalla ilman käyttäytymisen tarkkaa huomioimista. Hmm. Siinä onkin pohdittavaa itselle. Olen tullut siihen tulokseen, etten vaistojenvaraisesti ole niin suvaitsevainen kuin tiedostavalla tasolla haluaisin olla. Mutta minut on opetettu olemaan “hyvä ihminen” ja sellainen myös aidosti haluan olla. Olenko siis suvaitsevainen vai en? Molempia.
Helsinkiläisinä me ehkä kohtaamme maahanmuuttajia suuremmalla todennäköisyydellä kuin muissa Suomen kaupungeissa asuvat ja meidät myös rankataan usein suvaitsevimpien joukkoon. Eli siis suvaitsevaisuus kasvaa silloin kun suvaittavaa kohdetta löytyy läheltä. Eli silloin kun opimme näkemään tilannetta myös suvaittavan kautta ja huomaamme kaiken olevan täysin normaalia.
Tästä hyvä esimerkki omasta lapsuudestani. Olen asunut lapsena äitini ja hänen naisystävänsä kanssa. Tämä oli minulle täysin normaalia, vaikka kultainen 90-luku ei ehkä ollutkaan samaa mieltä kanssani. Elin normaalia elämää ja vasta myöhemmin ymmärsin, etten ollutkaan ihan “tavallinen”. Ystäväni kuitenkin pitivät minua aivan normaalina ihmisenä, koska tunsivat minut ja hekin kasvoivat minun perheeni läsnäollessa. Myöhemmällä iällä eräs läheisimmistä ystävistäni sanoi, ettei hyväksyisi homoseksuaaleja ellei olisi minun kautta huomannut kuinka tavallinen perhe me olimme ja kuinka “normaali” minusta tuli.
Ihminen pelkää vaistonvaraisesti tuntematonta, suvaitsemattomuus on useimmiten siis vain reflektio omista peloistamme ja asioista joiden kanssa emme ole olleet tekemisissä tai joiden toimintaa pelkäämme.
Ja loppuun pohdintaa aiheesta, jota olen pähkäillyt. Suvaitsemattomuutta on suvaitsemattomuuden tuomitseminen. Eli todella suvaitsevainen ihminen suvaitsee myös mm. rasistit, homofoobikot, perussuomalaiset, ydinenergian kannattajat ja talouskasvun ylistäjät. Jos siis olisi täysin suvaitsevainen, ymmärtäisi kaikkien näkökannat. Tarkoittaako se silloin, että olisi mielipiteetön? Kuinka suvaitsevaisuus oikein määritetään? Omasta mielestäni olen suvaitsevainen, mutten millään voi sietää yllä mainittua viittä ihmisryhmää. Tämän perusteella olen erittäin suvaitsematon.
Oh! ihanaa, nimenomaan Marianne näitä asioita olen myös pohtinut ja niitä tässä yiritinkin vähän kalastella esille.
Juuri se mitä ajatellaan olevan se “hyvä kansalainen” ja meidän (huomioi meidän Suomen) kulttuurin normien mukaisen sivistyksen kannalta hyväksyttävää on nimenomaan suvaitsevaisuus. Jos sen tahtoo viedä pitkälle, voi mennä siihen asti että silloin pitäisi kaikki suvaita, mutta silloin suvaitsevaisuuden määritelmä hämärtyy. Suvaitsevaisuus merkitsee UNESCON mukaan sitä, ettei tarvitse hyväksyä yhteiskunnallista epäoikeudenmukaisuutta, vaan saa ja pitää kiinni omista vakauksistaan JA hyväksyy sen että muut tekevät myös näin. Näin määriteltynä ei tarvitse hyväksyä rasisteja tai homofoobikoita sun muita, mutta voi hyväksyä sen että heitä on olemassa. Whatever floats your boat.
On nimenomaan hyvä pointti, että mitä enemmän maahanmuuttajia, sitä helpompaa “niiden kanssa on elää”. Samoin kuin eri seksuaaliset vähemmistöt myös, mitä enemmän vähemmistön kanssa on tekemisissä, sitä nopeammin sen hyväksyy. (isovanhemmille on mielenkiintoista puhua homo -tai mistään muusta heteroseksuaalisuudesta poikkeavasta, heille se on enemmänkin myytti)
“Mutta toteutuuko tämä kaikkien itseään suvaitseviksi kutsuvien kohdalla? En usko.”
Tämä nimenomaan minua kiinnostaa. En usko minäkään. Missä meneekään sitten oma ymmärryksen raja, missä se yleensä menee, ja millä sitä pystyisi edes tietämään.
Jos joku sanoisi minulle että olen kapeakatseinen, se saisi minussa todennäköisesti suuren puolustusreaktion aikaan. Onhan se ohjelmoitu meihin kaikkiin että erilaisuutta pelkää, se on primitiivinen, elintärkeä, biologinen puolustusreaktio. Mutta pelkäähän sitä mörköä sängyn allakin, tai naapurin koiraa, kunnes huomaa ettei sitä ole olemassa, tai ettei se mitään tee.
Mielenkiintoinen tämä keskustelu suvaitsevaisuudesta. Itse koen myös, että suvaitsevainen ihminen hyväksyy toiset ihmiset omana itsenään ilman suurempia ennakkoluuloja. Kuitenkin, niin kuin edellä on jo mainittu, on vaikea reagoida uusiin asioihin neutraalisti ja ilman ihmetystä, jos niitä ei ole aiemmin kohdannut ja päässyt käsittelemään.
Paljon kiinnostusta herätti keskustelu suvaitsemattomuudesta ja suvaitsemattomuuden tuomitsemisesta. Onko ihminen joka tuomitsee suvaitsemattomuuden suvaitsevainen? Suvaitsemattomuus on helppo tuomita, mutta jätämmekö silloin oman suvaitsevaisuutemme ulkopuolelle ihmisryhmiä? Kuitenkin, kuten Pinja sanoitkin, liian pitkälle ajatellessa suvaitsevaisuuden raja hämärtyy. Kuitenkin mielestäni, niin tässä asiassa kuin muissakin asioissa, sijoittuessa näkökannan ääripäähän, jättää ulkopuolelle monta ihmistä, näkökulmaa ja tarinaa, joita ei tarvitse hyväksyä, mutta joita voi myös ymmärtää ja joista voi oppia.
Hyviä kommentteja! Itse haluaisin jakaa ajatukseni suvaitsevaisuudesta ja miten erilaisia kokemuksia jakamalla voi oppia suvaitsemaan erilaisuutta, kuten näissä kommenteissa on juuri tehty. Koettu ja jaettu. Kokemus ei ainaa itsessään syrjäytä tietoa, mutta mielestäni vahvistaa sitä. Oppiiko kukaan todella suvaitsevaiseksi ilman fyysistä kohtaamista erilaisuuden kanssa? Minkälainen käsitys suvaitsevaisuudesta syntyy lapselle, joka viettää koko kouluelämänsä homogeenisessä kouluympäristössä, verrattuna lapseen, jonka arki koulussa on täynnä erilaisia kulttuureja ja tapoja. Odotan mielenkiinnolla “insinööriryhmän” blogiviikkoa ja heidän tutkimuksen herättämiä ajatuksia eriytyvistä kouluvalinnoista.
Ensiksi: helpottavaa kuulla, että teknologia-ahdistusta ilmenee muuallakin! Yritänpä siis itsekin avautua muutokselle ja ryhtyä kommentoimaan.
Pekan kommentin innoittamana ryhdyin miettimään kotitaustan vaikutusta suvaitsevaisuuden rajoihin. Itse olen nimittäin kotoisin alueelta, jolla maahanmuuttajia on tuskin lainkaan (ainakaan omassa ikäryhmässäni). Ala-asteelta lukioon elinympäristöni on ollut kulttuurisesti hyvin homogeeninen. Viime vuonna taas opiskelin kansanopistossa, jossa opiskeli myös maahanmuuttajia suomen kielen linjalla. Kohtaamiset heidän kanssaan olivat positiivisia, vaikka en tutustunutkaan kehenkään kovin hyvin. Nyt asun Helsingissä, ja näen maahanmuuttajia jokaisella bussimatkalla. Ympäristö on monikulttuurisempi kuin kotipaikkakunnallani – mutta millaisia kohtaamisia täällä voi syntyä ja miten? En tiedä vielä.
Seksuualivähemmistöt puolestaan ovat vähän tutumpia, koska olen ollut useammin tekemisissä niihin kuuluvien kanssa. Sanoisin siis, että kyllä, kohtaamisilla on merkitystä. Vaikka ei olisi koskaan itse törmännyt erilaisuuteen, ei silti välttämättä ole suvaitsematon. Mutta kohtaamiset vähentävät vierauden tunnetta, mikä edesauttaa käytännön suvaitsevaisuutta. En koe olevani suvaitsematon, mutta en uskalla myöskään suureen ääneen julistaa olevani suvaitsevainen ihminen, koska käytännön kokemukset aiheesta ovat vielä niin rajallisia.
Kiva kuulla kokemuksistanne! Minulla on tuo avoimuus muutoksille – asia mennyt tavallaan toisinpäin: aluksi olin hyvin konservatiivinen ja pidin vanhoista tavoista ja tuttu oli turvallista, kunnes tajusin, että haluan vaihtelua ja muutoksia. Nykyään muutoksia on joskus liikaakin. Uudet asiat silti saavat aluksi tunteistani stop’in: esimerkiksi haluan muuttaa uuteen asuntoon, mutta vaihdos silti ahdistaa aluksi, mutta myöhemmin huomaan taas sopeutuneeni nopeasti.
Puhuttiin myös vanhojen “kaavojen” käyttämistä uusissa tilanteissa. Minulta on kysytty, että miten toimisin tietyssä tilanteessa, joka tulisi jokin päivä vastaan. Mietin silloin hetken ja pohdin eri vaihtoehtoja, kunnes totesin, etten voi millään tietää esimerkiksi miten reagoisin täysin uuteen asiaan ennen kuin joudun oikeasti tilanteeseen. Pystyyhän sitä suuntaa antaa omilla aikaisemmilla kokemuksilla, mutta yleensä joka kokemuskin on jollai tavalla erilainen.
Maahanmuuttajista tuli mieleen oma ala-asteaikani. Olin ihan Helsingissä koulussa, mutta kyseisessä koulussa ei ollut sillon vielä juuri yhtään maahanmuuttajataustaista, tai ainakaa tummempi ihoista. Kerran naapurikoulusta sitten tuli juhlasaliin katsomaan esitystä naapurikoulun luokkia, ja siinä sai sitten monimuotoisuutta kerta heitolla hämmästellä. On edelleenkin niin, että maahanmuuttajia on enemmän joissakin tietyissä kouluissa. Esimerkiksi tietyn asuinalueen koulu taikka lukioon pääsemisen keskiarvo saattavat vaikuttaa. Voimme miettiä, mitä voisimme asialle tehdä, että eri kulttuuritaustaisia olisi kaikkialla tasaisemmin Suomessa.
Mielenkiintoinen kirjoitus ja hyviä kommentteja! Täytyy myöskin tunnustaa, että koen lievää teknologia ahdistusta ja onneksi en ole ainut.
“Onko tekopyhää suunnitella uutta jos ei itse ole valmis muutokselle ?” Siinäpä vasta kysymys. Allekirjoitan myös itsekin, että uusi ja erilainen tuntuu aina aluksi hieman ahdistavalta. Kokemuksien myötä, olen kuitenkin oppinut, että juuri se harppaus oman mukavuusalueen ulkopuolelle on aina hyvin kasvattavaa ja opettavaa. Tahtoisin oppia myös olemaan avoimempi uusille asioille ja ilmiöille.
Maahanmuuttajista minulla ei ole paljoakaan henkilökohtaisia kokemuksia ja täytyykin tunnustaa, että vaikka kuinka väitänkin olevani hyvinkin suvaitsevainen niin kuvani maahanmuuttajista on hieman negatiivinen, mikä luultavasti juuri johtuukin kokemuksen puutteesta. En kuitenkaan koe olevani rasisti vaan “tietämätön” ja tottakai kannatan myös itsekin monikulttuurisuutta.
Olette innostavia, tahdon vähän vielä jatkaa tästä aiheesta.:) Nykyisessä suvaitsevaisuus keskustelussa näkisin ongelmana sen, että suvaitsevaisuudeksi tunnutaan käsittävän se, että sinulla ei ole lainkaan ennakkoluuloja kesnestäkään ja olet valmis ottamaan kaikki avosylin vastaan, muu on väärin ja tuomittavaa. Kuitenkin ihmisillä on ennakkoluuloja, usein kaikkea uutta kohtaan, koska tuttu on turvallista. Eivät ne ennakkoluulot katoa sillä, ettei niistä saa edes puhua. Epäilenpä, että asia voi joissain tapauksissa olla jopa päinvastoin. Mennään mukaan suvaitsevaisuuden harhaan, eli uskotaan itse olevansa todella suvaitsevaisia, vaikka lopulta toimintaa ohjaavatkin pois mielestä painetut käsittelemättömät ennakkoluulot. Ennakkoluulojen julkituominen on niin tulenarka aihe, ettei sitä sovi tehdä tai saa itse jonkun leiman otsaan. Kuitenkin asiasta pitäisi pystyä puhumaan rakentavasti, niin että julkituominen ei tarkoita asian hyväksymistä, vaan se olisi vain asian käsittelyä: ymmärryksen lisääntymistä ja vastuunottoa omista asenteista. Tulee tästä mieleeni toinen samankaltainen esimerkki: sukupuolineutraalius kouluissa. Se, että oppilaiden käsitely tyttöinä ja poikina ei ole suotavaa, ei silti tarkoita sitä, että heitä käsiteltäisiin samoin. Yhä edelleen ihmisten tiedostamattomat toimintatavat ja asenteen jylläävät, mutta nyt asiasta ei koeta tarvetta puhua, koska sehän on hoidettu.
Todella mielenkiintoinen aihe ja hyviä kommentteja. Olen nimittäin pohtinut samaa asiaa hyvinkin usein. Kuinka monesti sitä valittaa ettei vanhempi sukupolvi ymmärrä kuinka välttämätöntä muutos on, etteivät he ole vain tottuneet asioihin joiden keskellä itse elämme ja kuinka kapeakatseisesti he suhtautuvat tulevaisuuteen. Ja kun mehän olemme niin avoimia, innostuneita, luovia ja suvaitsevaisia, että kaikki olisi hyvin jos me saisimme asioista päättää. Mutta kuinka usein sitä kuuleekaan itsensä sanovan jo tässä iässä, että ‘silloin ku mä olin sen ikänen, niin’.. Kaikki oli paremmin – eikö?
Samaan aikaan nauramme vanhemmille, jotka pitävät nettiä haastavana ja kauhistelemme lapsia, jotka tottuneesti juttelevat sosiaalisessa mediassa sen sijaan, että kävelevät kaverin ovelle pyytämään tätä ulos leikkimään.
Sijaistin viime keväänä ala-asteen kuvaamataidon tuntia ja muistan vielä kuinka yksi kommentti lapsilta sai minut tuntemaan itseni todella vanhaksi ja konservatiiviseksi. Jaoin lapsille paperit ja liidut ja pyysin piirtämään keväisen kuvan. Oppilas viittasi ja kysyi ‘eli me siis etitään puhelimella kuva keväästä ja piirretään siitä? Ku niin me yleensä tehdään’. Kaikilla oppilailla oli lauseen loputtua älypuhelimet kädessä ja viaton odottava ilme kasvoilla. Pääni sisällä huusin ‘NO EI! Kai te tiedätte miltä kevät näyttää?! Ei teidän sitä googlata tarvitse. Eiks teillä enää oo mitään mielikuvitusta?!’. Ilmaisin asian lopulta nätimmin, mutta sain ylläpidettyä omaa pientä jämähtänyttä kuvaa siitä mitä kuvaamataidon pitäisi olla.
Sama pätee aiemmin keskusteltuun suvaitsevaisuuteen, suvaitsemattomuuteen, suveitsemattumuuden suvaitsemattomuuteen jne. Pidän itseäni suvaitsevaisena ja haluaisin antaa kaikkien elää täysin omana itsenään tässä Pinjan mainitsemassa Muumilaaksossa. Mutta kuitenkin huomaan inhoavani tilanteita, joissa joudun kohtaamaan (omasta näkökulmastani katsottuna) kapeakatseisuutta ja suvaitsemattomuutta, vaikka en tosiasiassa tietäisi mikä on saanut kyseisen ihmisen muodostamaan niin jyrkän mielipiteen aiheesta. Eläisin tyytyväisenä omassa pienessä kuplassa, jossa kaikki pitävät toisistaan ja antavat elää ja ilmaista itseään juuri niin kuin haluavat. Maailma ei kuitenkaan ole niin idyllinen ja vastakkaisia mielipiteitä pitää sietää. Ei kai suvaitsemattomuutta pidä suvaita mutta jotenkin pitää pystyä ymmärtämään ettei kaikkia voi ymmärtää.
Samoin meidän uudistuksille avoimien ihmisten täytyy kohdata se tosiasia että joskus sitä silti kohtaa itsellekin liian modernilta kuulostavia asioita. Itse olen ainakin monta kertaa pohtinut, että meneekö tässä tämän opetukseen käytettävän teknologian käytön opetteluun enemmän aikaa kuin sen itse asian. Mutta eikö tässä moni ole sanonut, että asiat on helpompi hyväksyä mitä enemmän niiden kanssa on tekemisissä? Ainakin nyt tämän viestin loppuun mennessä ajatus bloggaamisesta on jo ihan ok minulle.
Haha ihana toi muumitalo -vertaus! Ja oon kans samaa mieltä tosta, että ulkomailla tuntuu usein siltä, että se popula on paljon avoimempaa kuin täällä meillä. Ollaan aina hirveen innoissaan tutustuttamassa kulttuuriin ja näyttämään kaikkea. Itse koen olevani hyvinkin suvaitsevainen, mutta tottakai asioita kohtaan, joita en pysty tavalla tai toisella käsittämään/hyväksymään niin on vaikeampi olla sitten suvaitsevaisempikin vaikkei kyseinen asia välttämättä “huono” olisikaan. Olen kuitenkin aina ennemmin kohdannut kaikkea uutta sen sijaan, että ennakkoluulojen takia olisin jättänyt niiden kohtaamisen väliin.