Kun näin ensimmäisellä luennolla seinällä aiheemme ”Koulumenestyksen tavoittelu uuvuuttaa”, rustasin listaan saman tien nimeni. Tiesin, että tämä on minun aiheeni, sillä kokemuksesta voin sanoa lööpin pitävän paikkansa ainakin omalla kohdallani. Tässä postauksessa aionkin siis reflektoida omaa tavoiteorientaatiota ja pohtia sen syntyyn vaikuttaneita tekijöitä, sekä sitä onko omaa orientaatiotyyppiään mahdollista muuttaa. Ovatko siis ”koulu-uupujat” tulevaisuuden työelämän uupujia? Nimikkotutkimuksemme, joka on osa FinEdu-projektia tuo tähän kysymykseen varmasti vastauksia, sillä kyseessä on pitkittäistutkimus, jossa opiskelijoita on seurattu jo kymmenen vuoden ajan. On myös mielenkiintoista pohtia sitä, onko tavoiteorientaatiotyyppi yhteydessä muihinkin elämän osa-alueisiin vai vaihteleeko se tilannekohtaisesti.
En väittäisi, että opikseluani ja toimintaani ohjaa enää kovin vahvasti suoritusorientaatio, mutta näin oli pitkään. Oppiminen on aina ollut minulle tärkeää, mutta laadun sijasta olen painottanut määrää. Tärkeää ei ole ollut niinkään omakohtaisen ajattelun kehittäminen vaan ”oikeiden tietojen” ulkoaopettelu. Olen lähes paniikinomaisesti halunnut menestyä ja siksi olen halunnut oppia mahdollisimman paljon ja mahdollisimman ”täydellisesti”. Kymppi koepaperissa ei ole kuitenkaan tuonut tyydytyksen ja ylpeyden tunnetta, vaan lähinnä helpotuksen siitä, että en ole epäonnistunut ”tasoni ylläpitämisessä”. Toimintaani ei siis ole ohjannut niinkään palkintojen saavuttamisen mahdollisuus vaan epäonnistumisen pelko. Sama suoritusorientoituneisuus on levinnyt muuallekin elämään. Ei riitä, että teen töitä jonkin verran ja nautin työnteosta vaan minun on tehtävä töitä niin paljon kuin mahdollista vaikka sitten hampaat irvessä. Ja uupumukseenhan se on johtanut.
Mutta mikä vaikuttaa tavoiteorientaatioiden syntyyn? Ovatko ne synnynnäisiä vai kenties ympäristön aikaansaamia? Itse uskon, että tavoiteorientaatiotyyppien syntyyn vaikuttaa monia tekijöitä. Aion seuraavaksi eritellä tekijöitä, joiden uskon niiden syntyyn vaikuttavan:
Temperamentti: temperamentti on ihmisen synnynnäinen taipumus reagoida tai toimia tietyllä tavalla. Esimerkiksi se lähestyykö vai vältteleekö ihminen kohtaamaansa uutta asiaa on temperamenttipiirre ja sillä on siis biologinen pohja. Temperamentti siis synnyttää tavallaan ensimmäisen reaktion/tunteen (esim. ahdistus/innostus), mutta mm. ihmisen persoonallisuus ja kasvatus vaikuttavat siihen, kuinka temperamenttipiirre lopulta ilmenee ja kuinka ihminen toimii.
Kun tarkastellaan lähestymistä ja välttämistä, Gray jakaa ihmiset temperamentin mukaan BIS- ja BAS-herkkiin ihmisiin. BIS-herkille on tyypillistä voimakas reagointi silloin kun kyseessä on rangaistuksen mahdollisuus tai palkinnon poisjäämisen pelko. BAS-herkät taas reagoivat voimakkaasti kun kyseessä on palkinnon mahdollisuus tai rangaistuksen poisjääminen. Toisin sanoen BIS-herkkiä motivoi epäonnistumisen/rangaistuksen välttäminen ja BAS-ihmisiä palkinnon mahdollisuus ja uusien kokemuksien lähestyminen. Mielestäni tavoiteorientaatioiden pohjaa voidaan selittää tätä kautta, ainakin temperamentti voidaan nähdää kenties altistavana tekijänä. Itse ajattelen niin, että oppimisorientoituneet ovat (kenties) tyypillisemmin BAS-herkkiä, sillä heitä motivoi itse oppiminen ja sen tuottamat uudet kokemukset ja jännitys. Suoritusmotivoituneitakin voi toki motivoida vahvasti menestyminen, joka on heille palkinto, mutta ainakin omalla kohdallani näen asian niin, että minua on ennemminkin motivoinut epäonnistumisen pelko ja siis tarve välttää ”rangaistus”. Tästä päästäänkin seuraavaan tekijään…
Minäkuva, itsetunto, tarpeiden täyttäminen: Uskon, että tavoiteorientaation muodostumisen kannalta olennaista on se, missä määrin ihminen samaistaa itsensä tekemiseensä ja kykyihinsä. Ajatteleeko hän siis, että sitä parempi ihminen olen, mitä paremmin pärjään ja määrittelee siis arvonsa tekemisen kautta vai pitääkö hän omaa arvoansa itsestään selvyytenä eikä ulkoisista saavutuksista riippuvaisena. Turvaako hän siis oman merkityksellisyyden tunteensa suorittamisella? Kun tajusin itse, mikä suorittamistani pohjimmiltaan ajaa (merkityksellisyyden ja turvallisuuden tarve), myös orientaatiotyyppini alkoi muuttua. Ymmärsin, että on paljon tärkeämpää oppia ja kokea kuin vain suorittaa elämää. Lisäksi epäonnistumiselta katosi pelon leima ja aloin nähdä sen ennemminkin asiana, josta voin oppia sen, mikä ei ainakaa toimi. Aloin nähdä haasteet kasvun paikkoina, en niinkään todisteina huonommuudestani.
KYK eli kasvatus, yhteiskunta, kulttuuri: Mielestäni elokuvassa ”Eat, Pray, Love” muuan italiaano totesi hyvin sanoessaan jotakin tähän tapaan: ”te amerikkalaiset osaatte kyllä tehokkuuden, mutta ette osaa nautintoa!”. Mielestäni tässä näkyy hyvin kulttuurien ero ja ylipäänsä suhtautuminen elämään: italialaisille tärkeintä on elämästä nauttiminen, amerikkalaisille (ja koko länsimaiselle yhteiskunnalle) mahdollisimman paljon aikaansaaminen. Elämme suoritus- ja kilpailukyky yhteiskunnassa ja tämä ei voi olla vaikuttamatta myös siihen, mihin meitä kasvatetaan, minkälainen koululaitoksemme on ja minkälaisia tavoitteita asetamme itsellemme (tai meihin asetetaan). Kamppailu kulttuurisesta pääomasta on kovaa ja miten muuten sitä voisikaan paremmin mitata kuin tittelein ja todistuksin. Kapitalismi onkin mielestäni levinnyt monille elämän osa-alueille. Kulttuuriset ja yhteiskunnalliset tekijät vaikuttavatkin siis varmasti tavoiteorientaatioiden syntyyn, mutta uskoisin, että ne vaikuttavat vielä voimakkaammin niihin, jotka ovat jo ”alttiimpia” suoritustaipuvaisuuteen.
Tässä siis hieman pohdintaa siitä, mitkä tekijät vaikuttavat mielestäni tavoiteorientaatioiden syntyyn. Nimikkotutkimuksemme mukaan orientaatiotyypit ovat suhteellisen pysyviä, mutta itse koen ainakin motivaatiotyyppini muuttuneen kun olen tullut siitä tietoiseksi ja avannut silmäni tämän yhteiskunnan suhteen. Uupumus on siis pakottanut minut muuttamaan orientaatiotani ja pohtimaan sitä, onko hyvinvoinnin menettäminen todella menestymisen hinta. Olisikin mielenkiintoista kuulla teidän tavoiteorientaatioistanne ja tekijöistä, jotka niiden syntyyn ovat kenties vaikuttaneet ja siitä, onko orientaatioissa tapahtunut muutosta.
Ihanaa väliviikkoa kaikille! Keep calm and relaaax:)
Lähteenä Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti, stressi ja elämänhallinta
Olipa mielenkiintoista luettavaa!
Minä olen aina ollut melko tunnollinen koululainen ja stressnnut paljon koulujutuista. Abivuonna kuitenkin jollain tapaa opin ottamaan rennommin. Se tapahtui osin tiedostamatta, mutta luulen siihen vaikuttaneen seurustelun aloittaminen sekä löysempi lukujärjestys (n. 5 kurssia/jakso). Huomasin tuolloin, että jos joskus teen vähän vähemmän töitä, selviän silti.
Toisaalta uskon, että pärjäsin yo-kirjoituksissa ihan hyvin arvosanoin juuri sen takia, että olen aikaisemmat vuodet opiskellut kunnolla. Ajattelin, ettei ruotsin kieltä opita kahdessa kuukaudessa, vaan kun se on lähtenyt jo seiskaluokalta ja pohja on vahva, tulen pärjäämään vähemmälläkin lukemisella.
Abivuonna ja ehkä koko lukioaikana pikkuhiljaa minulle vahvistui tunne, etten tarvitse niitä kymppejä vaan esimerkiksi kasikin on jo hyvä. Tosin silti välillä stressasin, mitä jos en saa edes kasia!
Kuten kanssaopiskelijoillanikin (ainakin osalla), minullekin täällä yliopistossa on tärkeintä oppiminen. Haluan oikeasti ymmärtää opetettavan asian. Kuitenkin huomaan, että otan täälläkin rennommin, enkä ehkä stressaa ihan niin paljon kuin aikasemmin.
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta! 🙂
Mitä kauemmin on tullut opiskeltua, sitä tärkeämmäksi ainakin minulle on tullut oppia asioita, eikä niinkään saada tiettyä arvosanaa. En tiedä meneekö oma kommenttini vähän ohi aiheesta, mutta ainakin se liippaa läheltä. Törmäsin tässä taannoin Carol Dweckin Mindset kirjaan perustuvaan artikkeliin. Ja tätä myötä myös koko kirjaan. Mindset – käsite toi omaan ajatteluun selkästi enemmän tietoisuutta. Dweck jakaa nämä mindset:it kahteen erilaiseen: fixed mindset ja growth mindset. Esa Saarinen suomensi fixed mindset- käsitteen olemusajatteluksi ja growth mindset- käsitteen kasvuajatteluksi luennollaan “Aku Ankka ja seuraava vaihe”. Kannattaa muuten tsekata Esa Saarisen luentoja Youtubesta. On todella inspiroivia! Luentokokonaisuudet kuuluvat aalto yliopiston filosofia ja systeemiajattelu kurssiin. Sitä kautta myös tutustuin Dweckiin 🙂
Mutta takaisin ajattelun malleihin. Olemusajattelu lyhykäisyydessään tarkoittaa enemmän sitä uskomusta, että omat ominaisuudet ovat kiveen hakattuja, jota kautta äly ja muut taidot ovat mitattavissa lopputulosten kautta. Tässä ajattelussa epäonnistumisen ajatellaan kertovan ihmisen peruspiirteiden puutteista jne. Kasvuajattelussa taas henkilö kokee, että ominaisuudet eivät ole kiveen hakattuja vaan saavutettavissa ponnistelun ja työnteon kautta. Epäonnistumiset nähdään mahdollisuuksina kasvaa ja oppia. Ajattelun mallit ohjaavat näin siis omaa toimintaamme oppimistilanteissa ja vaikuttavat esimerkiksi siihen uskallammeko ottaa riskejä ja ehkä oppia vieläkin enemmän, vain pysymmekö mukavuusalueellamme jotta emme joudu kokemaan epäonnostumisia.
Alla linkki artikkeliin, joka kuvaa kiinnostavasti ja ytimekkäästi Dweckin teoriaa:
http://www.brainpickings.org/index.php/2014/01/29/carol-dweck-mindset/
Artikkeli nosti pintaan ainakin omaa pohdintaa siitä, miten itse antaa palautetta toisille, olipa sitten kyse lapsista, nuorista tai aikuisista. Näenkin tärkeänä, että palautteen antamisen avulla voimme vaikuttaa muiden ihmisten kokemuksiin mitä he oppivat arvostamaan: lopputulosta vai ponnistueltua matkaa ja siinä opittuja asioita lopputuloksesta huolimatta. Ja tietysti voimme vaikuttaa myös omaan ajatteluumme ja hypätä kohti riskaalempeja vaihtoehtoja ja suurempia maailmoita sen sijaan, että pyrimme vain pitämään pienen maailmamme pikkuisia seiniä pystyssä.
Iloista viikkoa! 🙂
Nyt täytyy kyllä kommentoida vaan sanomalla että IHAN MAHTAVA BLOGITEKSTI ANNIINA!!:DD voisin lukea ton ainakin 5 kertaa ja oivaalta että NIINPÄ!! tosi hyviä, ja kiinnostavia pointteja ja oivalluksia, joita on itsekin pähkäillyt ties kuinka monta kertaa…. Tämän innoittama, en tähän nyt kirjoittelekaan muuta kuin mitä todella ensimmäisenä tuli mieleen, eli : BRAVISSIMOO! Kiitos tästä:) Lohduttavaa kuulla kokemuksistasi, olet selvästi jo päässyt enemmän irti suorittamisesta kuin minä itse.. On niin vaikea osata käytännössä soveltaa sanomiasi ajatuksia. Onneksi jo ainakin tiedostaminen on kohdallani tapahtunut.. 🙂
Todella omakohtainen ja kiinnostava postaus, ei voi muuta sanoa! 🙂 Kiitos!
Mahtavaa reflektointia Anniina!
Tosi kiinnostava postaus joka herätti paljon ajatuksia. Aloin ajattelemaan tavoiteorientaatioita ja sitä, miten ne ilmenevät eri ihmiseillä erilailla ja voivat muuttua. Aloin miettimään, voivatko ne muuttua ihan vaikka päivittäin ja toimia ristikkäin yms. Itse ajattelen niin, että tavoiteorientaatiot vaihtelevat tehtävän mukaan. Esim. jotain koulutehtävää tehdessä saattaa olla oppimisorientoitunut ja tehdä sitä ihan vain uuden tiedon oppimisen ja omaksumisen vuoksi, mutta taas esimerkiksi töissä tai jonkun toisen koulutyön parissa työskennellessä saattaa käyttää jotakin toista orientaatiota, esim pyrkiä selviytymään mahdollisimman vähällä työllä.
Mietin että voikohan orientaatio vaihdella saman tehtävän sisälläkin..? Meidän nimikkotutkimuksemme käsittelee tilannekohtaista kiinnostusta. Siinä tutkitaan kiinnostuksen tasoa ja sen vaihtelua tehtävän aikana. Tämän pohjalta ajateltuna voisi ajatella, että myös tavoiteorientaatiot voivat vaihdella tilannetekijöiden ja kiinnostuksen muutosten myötä saman tehtävän aikana. Jos kerta kiinnostus voi vaihdella tehtävän aikana, miksei tavoiteorientaatiokin..?
Tavoiteorientaatioiden vaihtelevuutta pohtiessani kolmantena asiana minulle tuli mieleeni se, että eri tavoiteorientaatiot voivat varmaan toimia myös samanaikaisesti ikäänkuin ristikkäin. Näinolleen erilaiset tavoiteorientaatiot voivat ohjata samanaikasiesti ihmisen toimintaa tietyn tehtävän parissa. Esim koulunkäynnissä opiskelija saattaa yhtäältä haluta oikeastikin oppia uusia asioita, mutta toisaalta myös pyrkiä saamaan hyviä arvosanoja, jolloin häntä ohjaavat sekä oppimisorientaatio, että menestysorientaatio samanaikaisesti. Hän saattaa myös pelätä huonojen arvosanojen saamista jottei hänen tarvitsisi hävetä. Tällöin myös välttämisorientaatio on mukana ohjaamassa hänen toimintaansa.
Hyvä teksti, kiitos siitä! Hyvää pohdintaa, monesta eri suunnasta katsottuna.
Suorittaminen. Tämä iskee enemmän kuin syvälle sisimpään. Peruskoulu ja lukio olivat suorastaan paniikin omaista oppimista. Oma asennoituminen opiskeluun muuttui, kun opiskelin vuoden AMK:ssa. Siellä huomasin, että vähemmälläkin pärjää ja hyvin pärjääkin!
Tosi mielenkiintoinen kirjoitus, Anniina!
Itse koen tavoiteorientaation olevan erittäin vahvasti tilannekohtainen. Olen itse koulu- ja opiskeluvuosien varrella kokenut vaiheet ns. kympin tytöstä totaaliseen alisuoriutumiseen ja keskeyttämisiin. Tällä hetkellä olen ehkä viimeinkin siinä onnellisessa tilanteessa, että haluan oppia itseäni ja tulevaisuuttani varten – arvosanat tulevat sitten siinä sivussa. Suorittamista harrastan edelleen muilla elämän osa-alueilla, mutta tuntuu että ajan kuluessa olen oppinut tunnistamaan, milloin suorittaminen on menossa överiksi ja milloin ainoa oikea vaihtoehto on pistää stoppi ja vähentää sitä suorittamista elämästään.
Tämän päivän oletuksena tuntuu olevan esimerkiksi, että opiskelijan on jaksettava yhtä aikaisesti suorittaa opintojaan tavoiteajassa ja menestyksekkäästi, että käytävä töissä (kuitenkin tulorajoja ylittämättä, eli samalla kun huolehtii siitä, että rahat riittävät, on huolehdittava myös siitä, ettei sitä ole liikaa). Se on usein jo ihan käytännön sanelema pakko, kun pk-seudulla ei taloudellisesti muuten meinaa pärjätä, mutta kyllä myös sosiaalinen paine tähän tuntuu olevan. Jos et käy töissä, olet etuoikeutettu ja elät varsinaista vapaaherran elämää.
Useammastakin suusta olen kuullut huonon omantunnon vaivaavan niitä jotka “vain opiskelevat” – itsekin kuulun heihin, vaikka välillä eksynkin kausiluonteisia töitä tekemään. Ja vapaaherran elämältä se tuntuukin, kun on aikanaan paiskinut töitä välillä parikymmentä tuntiakin viikossa koulun ohella. Vaan mikä onkaan se normaalin ihmisen työmäärä?
Hieno teksti. On mielenkiintoista kuulla asioista aivan toiselta kantilta kuin miten itse on toiminut. Koulu-uupumus ja ylisuorittaminen ovat aina olleet minulle vieraita käsitteitä. Aikoinaan peruskoulussa ja lukiossa en voinut ymmärtää niitä, jotka ottivat ylisuuria paineita koulumenestyksen takia. Itse en ole koskaan ottanut yhtään sterssiä koulusta. Asenteeni oli, että koska pärjään ihan hyvin, miksi tekisin töitä. On hienoa kuulla muiden kokemuksia, jotka ovat hyvin vastakkaisia omani kanssa.