Vad är motivation och hur skapas motivation? Den forskare som kunde slå huvudet på spiken och forma en universell motivationsformel skulle garanterat vara alla pedagogers bästa vän. Dock är sannolikheten för en universell motivationsformel inte speciellt stor. Alla är vi olika och det som motiverar mig behöver nödvändigtvis inte motivera dig. Det som motiverade mig igår kanske inte längre motiverar mig i lika hög grad nästa år. Stensmo har definierat motivation så som en process, som sätter människan i rörelse. Andra definitioner på motivation är att det handlar om ett inre tillstånd som väcker, styr eller behåller ett beteende.
Motivation är ett svår mätt begrepp. I skolvärlden har en del förespråkat betygsystem som en sporre gällande motivationen och inlärningsprocessen. Det finns olika syn på betygens existens och huruvida de hjälper eller stjälper eleverna. En del anser att betygen enbart hjälper eleverna till en ytlig yttermotivation, där elevernas huvudintresse inte kommer att vara att lära sig utan att enbart prestera bra vitsord. Yttremotivation syftar nämligen på en motivation som kommer utifrån, exempelvis i form av straff eller belöningar. Den inrebelöningen däremot syftar på elevens egen motivation, man vill exempelvis lära sig någonting på grund av att man vill lära sig. En människa som enbart motiveras av de yttre faktorerna är oftast inte intresserad av uppgiften, utan enbart på vad hen ska vinna på att utföra den. De flesta människor motiveras dock av både yttre och inre motiv i de flesta fall och skalan däri mellan är inte svartvit.
Hjälper och motiverar betygen överhuvudtaget eleverna att prestera bättre? Enligt Skinners operanta beteendeteori kan olika typer av belöningar och bestraffningar fungera som motiverande faktorer (Skinner, 1974). Betyg anses vara en sådan motiverande faktor, speciellt om man kan sammankoppla betygen som ett socialt incitament tillsammans med positiv respons. En elev kan antingen öka sin arbetsinsats på grund av att man är medveten om att det finns en möjlighet att nå ett högre betyg eller på grund av rädslan att falla ner på betygsskalan. Beroende på elevens orsaker, kan man prata om en positiva yttre motivation eller negativ yttre motivation.
De undersökningar som har gjorts visar dock på att betygen inte är hela sanningen för att man ska prestera bra och motiveras till kunskap. Andra viktiga faktorer för elevernas lärande och motivation är läraren, påverkningsmöjligheter och skolmiljön. Lärarens engagemang anses vara en viktig motivationsfaktor (Nian & Arvidsson, 2011) och i och med detta kan man dra slutsatsen om att dagens elever är medvetna om vilket ansvar läraren innehar när det kommer till studiemotivation. Enligt Rosenthal och Jacobsen (Nian & Arvidsson, 2011) så är lärarens förväntningar, både positiva och negativa, det som påverkar elevens beteende och prestation.
En annan faktor som har betydelse för elevernas motivation är att kraven är anpassade efter varje elev (Conradsson, 2012). Skoluppgifterna måste kännas relevanta för eleverna för att de ska kännas meningsfulla och därmed motiverar elevernas inlärning. Det är även viktigt för eleverna att få vara med och bestämma för att på så vis höja deras engagemang och göra dem mer motiverade (Conradsson, 2012). Det är även viktigt med både långsiktiga och kortsiktiga mål för att hålla motivationen på topp. Betygen kan fungera som ett slags långsiktigt mål, men det är även viktigt att komma ihåg att den yttre motivationen som betygen ger kan skapa både en positiva yttre motivation och negativ yttre motivation. Betygen är precis lika individuella som oss människor och andra faktorer så som lärarnas intresse, trygg skolmiljö och meningsfulla uppgifter spelar in när det gäller vår lärande motivation.
//Alexandra – Motivaatio-ryhmä
Hej! Kiitos hyvästä postauksesta Alexandra! Kirjoituksesi aihe; arvosanojen vaikutus motivaatioon ja oppimiseen on ollut paljon mielessäni viimeaikoina. Aloin pohtia asiaa muutamia viikkoja sitten osallistuttuani ensimmäiselle P2 Kasvatus, yhteiskunta ja kulttuuri -kurssin luennolle. Kurssilla haastetaan perinteisiä oppimis- ja arviointimalleja ja erityisesti arvosanojen asema oppimisen “mittareina” kyseenalaistetaan. Aluksi tuntui vaikealta kyseenalaistaa arvosanoja, onhan koko 12-vuotinen kouluoppimiseni tähän asti pisteytetty ja arvosteltu numeroin. Todistukset ja arvosanat ovat olleet niin itsestäänselvä asia ettei muunlainen arviointi ole tullut mieleenkään.
Nyttemmin olen alkanut pohtia kouluarvosanoja kriittisemmin. Arvosanat ovat numeroita jotka kertovat kuinka hyvä tai huono olet arvioitavassa aineessa. Hyvän arvosanan tavoittelu tai huonon välttäminen voi sinänsä motivoida opiskelemaan ahkerasti, mutta entä kun kädessä on koepaperi jossa on iso punainen numero? Mikä sitten motivoi opiskelemaan lisää tai panostamaan omiin heikkouksiin? Arvosanat eivät kerro oppilaalle missä tulisi petrata ja mikä meni hyvin. Kasin arvosana kertoo oppilaalle, että se on huonompi kuin ysi. Riittääkö tämä motivoimaan oppilasta? Mielestäni ei.
Arvosanat eivät myöskään välttämättä kerro kaikkea opiskelijan motivaatiosta. Esimerkkinä: Opiskelija 1 valmistautuu historiankokeeseen opettelemalla tapahtumat, nimet ja vuosiluvut ulkoa, vaikkei juurikaan ole historiasta kiinnostunut. Opiskelija 2 on motivoitunut ja aidosti kiinnostunut historiasta, tietää historialliset tapahtumat ja ymmärtää syy-seuraussuhteet. Kokeessa opiskelija 1 muistaa täydellisesti kaikki yksityiskohdat ja saa arvosanan 10. Opiskelija 2 on ymmärtänyt asiat ja pohtinut niitä, mutta ei muista kaikkia vuosilukuja oikein; hän saa arvosanan 9. Mitä käy opiskelijan 2 motivaatiolle tässä tilanteessa; kasvaako se vai hukkuuko se ärsyyntymisen ja hämmennyksen alle. Itse olen vastaavissa tilanteissa kokenut oman motivaationi hiipuneen riittämättömyyden tunteen vuoksi. Esimerkkini oli nopeasti keksitty, pahoittelen sen karkeutta, mutta halusin tällä tuoda esiin ajatusta siitä, että mielestäni arvosanat vaikuttavat herkästi negatiivisesti motivaatioon.
Onko muilla ollut vastaavia kokemuksia motivaation lopahtamisesta arvosanojen vuoksi?
Julia/ Onko tämä koulutuksellista tasa-arvoa?
Omalla kohdallani näen, että numerot eivät ole erityisesti määrittäneet elämääni, mutta voivat ne silti toimia motivaation lisääjinä tai vähentäjinä. Tuleehan siitä todella hyvä fiilis, kun saa hyvän numeron vaikka eseestä ja seuraavalla kerralla kirjoittaessa saattaa saada motivaatiota hyvän fiiliksen muistamisesta. Vastakkainen esimerkki voisi olla yläkoulun kuvaamataidontunneiltani. Kuvaamataito oli yksi lempiaineistani ja olin kovin innostunut siitä, mutta eräänä vuonna todistuksessa komeili seiska. Kysyessäni syytä tähän opettaja vastasi, että puuhailin liikaa omia juttuja jne. vaikka työni olivatkin hyviä. Eli omalla innostuksellani tai töillä ei ollut merkitystä, kun en istunut tarpeeksi hiljaa paikoillani. Opettaja lupasi nostaa numeroni kasiin, jos loppuvuoden olisin tunneilla alusta loppuun ”kiltisti” jne. Tein kuin teinkin työtä käskettyä, mutta kaikki motivaatio oli mennyt. Jatkoin kyllä piirtämistä ja maalaamista kotona, mutta koulussa lempiaineesta tuli tämän jälkeen melko yhdentekevää.
En ole koskaan ajatellut, että numerot kertovat kaikkea, vaikka tällaisia ajatuksia on koulussa kyllä yritetty istuttaa päähäni. Olin ihan samoilla linjoilla Julian historia-esimerkin kanssa yksityiskohtien ja kokonaisuuksien muistamisesta. Peruskoulussa, mutta vielä myös lukiossa, arviointiperusteet ovat kaikkea muuta kuin yhdenmukaiset. Yliopistolla käymäni persoonallisuuspsykologian kurssi avasi minulle koulussa pönkitettyä harhaa siitä, että arvosanat mittaisivat vain osaamista ja älykkyyttä. Temperamentti- ja persoonallisuuspiirteiden on todettu selittävän paljon arvosanojen vaihtelua, joissain tutkimuksissa jopa 40%! Siispä hyvä arvosana ei kerro pelkistä kognitiivisista kyvyistä tai aihepiirin osaamisesta, vaan koulussa menestymiseen (tai menestymättömyyteen) tarvitaan myös tietynlainen temperamentti. Suomessa yläkouluissa (Alatupa, 2007) tehty tutkimus löysi eroja eri temperamenttipiirteiden vaikutuksesta arvosanaan lisäksi myös sukupuolten välillä. Tietyt temperamenttipiirteet selittivät työtöillä hyviä kouluarvosanoja, mutta eivät pojilla. Pojilla taas tietyt piirteet selittivät huonoja arvosanoja, mutta eivät vaikuttaneet samoin tyttöjen arvosanoihin.
Jos aihepiiri kiinnostaa enemmän, niin lisää tietoa löytyy esim. Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti ja koulumenestys, 2006 ja mainitsemani todella mielenkiintoinen(!) tutkimus löytyy täältä: http://www.sitra.fi/julkaisut/raportti75.pdf
Täytyy sanoa, että taas jälleen todella mielenkiintoinen aihe! Kun kuulin KYK-kurssilla, että kaikki saavat vitosen, sain nipin napin pidettyä itseni aisoissa, etten olisi alkanut taputtaa ääneen ja hurrata! Meinasin suoraan sanottua alkaa itkemään, koska olin niin vaikuttunut siitä, että rakenteita oikeasti MUUTETAAN, eikä niiden muuttamisesta vain puhuta. Itse olen jyrkästi arvosanojen antamista vastaan, sillä mielestäni se alkaa rakentaa lapsille jo pienestä pitäen kuvaa siitä, että heidät voidaan laittaa järjestykseen “tietämisen määrän perusteella”. Etenkin itsetunnoltaan “heikommat” lapset alkavat helposti samaistaa oman arvonsa tekemiseen ja arvosanoista voi tulla oman “arvokkuuden” mittari.
Tämä johtaa siihen, että unohdetaan se, mikä on oikeasti tärkeää. Tärkeäähän on oppiminen ja ennen kaikkea omien kiinnostusten kohteiden löytäminen, jollain tapaa oman ajattelunsa kehittäminen, eikä se, miltä näyttää paperilla jollakin mittarilla mitattuna. Toki hyvien arvosanojen tavoittelu voi johtaa (ja yleensä johtaakin) hyvään koulumenestykseen, mutta minkä hinnalla? Sen hinnalla, että oma hyvinvointi voi alkaa kärsiä ja oppi menee “hukkaan” kun asioita ei olla ehkä kunnolla ymmärretty vaan ne ovat päässä hajalla irrallisina tietoina.
Miten joku voi sanoa, että jonkin “tietämys” on kympin arvoista ja jonkun seiskan? Eiväthän lähtökohtammekaan ole samanlaiset. Joku saa kympin kun lukaisee muistiinpanot aamulla läpi ja toinen saa seiskan, vaikka tekee valtavasti töitä oppiakseen. Mihin me edes tarvitsemme kouluarvosanoja ja ketä ne loppujen lopuksi palvelevat? Harvemmin ainakaan niitä, joita ajaa vain suorituskeskeisyys tai niitä, jotka saavat aina “huonoja” arvosanoja – suorituskeskeisten paineet kasvavat, jotta he saavat arvosanansa pidettyä korkealla ja “huonosti” menestyvien motivaatio helposti lopahtaa totaalisesti.
Erityisen huolestuttavaa on mielestäni taito- ja taideaineiden arviointi. Totta kai joku on aina “parempi” liikunnassa tai musiikissa kuin toinen, mutta loppujen lopuksi miksi kaikkien pitäisi olla hyviä kaikessa? Ja eikö olisi tärkeämpää että lapset/nuoret oppisivat nauttimaan tekemisestä. Arviointi voi kostautua rajoittavina uskomuksina myöhemmällä iällä, kun ihminen ajattelee, että ei voi tehdä jotain vaikka haluaisi, koska ei yksinkertaisesti ole hyvä siinä. Mielestäni koko “hyvä/huono”-ajattelu pitäisi kyseenalaistaa, sillä olemme ennen kaikkea inhimillisiä ja inhimillisyyteen kuuluu erilaisuus ilman että sitä arvotetaan.
Joten kärjistetysti: kouluarvosanat roskiin ja vapaus tilalle.
Tack för ett intressant blogginlägg. Jag minns att jag själv funderade mycket på betyg under högstadietiden. Jag har alltid varit en ganska medelmåttig elev som har fått jämnt bra betyg, men aldrig varit en av dem med högsta vitsord. Nu då jag läste inlägget och kommentarerna började jag fundera på hur mycket man möjligtvis bara faller in i en roll som man själv och andra upprätthåller. Någon som fått dåliga vitsord från början av sin skolgång kanske slutar förvänta sig något annat och det påverkar både motivationen och prestationen. Och hur påverkar ett system där man ger vitsord lärarens förhållningssätt till eleverna? Själv upplevde jag som medelmåtta att man ofta blev ganska osynlig. Man behövde ingen extra hjälp, men ansågs heller inte vara på en sådan nivå att man hade behov av extra utmaningar.
Ett intressant exempel är min gymnastiklärares (högstadiet) tankar kring ämnet. Då jag frågade varför jag som varit på alla timmarna fick samma vitsord som en annan elev som skolkat så gått som hälften av kursen var hennes svar att man måste ta allas personlighet i beaktande och att det var med tanke på det hon hade gett vitsorden. Jag vet inte ännu heller riktigt hur jag skall förhålla mig till det svaret, men minns att jag då tänkte att jag kanske borde ändra personlighet så skulle jag komma undan lite lättare. Att ge vitsord leder ju lätt till att läraren jämför eleverna med varandra och att elever jämför sig med varandra.
Själv tycker jag det är totalt onödigt att ge vitsord ifall man inte i samband ger goda motiveringar till vitsordet. Det som säkert kan motivera elever är en god interaktion med läraren där man får “feedback” på vad man har lyckats med och vilka områden man kan förbättra på. Alla har något de är bra på som läraren kan ta fasta på. Vitsord ger ju en ganska ensidig bild av ens skolprestationer, antingen är du bra, dålig eller mittemellan. Jag vet inte om jag är totalt emot att man ger vitsord, men tycker nog systemet borde utvecklas och kanske användas i mindre grad.