Hei, olen Susanne ja opiskelen yleistä ja aikuiskasvatustieteitä ensimmäistä vuotta. Lähestyn hiljaisen tiedon käsitettä Yrjö Engeströmin mallilla ekspansiivisesta oppimisesta, koska se inspiroi minua. Tässä kontekstissa sovellan sitä suppeasti ja suosittelenkin tutustumaan malliin enemmän! 🙂 Itse koen sen työkaluna toimivampaan yhteisöön. Se kuvaa laajenevaa oppimista ja malli pohjautuu kulttuurihistorialliseen toiminnan teoriaan, jossa esimerkiksi totunnaiset roolit ja työnjako haastetaan tarkastelunalaiseksi. Engeström on esittänyt, että ekspansiivinen oppiminen mahdollistuu, kun vuorovaikutuksessa ilmenee ristiriitoja. Näitä ristiriitoja yritetään selvittää yhteistyöllä ja kun saavutetaan jonkinlainen yhteisymmärrys, sitä voidaan kuvata oppimisteoksi. Voisiko myös hiljaista tietoa päästä tekemään ensin näkyväksi ja sitten jakamaan ekspansiivisen oppimisen teoriaa apuna käyttäen?

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ekspansiivinen_oppiminen

Itse määrittelen tässä yhteydessä “ristiriidat” monipuolisesti eli myös ilman tyypillistä negatiivista mielikuvaa. Ajattelen ne luonnollisina eriävinä näkemyksinä ja uskomuksina sekä ristiriitana ”käsikirjoituksen” etenemisessä, kun esimerkiksi joku henkilö rikkoo rooliansa. Oppimistilanteen (esimerkiksi hiljaisen tiedon välittymisen) ajattelen aina kontekstisidonnaisena (ajallinen ja kulttuurellinen konteksti), mutta minua kiinnostaakin mitkä ovat ne edellytykset, jotta voimme yleensäkin oppia toisiltamme ja opettaa toisiamme. Meillä kaikillahan on omat vahvuutemme, joita voisi tässä yhteydessä kutsua tiedon tai taidon pääomaksi, jotka sitten tulevat näkyväksi tietyssä kontekstissa, jos se siis saa mahdollisuuden tulla näkyväksi.

Eli mielestäni ristiriita on positiivinen mahdollisuus oppia toisiltamme. Tärkeää on, että yhteisössä tunnustetaan/tunnistetaan tiedon olennaisuus. Toisin sanoen osataan hyödyntää tämä “oppimisen väline”, joka ilmenee milloin mitenkin. Liitän tähän myös vastavuoroisuuden ja ennen kaikkea vuorovaikutuksen sellaisessa ilmapiirissä, joka hyväksyy oman, toisen ihmisen ja koko ryhmän keskeneräisyyden. Tämä keskeneräisyyden hyväksyminen on minusta avaintekijänä, jotta prosessi etenee. Erving Goffmanin ajatuksen ”kasvojen suojelusta” ymmärrän häpeän tunteen välttämisenä sosiaalisessa tilanteessa, joka mielestäni aiheuttaa turhia ”lukkoja”, mikä taas ilmenee ainakin itselläni rajoittavana tekijänä. Henkilökohtaisesti yritän kehittyä tässä asiassa, sillä vannon elinikäisen oppimisen nimeen, joka antaa luvan olla keskeneräinen. Se on mielestäni miellyttävä ja rentouttavan armollinen tapa ajatella.

Minua kiinnostaa suuresti yhteisöllinen oppiminen ja kysynkin teiltä opimmeko me mielestänne ryhmänä ”ristiriidoistamme” voimaannuttavalla tavalla? Mikä mahdollistaisi tehokkaamman (hiljaisen)tiedon jakamisen tarkoituksenmukaisesti eli syvennettäisiin meidän yhteisöllistä tietämystä? Lopuksi haluan kertoa muutaman oman esimerkkini keskeneräisyydestäni: 1. Opettelen vasta kirjoittamaan ajatukseni näkyville, pahoittelen jos teksti on epäselvää. Saa kysyä mitä ihmettä tarkoitan! 😀 2. En ymmärrä vielä ensimmäisen vuoden opiskelijana viittaustekniikoita, joten kerron nyt, että edellä esitettyhin ajatuksiini vaikuttavat pääasiassa meidän yhteistoiminta yliopistolla, Engeström, Bourdieu, Goffman sekä Toomin, Onnismaan ja Kajannon (toim.) teos Hiljainen tieto, tietämistä, toimimista, taitavuutta (2008). Olen kiitollinen myös monille muille viisaille ihmisille, joiden ajatuksien kanssa olen onnekseni ollut jollakin tavalla tekemisissä ja olen oppinut heiltä ristiriitojen kautta, eli uusi tieto on muovannut ajatteluani uusiksi!

Voisiko sinun mielestäsi ajatella, että se tapa, jolla tämä P5 kurssi toteutetaan, rikkoo käsikirjoitusta, muuttaa totuttuja rooleja mahdollistaen näin ekspansiivista oppimista?