Kouluvalintatutkijat-ryhmän blogiviikko jatkuu kirjavinkin merkeissä. Jatkan kirjoittelua nimikkotutkijoidemme tutkimukseen liittyvästä ja Vivin jo aiemmin pohtimasta yhteiskuntaluokan käsitteestä Laura Kolben ja Katriina Järvisen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -kirjan (Kirjapaja 2007) näkökulmasta.
Luokkaeroja, Suomessako?
Kolben ja Järvisen kirjassa pureudutaan omakohtaisen pohdinnan, teemahaastatteluiden, Suomen historian tarkastelun ja sosiologisen kirjallisuuden avulla siihen, onko luokkaeroja olemassa suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ja miten nämä mahdolliset erot ovat näyttäytyneet eri ihmisten elämässä. Kirjoittajat tulevat itse hyvin erilaisista lähtökohdista Kolben ollessa keskiluokkaisesta helsinkiläisestä kodista Järvisen taas tullessa tamperelaisesta tehdastyöläisperheestä. Kolbe on aina hallinnut ”porvariston hillityn charmin”, kun taas Järvinen on joutunut opettelemaan akateemisen olemisen tapaa kantapään kautta.
Kirja käsittelee luokkaerojen ilmenemistä esimerkiksi ruokailutottumusten, asumisen ja ruumiinkuvan kautta. Kirja osoittaa, että vaietut erot ovat yhteiskunnassamme nykypäivää. Kirjoittajat ovat haastatelleet 60-70-luvuilla hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneitä ihmisiä eri taustoista. Haastattelujen perusteella ilmenee, että ihmiset ovat usein kokeneet oman taustansa joko helpottaneen tai vaikeuttaneen elämässä pärjäämistä, huolimatta suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvopyrkimyksistä ja tätä toteuttavasta yhtenäisestä koululaitoksesta. Kodin tarjoamalla sosiaalisella ja kulttuurisella pääomalla on useimmiten ollut vaikutusta.
”Kirsi pohtii kotikasvatustaan ja sen vaikutuksia myöhempään elämäänsä: ”Meitä ei lapsena kasvatettu, eikä vanhemmat osanneet auttaa läksyissä. Samassa talossa asunut mummi kuulusteli alaluokilla lukuläksyjä. Myöhemmin Taideteollisessa korkeakoulussa opiskellessa oli hirveän vaikeaa, kun olisi pitänyt esitellä sanallisesti omia töitään. Jännitin, eikä mulla ollut sellaista varmuutta ja huumorintajuista otetta kuin monilla muilla. ”
Yhteiskunnassamme luokkaeroista puhuminen on useimmiten tabu. Toisen tuloista tai omistuksista kyselemistä ei pidetä sosiaalisesti hyväksyttävänä. Usein todetaankin meidän olevan yhtä suurta keskiluokkaa. Kirjan esilukijana toiminut Kolben ja Järvisen tuttavakin oli kritisoinut kirjoittajia sen sanattoman sopimuksen rikkomisesta, että luokkaeroista ei puhuta, vaikka niitä olisikin olemassa. Omien sanojensa mukaan kirjoittajien tarkoituksena ei teoksellaan ole tarkoitus herättää luokkavihaa, vaan pikemminkin edistää erilaisten yhteiskuntaluokkien ymmärrystä toisiaan kohtaan ja lisätä kiinnostavia kohtaamisia eri luokkien välillä.
”Sanotaan, että kala joka ui vedessä, ei ole vedestä tietoinen. Meillä on Suomessa ihanteena tasa-arvo. Haluamme enemmänkin häivyttää eroja kuin alleviivata niitä, Jotkut ihmiset elävätkin niin tiivisti omanlaistensa parissa, etteivät edes tule ajatelleeksi eroja. Toiset taas kohtaavat erilaisuutta, mutta katsovat sen läpi tai ohi.”
”Media antaa kuvan, että meillä suomalaisilla menee nyt hyvin, entinen köyhä korvenraivaajakansa osaa ottaa ilon irti elämästä. Aina ei muisteta sanoa, että suurenevaa osaa kansastamme tämä ilo ei koske. Televisiossa kyllä kerrotaan ihmisistä, joilla menee huonosti. Mutta he ovat ikään kuin poikkeuksia, ”toisia” – -”.
Kirjan parasta antia ovat mielestäni työläistaustaisen Katriina Järvisen omakohtaiset kuvaukset hänen omasta ”luokkaretkestään”, matkasta tehdastyöläisperheen niukoista oloista akateemiseen maailmaan. Matkan varrelle on mahtunut paljon kohtaamisia, jotka ovat vaikuttaneet hänen tietoisuuteensa ihmisten erilaisista lähtökohdista.
”Aloin ymmärtää, että olen kotoisin jostakin, jota kutsutaan työväenluokaksi. Tajusin myös sen erottavan minut uusista ystävistäni. Taustani paljastuminen aiheutti hämmentäviä tilanteita. Seuraava tapaus sattui bileissä Tehtaankadulla. Olin tutustunut Domuksen lukusalissa suomenruotsalaiseen lääketieteen opiskelijatyttöön, johon opiskelualani teki suuren vaikutuksen. Kulttuuriantropologia kuulosti 80-luvulla eksoottiselta, niiden harvojen mielestä jotka tiesivät mitä se oli. Asuin tuohon aikaan erään ulkomaille muuttaneen ystäväni ullakkohuoneistoa Eirassa. Kaksikerroksinen asunto vinoine kattoineen ja seinän kokoisine ikkunoineen sai uuden tuttavani haukkomaan henkeään ihastuksesta. Hän hakeutui entistä aktiivisemmin seuraani. Bileissä tuttavani esitteli minut tyyliin ”mielettömässä kämpässä asuva, ihanan hullu bestikseni”. Hän päätti esittelynsä minulle heitettyyn kysymykseen: ”Mitä muuten sun vanhempasi tekee?” Vastaukseni jälkeen hilpeä ilmapiiri oli pilalla. Syntyi hiljaisuus, jota hyvin kasvatetut pappa betalar -nuoretkaan eivät saaneet luontevasti rikottua. Minua ympäröinyt taikapiiri raukesi ja bestikseni lopetti bileiden jälkeen jopa tervehtimästä minua kadulla.”
Kirja herättää pohtimaan omia taustoja ja niiden vaikutusta elämänkulkuun. Lisäksi se herättää paljon ajatuksia yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Kirja on kirjoitettu kepeän hauskasti, ja omakohtaiset kokemukset, haastateltavien näkemykset ja teoreettisemmat osuudet vaihtelevat sopivasti. Suosittelen lämpimästi kirjaa kaikille, sillä itselleni se oli silmiä avaava, mutta samalla hauskakin lukukokemus.
Olisi mielenkiintoista kuulla, herättikö tämä postaus kiinnostuksenne kirjaa kohtaan? Jos herätti, niin Kaisa-talossa näitä oli ainakin jokin aika sitten melko hyvin saatavilla. 🙂
Kuvan lähde: https://kirja.elisa.fi/sites/default/files/bookpreviews/14135/images/Kansi.jpg