Kouluvalintatutkijat-ryhmän blogiviikko jatkuu kirjavinkin merkeissä. Jatkan kirjoittelua nimikkotutkijoidemme tutkimukseen liittyvästä ja Vivin jo aiemmin pohtimasta yhteiskuntaluokan käsitteestä Laura Kolben ja Katriina Järvisen Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa -kirjan (Kirjapaja 2007) näkökulmasta.
Luokkaeroja, Suomessako?
Kolben ja Järvisen kirjassa pureudutaan omakohtaisen pohdinnan, teemahaastatteluiden, Suomen historian tarkastelun ja sosiologisen kirjallisuuden avulla siihen, onko luokkaeroja olemassa suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa ja miten nämä mahdolliset erot ovat näyttäytyneet eri ihmisten elämässä. Kirjoittajat tulevat itse hyvin erilaisista lähtökohdista Kolben ollessa keskiluokkaisesta helsinkiläisestä kodista Järvisen taas tullessa tamperelaisesta tehdastyöläisperheestä. Kolbe on aina hallinnut ”porvariston hillityn charmin”, kun taas Järvinen on joutunut opettelemaan akateemisen olemisen tapaa kantapään kautta.
Kirja käsittelee luokkaerojen ilmenemistä esimerkiksi ruokailutottumusten, asumisen ja ruumiinkuvan kautta. Kirja osoittaa, että vaietut erot ovat yhteiskunnassamme nykypäivää. Kirjoittajat ovat haastatelleet 60-70-luvuilla hyvinvointiyhteiskuntaan syntyneitä ihmisiä eri taustoista. Haastattelujen perusteella ilmenee, että ihmiset ovat usein kokeneet oman taustansa joko helpottaneen tai vaikeuttaneen elämässä pärjäämistä, huolimatta suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvopyrkimyksistä ja tätä toteuttavasta yhtenäisestä koululaitoksesta. Kodin tarjoamalla sosiaalisella ja kulttuurisella pääomalla on useimmiten ollut vaikutusta.
”Kirsi pohtii kotikasvatustaan ja sen vaikutuksia myöhempään elämäänsä: ”Meitä ei lapsena kasvatettu, eikä vanhemmat osanneet auttaa läksyissä. Samassa talossa asunut mummi kuulusteli alaluokilla lukuläksyjä. Myöhemmin Taideteollisessa korkeakoulussa opiskellessa oli hirveän vaikeaa, kun olisi pitänyt esitellä sanallisesti omia töitään. Jännitin, eikä mulla ollut sellaista varmuutta ja huumorintajuista otetta kuin monilla muilla. ”
Yhteiskunnassamme luokkaeroista puhuminen on useimmiten tabu. Toisen tuloista tai omistuksista kyselemistä ei pidetä sosiaalisesti hyväksyttävänä. Usein todetaankin meidän olevan yhtä suurta keskiluokkaa. Kirjan esilukijana toiminut Kolben ja Järvisen tuttavakin oli kritisoinut kirjoittajia sen sanattoman sopimuksen rikkomisesta, että luokkaeroista ei puhuta, vaikka niitä olisikin olemassa. Omien sanojensa mukaan kirjoittajien tarkoituksena ei teoksellaan ole tarkoitus herättää luokkavihaa, vaan pikemminkin edistää erilaisten yhteiskuntaluokkien ymmärrystä toisiaan kohtaan ja lisätä kiinnostavia kohtaamisia eri luokkien välillä.
”Sanotaan, että kala joka ui vedessä, ei ole vedestä tietoinen. Meillä on Suomessa ihanteena tasa-arvo. Haluamme enemmänkin häivyttää eroja kuin alleviivata niitä, Jotkut ihmiset elävätkin niin tiivisti omanlaistensa parissa, etteivät edes tule ajatelleeksi eroja. Toiset taas kohtaavat erilaisuutta, mutta katsovat sen läpi tai ohi.”
”Media antaa kuvan, että meillä suomalaisilla menee nyt hyvin, entinen köyhä korvenraivaajakansa osaa ottaa ilon irti elämästä. Aina ei muisteta sanoa, että suurenevaa osaa kansastamme tämä ilo ei koske. Televisiossa kyllä kerrotaan ihmisistä, joilla menee huonosti. Mutta he ovat ikään kuin poikkeuksia, ”toisia” – -”.
Kirjan parasta antia ovat mielestäni työläistaustaisen Katriina Järvisen omakohtaiset kuvaukset hänen omasta ”luokkaretkestään”, matkasta tehdastyöläisperheen niukoista oloista akateemiseen maailmaan. Matkan varrelle on mahtunut paljon kohtaamisia, jotka ovat vaikuttaneet hänen tietoisuuteensa ihmisten erilaisista lähtökohdista.
”Aloin ymmärtää, että olen kotoisin jostakin, jota kutsutaan työväenluokaksi. Tajusin myös sen erottavan minut uusista ystävistäni. Taustani paljastuminen aiheutti hämmentäviä tilanteita. Seuraava tapaus sattui bileissä Tehtaankadulla. Olin tutustunut Domuksen lukusalissa suomenruotsalaiseen lääketieteen opiskelijatyttöön, johon opiskelualani teki suuren vaikutuksen. Kulttuuriantropologia kuulosti 80-luvulla eksoottiselta, niiden harvojen mielestä jotka tiesivät mitä se oli. Asuin tuohon aikaan erään ulkomaille muuttaneen ystäväni ullakkohuoneistoa Eirassa. Kaksikerroksinen asunto vinoine kattoineen ja seinän kokoisine ikkunoineen sai uuden tuttavani haukkomaan henkeään ihastuksesta. Hän hakeutui entistä aktiivisemmin seuraani. Bileissä tuttavani esitteli minut tyyliin ”mielettömässä kämpässä asuva, ihanan hullu bestikseni”. Hän päätti esittelynsä minulle heitettyyn kysymykseen: ”Mitä muuten sun vanhempasi tekee?” Vastaukseni jälkeen hilpeä ilmapiiri oli pilalla. Syntyi hiljaisuus, jota hyvin kasvatetut pappa betalar -nuoretkaan eivät saaneet luontevasti rikottua. Minua ympäröinyt taikapiiri raukesi ja bestikseni lopetti bileiden jälkeen jopa tervehtimästä minua kadulla.”
Kirja herättää pohtimaan omia taustoja ja niiden vaikutusta elämänkulkuun. Lisäksi se herättää paljon ajatuksia yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta. Kirja on kirjoitettu kepeän hauskasti, ja omakohtaiset kokemukset, haastateltavien näkemykset ja teoreettisemmat osuudet vaihtelevat sopivasti. Suosittelen lämpimästi kirjaa kaikille, sillä itselleni se oli silmiä avaava, mutta samalla hauskakin lukukokemus.
Olisi mielenkiintoista kuulla, herättikö tämä postaus kiinnostuksenne kirjaa kohtaan? Jos herätti, niin Kaisa-talossa näitä oli ainakin jokin aika sitten melko hyvin saatavilla. 🙂
Kuvan lähde: https://kirja.elisa.fi/sites/default/files/bookpreviews/14135/images/Kansi.jpg
Vaikuttaa kyllä mielenkiintoiselta kirjalta ja aiheena muutenkin:) Toivottavasti tätä aihetta käydään läpi lisää jollain kurssilla tms. Oli kiva että olit laittanut katkelmia kirjasta, niistä sai hyvin käsitystä siitä millaisesta näkökulmasta se aihetta käsittelee.
No siis todellakin herätti! Siis kiinnostuksen kirjaa kohtaan. Siis tämä postaus. Jee! Todellakin luen!
Ja toi vika lainaus kirjasta oli aikamoinen! Eli tätä(kö?!) odotellessa sitten.. Olen kyllä jo parin yliopistovuoden aikana saanut esimakua siitä, etten ainakaan ihan kalamaisen luontevasti solahda tähän maailmaan kuin veteen vaan. Ja tämä toimii -valitettavasti- molempiin suuntiin. Nyt en enää ihan luontevasti istu entiseenkään ympäristööni (pitää varoa ettei saa snobin-leimaa liiallisella yliopistojargonilla esimerkiksi).
Näen itse sen rikkautena, että olen voinut elämässäni “tutustua erilaisiin maailmoihin” ja minulla saattaa olla sellaista kokemusta, jota kaikilla ei ole. Olen kuitenkin tietoinen, etteivät kaikki näe sitä samalla tavalla ja joskus on vain parempi olla hiljaa (ja ehkä kirjoittaa kirja aiheesta)!
Kiva kuulla, että kirja herätti kiinnostuksenne! 🙂
Mina, olen samaa mieltä kanssasi, että on rikkaus voida tutustua erilaisiin maailmoihin. Eikä varmasti haittaa, ettei ole aina heti uudessa ympäristössä kuin kala vedessä. Tietämystään ja osaamistaan voi aina lisätä ja esimerkiksi tätä “akateemisen olemisen tapaa”, mitä se sitten ikinä edes tarkoittaa, voi aina opetella!
Noh ainakin voidaan sanoo taksikuskille että ollaan akateemisia ja saada ilmanen kyyti, jos käy niin kun tuutoreille 😀 Vaikuttaa todella mielenkiintoselta kirjalta! Itse olen miettinyt aika paljonkin omia juuriani, identiteettiäni ja esimerkiksi koulutusvalintojani sen pohjalta, mihin luokkaan olen kulloinkin halunnut samaistua ja “pyrkiä”. Olen kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja “tavallisesta perheestä”. Vanhempani eivät ole akateemisesti koulutettuja ja nuorempana kapinoin melko rankallakin kädellä perheemme sosiaalista luokkaa vastaan. Ajattelin, että kun kasvan isoksi, niin minusta tulee kyllä menestynyt ja rikas eliittinainen ja heittelen satasia Ferrarin ikkunoista ja ostan vanhemmilleni lukaalin, jossa he voivat sitten onnellisina asustella ja juoda skumppaa poreammeessa. Olin siis todella katkera keskiluokkaisuudestamme, mutta vanhemmiten ajatukseni ovat muuttuneet aika rankasti, etenkin sen jälkeen kun olen muuttanut Helsinkiin. Täällä olen tutustunut ns. pappa betalar – ihmisiin ja tajunnut, että okei, vaikkei iskä minulle pienenä ponia ostanutkaan niin ainakin minusta on tullut todella itsenäinen. Olen ns. joutunut raivaamaan tieni sinne, minne haluan, ilman vanhempieni taloudellisen ja kulttuurisen pääoman tukea. Ja yhä enemmän ne kaverit, jotka puhuvat haluavansa oikikseen tai kauppikseen vain tuon koulutuksen tarjoaman yhteiskunnallisen ja taloudellisen aseman vuoksi, ovat alkaneet tuntua etäisiltä. Arvoni ovat muuttuneet todella rajusti ja vaikka yhä haluan joku päivä kuulua “ylempään keskiluokkaan”, haluan tuota vain yksinkertaisesti siksi että minulla on kallis maku, en sen takia että oma arvoni riipuisi siitä, mihin luokkaan kuulun (niin kuin joskus ajattelin). Se mistä joskus haaveilen, tuntuukin nykyään vähäpätöiseltä ja olen oppinut arvostamaan omia juuriani ja sitä, kuinka ne ovat minua kasvattaneet. Mutta niinhän sitä sanotaan, että joskus pitää mennä kauas, että näkee lähelle.