Antti Ruotsala

Osallistuin 15.–18.8.2016 yhdenteentoista kansainväliseen mongolistien kongressiin (The 11th International Congress of Mongolists), joka on monitieteinen ja alansa suurin Mongolian, mongolin kielen sekä mongolien kulttuurin ja historian tutkijoiden tapaaminen. Kongressi järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1959, mistä lähtien se on pidetty joka viides vuosi. Tapahtumapaikkana on ollut aina Mongolian pääkaupunki Ulaanbaatar ja siellä lähinnä Mongolian valtionyliopisto.

Kongressi oli jaettu viiteen osa-alueeseen: Mongolian Philology, Mongolian History, Mongolian Culture and Literature, Mongolian Foreign Relations sekä Mongolian Society and Economy. Koko kongressin teemaksi oli valittu Kestävä kehitys (Mongol Studies and Sustainable Development), mikä liittynee Mongolian tämänhetkiseen taloudelliseen myllerrykseen, erityisesti voimakkaasti kehittyvän kaivosteollisuuden ja herkän luonnon väliseen suhteeseen. Kongressi oli todella laaja-alainen ja kuten ennenkin historia oli hyvin esillä esiturkkilaisista ajoista ja mongolien suurvaltakaudesta aina lähihistoriaan. Mongolien henkisen kulttuurin olennaiset alueet, buddhalaisuus sekä heidän luonnonuskontonsa ja siihen liittynyt šamanismi, olivat hyvin esillä.

Kuva: Kumppanini Marjan, oppaan ja autonkuljettajan kanssa jurtan edessä, jossa myös yövyimme.

Mongoli-imperiumi ulottui laajimmillaan Siperiasta Intian rajoille ja Koreasta itäiseen Eurooppaan, Persiaan sekä syvälle arabimaihin. Eri muodoissaan se vaikutti satoja vuosia, ja sen perintö elää yhä muun muassa Venäjän Euraasia-linjauksissa. Maailmanhistoriallisen merkityksensä takia mongolien suurvalta-aika kiinnostaa tutkijoita ympäri maailmaa. Kongressin osallistujamäärä, noin 400, olikin nyt kaikkien aikojen suurin. Osanottajia oli saapunut joka puolelta maailmaa: eniten oli tietenkin mongoleja, mutta myös venäläisiä, eteläkorealaisia ja japanilaisia.

Mongolistikongressi on saanut aina osakseen runsaasti paikallista huomiota Mongoliassa, mantereen sisällä sijaitsevassa maassa, jonka ainoat rajanaapurit ovat Kiina ja Venäjä. Televisio ja radio olivat nytkin paikalla, ja kongressista oli katsauksia muun muassa televisiouutisissa. Kongressi alkoi kuten ennenkin juhlallisella presidentin vastaanotolla parlamenttitalossa ja päättyi ministerien puheisiin ja kunniamerkkien jakoon ylellisen Shangri La -hotellin juhlasalissa.

Fransiskaanit ja muiden uskontojen kohtaaminen

Oman esitelmäni otsikkona oli Fransiskaanit mongoli-imperiumissa (1245–1370) – muiden uskontojen kohtaaminen, jossa tarkastelin fransiskaanien lähetystyötä niin nykyisen Mongolian alueella kuin mongolivallan alaisessa Kiinassakin. Toimiminen mongoli-imperiumissa oli fransiskaaneille aina eräänlainen kulttuurishokki eri vaiheineen, joihin liittyi innostusta, hämmennystä ja pettymystä. Diplomatiassa, jota he myös harjoittivat, oli vakiintuneet sääntönsä, mutta lähetystehtävän toteuttaminen oli erittäin vaikeata. Uskonnot, myös kristinusko, olivat mongolihallinnon suojeluksessa, mutta toisin kuin läntisessä kristikunnassa tai islamilaisessa kulttuuripiirissä yhdelläkään uskonnolla ei ollut valta-asemaa ja ne joutuivat kilpailemaan keskenään. Fransiskaanien pahimmaksi vastustajaksi kehkeytyi nestoriolaisuus, lännen kirkon harhaopiksi julistama kristinuskon itäinen suuntaus, jonka piiriin muutamat mongoliheimotkin olivat tulleet jo ennen Tšingis-kaanin aikaa.

Mongoliassa tunnetaan hyvin flaamilaisen fransiskaanin Vilhelm Rubrukin matkakertomus (v. 1255), joka käännettiin viimeksi nykymongolin kielelle ranskankielisen edition pohjalta vuonna 2000. Monet paikalliset kiittelivät Sami Janssonin ja näiden rivien kirjoittajan suomennoksia sekä Vilhelm Rubrukin että Franciscus Assisilaisen nuoruudentoverin Johannes de Plano Carpinin (v. 1248) matkakertomuksista: ”On hienoa, että olette tuoneet kulttuuriamme ja historiaamme tunnetuksi myös Suomessa.”

Mongolit ja uskonto

Mongolit harjoittavat perinteisesti buddhalaisuuden tiibetiläistä suuntausta. On hienoa, että tällä, myös ”lamalaisuutena” tunnetulla uskonnolla on yhä valta-asema Mongoliassa. Kuten tiedämme tiibetiläisten oma kulttuuri ja uskonto ovat uhanalaisia Kiinan hallitsemassa Tiibetissä. Tiibetinbuddhalaisuuden ansioksi on laskettava, että se on integroinut itseensä myös vanhat paikalliset luonnonuskonnot ja šamanismin, jotka tästä syystä elävät edelleen buddhalaisuuden rinnalla. Yleinen näky korkeilla paikoilla on ns. oboo, paikalliselle luonnonjumaluudelle pystytetty kivilatomus. Tulijan on kierrettävä se kolmasti vastapäivään ja joka kierroksen jälkeen latomukseen on lisättävä kivi. Usein annetaan myös jokin lahja. Näin jumaluus suojelee siellä asuvia ja sallii myös kulkijan tulla alueelleen.

Useat mongolialaiset tutkijat vastaavat kysyttäessä heidän uskontoaan, että he ovat sekä buddhalaisia että šamanisteja. Toki modernisoituneessa ja vuosikymmenten sosialistisen diktatuurin läpikäyneessä Mongoliassa on myös runsaasti uskonnottomia ja ateisteja, mutta yleinen ilmapiiri on uskonnollisesti suvaitseva. Ikävä kehitys sosialismin jälkeisenä kautena on ollut pohjoisamerikkalaisten fundamentalististen lahkojen ja uususkontojen kuten baptistien, jehovalaisten ja mormonien aktiivinen toiminta Mongoliassa.

Erikoinen nähtävyys Ulaanbaatarin ulkopuolella, Tereldžin luonnonsuojelualueella, on teräksinen, maailman suurin ratsastajapatsas, joka esittää Tšingis-kaania.

Patsas on syntynyt yksityisellä rahoituksella, ja sen sisällä on museo, matkamuistomyymälöitä ja ravintola. Huipulta avautuvat mahtavat näköalat. Mongolit kunnioittavat yleisesti Tšingis-kaania kansakuntansa yhdistäjänä ja perustajana. Hänen nimensä on esillä kaikkialla patsaista ja hiphop-yhtyeiden nimistä aina olut- ja vodkamerkkeihin. Myös häntä koskeva uskonnollinen kultti on herännyt eloon. Tässä on tietenkin omat ongelmansa, sillä mongoli-imperiumin – kuten kaikkien imperiumien – synty ja kehitys aiheutti kymmenien miljoonien ihmisten kuoleman sekä monien kulttuuriarvojen tuhoutumisen. Mongolit vertaavat Tšingis-kaania usein Aleksanteri Suureen lisäten: ”Voiko luku- ja kirjoitustaidottomalta paimentolaiselta edellyttää samaa kuin Stalinilta ja Hitleriltä?”

Luonnonsuojelualueella konkretisoitui eräs nykypäivän ongelma. Mongoliopas kertoi, että näkemämme Ulaanbaatarin lähistöllä virtaava joki oli pahoin saastunut kaivostoiminnan takia – tästähän meillä on Suomessakin kokemusta. Tšingis-kaanin aikaisessa mongolien omassa lainsäädännössä virtaavaan veteen virtsaaminen oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla, mitä perusteltiin vedessä asustavan jumaluuden loukkaamisella. On kuitenkin ajateltu, että taustalla olivat myös ekologiset näkökohdat. Puhdas vesi oli ja on paimentolaisille elintärkeätä. Onneksi mongolit arvostavat luontoaan ja maassa toimii jopa vihreä puolue. Presidentti Elbegdordž on myös todennut haastatteluissaan, etteivät ulkomaiset kaivosyhtiöt saa hyödyntää Mongoliaa kuten Shell Nigeriaa. Toivotaan parasta.

– Historiallisessa Aikakauskirjassa 4/2016 on Juha Janhusen ja Antti Ruotsalan kirjoitus “Mongolia: maa historian ja nykyisyyden välissä”, jossa tarkastellaan sekä kongressia että nyky-Mongolian suhdetta perinteiseen kulttuuriinsa ja historiaansa.