Kategoriat
Kirjoitukset

Simppu sentään!

Kalastus on vanhin ihmisen edelleen harjoittama taloudellisesti merkittävä elinkeino, vaikka ylikalastus onkin köyhdyttänyt lukuisia kalakantoja kaikkialla maailmassa. Samaan aikaan suomalaisten kalankulutus on muuttunut kotimaisista kaloista ulkomaisiksi, pääosin kasvatetuiksi, kaloiksi. Miten suomalaiset ovat suhtautuneet runsaaseen ”vedenviljaansa”?

Viime aikoina kasvanut kiinnostus lähiruokaan vaikuttaa varsin kaukaiselta, kun tarkastelee tavallisen pääkaupunkiseudun ruokakaupan (Prisma tai K-market) tuoretiskiä. Kasvatettuja kaloja, erityisesti lohta ja kirjolohta, on saatavilla, mutta haukea, kuhaa, lahnaa, särkeä ja säynettä harvemmin. Välillä jopa silakkakin loistaa – sanallisen leikki sallittakoon – poissaolollaan. Monien luonnonkalojen kuten muikun saatavuuteen vaikuttaa luonnollisesti kelirikkokausi niin loppusyksystä kuin alkukeväästä. Olennainen kysymys on silti, miten rikasta kalastoamme on arvostettu?

Kysymys ei ole uusi. Sitä pohti vuonna 1969 Anna-Maija Tanttu kirjoituksessaan ”Muikut maailmankartalle – miksi halveksia supisuomalaisia herkkujamme” (Suomen Kuvalehti 1969: 50, 38–39). Tanttu kirjoitti: ”siinä missä suomalainen syö lomalla avotulella paistettuja sardiineja, kotimaassaan hän ei vastaavasti paista tai grillaa kuoreita, muikkuja, salakoita tai silakoita tai muistele gastronomista kokemustaan vastaavalla lämmöllä.” Kirjoituksessaan Tanttu kehui estoitta muikun soveltuvuutta vaativampaankin makuun. Pohdittaessa sitä, mitä roskakala on tarkoittanut, Tantun kirjoitus tarjoaa yksittäisen, mutta sitäkin merkityksellisemmän huomion, joka on syytä kirjoittaa kokonaisuudessaan:
”Entä simppu, ruma, mutta mainio soppasintti, kalasopan paras aines? Ranskalainen viskaisi sen bouillabaisse-pataan ilomielin, mutta suomalainen tuskin tuntee simpun saati sitten sen sinivihreän mädin arvon. Tosin simppua tulee harvoin halleihinkaan, kalastajat heittävät kiusallisen verkonrepijän mielellään takaisin mereen.”

Vaikka Tantun yksinkertaisti ja kärjisti asioita, kuten ajatuksia herättävän tekstin tuleekin, voi siitä tehdä kolme huomiota. Ensimmäisenä on lajien arvottaminen, joka tapahtuu kuvitteellisesti. Suomalainen ei vaikuta arvostavan kaikkia luonnonkaloja tai vaikuta olevan tietoinen niiden mausta toisin kuin ranskalainen. Toisena huomiona on se, että simppua ei laajalti tunneta eikä sitä erikseen pyydetä. Kyse on Cottidae-heimon pohjakalasta, johon kuuluvat meressä elävät isosimppu, piikkisimppu, härkäsimppu ja kivisimppu, sekä sisävesissä elävät härkäsimppu, kivisimppu ja kirjoeväsimppu. Lähtökohtaisesti niitä on saatu pyydyksistä, jotka on asetettu pyytämään muita tunnetumpia ja siksi halutumpia lajeja. Kolmas huomio onkin se, että simpun tarjonta onkin ollut vähäistä, kenties olematonta, koska sitä ei ole osattu vaatia. Kuitenkin Tantun kirjoitus osoitti sen, että simppuja voisi käyttää maukkaana ravintona.

Simppua on ollut silti tarjolla ja sen arvostusta on pyritty lisäämäänkin. Vuonna 1928 Marja Helaakoski tarkasteli kirjoituksessaan ”Kalojen ravintoarvo ja hinta” kalatarjontaa Helsingin kauppatorilla. (Kotiliesi 1928: 10, 339-340). Torilla myytävinä oli muiden muassa taimenta, säynävää, kuoretta ja simppuja. Helaakoski valisti lukijoitaan pienempien kalojen ravinteikkuudesta etenkin suhteessa niiden hintaan. Halvimpia ovat simppu, kuore ja silakka. Toki Helaakoski myönsi, että pienistä kaloista juuri simpusta tuli eniten perkuujätettä. Helaakoski totesi kirjoituksensa lopuksi, että hän ei ole ”tahtonut pienentää kalaruoan arvoa ruokataloudessa ruoan maukkaisuutta ja vaihtelevaisuutta lisäämässä”. Sen sijaan hän on ”tuonut esille kylmän totuuden useiden kalalaatujen ravintoarvosta verrattuna niiden hintaan.”

Nämä kirjoitukset herättävät enemmän kysymyksiä kuin ne antavat vastauksia. Mitä kaloja suomalaiset ovat halunneet syödä ja mitä saaneet syödäkseen? Minkälainen on ollut eri kalojen asema kotiruokana ja vastaavasti ravintolaruokana? Ovatko suomalaiset syöneet ravintoloissa niin sanotusti jalompia kaloja? Vastaavasti voi kysyä, onko kala ollut niin tavanomainen elintarvike, kuten se vaikuttaisi rivienvälit lukien olleen, että sitä ei ole haluttu syödä ravintolassa? Samaten voi pohtia sitä, kuvastivatko kirjoitukset yhteiskunnallista muutosta niin 1920-luvulla kuin 1960-luvulla? Kummassakin voi lukea suomalaisten vaurastuneen. Helaakosken kirjoituksessa kulutetaan kalliimpia kaloja, Tantun tekstissä matkataan jo ulkomaanlomille. Kirjoitukset osoittavat hyvinkin yksinkertaisen ja samalla arkisen asian kuten ruoan tarjoavan tuoreen näkökulman suomalaisen yhteiskunnan historiaan.

Tällä kertaa kirjoitus jäi suutariksi suutaritta. Pyrin seuraavassa kirjoituksessa ruotimaan tarkemmin suutarin merkitystä ruokakalana.