Kategoriat
Kirjoitukset

Trash Fish in Finnish History – some preliminary points

Fishing is the most ancient way for gathering food that remains important globally as Brian Fagan has argued (Fishing – How the Sea Fed Civilization. New Haven & London: Yale University Press 2018). Yet historians have focused mostly on how it was transformed into an industrial activity and how the stocks of the most valuable species like salmon, herring, cod and tuna – the ’fabulous four’ – have depleted paying less attention to the abundant albeit economically less important species. There are some 20,000 species, of which less than 50 are commercially valuable suggesting the potential of the ‘less profitable fish’. However, in most historical studies, fish has been taken for granted without considering their classification into valuable species and trash fish not to mention changes in their consumption. My research focuses on the perceptions of different species of fish in a modernising Nordic country – Finland.

To begin with, fish has been (and remains) inseparable part of Finnish culture. During the 20th century, for instance, the annual catch grew from some 14 million kilos to 156 million kilos with the annual consumption of fish increasing too. Compared to the UK, where fish and chips became celebrated part of the working-class diet by the early 1910s, there has been nothing similar in Finland due to five dominant characteristics of fishing: seasonality, regionalism, unselective consumption, compulsory curing and the role of subsistence fishing.

Seasonality was the most important of these. Ice covered the sea and the lakes from late November until later April in Southern Finland, whereas in Northern Lapland lakes could have ice occasionally in June. Unsurprisingly, fishing concentrated on the spawning seasons in spring and in early autumn. The seasonality of Finnish fishing conforms to Paul Freedman’s claim that ‘food reflects the environment of a society, but is not completely determined by it’ (‘Introduction – a new history of cuisine’, in P. Freedman (ed.), Food – The History of Taste. Berkeley & Los Angeles, CA., 2007).

The second characteristic was regionalism. While salmon (Salmo salar), trout (Salmo trutta) and whitefish (Coregonus lavaretus) were the most valued species, they were abundant in few locations only, most notably in their spawning rivers like Kymi, Kokemäki, Oulu, Ii and Kemi. Most Finns did not live however close to these rivers relying on locally abundant species like pike (Esox Lucius), bream (Abramis brama), ide (Leuciscus idus) and roach (Rutilus rutilus). In contrast to the popular perception that salmon in particular was eaten constantly, evidence suggest that until the early 20th century almost everything caught when fishing was consumed. For instance, first cookbooks written in Finnish in the 1890s had recipes for the less-valued species like roach, rudd (Scardinius erythrophthalmus), perch (Perca fluviatilis) and bleak (Alburnus alburnus) instead of expensive, regional and seasonal salmon and whitefish. The third characteristic was hence the unselective consumption of fish.

The fourth characteristic was the almost compulsory curing of fish. Given the seasonality of fishing, fresh fish remained a seasonal luxury. For the winter period, fish had to be cured either by fermenting and drying or by salting. Different species of fish were cured by using different methods. According to oral histories collected from Keuruu region in Central Finland, more fat-rich species like roach and perch were fermented, whereas drier species like pike and burbot (Lota Lota) were dried. The first notable change in Finnish food culture was gradual transition from fermentation to salting that began during the 17th century, when the price of salt sank. Yet it was not until the second half of the 19th century when salting finally overtook fermentation. In fact, fermenting as a method for curing fish was not mentioned in any Finnish cookbook published after the 1890s. Drying however survived in the cookbooks until the early 1950s despite growing preference for fresh fish, whereas salting discontinued only in the 1960s marking one of the greatest changes in the Finnish diet.

Finland was one of the last European countries, where subsistence fishing remained more important than commercial fishing. The latter concentrated on the major spawning rivers and near the largest towns like Turku (Åbo), Stockholm, Viipuri (Viborg), Helsinki (Helsingfors) and St. Petersburg (since 1721). The importance of subsistence fishing was one of the reason to modernise fishing in Finland through a new scientific discourse, which was born in dire circumstances. Finnish society had experienced a famine in 1866–1868, when at least some 150,000 people perished. The famine initiated the modernisation of agriculture in addition to which it accelerated the discussion how to modernise fishing. One of the ideas was to transform subsistence fishing into commercial and industrial fishing with modern equipment and processing facilities. In addition, all fish species ought to be classified according to their commercial value only. How this concept evolved and who took part in the process, and how did the classification affect the value of various species of fish in addition to their consumption are the key questions of my research that is in progress.

Kategoriat
Kirjoitukset

Perinteen paluu?

Perinneruoat ovat muodostuneet merkittäväksi osaksi suomalaista ruokakulttuuria. Nykyään lähes jokaisesta keittokirjasta löytyy luku, johon kirjoittajat ovat taltioineet tärkeiksi arvostamiensa perinteisten ruokien ohjeita. Kuitenkin suullisen perinnetietouden muuttuessa kirjalliseksi ohjeeksi perinteen moninaisuus näyttää yksipuolistuvan. Yhtenä esimerkkinä tästä toimii ’perinteinen’ kalakukko, jonka taitanemme tuntea muikko- tai ahvenkukkona.

Kalakukon kulttuurihistoriaa voi tarkastella vaikkapa keittokirjoista. Vuonna 1902 julkaistussa Kansan emännän keittokirja – sovitettu käytettäväksi myöskin yksinkertaisissa ruoanlaittokursseissa kansan naisille Alma Forstén ohjeisti lukijoita, että kalakukkoon saattoi käyttää joko madetta, haukea, ahventa, kuoretta ”tai mitä kalaa tahansa”. Forsténin ohje heijasti ikivanhaa perinnettä kypsentää ruotoiset (pikku)kalat lajista sen tarkemmin välittämättä ruiskuoressa syötävän pehmeiksi. Sitä vastoin muutamaa vuotta myöhemmin julkaistussa Edit Reinilän, Sofie Caloniuksen ja Valma Krankin toimittamassa Kotiruoka – keittokirja kotia ja koulua varten kalakukkoon sopiviksi kaloiksi mainittiin vain made, muikku tai ahven. Muita kalalajeja ei mainita eli kalakukon ohjeeksi jäi niin sanotusti parempien kalojen versio. Kahden varhaisen kirjallisen jäljen vertaaminen osoittaa yhtäältä perinteen tallentamisen yksipuolistavan sitä. Toisaalta pitää muistaa kaupallistuvan kalatalouden vaikutus reseptien laatimiseen sekä etenkin kaupungeissa myytävinä olleiden kalalajien saatavuus.

Kalakukon perimmäinen hyöty ruotoisten pikkukalojen pehmentäjänä näkyi Emäntä-lehden, joka oli Martta-liiton jäsenlehti, vuoden 1929 ensimmäisessä numerossa julkaistussa Ahti Rytkösen kirjoituksessa Piirteitä pielaveteläisestä ja maaninkalaisesta kansanomaisesta kalojen käytöstä. Kaikki saaliina saadut kalat otettiin talteen ja jaettiin tuoreisiin, säilöttäviin eli suolattaviin tai kuivattaviin. Rytkönen kirjoitti, että ”Savon eläinkunnan kruunu” oli kalakukko, joka mieluiten valmistettiin muikusta tai kuoreesta. Silti ”kalakukkoon kelpaavat kaikki kalat, joita ruokataloudessa käytetään… erikoisesti kuulee puhuttavan matikka-, muikku-, kiiski- ja ruutanakukoista.” Osin ero selittyi kansankerrosten varallisuudella: köyhien ruokana olivat niin sanotut vähäarvoisiset kalat kuten särjet, salakat ja pasurit. Silti kalakukon saattoi valmistaa välittämättä kalalajeista, niiden koosta tai ruotoisuudesta.

Suomen Kuvalehden vaati kirjoituksessaan Kukkoa koko kansalle (SK 1934: 13, 1123), koska savolaisen kalakukon maailmanvalloitus oli edennyt jo Hämeeseen. Kirjoitus kuvasi aikansa kalatalouden ongelmaa, joka kuulostaa hyvin ajankohtaiselta: ”Tuotetaan ulkoa ja ostetaan kalliita sardiineja. Eikä puolet Suomen kansasta tiedä, että yhtä hyvää ellei hienompaa herkkua voi muun leipomisen ohella melkoisen yksinkertaisesti valmistaa jopa hyljeksityistä pikkupoikien nippukaloista.” Kirjoitus pohti omavaraisuuden, kaupallisuuden ja kalliin ulkomaisen kalan suosiota ruokana suuren laman vielä vaikuttaessa suomalaisiin talouksiin. Vaikka sotien väliset vuosikymmenet kuvataan usein omavaraisuuden ja kasvavan varallisuuden aikana, oli jo tuolloin kysynnän ja tarjonnan välinen ongelma selvästi havaittavissa: vaurastuva väestö halusi ”parempaa” kalaa. Vasta 1950-luvun lopulla huokea pakastetuontikala alkoi vaikuttaa kotimaisen kalan kulutukseen.

Huolimatta keittokirjojen määrän huomattavasta kasvusta ja moninaistumisesta on niissä käytettyjen kalalajien määrä pysynyt lähes samana. Kotiruoka-kirjoissa kalakukon ohje säilyi lähes muuttomattomana. Vuoden 1960 Ragni Tennbergin ja Rauni Rautiaisen toimittamassa 23. painoksessa kalakukko oli 178. ohje, joka valmistettiin edelleen joko mateesta, muikuista tai ahvenista. Nimellisesti perinneruoka kalakukosta sukeutui vasta vuonna 1992 julkaistussa kirjan 48. painoksessa. Tavallaan perinneruoan asema on sementoinut kukkoon kelvollisiksi kalalajeiksi ahvenen ja muikun. Virkistävä poikkeus ja eräänlainen paluu ikiaikaiseen moninaisuuteen löytyy kuitekin vuonna 2009 julkaistusta Jaana Vetikon, Kari Nybergin ja Veikko Rinteen kirjoittamasta Kesämökin kalaherkut – ahvennapsikkaista rosvolahnaan. Siinä oli ohje kalakukolle, johon saattoi käyttää niin sanotusti ’sinttejä’ kuten särkeä, kiiskeä, sulkavaa, salakkaa, kuoreita tai vaikkapa ahvenia.

Jos pyrimme vakavissamme vähentämään lihaa ruokavaliosta, ja jos emme ensisijaisesti halua mutustaa matoja tai syödä sirkkoja, voimme hyödyntää paremmin kotimaisia kalalajeja – niitä aiemmin roskakaloiksi kutsuttuja. Ratkaisuna voi hyvin olla ikivanhan perinteen hyödyntäminen: erikalojen hauduttaminen taikinakuoressa pehmeiksi omaan makuun maustettuina.

Kategoriat
Kirjoitukset

Tutkimuksen alku

Harvoin on lahja tarjonnut yhtä vähän iloa kuin Maija Silvennoisen Suomalainen kalakeittokirja (2013), jonka sain kollegoiltani karonkassa. Aluksi kirja vaikutti mielekkäältä: kuvitus oli laadukas ja teksti taiten laadittu. Silti tarkempi tutustuminen turhautti: reseptit olivat sopivat enemmän fine dining ruoanlaittoon ja vaativat enemmän aikaa sekä vaivaa kuin olin valmis ruoanlaittoon varaamaan. Sitä paitsi kala piti tarjota useimmiten fileinä, mistä en edelleenkään pidä. Kenties kollegani olettivat tai toivoivat minusta enemmän? Muutaman vuoden kirja keräsi hyllyssä pölyä, vaikka otin muutamista ohjeista vaikutteita.

Istuessani elokuussa 2019 European Society for Environmental Historyn konferenssissa Tallinnassa kuunnellen ympäristöhistorian tutkijoiden esitelmiä muiden kuin nisäkkäiden tutkimisesta ympäristöhistoriassa ryhdyin muistelemaan vanhaa ideaani tutkia kalastamisen historiaa Suomessa. Samalla muistelin lahjaksi saamaani keittokirjaa. Keksin sen ohjeista – tai oikeastaan ohjeiden puutteista – tutkimukseni aiheeksi roskakalan kulttuurihistorian. Miksi kirjan kaloina olivat ahven, hauki, kuha, kuore, lahna, lohi, made, muikku, siika, silakka, särki, säynävä ja taimen? Miksi lajeista puuttuivat pikkukalat kuten kiiski ja särkikalat kuten sorva ja sulkava? Miksi lähes jokaisessa ohjeessa kala valmistettiin fileenä? Milloin raaka-ainetta tuhlaava fileointi alkoi Suomessa? Milloin kirjolohi vakiinnutti asemansa suomalaisten ruokakalana? Keksin kysymyksiä useampia kuin ennätin niitä kirjoittaa, mikä – tunnustetaan – häiritsi esitelmien kuuntelemista, mutta tuotti erittäin ansiokkaan tutkimussuunnitelman.

Tutkimuksen synty oli hidas prosessi – sen voi varsin tarkasti sanoa kestäneen viisi vuotta ja viisi kuukautta. Esimerkiksi jatkuvasti ja tehokkaasti uutta tuottavasta tutkijasta en tällä(kään) kerta käy. Tutkimusaiheen hahmottamiselle keskeistä oli ympäristöstä saatu älyllinen ärsyke – tieteellinen konferenssi, jossa sain jatkuvasti kuunnella uusia tutkimuksia ja yhdistää näitä uusimman tutkimuksen tiedonmurusia tietämykseeni. Konferenssiosallistumista ei enää pidetä minään ansiona tiederahoituksessa, mutta esimerkkini osoittaa niiden merkityksen tieteellisen tutkimuksen kehitykselle. Samoin niiden arvo verkostoitumisessa on jo pitkään tiedetty. Yllä mainitun konferenssin tuloksena kehittyi työryhmä seuraavaan ESEH-konferenssiin, joka siirtyi tältä kesältä vuoden 2022 heinäkuulle.

Olen onnistunut selvittämään jo muutamia niistä kysymyksistä, joita pohdin elokuussa 2019. Olen myös lukenut uudestaan Suomalaista kalakeittokirjaa, koska viimein osaan asettaa sen osaksi pitkää aina 1890-luvulta alkanutta keittokirjojen historiaa. Keittokirjoissa näkyvät pitkän vuosisadan muutokset: kaupallisesti kannattavan lajiston supistuminen, kalankäsittelyn parantuminen tuoreuden (ja laadun) takaamiseksi, kalan fileoiminen ruoanvalmistuksen samoin kuin ruokailun nopeuttamiseksi ja kansainvälisten vaikutteiden omaksuminen niin ruokalajeina kuin myös kalaruokien mausteina. Kenties olen viimein kypsynyt ymmärtämään lahjaksi saamani kirjan arvon samalla, kun olen oppinut soveltamaan sen ohjeita. Kuitenkin kirjan suurin arvo on ollut toimiminen alitajuisen virikkeenä ajatuksilleni, joista kehittyi tutkimus.

Kategoriat
Kirjoitukset

Pasuri – pahin kaikista?

Mikä on pahin roskakala? Oikeastaan kysymys on väärä. Merkittävästi mielekkäämpi muotoilu kuuluu: mitkä ominaisuudet tekevät tietystä kalalajista roskakalan? Tämäkin kysymys on ongelmallinen, koska se perustuu ajatukseen, että jotkin kaloista muodostavat luonnollisesti erillisen roskakalaluokkansa, mikä on luonnoton ajatus. Tärkein kysymys tarkastelee ihmisen osuutta ja tavoitteita siinä prosessissa, jonka tuloksena tietyt lajit on luokiteltu roskakaloiksi. Niinpä oikea kysymys kuuluu: miksi tietyt kalalajit on luokiteltu roskaksi? Miksi pasurista (Blicca Bjoerkna)tuli roskakala?

Suomessa haukea on perinteisesti pidetty yhtenä pahimmista, sillä tyydyttämättömässä ahneudessaan se syö kalastajalle arvokkaampien kalojen kuten taimenten ja siian poikasia. Vastaavasti madetta on pidetty itse ilkimyksenä, koska vielä 1900-luvun alussa sen arveltiin syövän muiden lajien mätiä. Siinä missä hauki koki armollisen arvonnousun myös jalompien virtojen varsilla etenkin, kun tutkimus osoitti hauen ravinnon koostuvan enimmäkseen muista kalalajeista ja sen toimivan eräänlaisen vesistöjen puhdistajana eli sairaiden tai loukkaantuneiden yksilöiden poistajana, mikä tehosti kalataloutta. Mädin syöminen oli kuitenkin jalomman kalaston ylläpitämisen ja tehokkaamman kalatalouden näkökulmasta anteeksiantamatonta. Made säästyi ”vainolta” siitä syystä, että senkin ahneus osoittautui liioitelluksi ja siitä syystä, että sen kutukalastus takasi niin ravinnon kuin herkuttelun muuten kalattomina kuukausina.

Sitä vastoin kiiski ja kolmipiikki lukeutuivat pahimpiin roskakaloihin. Vaikka kiiski oli ollut keisarillisen hovin herkkuja ja sen mäti yksi herkullisimmista, sen ominaisuudet jouduttivat sen luokittelua kehnompien kokkien huonoihin kirjoihin. Verrattuna esimerkiksi ahveneen kanssa kiiski oli limainen, ruotoinen ja keskimäärin pieni – maskuliinissa maailmanmäärittelyssä koko ratkaisi.

Samoista syistä pasuri joutui tehostetumpaa kalataloutta edistäneiden tuhoamislistalle yhtenä pahimmista roskakaloista. Pasuri kilpaili sitä isommaksi ja rasvaisemmaksi kasvavan lahnan kanssa ravinnosta. Pienemmän kokonsa lisäksi se määriteltiin ruotoisemmaksi, lihaltaan veteläksi ja vetiseksi. Jo vuonna 1882 julkaistussa Suomen selkärankaiset –kirjassa pasuri, joka tuolloin määriteltiin lahnan sukulaiseksi (Abramis Bjoerkna), luokiteltiin vähemmän arvokkaaksi. Tämän jälkeen pasuri on pysynyt arvottomana kalana ja sen määritelmät pahentuivat. Oscar Nordqvist kirjoitti Kalastustaloudellinen käsikirjassa vuonna 1902, että pasurin ”liha on höllää ja laihaa sekä sangen ruotoista, josta syystä sitä (pasuria) täytyy pitää rikkana kalojen joukossa ja mikäli mahdollista hävittää sekä korvata lahnalla”. Kirjassaan Nordqvsit määritti tärkeimpien ja yleisimpien kalojen arvon. Paljastavaa oli se, että merilohelle ei kirjattu arvoa määrittävää lause(ke)tta aivan kuin lohen arvo olisi ollut yleisesti tunnustettu kaikkia muita kaloja paremmaksi ja sen arvottaminen siten turhaksi. Vuonna 1934 professori Kaarlo Johannes Valle piti pasuria ruotoisena, kuiva- ja löyhälihaisena sekä pienikokoisena – sanalla sanoen vähäarvoisena. Profiililtaan korkeana pasuri oli petokaloilta kuten hauelta turvassa, joten ”se on järvien, varsinkin lahnavesien rikkaruohoa, joka on koetettava kalavedestä hävittää” (Suomen kalat 1934, 143). Pasurin asema (ja maine) oli siis paalutettu pahimman luokan roskakalaksi jo ennen toista maailmansotaa. Vielä vuoden 1984 julkaistun Suomen eläimet sarjan kolmannessa osassa Kalat pasuri luonnehdittiin ruokakalaksi kelpaamattomaksi, vaikka rehukalaksi se soveltuisi, jos vain joku sitä pyytäisi.

Siihen nähden, mitä pasurista on kirjoitettu, ja miten kalan asema ”puhtaana” roskakalana on säilynyt aina 1800-luvun lopulta tähän päivään saakka, voisiko pasuri viimein palata lautasillemme? Pasurin luontaisia ominaisuuksia kuten ruotoisuutta, makua ja kokoa merkittävämpinä tekijöinä lajin ”roskauttamiseen” ovat toiminut valikoiva kalastus. Se on ollut osa kalatalouden tehostumista, mikä tähtäsi kalastajien toimeentulo turvaamiseen: hintavampi saalis, parempi tulo. Samalla katse kohdistui kuluttajiin sekä kalaruokaohjeisiin. Luovuttaessa suolauksesta ja kuivaamisesta laji muuttui merkittäväksi. Se, mitä lajia valmistettiin, riippui alati enemmän julkaistuista (kirjallisista) valmistusohjeista. Pasuria ei ole julkaistujen reseptikirjojen tai Kotilieden sivuilla raaka-aineena käytetty. Silti ruoanlaittoteknologia on kehittynyt huomattavasti (jopa vallankumouksellisesti) keskivertosuomalaiskodin 1900-luvun alun ’teknisistä’ laitteista. Voisikohan seuraava kokkisota käyttää raaka-aineena näitä unohdettuja kalalajeja kuten pasuria? Molekyylikeittiön aikana voisi olettaa aikoinaan kehnoksi kehutun kalan muuttuvan mainettaan maukkaammaksi?

Kategoriat
Kirjoitukset

Reseptistä lähteeksi

Käsitteenä roskakala nivoutuu osaksi suomalaisen ruokakulttuurin historiaa. Suhdettamme kalaan – tarkemmin eri kalalajeihin – on määrittynyt näiden vaihteleva arvo ruokana. Erilaiset ruokaa käsittelevät tekstit, etenkin reseptit, tarjoavat siten herkullisen mahdollisuuden tarkastella suomalaisten suhdetta eri kaloihin eri aikoina. Keittokirjojen tarkastelu ei ole uutta enkä esitä keksineeni satumaista aarreaitta ruoan kulttuurihistoriasta. Esimerkiksi Maarit Knuutila on teoksessaan Kauha ja kynä – keittokirjojen kulttuurihistoriaa (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2010) avartanut keittokirjojen merkitystä ruokakulttuurin kirjallisina lähdeaineistoina. Kuten Knuutila kirjoittaa, paljastavat keittokirjat viiveellä ruokatottumuksissa tapahtuneet muutokset. Keittokirjoja lukiessaan tutkijan tuleekin pohtia, ennakoivatko kirjoissa julkaistut reseptit muutosta eli onko niillä pyritty vaikuttamaan kuluttajiin vai ovatko julkaistut reseptit kirjoitettu muutoksen jo tapahduttua, jolloin kuluttajat samoin kuin kirjoittajat kirjaavat tapahtuneen muutoksen.

Keittokirjat voi jakaa karkeasti kahteen ryhmään – suomennettuihin ja kotoperäisiin. Erot näkyvät selvästi juuri kalaruokaresepteistä. Suomennettujen keittokirjojen lajikirjo ei vastaa Suomen alueen vesistöjen lajistoa, vaan kuvastaa enemmän suolaisempien valtamerien kuten Pohjanmeren lajikirjoa. Esimerkiksi vuonna 1916 julkaistu 165 kalaruokalajia samoin kuin vuonna 1953 julkaistu Hyvää kotiruokaa ovat molemmat suomeksi käännettyjä. Kummankin kirjan kalaruokien raaka-aineina esiintyi Suomessa tuntemattomampia lajeja kuten makrilli, kolja ja karppi. Samalla kumpikin yllä mainittu keittokirja heijasti omaa aikaansa – ensin mainitusta löytyi resepti kapakalan valmistamiseen, kun taas jälkimmäisessä löytyi ohjeet niin valmiiksi pakastetun kalan valmistamiseen samoin kuin kalan pakastamiseen kotona. Samankaltainen kehitys – kotitalouksien modernisaatio kuten ensin kaasu-, sitten sähkölieden ja -uunin ja lopulta pakastimen yleistyminen etenkin kaupunkiasunnoissa – välittyy kotimaisissakin keittokirjoissa, joita käytän pääsääntöisesti tutkimukseni lähdeaineistona, mutta viiveellä.

Samoin eri keittokirjoja lukiessa on syytä tarkastella sekä sitä, miksi ne on kirjoitettu, että sitä, kenelle ne on tarkoitettu. Maarit Knuuttila on kirjoittanut tutkimuksessaan Kansanomaisen keittämisen taito(2006) keittokirjan tekijöiden ja heidän tavoitteiden olevan tutkimuksellisesti merkittäviä. Kuvastivatko julkaistut kirjat ”kansanruokaa” vaiko vain ylempien kuten keskiluokkien edustajien näkemyksiä itselleen tai vastaavasti kansalle sopivista ruoista? Osa keittokirjoista on helppo luokittaa. Esimerkiksi Hanna-Helena Kunnaksen vuonna 1914 kirjoittama Äideille ja tyttärille – 222 valittua kasvi-, kala-, liha-, jälkiruoka- ja leivosohjetta oli selkeästi vauraampien perheiden keittokirja. Siinä mainitut kalaruoat valmistetaan pääosin tuoreista ostokaloista. Sen sijaan Aino Artukan kirjoittama ja Suomen Kalastusyhdistyksen julkaisema Yksinkertaisia kalaruokia (1918) heijasti tarvetta lisätä kotimaisen kalan, etenkin huokeiden vähäarvoisten kalalajien kulutusta poikkeusoloissa erityisesti työväestölle. Yhtenä kirjan reseptinä oli ”Muhennus kalojen sisälmyksistä”, johon käytetään kalasta maksa ja mähnä (eli mäti*) tai maiti keitettyinä ja muhennettuina maito-suuruskastikkeessa.

Keittokirjat toimivat siten heijastumina niin kirjoitusajastaan kuin kirjoitusmaastaan, mitkä tekijät pitää huomioida niiden sisältöä peratessa. Samalla niitä peratessa paljastuu muutoksia niin kalojen valmistustavoissa kuin myös ruoaksi valmistettavien kalojen kirjossa. En siis jätä näin makoisaa aihetta vain tähän. Seuraavassa blogissa pohdin sitä, miten kalalajeja on kuvattu eri keittokirjoissa.

Tarkempi ja kiintoisa selvitys mähnä-sanasta löytyy Kielikello-lehdestä

Kategoriat
Kirjoitukset

Muutama sana suutarista

Yhtenä lämpenevästä ilmastosta hyötyvä kalalaji Itämeressä on suutari (Tinca tinca), joka on etenkin Suomen eteläisellä rannikolla runsastunut (Suutaria pöytään. Suomen Kuvalehti 6/2020, 13). Kalana suutari ei taida herättää suurempia tunteita, koska harva sen tunnistaa ja harva on sitä syönyt. Miten se liittyy roskakaloihin? Vastaus on se, että jo sata vuotta sitten suutaria pidettiin yhtenä sopivimmista istutuslajeista Suomeen parantamaan vesistöjen tuottoa. Kalaistuksia keisarillisen senaatin maksamisen istutuspalkkioiden perusteella tutkinut Gunnar Gottberg ei mainitse yhtään suutarin istutusta vuosien 1840–1918 välisiltä vuosilta. Tosin on suutariakin mitä todennäköisimmin istutettu, mutta näitä istutuksia ei ole kirjattu välttämättä (Kalanistutuksia Suomessa. Kalantarkastajan julkaisuja n:o 8. Helsinki 1918).

Syksyllä 1911 samainen herra Gunnar Gottberg teki opintomatkan Preussiin keisarillisen senaatin myöntämällä apurahalla tutustuakseen järkiperäiseen kalatalouteen tavoitteenaan Suomen alueen vesistöjen tuoton kehittäminen. Matkastaan Gottberg julkaisi raportin vuonna 1913, jossa hän piti istutettaviksi soveliaina kalalajeina Suomeen ankeriasta, kuhaa, lahnaa ja suutaria, vaikka viimeksi mainittu sopi istutettavaksi vain eteläisessä Suomessa (Kalastustutkimuksia Skandinaaviassa, Saksassa ja Itämeren maakunnissa. Kalastuksentarkastan julkaisuja 6. Helsinki 1913). Pohdinnat suutarikannan lisäämiseksi jatkuivat vielä 1950-luvulla. Vuonna 1958 julkaistu Järvikalastuskomitean vuoden 1953 mietinnön täydennysosassa nimetään Suomen yleisimmiksi talouskaloiksi hauki, kuha, säyne sekä suurikokoiset lahnat ja siikarodut. Pohjois-Suomen lohijokien sulkeuduttua sähköntuotantoon uusien kalakantojen kotiuttamistoimintaa pidettiin lähes elintärkeänä. Sitä ilmentää tavoite saada valtakunnallinen kotouttaminen tehtyä jo muutamassa vuodessa koko maassa. Tärkeimpien istutettavien lajien lista on hyvin tuttu lähes neljänkymmenen vuoden takaa: tärkeimpinä olivat kuha, lahna, siika, taimen ja muikku, ja suutari. Epäilemättä suutarin samoin kuin kuhan etuna on sen sopeutuminen rehevöityviin, sameisiin vesiin.

Suutari ei ollut Suomessa suuressa arvossa, kuten E Hellevaara suomentamassaan ja Suomen oloihin sovittamassaan 1915 julkaistussa kirjasessa Kalastuksen hoito – opas käytännölliseen kalatalouteen (alun perin kirjoittanut Oscar Nordqvist) Suomen kalastusyhdistys: Helsinki). Suurimpana syynä suutarin vähäiseen arvostukseen mainitaan sen ”vahva mudan maku” (63), mihin vihjeenä annettiin kalan pitämän sumpussa puhtaassa vedessä parin viikon ajan. Silti sopi suutari istutettavaksi suloisen Suomemme vesiin. Toisaalta vuonna 1916 suomeksi julkaistu kirja 165 kalaruokalajia (Porvoo: WSOY) on helppo tunnistaa käännökseksi sen reseptien runsaasta lajikirjosta, joka eroaa suomalaisten keittokirjojen tarjonnasta. Esimerkiksi keitettyjen kalojen listalla kärkikolmikko koostui turskasta (5 reseptiä), hauesta, (piikki)kampelasta ja suutarista (4 kustakin) sekä ahvenesta ja kuhasta (3 kummastakin) ennen muita kaloja kuten karppia, madetta ja ruutanaa. Suomalaisista keittokirjoista sai sitä vastoin hakea ohjetta suutarin valmistamiseen ruutanasta puhumattakaan. Esimerkiksi vuonna 1908 julkaistussa Kotiruoka – keittokirja kotia ja koulua varten (Edit Reinilä, Sofie Calonius & Valma Krank. Helsinki: Otava) ei mainita suutaria sanallakaan. Se ei ole suuri yllätys. Suutari elää yksin eteläisessä Suomessa, kun taas Kotiruoka-keittokirjan tavoitteena oli parantaa suomalaisten vaatimatonta keittotaitoa suurruhtinaskunnan joka kolkassa.

Idea suutarin laajamittaisesta istuttamisesta jäi – sanottakoon se lopultakin – suutariksi. Yksittäisen lajin tarkastelu osoittaa kuitenkin, mitä kaikkea arkisista keittokirjoista voi uusia kysymyksiä pohtimalla löytää. Seuraavassa kirjoituksessa pohdinkin perusteellisemmin reseptikirjojen tarjontaa historiantutkimukselle.

Kategoriat
Kirjoitukset

Simppu sentään!

Kalastus on vanhin ihmisen edelleen harjoittama taloudellisesti merkittävä elinkeino, vaikka ylikalastus onkin köyhdyttänyt lukuisia kalakantoja kaikkialla maailmassa. Samaan aikaan suomalaisten kalankulutus on muuttunut kotimaisista kaloista ulkomaisiksi, pääosin kasvatetuiksi, kaloiksi. Miten suomalaiset ovat suhtautuneet runsaaseen ”vedenviljaansa”?

Viime aikoina kasvanut kiinnostus lähiruokaan vaikuttaa varsin kaukaiselta, kun tarkastelee tavallisen pääkaupunkiseudun ruokakaupan (Prisma tai K-market) tuoretiskiä. Kasvatettuja kaloja, erityisesti lohta ja kirjolohta, on saatavilla, mutta haukea, kuhaa, lahnaa, särkeä ja säynettä harvemmin. Välillä jopa silakkakin loistaa – sanallisen leikki sallittakoon – poissaolollaan. Monien luonnonkalojen kuten muikun saatavuuteen vaikuttaa luonnollisesti kelirikkokausi niin loppusyksystä kuin alkukeväästä. Olennainen kysymys on silti, miten rikasta kalastoamme on arvostettu?

Kysymys ei ole uusi. Sitä pohti vuonna 1969 Anna-Maija Tanttu kirjoituksessaan ”Muikut maailmankartalle – miksi halveksia supisuomalaisia herkkujamme” (Suomen Kuvalehti 1969: 50, 38–39). Tanttu kirjoitti: ”siinä missä suomalainen syö lomalla avotulella paistettuja sardiineja, kotimaassaan hän ei vastaavasti paista tai grillaa kuoreita, muikkuja, salakoita tai silakoita tai muistele gastronomista kokemustaan vastaavalla lämmöllä.” Kirjoituksessaan Tanttu kehui estoitta muikun soveltuvuutta vaativampaankin makuun. Pohdittaessa sitä, mitä roskakala on tarkoittanut, Tantun kirjoitus tarjoaa yksittäisen, mutta sitäkin merkityksellisemmän huomion, joka on syytä kirjoittaa kokonaisuudessaan:
”Entä simppu, ruma, mutta mainio soppasintti, kalasopan paras aines? Ranskalainen viskaisi sen bouillabaisse-pataan ilomielin, mutta suomalainen tuskin tuntee simpun saati sitten sen sinivihreän mädin arvon. Tosin simppua tulee harvoin halleihinkaan, kalastajat heittävät kiusallisen verkonrepijän mielellään takaisin mereen.”

Vaikka Tantun yksinkertaisti ja kärjisti asioita, kuten ajatuksia herättävän tekstin tuleekin, voi siitä tehdä kolme huomiota. Ensimmäisenä on lajien arvottaminen, joka tapahtuu kuvitteellisesti. Suomalainen ei vaikuta arvostavan kaikkia luonnonkaloja tai vaikuta olevan tietoinen niiden mausta toisin kuin ranskalainen. Toisena huomiona on se, että simppua ei laajalti tunneta eikä sitä erikseen pyydetä. Kyse on Cottidae-heimon pohjakalasta, johon kuuluvat meressä elävät isosimppu, piikkisimppu, härkäsimppu ja kivisimppu, sekä sisävesissä elävät härkäsimppu, kivisimppu ja kirjoeväsimppu. Lähtökohtaisesti niitä on saatu pyydyksistä, jotka on asetettu pyytämään muita tunnetumpia ja siksi halutumpia lajeja. Kolmas huomio onkin se, että simpun tarjonta onkin ollut vähäistä, kenties olematonta, koska sitä ei ole osattu vaatia. Kuitenkin Tantun kirjoitus osoitti sen, että simppuja voisi käyttää maukkaana ravintona.

Simppua on ollut silti tarjolla ja sen arvostusta on pyritty lisäämäänkin. Vuonna 1928 Marja Helaakoski tarkasteli kirjoituksessaan ”Kalojen ravintoarvo ja hinta” kalatarjontaa Helsingin kauppatorilla. (Kotiliesi 1928: 10, 339-340). Torilla myytävinä oli muiden muassa taimenta, säynävää, kuoretta ja simppuja. Helaakoski valisti lukijoitaan pienempien kalojen ravinteikkuudesta etenkin suhteessa niiden hintaan. Halvimpia ovat simppu, kuore ja silakka. Toki Helaakoski myönsi, että pienistä kaloista juuri simpusta tuli eniten perkuujätettä. Helaakoski totesi kirjoituksensa lopuksi, että hän ei ole ”tahtonut pienentää kalaruoan arvoa ruokataloudessa ruoan maukkaisuutta ja vaihtelevaisuutta lisäämässä”. Sen sijaan hän on ”tuonut esille kylmän totuuden useiden kalalaatujen ravintoarvosta verrattuna niiden hintaan.”

Nämä kirjoitukset herättävät enemmän kysymyksiä kuin ne antavat vastauksia. Mitä kaloja suomalaiset ovat halunneet syödä ja mitä saaneet syödäkseen? Minkälainen on ollut eri kalojen asema kotiruokana ja vastaavasti ravintolaruokana? Ovatko suomalaiset syöneet ravintoloissa niin sanotusti jalompia kaloja? Vastaavasti voi kysyä, onko kala ollut niin tavanomainen elintarvike, kuten se vaikuttaisi rivienvälit lukien olleen, että sitä ei ole haluttu syödä ravintolassa? Samaten voi pohtia sitä, kuvastivatko kirjoitukset yhteiskunnallista muutosta niin 1920-luvulla kuin 1960-luvulla? Kummassakin voi lukea suomalaisten vaurastuneen. Helaakosken kirjoituksessa kulutetaan kalliimpia kaloja, Tantun tekstissä matkataan jo ulkomaanlomille. Kirjoitukset osoittavat hyvinkin yksinkertaisen ja samalla arkisen asian kuten ruoan tarjoavan tuoreen näkökulman suomalaisen yhteiskunnan historiaan.

Tällä kertaa kirjoitus jäi suutariksi suutaritta. Pyrin seuraavassa kirjoituksessa ruotimaan tarkemmin suutarin merkitystä ruokakalana.

Kategoriat
Kirjoitukset

Roskakalako?

Roskakala on käsite, joka herättää kiivaita tunteita, kuten sen on ollut alun perin tarkoituksin. Tutkimalla, miksi osaa Suomen kalastosta on pidetty hyödyttömänä ja arvottomana, toisin sanoen roskana, eikä ruokana, pyrin avartamaan suomalaisen yhteiskunnan suurten valtiollisten tapahtumien varjoon jäänyttä arkista, vaikkakin elintärkeää, ilmiötä eli kalaruoan historiaa. Tunnustan blogini samoin kuin tutkimukseni otsikon pyrkivän herättämään kiinnostusta – ennen kaikkea ajatuksia, jotka mahdollistavat uudet näkökulmat. Vaikka aloitin tutkimukseni jo helmikuussa 2020, ensimmäisten tekstien kirjoittamisessa minua on vaivannut yhtäältä valkoisen arkin kammo, toisaalta halu tutustua eri aineistoihin voidakseni kirjoittaa jotain lukemisen arvoista. Tässä blogissa julkaisen vähintään kahdesti kuussa kirjoituksen tutkimuksestani, sen etenemisestä ja havainnoistani. Tällä kertaa päädyin esittelemään tutkimukseni merkitystä – toivottavasti koukuttavasti.

Aiheena roskakala on ristiriitojen kyllästämä ja edellyttää perusteellista perkaamista. Kirjassa Suomen kalat (Nemo 2016) todetaan Suomen 71 vakituisesta kalalajista 20 kuuluvan nykyään ”aliarvostettuihin” lajeihin. Toisin sanoen yli neljännes Suomen kaloista lukeutuu roskakaloihin. Vaikka nimike onkin vaihtunut, kyse on samasta ilmiöstä – arvottomuudesta ja hyödyttömyydestä ihmisten eli meidän suomalaisten ravintona. Tutkimuksessani keskitynkin siihen, miten ja mistä syystä eri kalalajeja on käytetty tai oltu käyttämättä ruokana suomalaisessa yhteiskunnassa. Samalla pyrin selvittämään, miten suomalaiset ovat suhtautuneen eri kaloihin – mitä kaloja suomalaiset ovat arvostaneet ja mitä vastaavasti vieroksuneet ja miten nämä näkemykset ovat vaihdelleet? Keskitynkin ruotimaan yhtäältä arvostettujen ruokakalojen, toisaalta myös niin sanottujen roskakalojen kulttuurihistoriaa. Tarkemmin sanoen tarkastelen kotoperäisten kalakantojen jatkuvaa jakamista arvokkaiksi – yhtä aikaa sekä suojeltaviksi että taloudellisesti samoin kuin maultaan arvostetuimmiksi ruokakaloiksi – ja roskakaloiksi eli niin ihmisravintona vähän käytetyiksi samoin kuin kalataloudellisesti aikoinaan haitallisiksi määritellyiksi lajeiksi.

Kuitenkaan käsitteenä roskakala ei ole uusi 2000-luvun tuote, vaan huomattavasti vanhempaa perua. Tähän mennessä ensimmäinen maininta löytyy jo vuodelta 1902 Perä-Pohjola sanomalehdestä. Kiintoisaksi maininnan tekee sen ajankohta. Teksti on kirjoitettu vain kolme vuosikymmentä viimeisten suurten nälkävuosien (1868–1870) jälkeen. Miksi osa kalastosta määriteltiin jo tuolloin arvottomaksi? Roskakalassa kyse vaikuttaa olevan suomalaisen yhteiskunnan modernisaatiosta (teollistumisesta, sähköistymisestä, kaupungistumisesta, vaurastumisesta – muutamia mainitakseni), jotka vaikuttivat kalan kulutukseen samoin kuin myös ruokakulttuuriin, vaikkakin hitaasti. Kyse vaikuttaa olevan myös alueellisesta suhtautumisesta. Pohjoisen Suomen vielä patoamattomat vesistöt tarjosivat mahdollisuuden lohien pyytämiseen. Tarkemman ymmärryksen muodostaminen edellyttää siten historiallista tutkimusta, joka kattaa vain vajaan sadan vuoden mittaisen ajanjakson.

Kuten Ismo Alanko aikoinaan lauloi: ”teen tämän nyt selväksi”, en pidä mitään kalaa roskakalana tai pyri osoittamaan jonkin lajin ylivertaisuutta suhteessa toisiin. Tämän blogin tavoite on avartaa niin omaa kuin myös sen lukijoiden ymmärrystä pääosin kotimaisten kalojen merkityksestä suomalaisessa (ruoka)kulttuurissa sekä levittää samalla tietoutta tutkimuksestani. Historia ei muuta maailmaa, mutta vaikuttamalla ihmisten ajatteluun on mahdollista vaikuttaa heidän kulutustottumuksiinsa. Niiden muuttaminen on yksi merkittävimmistä tavoista, joilla yksittäinen ihminen voi suoraan vaikuttaa ympäristön tilaan, kestävään kehitykseen sekä luonnonvarojen – tässä tapauksessa luonnonkalakantojen – elinvoimaisuuteen niin paikallisesti kuin maailmanlaajuisesti. Pienellä teolla on suuri vaikutus.

Seuraavassa blogissa ei ole luvassa lipevää joulukalakertomusta, vaan kurkistus simppuun ja suutariin.