Blogi

Posted on

Tasa-arvoa maailmankauppaan

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Yli 70 % maailman köyhistä elää kehitysmaiden maaseudulla. He ovat suoraan tai epäsuorasti taloudellisesti sidoksissa maatalouteen. Yli 85 % maailman viljelijöistä tuottaa ruokaa alle 2 hehtaarin peltoalalla, joten näin pienellä pinta-alalla sadon- ja tulonmenetyksiin ei juurikaan ole varaa. Vain 2,7 % maailman viljelijöistä viljelee yli 10 hehtaarin alaa.

 

Monet kehitysmaat hankkivat ulkomaista valuuttaa maataloustuotteiden myynnillä, joten maailmanmarkkinoiden hintamuutokset aiheuttavat talouden epävarmuutta. Esim. vuosien 1983-98 aikana maataloustuotteiden hinnat vaihtelivat -50 – +150 % keskiarvosta. Teollistuneiden maiden kuten Euroopan Unionin ja USA:n harjoittama tukipolitiikka vääristää mm. puuvillan hintaa maailmanmarkkinoilla. Esimerkiksi  sambialaisen puuvillantuottajan tulot lisääntyisivät 18-28 %, jos EU:n tuet poistettaisiin.

 

Tasapuolisempaa kauppapolitiikkaa

 

Nykyiset kansainvälisen kaupan säännöt ovat osoittautuneet heikosti sopiviksi kehittymässä oleville talouksille ja erityisesti pientuottajille tai maaseutuelinkeinoille. Maataloustuotteiden kansainvälinen kauppa voi teoriassa olla eduksi kehitysmaille, jos ne pystyvät myymään tuotteitaan laajamittaisesti isoille markkinoille, ostaa halvemmalla sellaisia tuotteita, joiden hinta olisi kalliimpi kansallisilta markkinoilta, tai saada sellaista tietotaitoa ja teknologiaa, jota kotimaasta ei olisi saatavilla.

 

Monien Afrikan maiden talous oli kuralla 1970-luvun öljykriisin jälkeen (ks. esim Germanwatchin Bertow:n esitys), ja kun IMF ja Maailmanpankki tulivat apuun, sääntelyn purku ja kaupan vapauttaminen jouduttiin ottamaan vähän kuin kaupanpäällisiksi. Seurauksena oli, että ulkomaiset tuontifirmat syrjäyttivät pientuottajat kotimaan markkinoilla. Tuonti vaikeutti erityisesti niiden paikallistuottajien liiketoimintaa, joille ei ollut mahdollista hyötyä kansainvälisestä kaupasta. Kehittyvät taloudet ovatkin yleensä joutuneet kärsimään kaupan vapautumisesta, elleivät ne ole pystyneet rakentamaan paikallista tuotantoa suojaavia rakenteita.

 

Tarvitaan poliittista joustovaraa

 

Tasapuolisempiin kauppajärjestelmiin pyrkivät ja pientuottajien markkinointimahdollisuuksia parantavat kauppa- ja markkinointipolitiikan uudistukset voivat vaikuttaa merkittävästi köyhyyden ja nälän lieventämiseen. Vanhastaan tiedämme, että maataloussektorin kehittyminen ja lisääntyneet viljelijätulot ovat aina lisänneet taloudellista kehitystä myös kansantalouden muilla sektoreilla.

 

Kehitysmaiden maatalouden investoinnit ovat viime aikoina keskittyneet vientituotteisiin, jotta niiden avulla saataisiin ulkomaista valuuttaa.  Maatalouden tietotaitoa ja teknologiaa parantavat investoinnit ruuantuotantoon, paikallismarkkinoiden infraan, sadonkäsittelyyn, paikalliseen jatkojalostukseen, markkinointiin ja tietotekniikkaan ovat olleet riittämättömiä. Kaupan vapauttaminen ilman investointeja pienviljelijäsektorin toimintakyvyn parantamiseen, on ajanut alas paikallista elinkeinotoimintaa.

 

Kehitysmaiden oman ruuantuotannon olisi voitava vahvistua, jotta se puskuroisi näitä kansantalouksia maailmanmarkkinoiden hintaheilahteluilta vastaan. Esimerkiksi ”henkivartijasopimuksilla” voitaisiin suojata ruokaomavaraisuuden kannalta tärkeitä tuotteita, eli kyseisten tuotteiden tuontiin eivät pätisi kauppatariffien alentamissopimukset. Tällainen politiikka olisi tehokas työkalu suojella kyseisen valtion pientuottajia tuontikilpailulta, kunnes paikallinen maatalouden tietotaito, teknologia ja infrastruktuuri ovat ehtineet kehittyä kansainvälisesti kilpailukykyisiksi.

 

Non-reciprocal market access (kehitysmaille annettu oikeus tiettyjen tuotteiden vapaakauppaan kv-markkinoilla ilman vastavuoroisuutta) on toinen politiikkamalli, joka auttaa kehitysmaita. Tällaiset sopimukset ovat olleet osa kansainvälisen kaupan järjestelmää jo aiemminkin, esim. USAn, Euroopan ja Japanin välillä 1950-luvun uudistuksissa. Tällä hetkellä ei-vastavuoroisia kauppasopimuksia on esim. USA:n ja Saharan alapuolisen Afrikan maiden kesken. Ei-vastavuoroisten kauppasopimukset olisi yhtenäistettävä ja rakennettava osaksi kansainvälisen kaupan järjestelmää.

 

Lisäarvo reilummin jakoon

 

Kehittyneiden maiden yritykset hallitsevat elintarvikkeiden jatkojalostusta ja markkinointia, ja ottavat suurimman osuuden jalostettujen tuotteiden arvoketjussa muodostuneesta lisäarvosta. Siksi Reilun Kaupan tuotteet ovat askel tasa-arvoisempaan lisäarvon jakamiseen. Jalostettujen tuotteiden nousevien tariffien poisto kansainvälisessä kaupassa antaisi mahdollisuuden kehitysmaille ja niiden pientuottajille lisätä omaa osuuttaan arvoketjussa, kunhan se olisi vain kehitysmaiden käytössä oleva rajattu etuus (ns. sui generis IPR).

 

Ympäristövaikutuksille hinta

 

Intensiivinen teollisuusmaiden maatalous nojaa vahvasti kehitysmaissa tuotettuun rehuun, kuten soijaan. Esimerkiksi Suomen maatalouden rehujen valkuaisomavaraisuus on noin 13-14 %. Rehuntuotannon aiheuttamien ympäristö- tai terveyshaittojen kustannukset maksaa tuottajamaa, eikä näitä kustannuksia näy soijan hinnassa. Tarkemmin ajatellen monet ympäristövaikutukset ovat oikeastaan seurausta siitä, että markkinoilla ei ole onnistuttu hinnoittelemaan tuotteiden ympäristö- ja sosiaalisia haittoja eikä tarjoamaan kannusteita kestävyyteen. Jos niillä olisi tuntuva hinta, ympäristöhaittoja aiheuttavista menetelmistä pyrittäisiin eroon.

 

Eräs mahdollisuus on ekosysteemipalveluista palkitseminen, joka kannustaisi maataloutta pienentämään ympäristöjalanjälkeään ja toimisi porkkanana siirtymisessä kestäviin tuotantomenetelmiin. Erilaisista ympäristöpalveluiden palkkioista tulisi muodostua pysyvä tulonlähde paikallisyhteisöille ja viljelijöille. Ne parantaisivat paikallista elinkeinotoimintaa ja takaisivat ekosysteemin kestävyyden pitkällä aikavälillä. Kannattaa tutustua FAO:n PESAL-projektiin, jossa on hahmoteltu ekosysteemipalveluiden palkkiojärjestelmien rakentamista.

 

 

Lue lisää:

 

IAASTD 2009. Issues in Brief: Business as usual is not an option: Trade and markets http://www.agassessment.org/docs/10505_Trade.pdf

 

Bertow K. 2007. Impact of IMF and World Bank policies and EPAs on smallholder farmers in Uganda, Zambia and Ghana. University of Giessen. http://www.germanwatch.org/handel/euaf07pe.pdf.

Hyvä kuvaus näiden valtioiden taloustilanteesta ja pienviljelijän arjesta talousmyllerryksen keskellä.

 

Ekosysteemipalvelut

 

Braun, J. von 2008. Poverty, Climate Change, Rising Food Prices, and the Small Farmers. 

 

FAO Agricultural Development Economics Division. Payments of Environmental Services from Agricultural Landscapes –projekti.

Hyvä kooste erilaisista ekosysteemipalveluista ja niiden merkityksestä. Esimerkkejä ekosysteemipalveluhankkeista löytyy Tansanian workshopin alta, ks. esim. Leslie Lipperin ja Alice Ruhwezan esitykset.

Posted on

Case Uganda: Luomu parantaa ruokaturvaa

Ugandan köyhimmällä ja tiheimmin asutulla alueella toteutettu luomuviljelyn kehittämishanke onnistui tavoitteissaan, ruokaturvan parantamisessa ja polttopuukriisin ratkaisemisessa. Nopea väestönkasvu oli pakottanut väestön raivaamaan metsiä ja suoalueita pelloksi ja käyttämään luonnonvaroja kestämättömällä tavalla. Onnistumisen avaimet olivat osallistava, viljelijöiden omaan kokemukseen pohjaava kehittäminen ja jatkuva koulutus, jossa niin luomutuotannon neuvojat kuin viljelijät neuvoivat toisiaan.

 

Ugandan koillisosassa Igangan maaseutualue on Ugandan tiheimmin asuttuja alueita, jossa ihmisiä on n. 200 kpl/km2. Väestönkasvu on Ugandan keskitasoa nopeampaa. Seutu on alavaa, ja sitä leimaa laaja suo- ja kosteikkoalueiden verkosto. Maalajit ovat hiekkaisia, loppuun rapautuneita ja pitkään jatkunut huuhtoutuminen on tehnyt niistä vähäravinteisia. Väestö, pääosin omavaraistaloudessa eläviä pienviljelijöitä, viljelee keskimäärin kahden hehtaarin alalla monivuotisia ja yksivuotisia viljelykasveja. Perinteisiä rahakasveja ovat kahvi ja puuvilla. Tiloilla on jonkin verran nautoja, lampaita, vuohia ja kanoja. Avomaan viljelyssä on mm. maissia, kassavaa, bataatteja, jamssia, palkoviljoja, sorghumia sekä kesantoa. Polttopuuta on kerätty ja hakattu alueen metsistä, mutta viime vuosikymmenten aikana niitä on raivattu pelloiksi, joten polttopuun saanti on muuttunut epävarmaksi.

 

Väestö on erittäin köyhää. Miehistä noin 60 % ja naisista noin 40 % osaa lukea. Moniavioisuus on yleistä, ja se onkin pääasiallisin syy sukupuolten väliseen silminnähtävään epätasa-arvoon. Suurimman osan maataloustöistä tekevät naiset, mutta heillä ei ole juurikaan sanavaltaa tuotannosta saatujen tulojen käyttöön. Viljelijäorganisaatiot ovat heikkoja, ja perhekunnat huolehtivat itsenäisesti maataloustuotantonsa hallinnasta ja tuotteiden myynnistä.

 

Väestönkasvu johti 1990-luvulla luonnonvarojen kestämättömään käyttöön. Soita ojitettiin ja metsiä raivattiin pelloiksi. Pitkät kuivuuskaudet ja kaivojen ehtyminen alkoivat yleistyä. Pula polttopuusta alkoi muuttua yhä vakavammaksi, ja niinpä väestö alkoi käyttää polttoaineena satojätteitä, jota aiemmin oli hyödynnetty maanparannukseen.

 

Ugandan valtion maatalouspoliittinen strategia on ollut parantaa maaseudun ruokaturvaa ja elintasoa kehittämällä intensiivistä ja laajamittaista raha- ja vientikasvien viljelyä. Tämä strategia on sopinut varsin huonosti Igangan maaseudun olosuhteisiin. Viime aikojen muuttuvien hintojen tilanteessa, ilman minimihintajärjestelmää, ei tuottajalla ole ollut mitään takuita siitä, että uhraukset väkilannoitteisiin ja torjunta-aineisiin saataisiin maksetuksi sadon myynnillä.

 

Köyhyydentorjuntaprojekti käynnistyy 1997

Kolmivuotinen ”Köyhyyden poistaminen ympäristöä säästävän, kestävän teknologian avulla” –hanke käynnistyi vuonna 1997. Hankkeen tavoitteena oli parantaa maaseutuyhteisöjen taitoja ja osaamista hallita ja käyttää luonnonvaroja kestävällä tavalla, edistää yhteisöjen ruokaturvaa sekä lisätä toimeentuloa ja polttopuuntuotantoa. Lisäksi tavoitteena oli parantaa perheiden hyvinvointia aktivoimalla sekä miehiä että naisia. Hankkeen vetäjänä oli Africa 2000 Network, joka edistää pienviljelijäyhteisöjen luonnontaloudellisesti kestävää elinkeinotoimintaa.

 

Hankkeen toimintaperiaatteena oli ns. aktiivisen osallistamisen metodologia. Projekti käynnistyi tiedotuskampanjalla, jossa tietoa välitettiin videoiden, kokousten ja työpajojen avulla. Hanke eteni tämän jälkeen suunnitteluvaiheeseen, jossa viljelijät visioivat tulevaisuuttaan 5 ja 10 vuoden päähän, pohtivat oman visionsa toteutumisen esteitä ja määrittelivät käytännön toimia, joilla nämä esteet voidaan ylittää. Näistä käytännön toimista viljelijät rakensivat hanketyöntekijöiden avustuksella pieniä projekteja päähankkeen sisään.

 

Hankkeen koulutuksessa keskityttiin kestävän maatalouden ja luonnonvarojen kestävän käytön opettamiseen. Näissä koulutuksissa käsiteltiin mm. kompostointia, kate- ja viherkesantojen viljelyä, sekä laajemmin kasvin- ja kotieläintuotannon tekniikoita. Viljelijöitä pyydettiin myös kertomaan näkemyksiään omista hyvistä tekniikoistaan ja käytännöistä. Näistä keskusteltiin ryhmissä, ja pohdittiin parannusmahdollisuuksia. Tällä tavalla hanke hyödynsi olemassa olevaa viljelijöiden tietotaitoa. Hankkeeseen myös palkattiin viljelijä-neuvojia yhteisön omien viljelijöiden parista edistämään hyvien käytäntöjen ja taitojen leviämistä. Tiedon- ja kokemustenvaihto, sekä vierailut toisten viljelijöiden tiloille tai tutustumisretket toisten alueiden luomutuottajien luokse vahvistivat viljelijöiden motivaatiota.

 

Hanke organisoi tuotantopanosten vuokraus- ja lainajärjestelmän, koska monella tilalla ei ollut köyhyyden takia varaa hankkia hyvätuottoisten lajikkeiden tai palkokasvien siemeniä viherkesannointiin tai yksinkertaisia työkaluja, kuten lapioita. Viljelijät eivät saaneet panoksia ilmaiseksi, koska tavoitteena oli lisätulojen hankinta näiden investointien avulla.

 

Polttopuukriisin ratkaisemiseksi hanke opasti viljelijöitä rakentamaan ja käyttämään energiapihejä liesiä, joiden polttopuunkulutus oli 50 – 75 % pienempi kuin perinteisten liesien. Tämän lisäksi edistettiin peltometsäviljelyä (agroforestry) polttopuuhuollon parantamiseksi.

 

Nopeita parannuksia

Alueen hiekkainen peltomaa reagoi nopeasti karjanlannan kompostoinnin ja viherlannoituksen avulla parannettuun tehokkaampaan ravinnekiertoon. Niistä 10 000 viljelijästä, jotka kolmivuotinen hanke tavoitti ensi vaiheessaan, 99 % ilmoitti ruokavarastojen kasvaneen ja osa myös tulojen lisääntyneen hankkeen ansiosta. 61 % viljelijöistä ilmoitti parempien liesien ja metsäpeltoviljelyn helpottaneen polttopuun keruuta ja säästäneen rahaa. Kestävän maatalouden menetelmien avulla tarve raivata metsää ruuantuotantoon väheni, ja usealla viljelijällä tuotteita alkoi jäädä myytäväksikin.

 

Viljelijöiden itsetunto kohentui vuorovaikutteisen hankkeen myötä, kun he hankkivat uutta tietotaitoa, onnistuivat ja kokivat olevansa oman tulevaisuutensa avainhenkilöitä. Eräs hankkeen menestyksen syy oli se, että eloperäisen aineksen kierrätystä ja peltometsäviljelyä oli totuttu harjoittamaan jo aikaisemminkin. Hankkeen avulla vain tehostettiin ja muunneltiin näitä toimintatapoja.

 

Hanketta päätettiin jatkaa ja laajentaa ulottumaan 50 000 viljelijää käsittävälle alueelle. Hankeorganisaatioon tuli mukaan myös paikallishallinto, mikä helpotti kestävän maatalouden tekniikoiden leviämistä laajemmalle piirille. Kun hankkeen ensimmäinen vaihe oli tukeutunut olemassa oleviin viljelijäryhmiin, se ei pystynyt tavoittamaan kaikkein köyhimpiä viljelijöitä, jotka eivät kuuluneet tuottajien ryhmiin. Niinpä toimintatapoja muutettiin siten, että lukutaidottomille köyhimmille perheille pyrittiin luomaan mahdollisuuksia elinkeinonsa kehittämiseen. Hankkeessa ryhdyttiin mm. opettamaan lukemista.

 

Hankkeen toisessa vaiheessa ryhdyttiin myös vahvistamaan viljelijäorganisaatioita, joita tarvittiin viljelijäyhteisöjen yhteisten asioiden ajamiseen sekä organisoimaan tehokkaampaa tuotteiden markkinointia. Markkinoinnissa viljelijät ymmärsivät tarvittavanvahvempaa neuvotteluvoimaa. Torimyynnissä yksittäinen viljelijä oli tilannetta hyväksikäyttävien välittäjien armoilla, ja ostajan markkinoista haluttiin päästä eroon.

 

Moniavioisuus kantona kaskessa

Alueen naisten ja miesten välinen epätasa-arvoisuus osoittautui yhdeksi pahimmista esteistä luomutuotannon laajenemiselle, sillä se vaikutti perhekuntien työvoiman käyttöön ja resurssien jakamiseen. Vaikka muutos kohti tasa-arvoa oli hankkeen tavoitteena alusta alkaen, kovin suuria edistysaskeleita hankkeessa ei saavutettu. Moniavioisuus oli pitkään ollut paras sosiaaliturva ja tae perinteiden ja osaamisen säilymiselle, mutta uudessa tilanteessa se oli muuttunut esteeksi. Hankkeen tukena oli onneksi valtion oma tasa-arvopolitiikka. Moniavioisuus on sosiaalinen ilmiö, joten sen edistäminen vaatii yhteisön sosioekonomisen tilanteen parantamista ja yhteiskunnallista infrastruktuuria. Ruokaturvaa ja luonnonvarojen kestävää käyttöä kehittävä hanke ei ehkä ollut oikea taho korjaamaan tasa-arvokysymyksia. Siihen olisi tarvittu yhteiskunnan muita toimijoita.

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

 

Lähteitä ja lisälukemista:

 

Nadia El-Hage Scialabba and Caroline Hattam (eds.) 2002. Organic Agriculture, Environment and Food Security. FAO. Environment and Natural Resources Series 4. 

 

Africa 2000 Network – Uganda
https://www.a2n.org.ug/

Africa 2000 Network (A2N)
http://africa2000network.org/
käynnistettiin vuonna 1989 YK:n kehitysohjelman (UNDP) alaohjelmana, jota rahoittivat Kanada, Tanska, Ranska, Japani ja Norja. A2N:n toiminta koostui pienistä avustuksista ja tuista, joilla avustettiin yhteisöllisten organisaatioiden ja ryhmien kehittämistoimintaa, erityisesti luonnonvarojen kestävä käytön ja maaseutuelinkeinojen kehittämistä. A2N on vuodesta 2004 ollut itsenäinen kansallisista organisaatioista koostuva järjestö, jonka toimintaperiaatteena on osallistava ja kestävä kehittäminen. Organisaatio on yksi Afrikan luomutuotannon puolestapuhujista.

Tutustu myös Itä-Afrikassa toimivaan SACDEP-järjestön kehitystoimintaan
https://sacdepkenya.org/
Ja suurimman osan elämästään Afrikassa tutkijana toimineen Hans von Herrenin perustamaan Biovision- säätiön kehtystoimintaan ja lukuisiin kehitysporojekteihin.
https://www.biovision.ch/en/home/

Posted on

Mikä heiluttaa ruuan hintaa?

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Kansainvälisen maatalouskaupan hintaheilahtelun syyt ovat moninaiset, mutta seuraavassa on kuvattu muutamia heilahtelua aiheuttavia tekijöitä:

 

Energiamarkkinat:

Pientuottajien toimeentulon ja tuotannon kehittämisen haaste muuttuu entistä vaikeammaksi, koska korkean teknologian tuotantopanosten valmistuksen vaatima energia saadaan pääasiassa öljystä ja fossiilisten polttoaineiden hinnat tulevat nousemaan jatkuvasti. Biopolttoaineiden käyttöönotto lisää uuden tekijän ruokakriisiin, sillä biopolttoaineita, pääasiassa bioetanolia ja biodieseliä, tuotetaan maatalouden rehu- ja ruokakasveista. On todennäköistä, että tulevaisuudessa energiaraaka-aineen tuottamisesta maksetaan paremmin kuin ruuan tuottamisesta, jolloin ruuan saatavuus vähenee ja samalla sen hinta nousee.

 

Luonnonvarojen käytön trendit

Maatiloilla maa, vesi, kasvillisuus ja monimuotoisuus määräävät pohjimmiltaan ruuantuotannon kestävyyden. Näiden luonnonvarojen kestämätön käyttö heikentää maan sadontuottokykyä, ja aiheuttaa ruokapulaa. Ja näiden virheiden korjaaminen on hidasta ja kallista. Ympäri maailmaa löytyy hyviä esimerkkejä riistoviljeltyjen maiden kasvukunnon palauttamisesta luomuviljelytekniikoiden avulla lisäämällä viljelyjärjestelmän monimuotoisuutta ja tehostamalla eloperäisen aineksen kierrätystä (ks. viitteet alla). Monimuotoisten kestävien viljelyjärjestelmien avulla tuotanto on viljelyvarmempaa muuttuvan ilmaston aiheuttamia yllätyksiä vastaan ja kaupalliset riskit ovat pienempiä kuin monokulttuuriviljelyssä.

 

Markkinoiden keskittyminen

Maataloustuotteiden maailmankaupassa valta on vain muutaman yrityksen hallinnassa (Ks. Who owns nature?). Esimerkiksi USA:ssa 90-luvun lopulla neljä yritystä hallitsi 69 %:ia maissin lisäysaineiston markkinoista, kun 1930-luvulla tarjoajia oli yli 150. Sama keskittymiskehitys näkyy myös Euroopassa.

 

Teollisuuden kokemassa muutoksessa kahden viime vuosikymmenen aikana ollut silmiinpistävää agrokemikaali- ja siementuotantoyritysten yhteisomistajuus. Tämä yhteensopivien kemikaalien, kasvinsuojelytekniikoiden ja siementen myyntistrategia on ollut menestyksekäs. Myös meillä keskusliikkeet ovat ottaneet käyttöön erilaisia viljojen kasvuohjelmia, jotka helpottavat viljelijän päätöksentekoa, mutta samalla ne ovat kuitenkin lisänneet tilojen riippuvuutta ulkoisista panoksista ja vähentäneet tilojen joustavuutta ja kykyä toimintatapojen muutokseen.

 

Ilmastonmuutos

Ilmastonmuutosta aiheuttavista päästöistä noin 30 % liittyy maataloustuotannon harjoittamiseen. Hiilen, öljyn, ravinteiden ja maataloustuotteiden suhteelliset hinnat sekä kekseliäisyytemme uusien käytäntöjen luomiseen tulevat määrittelemään päästöjen vähentämisen tai poistamisen kannattavuuden viljelijöille. Eläinvalkuaisen kysynnän kasvu kehittyvissä maissa tuo lisähaastetta tämän muutoksen läpivientiin.

 

 

Lue lisää:

IAASTD. 2009. Issues in Brief.  Food Security in a Volatile World. www.agassessment.org/docs/10505_FoodSecurity.pdf

Chin, Lim Li. 2008. Is organic agriculture productive? www.oaklandinstitute.org/?q=node/view/499

 

ETC group 2008. Who owns nature? 

Posted on

Ruokaturva muuttuvassa maailmassa

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Maatalouden kehitys viimeisen 50 vuoden aikana on nostanut satotasoja niin reilusti, että ruokaa teoriassa pitäisi olla enemmän kuin riittävästi maapallon nykyiselle väestölle. Silti 850 miljoonaa ihmistä kärsii ruuan puutteesta. Vuodesta 2005 alkanut elintarvikkeiden hintojen nousu ja heilahtelu on asettanut uudet 100 miljoonaa ihmistä alttiiksi ruokapulalle.

 

Monissa kehitysmaissa maatalouden kehittämisen aliresurssointi, julkisten tukiohjelmien purkaminen sekä IMF:n ja Maailmanpankin ajama maatalouskaupan vapautuminen ovat heikentäneet pienviljelijäväestön tulotasoa ja elintarviketuotantoa. Kaupan vapautuminen ja sääntelyn purku johtivat esim. Afrikassa siihen, että lannoitteiden hinnat kohosivat, tuotteiden takuuhintajärjestestelmät purettiin ja pientuottajien lainansaantimahdollisuudet vaikeutuivat. Pientiloihin tukeutuva kotimainen ruuantuotanto supistui, ja näiden maiden elintarvikehuolto joutui nojaamaan yhä vahvemmin tuontiruokaan, ja on siksi yhä alttiimpaa maailmankaupan hintaheilahteluiden vaikutuksille.

 

Syyskuussa 2008 FAO ilmoitti maailmanmarkkinahintojen nousun lisänneen nälkäänäkevien määrän yli miljardiin. Kun vuonna 2007 ruuan maailmanmarkkinahinnat nousivat 24 %, syyskuuhun 2008 mennessä ne olivat nousseet 52 %. Ylikansalliset agribusiness-yhtiöt tekivät ennätysmäiset tulokset vuonna 2007. Esimerkiksi lannoitevalmistajien tulokset kasvoivat 139 %, viljakaupan suurimpien tulokset kohosivat 103 % ja siemen/torjunta-ainefirmojen tulokset 91 %. Tilanteen voisi jopa ilmaista niinkin, että tässä on tapahtunut melkoinen tulonsiirto köyhiltä rikkaille.

 

FAOn mukaan tarvittaisiin vuositasolla 30 miljardia dollaria maailman ruokakriisin helpottamiseen. Kannattaa muistaa, että vuonna 2008 USA:n hallitus on käyttänyt yli 1000 miljardia dollaria veronmaksajien rahoja liittovaltion pankkikriisin lieventämiseen, joten kovin tärkeä asia ruokakriisi ei näytä olevan.

 

Maatalouden investoinnit ovat viime vuosikymmenen aikana kohdentuneet paikallisen ruuantuotannon sijasta entistä enemmän vientikasvien tuotantoon, jolla valtiot hankkivat ulkomaista valuuttaa. Esimerkiksi Ghanassa maataloustuotteiden osuus viennistä vuosina 2003-5 oli 56 %, mutta bruttokansantuotteesta (BKT) vain 37 % ja Ugandassa vastaavasti 74 % ja BKT:sta 32 %.

 

Nykyiset energia-, rahoitus- ja ruokakriisit lisäävät ruuan hintaheilahtelujen todennäköisyyttä. Monille kehitysmaille tämä on kohtalokasta, elleivät ne pysty parantamaan omavaraisuuttaan.  Tarvittaisiin joustavuutta maatalouspoliittisen päätöksentekoon sekä merkittävästi suurempaa kansainvälistä tukea, jotta ne voisivat lisätä elintarvikeomavaraisuuttaan. Se toimisi puskurina hintavaihteluiden tuhoisille vaikutuksille.

 

”Investoinneilla julkiseen tutkimukseen, jonka tavoitteena on pientilojen toimeentulon parantaminen, on parhaat mahdollisuudet parantaa maailman ruokaturvaa. Tutkimus voi tuottaa taloudellisesti hyvin, auttaa köyhyyden vähentämisessä ja tarjota uusia mahdollisuuksia maatalousyritysten kehittymiselle ja edistää monipuolista työllisyyttä.” Näin todetaan kansainvälisen IAASTD-projektin loppuraportissa.

 

Lue lisää:

 

Bertow K. 2007. Impact of IMF and World Bank policies and EPAs on smallholder farmers in Uganda, Zambia and Ghana. University of Giessen. http://www.germanwatch.org/handel/euaf07pe.pdf

 

Matpriser slår hårt mot fattiga. Nyhet från Jordbruksaktuellt 2009-05-04.

Posted on

Fosfori ei kierrä

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Tutkija Riina Antikainen Suomen Ympäristökeskuksesta on selvittänyt suomalaisen ruokajärjestelmän typpi- ja fosforivirtoja. Antikainen kuvaa ruokajärjestelmäämme avoimeksi systeemiksi, josta fosforia ja typpeä vuotaa pahasti monesta kohdasta. Fosforitaseen ylijäämä oli vuosina 1995-99 keskimäärin 13 kg/ha

 

Suurin osa systeemin rei’istä sijaitsee alkutuotannossa. Fosforia poistuu peltomaasta lähinnä eroosion ja sulamisvesien myötä vesistöihin. Peltomaan korkea fosforipitoisuus ja jatkuva väkilannoitefosforin käyttö lisäävät huuhtoutumista. Yhdyskuntajätteisiin ja puhdistamolietteeseen päätyvästä fosforistakaan ei palaa maatalouteen kuin pieni osa.

 

Kotieläintalous on fosforisyöppö

Yli 70 prosenttia kasvintuotannon sadoissa korjatusta fosforista päätyy kotieläinten rehuksi. Tämän lisäksi rehuja tuodaan ulkomailta. Kotieläinten rehun fosforista vain vajaa kolmannes pidättyy eläintuotteisiin.

 

Elintarvike- ja rehuteollisuuden ja kotieläintuotannon välillä fosforivirrat ovat lähes tasapainossa, sillä kotieläintuotannosta kulkee lähes yhtä paljon fosforia elintarvike- ja rehuteollisuuteen kuin mitä sieltä palaa takaisin. Alueellisesti tilanne ei kuitenkaan ole näin onnellinen, vaan eri alueiden tuotantokeskittymissä fosforivirrat voivat olla hyvinkin epätasapainoiset.

 

Teurastamoiden, turkistuotannon ja maatilojen eläinjätteestä (noin 240 milj. kg/v) turkistuotannon rehuna hyödynnetään 63 %, ja loput prosessoidaan lihaluujauhoksi. Fosforipitoinen broilerikasvattamoiden ja turkistarhojen lanta hyödynnetään peltoviljelyn lannoitteena, mutta tuotannon keskittyneisyyden takia fosforia kerääntyy näiden keskittymien peltomaahan. Merkittävä parannus fosforin kierrättämisessä on ollut lihaluujauhon lannoituskäytön salliminen vuodesta 2006 alkaen. Lannoitteena lihaluujauhon fosforia palaa peltomaahan noin 380 tonnia vuodessa.

 

Fosforia levitettiin vuosina 1995-99 väkilannoitteissa noin 15 kg/ha ja karjanlannassa vajaat 9 kg/ha vuodessa. Kokonaisannos oli yhteensä noin 25 kg/ha. Maatalouden fosforikuormituksen kasvuun on useita syitä: Ensinnäkin viimeisen vuosisadan aikana metsiä ja niittyjä on raivattu pelloiksi, joiden käsittely ja muokkaus ovat lisänneet fosforin huuhtoutumista. Toiseksi fosforihävikkiä on aiheuttanut jatkuva fosforilannoitus ja sen myötä maan käyttökelpoisen fosforin pitoisuuden kohoaminen. Kolmas syy on viime vuosikymmeninä tapahtunut kotieläintuotannon intensiivisyyden lisäys.

 

Elintarvikkeiden kulutustottumukset ovat tärkeä fosforin kierrätykseen vaikuttava tekijä. Erityisen mielenkiintoista on selvittää lihankulutuksen vähentämisen vaikutuksia ruokaketjun fosforivirtoihin. Mm. BERAS-hankkeen tutkijoiden arvion mukaan kolmannesta Ruotsin peltomaasta ei tarvitsisi viljellä, jos ruotsalaisten lihankulutuksesta jätettäisiin neljännes pois ja korvattaisiin se vihanneksilla. Kotieläintuotteiden kulutuksen kasvu liittyy elintason nousuun. Tämä ilmiö on havaittavissa nyt Aasian nousevissa talouksissa, mm. Kiinassa.

 

Kuluttajan kautta jätevesiin

Suomessa kulutukseen päätyy 5500 tonnia fosforia vuodessa, eli noin 1,1 kg/henki. Kun ruuanvalmistukseen liittyvä ja muu hävikki poistetaan, todelliseen kulutukseen jää 0,9 kg/henki. Ravitsemukselliseen tarpeeseen nähden suomalaiset saavat fosforia kolminkertaisen annoksen, mikä johtuu lähinnä runsaasta kotieläintuotteiden kulutuksesta. Ylimääräiset ravinteet elimistö poistaa ja ne joutuvat jätevesiin. Jätevesiin päätyy vuodessa fosforia siten 4100 t ja kulutushävikin kautta kiinteisiin yhdyskuntajätteisiin 1200 t.

 

Jätevesien ja kiinteän yhdyskuntajätteen fosforista saadaan nykyisellään vuosittain vain 900 tonnia (tai 0,17 kg/henki) palautettua maatalousmaahan, koska yhdyskuntajätteet ja jätelietteet päätyvät 90-prosenttisesti täytemaihin, viherrakentamiseen tai polttoon. Maataloustuottajat eivät myöskään ole olleet kovin halukkaita ottamaan vastaan kompostoitua yhdyskuntajätettä tai puhdistamolietteitä niiden mahdollisten epäpuhtauksien tai raskasmetallien takia.

 

Tina Schmid Neset (2005) kuvaa väitöskirjassaan havainnollisesti ruotsalaisen Linköpingin kaupungin fosforivirtojen muutosta ajanjaksolla 1870 – 2000. Vuosina 1870 -1900 asukkaiden ulosteiden fosfori (0,30 kg/capita/v) kierrätettiin tarkoin takaisin tuotantoon, eikä hävikkiä juuri ollut. Kotieläintuotteiden osuus ruokavaliosta oli tuolloin noin puolet nykyisestä tasosta. Fosforin kierrätys hiipui 1900-luvun kuluessa vesivessojen yleistymiseen ja 1950-luvulla käyttöönotetun viemäröintijärjestelmän rakentamiseen. Puhdistamoliete levitettiin täyttömaihin, mutta vuodesta 1970 lähtien fosforin erottelu mahdollisti fosforipitoisen lietteen lannoitekäytön. Vuonna 2000 puhdistamolietteessä olevasta fosforista palasi kasvintuotantoon lannoitteeksi kuitenkin vain 0,12 kg/henki/v, mutta sen sijaan kaatopaikoille, täyttömaihin ja vesistöihin päätyi 0,55 kg/henki.

 

Ruokavalion eläintuotteiden osuus vaikuttaa voimakkaasti typen ja fosforin virtoihin ruokajärjestelmässä. Schmid Neset laski tuotevirtamalliensa pohjalta väkilannoitetypen tarpeen vähenevän 15 % ja –fosforin 25 %., jos kulutuksen eläintuotteiden osuutta vähennettäisiin puoleen. Vesistöihin valuvat typpi- ja fosforipäästöt vähenisivät 20 – 24 %.

 

Lue lisää:

Antikainen Riina 2007. Substance flow analysis in Finland – Four Case Studies on N and P flows. Dissertation. University of Helsinki. Dept of Biological and Environmental Sciences.

 

Schmid Neset T-S. 2005. Environmental Imprint of Human Food Consumption, Linköping 1870 – 2000. Linköping Studies in Arts and Science 333.

Posted on

Mistä fosfori tulee?

Sen jälkeen kun Liebig oli 1840-luvulla julkaissut tieteellisen taustan kasvien ravinteista ja osoittanut ravinteiden kiertävän kuolleesta kasvimateriaalista eläviin kasveihin, alettiin lannoitteita valmistaa paikallisesti saatavissa olevista eloperäisistä aineksista. Pian alkoi kaupunkien liepeille syntyä teollisuutta, joka valmisti fosforilannoitteita kaupunkiväestön ulosteista, elintarviketeollisuuden sivuvirroista, eläinten sonnasta, kala- ja teurasjätteestä. Guanoa, joka on vuosituhansia kerääntynyttä lintujen ulostemassaa ja fosforipitoisia kivijauheita alettiin kuljettaa eri maiden lannoiteteollisuuden raaka-aineeksi. Guanon saatavuus alkoi heiketä pian, ja sen käyttö lähes loppui vuosisadan loppuun mennessä.


1900-luvun alkupuolella alkoi lisääntyä ulkoa tuotujen lannoiteraaka-aineiden käyttö. Suomeen perustettiin 1920-luvulla Valtion Rikkihappo- ja Superfosfaattitehtaat, jotka tuottivat ruutiteollisuuden tarvitsemaa rikkihappoa ja superfosfaattia maatalouteen maan viljaomavaraisuuden parantamiseksi. Superfosfaatin tekoon hankittiin raakafosfaattia ulkomailta.


1950-luvulla alkoi väkilannoitefosforin kultakausi. Suomessakin ryhdyttiin valmistamaan rakeistettuja seoslannoitteita. Fosforilannoitteiden käyttö lisääntyi lähes eksponentiaalisesti vuonna 1990 alkaneeseen maailmanlaajuiseen lamaan asti, näin myös Suomessa. Enimmillään lannoitefosforia levitettiin jopa yli 30 kiloa hehtaarille. Esimerkiksi vuosina 1995-99 Suomessa levitettiin väkilannoitefosforia 29,5 miljoonaa kiloa, eli n. 15 kg/ha/v. Sitä korjattiin sadoissa tuolloin noin 11 kg/ha. Vuoteen 2006 mennessä väkilannoitefosforiannos oli pudonnut jo 9 kiloon.

fosforin_peltotase1985-2006

 

Kysyntä kasvaa ja varat hupenevat

Tutkijoiden arviot ennustavat kaupallisen fosforinlouhinnan loppuvan 50 – 100 vuoden kuluessa raaka-aineen ehtymiseen. Ennusteiden mukaan fosforin kysyntä tulee kuitenkin lisääntymään 3-4 % vuodessa 2010-2011 asti. Kaksi kolmasosaa lisäyksestä on peräisin Aasian maista. Kehitysmaissa ja Aasian kehittyvissä talouksissa elintason nousun myötä kasvava lihan ja maidon kulutus lisäävät lannoitefosforin tarvetta, koska kotieläintuotteiden tuotantoon vaaditaan peltopinta-alaa, vettä ja ravinteita suhteessa enemmän kuin kasvisruuan vaatimaan tuotantoon. Toinen syy fosforin kysynnän lisäykseen on biopolttoaineiden viljelyn lisääntyminen. Raaka-aineen louhinnan kallistuminen fosforivarojen huvetessa ja kasvava kysyntä tulevat pitämään fosforilannoitteiden hinnat korkealla tulevaisuudessakin.


Viljelijöille tuli täytenä yllätyksenä vuosina 2007-8 fosforikiviaineen ja fosforilannoitteiden hinnan räjähdysmäinen, jopa 700 %:iin yltänyt nousu. Taustalla oli öljyn hinnan nousu, elintarvikekasvien käyttö biopolttoaineen raaka-aineena, viljan varmuusvarastojen pienentyminen ja perinteisissä viljanvientimaissa ruokaomavaraisuuden parantamiseksi asetetut vientikiellot. Tuo kriisi osoitti, että väkilannoitteisiin ja uusiutumattoman energian käyttöön perustuva maataloutemme on erittäin haavoittuvaa. Maailman kasvavan väestön ruokaturvan varmistamiseksi on kiire ryhtyä kehittämään omavaraisempia tuotantojärjestelmiä.


Fosforipolitiikkaa

Maailman merkittävimmät fosforivarat ovat Kiinassa, Yhdysvalloissa ja Marokossa. Kiina, jonka varannot ovat suurimmat, nosti vuonna 2008 fosforin vientitariffia 135 % turvatakseen oman lannoiteomavaraisuutensa. USA:ssa, joka on maailman suurin fosforilannoitteiden käyttäjä, viejä ja tuoja, omat varannot riittävät enää 25 vuodeksi. Niinpä Marokon raakafosfaattia rikastetaan USA:n lannoitetehtaissa. Marokossa ja Länsi-Afrikassa on yli kolmannes maailman fosfaattivaroista, mutta silti Marokon raakafosfaatilla on 75 %:n osuus maailmankaupasta. Länsi-Afrikan, Espanjan entisen siirtomaan jouduttua 1976 Marokon valtaan, Marokko on myynyt sen fosforimalmia omissa nimissään. Laittoman valtauksen takia esimerkiksi Norjan hallitus on taivuttanut Yaran luopumaan raakafosfaartin tuonnista Länsi-Afrikasta. Yara kuitenkin omistaa osan tästä kiistellystä kaivoksesta.


”On ironista, että Afrikka on maailman suurin raakafosfaatin viejä, ja Afrikassa on kuitenkin suurin puute ruuasta.” Dana Cordell, Jan-Olof Drangert ja Stuart White artikkelissaan The Story of Phosphorus.


Kirjoittanut Jaana Väisänen


Lue lisää:

Antikainen, Riina 2007. Substance Flow Analysis in Finland – Four Case Studies on N and P Flows. University of Helsinki. Dept of Biological and Environmental Sciences.

Cordell, D. Drangert, J-O., White, S. 2009.The story of phosphorus: Global security and food for thought. Global Environmental Change.
https://doi.org/10.1016/j.gloenvcha.2008.10.009

Braun, J. von 2008. Poverty, Climate Change, Rising Food Prices, and the Small Farmers. www.ifad.org/gbdocs/repl/8/ii/e/presentations/IFAD_21-04-08.pps Power point -esitys, jossa on esitetty hyvin lannoitteiden ja ruuan hintojen nousun syyt, ja tämän aiheuttama kehitysmaiden pienviljelijöiden elämäntilanteen kurjistuminen.
Raportti pienviljelystä: Smallholders, Food security, and the Environment. IFAD
https://www.ifad.org/documents/38714170/39135645/smallholders_report.pdf/133e8903-0204-4e7d-a780-bca847933f2e

Posted on

Mitä ovat ekosysteemipalvelut?

Ekosysteemipalvelut ovat niitä olosuhteita ja toimintoja, joiden avulla luonnolliset ekosysteemit tuottavat edellytyksiä luonnolliselle elämälle ja ylläpitävät elämää. Ekosysteemipalvelut ovat niitä hyötyjä, joita ihmiset saavat suoraan tai epäsuorasti ekosysteemin toiminnoista.

 

Esimerkkejä ekosysteemipalveluista:

Palvelut, jotka tukevat tuotantoa

· fotosynteesi – tekee mahdolliseksi biomassan tuotannon

· juomaveden tuotanto

· elävään ainekseen sitoutuneiden ravinteiden kierrätys

· hyönteisten tekemä pölytys

· eroosion esto

· mikroilmaston vakauttaminen

Muita systeemeitä ylläpitäviä palveluita

· osallistuminen globaaleihin hydrologisiin ja biogeokemiallisiin kiertoihin (esim. hiili, happi, typpi, fosfori jne.)

· ruokamullan tuotanto

· kivennäisaineksen rapautuminen ja eloperäisen aineen muokkaus

· biologisen ja geneettisen monimuotoisuuden ylläpito

Palvelut, jotka säätelevät ekosysteemin toimintaa

· vakaan ilmaston ylläpito – esim. hiilen sidonta maaperään tai kasvillisuuteen

· ekosysteemissä tapahtuva biologinen tuholaisten, tautien ja rikkakasvien hallinta

· vesivirtojen säätely – suot, kosteikot ym. (esim. tulvasuojelu)

Ekosysteemin kulttuuripalvelut, jotka liittyvät ihmisen hyvinvointiin

· järjestys, kauneus, mielekkyys (maisema)

· luontomatkailu ja luontoelämykset

· virkistys ja metsästys


Tuotantoa tukevat ekosysteemipalvelut ovat luomuviljelyn ensisijainen perusta. Ulkoisten panosten käytön vähentäminen edistää monia ekosysteemipalveluita – esimerkiksi väkilannoitteista luopuminen suosii mykorritsasienten toimintaa viljelykasvien fosforin ja veden saamiseksi. Sama asia voitaisiin muotoilla toisinkin: Ekosysteemipalveluiden hyväksikäyttö on edellytys elintarvikkeiden tuottamiselle pienemmin panoksin.

 

Maatalouden olisi pystyttävä tuottamaan vuoteen 2050 mennessä 50 prosenttia enemmän ruokaa kuin nyt. Samaan aikaan kasvavat paineet muuttaa tuotantomenetelmiä vähemmän kasvihuonekaasuja tuottavaksi. Huolestuttava uutinen oli myös maailmanlaajuinen ekosysteemin tilaa ja kehittymistä arvioineen asiantuntijaryhmän (Millenium Ecosystem Assessment, 2004) johtopäätös: Ihminen on muuttanut viimeisten 50 vuoden aikana maailman ekosysteemien tilaa nopeammin ja laajemmin kuin koskaan aiemmin. Muutosten taustalla on ollut tarve tuottaa lisää ruokaa, juomavettä, puuta, kuitua ja energiaa. Kun ekosysteemeitä on muutettu, niiden kyky tuottaa tuotteita ja palveluita – ruokaa, juomavettä, säätely- ja tukitoimintoja ja kulttuurihyötyjä – on vaarantunut. Itse asiassa kaksi kolmasosaa nauttimistamme ekosysteemipalveluista on heikentynyt.


Millaisia ekosysteemipalveluita viljelijät voivat tuottaa?

Useimmilla ekosysteemipalveluilla ei ole arvoa markkinoilla normaalissa vaihdantataloudessa. Seuraavassa on lueteltu muutamia viljelytoiminnan kautta syntyviä ekosysteemipalveluita, joilla voisi olla taloudellista arvoa yhteiskunnan muille toimijoille – jos vain niiden merkitys ymmärretään:

Ilmastonmuutoksen lieventäminen:

· hiilidioksidin varastointi kasveissa ja maaperässä

· maan orgaanisen aineksen ja pysyvän kasvillisuuden lisääminen ilmakehän hiilidioksin sitomiseksi

· heikkotuottoisten turvemaiden poistaminen viljelystä tai muokkauksen vähentäminen turvemailla

Vesistöjen suojelu (ks. esim. linkki Vesijalanjälki)

· veden tuottavuuden lisääminen viljelyssä

· vesistöjen rehevöitymistä ehkäisevät viljelytekniikat

· veden haihdunnan vähentäminen ja käytetyn veden uusiokäyttö esim. kasteluvetenä

Monimuotoisuuden parantaminen

· ehkäistään viljelyn laajeneminen monimuotoisuudeltaan rikkaille luonnonalueille

· maatilojen monimuotoisuuden lisäys tai ylläpito

Maaseutumaiseman kauneus- ja kulttuuriarvot

· kulttuurihistoriallisten tai uskonnollisten arvojen takia säilytettävien alueiden suojelu

· maatilamatkailu tai ekomatkailupalvelut viljelytoiminnan ohella


Miksi viljelijöille pitäisi maksaa?

Viljelijät ovat maailman suurin luonnonvarojen käytöstä vastaava ammattiryhmä. Viljelijöiden toiminta voi johtaa joko positiivisiin tai negatiivisiin ympäristövaikutuksiin. Useimmiten ekosysteemipalvelut eivät ilman niistä saatavia palkkioita ole viljelijälle kannattavaa toimintaa. Esimerkiksi väkilannoitetypen käytön taloudellinen optimi voi olla suurempi kuin sen biologinen optimi, jolloin ylimäärinen typpi jää rasittamaan ympäristöä.

Kokemusten mukaan maatalous pystyy korvaamaan suhteellisen edullisesti muiden tuotannonalojen aiheuttamat ympäristöhaitat. Tämä voidaan ottaa huomioon esim. päästökaupassa. Esimerkiksi Chicago Climate Exchange (CCX)-kaupassa metaaninpäästöjään vähentäneet ja hiilidioksidia maaperään sitoneet maatilat voivat myydä toisille yrityksille päästöoikeuksia.


Ekosysteemipalveluista maksaminen ei aina ole tehokkain tapa muuttaa maatalousmaan käyttötapoja ympäristöä säästävämmäksi. Tärkeitä vaikuttamiskeinoja voivat olla esim. tiedottaminen, uusien teknologioiden käyttöönotto, luonnonvarojen käyttöä ohjaavan politiikan muuttaminen, sekä verotus ja ympäristösäännökset, kertoo ympäristöekonomisti Leslie Lipper FAO:sta. Lipper työskentelee Payments for Environmental Services –projektissa, joka hahmottelee ja arvioi eri malleja ekosysteemipalveluiden palkitsemisesta.


Sauli Rouhinen ympäristöministeriöstä puolestaan jakaa luonnonvarojen kestävän käytön politiikan elementit kolmeen eri lohkoon: päämäärien asettamiseen, tietopohjan parantamiseen ja kannustinkehikkoon. Kannustinkehikossa ekosysteemipalveluiden korvaaminen sijoittuu markkinaohjaus-työkalupakkiin.


Kuka maksaa?

Kioton sopimuksessa teollistuneet maat ovat sopineet kasvihuonekaasupäästöjensä vähentämisestä yhteensä 5,2 % vuosina 2008-2012. Maatalous voi osallistua vähentämisohjelmaan esimerkiksi kasvattamalla maan hiilivarastoa, jos valtio on ottanut ohjelmaansa hiilinielut. Yhdyskuntien juomaveden laadusta vastaavat yritykset ja vesivarojen riittävyyttä arvostavat vesivoimayhtiöt tarvitsevat sellaisia ympäristöpalveluita, jotka turvaavat heidän liiketoimintaansa. Luonnon monimuotoisuutta ja maaseutumaisemaa arvostavat ympäristötietoiset kuluttajat sekä ekoturismia ja luontoelämyksiä tarjoavat yritykset. Lisäksi on paljon vapaaehtoisia yrityksiä tai ryhmiä, joille ympäristöpalveluiden korvaaminen on tärkeää ja hyödyllistä joko liiketoiminnan tai muiden syiden takia.
Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Lue lisää:

Chicago Climate Exchange. Päästökaupan myyntipisteen toiminnan esittely. https://www.buschsystems.com/resource-center/knowledgeBase/glossary/what-is-the-chicago-climate-exchange-ccx

Lipper Leslie 2008. Paying farmers for Environmental Services as one way to provide incentives for Sustainable Land Management. FAO capacity building workshop on Payments for Environmental Services (PES) in Eastern Africa.Dar Es Salaam, 4-6 February 2008
http://www.fao.org/economic/esa/esa-events/pes-tanzania/en/

Rämert, B., Salomonsson, L. & Mäder, P. 2005. Ecosystem services as a tool for production improvement in organic farming – the role and impact of biodiversity. Ekologiskt lantbruk nr 45.
https://www.slu.se/globalassets/ew/org/centrb/epok/aldre-bilder-och-dokument/publikationer/ekolantbruk45.pdf

YM:n tiedote Kioton sopimuksesta, EU:n sisäisestö taakanjaosta ja päästöjen vähentämistoimista.
https://ilmasto-opas.fi/fi/ilmastonmuutos/hillinta/-/artikkeli/f65a78bb-dc8e-41a5-b09a-6fa36661880b/sopimukset-ohjaavat-kansainvalista-ilmastopolitiikkaa.html

Palvelut, jotka säätelevät ekosysteemin toimintaa

Posted on

Miksi maata viljellään? Terveyden ja ravinnon takia!

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Teksti pohjautuu pääosin Tim Langin ja Michael Heasmanin 2004 julkaisemaan artikkeliin Diet and nutrition policy: A clash of ideas or investment? Development 47 (2), 64-74.

 

Sydäntaudit, liikalihavuus, diabetes ja syömiseen liittyvät sairaudet eivät enää ole vain rikkaiden maiden ongelmia, vaan ne ovat alkaneet rasittaa myös köyhien tai keskituloisten maiden kansantaloutta. Näissä maissa hoidon puute johtaa ihmisten ennenaikaisiin kuolemiin ja työkyvyttömyyteen.

 

Ruokaan liittyvien sairauksien yleistyminen johtuu politiikassa muuttumattomana pysyneestä tavasta ymmärtää maatalous elinkeinona, jonka tarkoituksena on tuottaa enemmän ruokaa. Ajattelu syntyi kaudella, jolloin tuottavuuden nostamisella ja laajentamisella pyrittiin poistamaan puutetta ja nälkää ja parantamaan siten väestön terveyttä. Tämä ajattelutavan myötä elintarviketuotannossa määrä on korvannut laadun. Lontoon yliopiston elintarvikepolitiikan professori Tim Lang kutsuu tätä produktionismiksi.

 

Valtavirta uskoi vielä eilen produktionismiin, entä tänään?

 

Produktionistinen näkökulma ruuan merkityksestä ihmisen terveydelle syntyi tai ainakin kiteytyi FAO:ssa 1950-luvulla (ks. kuva). Näkökulma ja toimintamalli on pysynyt samanlaisena tähän saakka, ainoa muutos on ollut terveysvalistuksen lisäys toimintamalliin 1970-luvulla. Siihen mennessä oli alettu huomata ruuan osuus eliniän lyhenemiseen. Tällä hetkellä, kun kehittyneissä maissa painiskellaan ylensyönnin ja roskaruuan tuomien ongelmien kanssa, produktionistinen toimintamalli ei enää vastaa tarkoitustaan.

 

Ruoka- (ja terveys)ketjun tuottajapäässä on alkanut ideologinen kaaos, kun ei osata päättää miten pitäisi toimia maailmanlaajuisten aliravitsemuksesta, ylensyönnistä ja vääränlaisesta syömisestä johtuvien terveysongelmien ratkaisemiseksi. Viljelijöiden tehtävänä on ollut tuottaa ruokaa, ja niin kauan kun sitä on ollut riittävästi, kaikki on ollut hyvin. Elintarviketeollisuudessa taas totuttiin olemaan vaiti ravitsemuksesta. Viime aikoina moni elintarvikkeiden jalostaja on kuitenkin alkanut tuottaa funktionaalisia elintarvikkeita, jossa mielikuva terveydestä on aikaansaatu lisäämällä tuotteeseen terveysvaikutteisia yhdisteitä. Vähittäiskaupassa taas eetos on, että ”kuluttaja valitsee”, ja niinpä kauppa tarjoaa edelleen kaikkea mahdollista hyödykkeistä turhakkeisiin.

 

Käsitys terveydestä on muuttumassa. Länsimaisen kuluttajan näkökulma, jossa ruoka nähdään polttoaineena ja sitä arvioidaan hinnan halpuuden mukaan, on valtaamassa alaa. Ruokakulttuurit ovat hienovaraisesti muuttuneet ja muuttumassa, ja näissä muutoksissa veturina ovat olleet markkinointi ja mainonta jättäen taakseen suvussa tai alueella periytyneen tiedon.

 

WHO valmisti tietä näkökulman muutokselle

 

Pohjatyö ruokaan liittyvien terveysongelmien paljastamisessa tehtiin WHO:ssa. Se julkaisi 1990 raportin joka määritteli ruuan merkityksen ihmisen terveyteen ja antoi ravitsemissuosituksia. Raportti aiheutti paniikkia elintarviketeollisuudessa, sillä raportti antoi suosituksia ihmisten hyväksyttävälle rasvan, suolan ja sokerin saannille ja maksimiarvoja liikasaannin ehkäisemiseksi. Erityisen varpaillaan olivat em. raaka-aineiden valmistajat.

 

Vuosikymmen myöhemmin WHO palasi samaan teemaan, mutta nyt vielä syvemmin. Vuosina 2002 ja 2003 se julkaisi raportit, jälkimmäisen yhdessä FAO:n kanssa, jotka lujittivat ja syvensivät aiemmin tehtyjä analyysejä ja nostivat huolenaiheet selvästi näkösälle. Maailmassa, jossa kaupungistuminen ja teollistuminen oli nopeaa, kaupankäynti kehittymässä maailmankaupaksi ja talous kasvussa, ravitsemus oli muuttumassa maailmanlaajuisesti. Ruokavaliot, jotka aiemmin olivat rikkaiden maiden tunnusmerkkejä, olivat leviämässä keskituloisiin ja köyhiin maihin, ja kansanterveyden tilanne muuttumassa sen myötä.

 

WHO löysi kymmenen tärkeintä sairauksia aiheuttavaa riskitekijää maailmanlaajuisesti: alipainoisuus, suojaamaton seksi, korkea verenpaine, tupakointi, alkoholin käyttö, heikkolaatuinen vesi, hygienia ja puhtaanapito, raudanpuute, sisätilojen lämmityslaitteiden savu, korkea veren kolesteroli ja ylipainoisuus. Kuusi näistä tekijöistä liittyy ruokaan ja ravitsemukseen.

 

Kun viimeisten vuosikymmenten aikana olemme oppineet, että länsimaita vaivaa ylensyönti ja ylikuluttaminen ja kehitysmaita aliravitsemus, WHO:n uusimmat raportit ja monet muut selvitykset osoittavat tämän totuuden pätemättömyyden. Länsimaissa on aliravitsemuksesta johtuvia ongelmia ja kehitysmaissa taas entistä enemmän länsimaisia sairauksia.

 

Tim Lang ja Michael Heasman väittävät produktionistisen toimintamallin olevan osa ongelmaa. Tuottajapolitiikassa on ollut tärkeintä tuottaa määrää, eikä riittävästi ole kiinnitetty huomiota siihen, millaista ravintoa kuluttaja on todella saanut. WHO:n uusi sukupolvi ja muutkin tutkimusraportit vaativat, että ravinto on asetettava maatalouden ja ruokaketjun keskeiseksi tuotteeksi. Ellei maatalous ole terveyttä ja ravintoa varten, niin mitä varten ylipäänsä viljellään?

 

Uudet näkökulmat

 

Keskusteluun terveyden ja ravinnon suhteesta on syntynyt tai syntymässä kaksi erilaista näkökulmaa ja toimintatapaa – ekologinen malli ja luonnontieteellinen malli (ks. kuvat 2 ja 3). On helppo ymmärtää, miksi elintarviketeollisuus ja lihan, sokerin ja viljantuottajat seisovat vahvasti luonnontieteellisen mallin takana. Luonnontieteellisessä mallissa ravinto nähdään lääkkeenä, joka vahvistaa ihmisen terveyttä. Funktionaaliset elintarvikkeet, bioteknologia ja nutrigenomiikka ovat tämän mallin työkaluja. Ekologisessa mallissa ihmisen ja ympäristön terveys ovat samassa keskiössä, johon ruokaketju, kulttuuri ja elämäntavat, talous ja luonnonvarat vaikuttavat.

 

Esimerkiksi nutrigenomiikka pyrkii ymmärtämään miten tietty ravinto tai dieetti vaikuttaa geenien toimintaan ja rakenteeseen. Tällainen kysymys on esimerkiksi, miksi jotkut ihmiset voivat syödä jatkuvasti rasvaista ruokaa altistumatta sydäntaudeille mutta toiset eivät? Jos tutkimus pystyisi selvittämään tämän, sydäntautien ehkäisyyn voitaisiin luoda yksilökohtaisia ratkaisuja.

 

Yllä mainittu vastaus ei ehkä tyydyttäisi globaalista kansanterveydestä ja väestön liiallisesta rasvan käytöstä huolestuneita kysyjiä. Ekologinen toimintamalli ehdottaisi ratkaisuksi em. ravitsemukselliseen ongelmaan monimutkaista ja pitkää/kokonaisvaltaista prosessia, jolla arkiliikuntaa saadaan lisättyä, muutoksia ruokatottumuksiin, parempaa terveyskasvatusta, tuotteiden hinnanmuodostuksen säätelyä ja pikaruokaketjujen markkinoinnin rajoituksia.

 

Kumpi uusista toimintamalleista lyö itsensä läpi? Jos ajattelee luonnontieteellistä toimintamallia rasvaisen ruuan tuomiin kansanterveysongelmiin, ratkaisu on todennäköisesti tekninen ja nopea, ja ainakin elintarvike- ja lääketeollisuus hyötyvät. Se saattaa olla poliitikoille myös riittävän yksinkertainen ja ymmärrettävä. Ekologinen malli edellyttäisi taas laajaa yhteistyötä sekä elinkeino-, terveys- ja ravitsemuspolitiikan muutoksia ja on siksi haastavampi.

 

Kysymys on hankala ravitsemustieteellekin, sillä kyseisellä tieteenalalla on vähitellen omaksuttu yksilöllisen terveyden malli, eikä terveys kansan tai tietyn ihmisryhmän ominaisuutena ole kiinnostavaa, toteavat Lang ja Heasman. Silti maailman terveysongelmista saadun evidenssin jälkeen on hämmästyttävää, miten vaisuja ravitsemustieteilijät ovat olleet tuomaan tutkimustuloksiin pohjaavia toimenpide-ehdotuksia keskusteluun ravitsemus- ja terveyspolitiikan suuntaamisesta, heittävät Lang ja Heasman.

Posted on

Maatalousmaan ilmastovaikutukset

 

Kirjoittanut Jaana Väisänen

 

Maailmanlaajuisesti ajatellen maa-alueet ovat kasvihuonekaasujen tuottajia. Intensiivinen maatalous ja väestönkasvusta johtuva maankäytön muutos, eli uusien peltojen raivaaminen luonnontilaisista alueista on radikaalisti lisännyt maaperän kasvihuonekaasupäästöjä. Alla olevaan taulukkoon on koottu tärkeimmät maailman maaperään liittyvät kasvihuonekaasuvirrat. Suurimmat yksittäiset päästöt ovat turvemaiden, soiden ja kosteikkojen metaani, luonnontilaisten maiden typpioksidipäästöt, riisinviljelyn metaani- ja maatalouden typpioksidipäästöt.

 

Tehokkain maatalouden kasvihuonekaasujen vähentämiskeino olisi luopua turvemaiden viljelystä, päättelee Jens Leifeld katsauksessaan maan kasvihuonekaasujen virroista. Leifeld toteaa lyhyellä aikajänteellä myös hiilen sitomisen maan orgaaniseen ainekseen olevan tehokasta, mutta koska siinä varastokapasiteetti on rajallinen, olisi pitkällä tähtäimellä järkevintä panostaa typpioksidien ja metaanin päästöjen vähentämiseen.

 

Vuosittaiset kasvihuonekaasuvirrat, milj. tonnia CO2-ekvivalenttia (Leifeld 2006).

 

Maankäytön muutoksista johtuvat CO2-päästöt

kivennäismaat

710-1200

turvemaiden ojitus

269

CO2- sit. turpeen kasvuun

-279

CH4-päästöjen väheneminen

-162

CH4-päästöt riisinviljelyssä

1380

turvemaiden CH4-päästöt

1070-1690

2645-5451*

CH4:n hapettu-minen

-667

N2O:n päästöt maaperästä

maatalousmaa

1302

luonnontilaiset maat

3160

 

(* soiden ja kosteikkojen metaanipäästöt)

 

Mitä viljelyssä pitäisi tehdä?

 

Philip Robertson kollegoineen selvitti jo 1990-luvulla, miten eri viljelyjärjestelmät ja niissä käytetyt tuotantopanokset sekä luonnontilaiset alueet vaikuttavat ilmaston lämpenemiseen. Mittarina he käyttivät global warming potential (GWP)- indeksiä. Robertsonin tutkimusryhmän mukaan maatalouden aiheuttamaa ilmaston lämpenemistä voidaan lieventää sopivien viljelymenetelmien valinnalla. Tavanomaisessa viljelyssä kyntämättä viljely on ylivoimainen GWP:n osalta, mutta siinäkin viljelytavan voimakkaat typpipanokset ja kalkitus kumosivat suuren osan muokkaamattomuuden avulla saadusta hyödystä. ”Korvaamalla väkilannoitetyppi biologisella typensidonnalla ja luopumalla kalkituksesta (väkilannoitteista luopuminen johtaa kalkitustarpeen vähenemiseen) pystytään maan GWP-indeksiä korjaamaan pienemmäksi. Viljelyjärjestelmien typen kiertoa tulisi myös tehostaa. Kaikkein tehokkain kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiskeino olisi kuitenkin poistaa marginaalialueiden peltoja viljelystä”. Näin päättelivät tutkijat.

 

Jatkuva yksivuotisten kasvien viljely lämmittää ilmastoa

 

USA:ssa tehdyssä tutkimuksessa vertailtiin yhdeksän vuoden ajan neljällä eri tavalla viljellyn maissi-soija-vehnä-viljelykierron, monivuotisen sinimailasen viljelyn, puiden peltoviljelyn sekä metsittymisen eri vaiheissa olevien entisten peltojen kasvihuonekaasujen taseita. Yksivuotisten viljelykasvien viljelyssä vertailtiin kyntämättä viljelyä, perinteistä väkilannoiteviljelyä, low-input väkilannoiteviljelyä ja luomuviljelyä. Kahdessa viimeksi mainitussa järjestelmässä kahtena vuotena kolmesta oli maissin ja vehnän jälkikasvina palkokasvinurmi, joka muokattiin vasta seuraavana keväänä maahan.

 

Yksivuotisia viljelykasveja sisältävät kierrot, riippumatta viljelytavasta, tuottivat kaikki positiivisen lämpenemispotentiaalin (GWP). Tavanomainen perinteinen viljely tuotti suurimman netto GWP:n, eli 110 g hiilidioksidiekvivalenttia/m2. Maan hiilipitoisuus silti kohosi kaikissa muissa viljelykierroissa paitsi em. tavanomaisessa viljelyssä. Voimakkaimmin (30 g C/m2/v) se kohosi kyntämättä viljelyssä, ja normaalia maanmuokkausta käyttävässä luomu- ja low-input-viljelyssäkin hiilipitoisuus kohosi 8 ja 11 g/m2/v.

 

Monivuotisten kasvustojen ja metsän kasvihuonekaasutaseet olivat neutraaleja tai erittäin negatiivisia, joten niissä typpipäästöt olivat erittäin matalia ja hiiltä sitoutui orgaaniseen ainekseen. Pienimmän GWP:n tuotti metsittymisen alkuvaiheessa oleva entinen pelto, -211 g CO2-ekvivalenttia/m2.

 

Taulukko (Robertson ym. 2000):

 

 

CO2

 

 

 

 

maan

hiili

väki-

lann.

kalkki

öljy

N2O

CH4

Netto GWP

Yksivuot. kierrot maissi-vehnä-soija

 

 

 

 

 

 

 

Tavanomainen viljely

0

27

23

16

52

-4

114

Kyntämättä viljely

-110

27

34

12

56

-5

14

Low-input + talvikauden palkokasvinurmi

-40

9

19

20

60

-5

63

Luomu + talvikauden palkokasvinurmi

-29

0

0

19

56

-5

41

Monivuotiset

 

 

 

 

 

 

 

Sinimailanen

-161

0

80

8

59

-6

-20

Haavan peltoviljely

-117

5

0

2

10

-5

-105

Metsittyvät alueet

 

 

 

 

 

 

 

Alkuvaiheen sukkessio (10 vuotta viljelemättä)

-220

0

0

0

15

-6

-211

Sukkession keskivaihe (40 vuotta viljelemättä)

-32

0

0

0

16

-15

-31

Metsä

0

0

0

0

21

-25

-4

 

 

Maan käyttökelpoisen typen määrä ratkaisevaa

 

Dityppioksidin päästöt olivat noin kolme kertaa suurempia yksivuotisia viljelykasveja ja sinimailasta viljeltäessä kuin metsittyvissä pelloissa. Viljelymenetelmien välillä ei ollut merkittävää eroa. Väkilannoitteita käyttävissä systeemeissä dityppioksidipäästöt kohosivat heti lannoituskertojen jälkeen. Esimerkiksi maissin viljelyssä lannoite annettiin neljässä erässä. Luomu- ja low-input-viljelyssä palkokasvinurmen satojätteiden hajoamisesta johtuvat dityppioksidipäästöt olivat alhaisempia mutta pitkäkestoisempia kuin väkilannoitteita käytettäessä.

 

Tutkijat havaitsivat, etteivät viljelyjärjestelmien yhtä suuret dityppioksidipäästöt johtuneet maan muokkauksesta tai lannoituksesta sinänsä, vaan pikemminkin turhan suuresta käyttökelpoisen typen määrästä maassa. He pohtivat mahdollisuuksia, joiden avulla viljojen satotasot voitaisiin ylläpitää ja samalla vähentää peltojen dityppioksidipäästöjä: Viljelyssä tarvitaan tarkempaa typen kierrätystä ja sen vapautumisen säätelyä viherlannoituksesta, satojätteistä ja maan orgaanisesta aineksesta.

 

Lue lisää:

Robertson, G.P., Paul, E.A. & Harwood, R.R. 2000. Greenhouse gases in intensive agriculture: contributions of individual gases to the radiative forcing of the atmosphere. Science 289: 1922-1925.

 

Leifeld, J. 2006. Soils as sources and sinks of greenhouse gases. Function of Soils for Human Societies and Environment. Geological Soc., London, Special Publications, 266: 23-44. Artikkeli kertoo, missä mittakaavassa liikutaan maailmanlaajuisesti, ja mitkä ovat ne kaikkein tehokkaimmat menetelmät kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi.

Posted on

Luomussa hyvät sadot ja tavanomaiset riskit

Kirjoittanut Jaana Väisänen

Seitsemäntoista vuotta kestäneestä viljelyjärjestelmävertailusta USA:n Wisconsinissa on vuosina 2008 ja 2009 julkaistu todella mielenkiintoista tietoa. Viljelyjärjestelmien vertailu antoi mahdollisuuden tutkia paitsi satotasoja ja muita biologisia mittareita, myös eri viljelyjärjestelmien kannattavuutta ja riskialttiutta, mikä on luomutuotantoon siirtymistä harkitsevalle viljelijälle ensiarvoisen tärkeätä tietoa. Tutkimus todisti luomutuotannon tuottavan yhtä hyvin kuin tavanomainen tuotanto ja olevan yhtä riskialtista.

 

Wisconsinin viljelyjärjestelmätutkimuksen ydinkysymys oli, voivatko biologisesti monipuoliset, vähän panoksia käyttävät (low-input) viljelyjärjestelmät olla yhtä tuottavia kuin tavanomaiset järjestelmät. Tutkimus toteutettiin kahdella eri koepaikalla, Arlingtonissa ja Elkhornissa, vuosina 1990 – 2006, ja se suunniteltiin maatiloilla käytössä olevien mallien mukaan. Koeruudut mitoitettiin 30 aarin suuruisiksi, joten niillä pystyttiin toimimaan normaaleilla maatalouskoneilla. Arlingtonin koekentällä tutkimusta tehtiin 1990-2002, mutta Elkhornissa tutkimuskenttä on pystyssä edelleen.

 

Tutkimuksen viljelyjärjestelmät olivat:

  viljelykierto muokkaus ja koneistus torj.-aineiden käyttö lannoitus
cs1: maissi-maissi-maissi-maissi kyntö syksyllä, keväällä kultivointi/ kylvömuokkaus korkea kevätlannoitus + rivilannoitus
cs2: maissi-soija-maissi-soija ei kyntöä eikä kylvömuokkausta keskin-kert. kevätlannoitus + niukka rivilannoitus maissille
cs3: maissi-soija- s.vehnä-p-apila kyntö ja kylvömuokkaus + useita rikkakasviäestyksiä/ harauksia maissin ja soijapavun viljelyssä ei soijapavun ja apilan kasvustojätteet, ei väkilannoitusta 1990-2006
cs4: maissi-sinimailanen3v kyntö maissilla, kylvömuokkaus nurmea perustettaessa, 4 nurmi-satoa/v korkea kevätlannoitus maissille, hiukan kalia nurmivuosina, karjanlanta ja sinimailasen kasvustojäte
cs5: maissi-kaura-sinimailanen2v kyntö maissilla, kylvömuokkaus nurmea perustettaessa, 3 nurmi-satoa/v ei ei väkilannoitusta 1990-2006, karjanlanta ja sinimailasen kasvustojäte
cs6: jatkuva laidunnurmi satunnaisia puhdistusniittoja ja heinänkorjuuta, puna-apilan paikkauskylvö matala satunnaisesti väkilannoite-typpeä keväällä

 

Sadot ja satovaihtelut

 

Tilastollisessa analyysissä, johon koepaikoilta saatiin 13 ja 8 vuoden tulokset, kävi ilmi, että viljelyjärjestelmällä oli läpi vuosien ja koepaikkojen merkitsevä vaikutus maissin, soijapavun ja ensimmäisen vuoden sinimailasnurmen satoon. Luomuviljantuotannon (CS3) maissisadot olivat 9 % alempia kuin tavanomaisten viljantuotantojärjestelmien CS1 ja CS2. Soijapavussa satoero oli tavanomaisen soijan hyväksi 8 prosenttiyksikköä. Nurmituotantojärjestelmissä CS5:n luomumaissin sadot olivat 88 % tehokkaan nurmituotantojärjestelmän (CS4) maissisadosta. Nurmipuolella sinimailasen kuiva-ainesadot olivat luomutuotantojärjestelmässä paremmat kuin CS4:ssa niin perustamisvuonna (+22 %) kuin ensimmäisenä satovuonna (+10 %).

 

Viljelykierrolla ja karjanlannalla oli luonnollisestikin vaikutusta maissin satoihin. CS4:n maissisadot olivat keskimäärin 1,5 tonnia suuremmat kuin jatkuvassa maissinviljelyssä ja 800 kg suuremmat kuin kyntämättä viljelyssä (CS2), joten tämän 800 kilon eron voi laskea johtuvan karjanlannan hyväksikäytöstä.

 

Maissin ja soijapavun satovaihtelut olivat suuria luomuviljelyjärjestelmissä. Koepaikoilta ja alueen luomutiloilta saadun aineiston perusteella tutkijat arvioivat luomutuotannossa keskimäärin joka kolmantena vuonna mekaanisen torjunnan epäonnistuvan pitämään rikkakasvit kurissa. Näinä vuosina keväät olivat märkiä, mikä heikensi rikkaäestysten tai harausten tehoa. Joka kolmas vuosi maissin ja soijapavun sadot putosivat keskimäärin 74 %:iin tavanomaisen maissin satotasosta. Kahtena vuotena kolmesta niiden sadot olivat keskimäärin 99 % tavanomaisten viljojen sadoista.

 

– Luomu-, tai monimuotoiset low-input-viljelyjärjestelmät, ovat yhtä satoisia kuin tavanomainen panosintensiivinen viljelytapa, totesivat tutkijat, ja jatkoivat: Luomutuotannossa on silti edelleen haasteita, erityisesti riviviljelykasvien ja viljojen rikkakasvintorjunnan kehittämiseksi.

 

Kannattavuus ja riskit

 

Viljelyjärjestelmätutkimuksen tuloksista tehtiin kannattavuuslaskelmat vuosittain ja koepaikoittain. Talousvertailussa selvitettiin eri viljelyjärjestelmien tulosta ja siihen liittyvää riskiä alaspäin. Vertailussa käytettiin kolmea eri skenaariota, joista ensimmäisessä ei huomioitu lainkaan valtion maataloustukia eikä luomutuotteiden saamaa lisähintaa, toisessa skenaariossa mukana oli valtion tuet ja kolmannessa sekä maataloustuet että luomutuotteiden lisähinta.

 

Viljelyjärjestelmien ekonometrinen analyysi tehtiin regressiomallina. Tutkimuskohteena olivat siis tuotot ja tuottoihin liittyvä riski, joka ilmaistiin tuottojen varianssina ja vinoutena. Regressiomallissa tuotoissa oli huomioitu sekä maataloustuet että markkinoilta luomutuotteiden saamat lisähinnat. Tuottoja arvioineen regressiomallin selitysaste oli kohtalainen (R2=0,562) ja tuottojen vaihtelun ja vinouden (eli riskin) osalta heikohko (R2=0,208 ja 0,325).

 

Tutkija Josh Posner tarkentaa: ”Tällaisessa tutkimuksessa on todella vaikeaa saada mallille korkeita selitysasteita, koska tuotehinnat vaihtelevat ja satoihin vaikuttavat säät ovat ennalta-arvaamattomia. Tulosten avain onkin siinä, että vaikka selitysasteet olivat vain kohtuullisia, mallin tekijöiden vaikutukset olivat tilastollisesti merkitseviä”.

 

Regressioanalyysin mukaan luomuviljelyjärjestelmät eivät osoittautuneet riskialttiimmiksi kuin tavanomaiset viljelyjärjestelmät, kun tarkastellaan tuottojen vinoutta alaspäin (Vinoudella tarkoitetaan mallin antamaa epäsymmetriaa keskiarvon molemmin puolin). Riski alhaisiin tuottoihin liittyi erityisesti nurmituotantojärjestelmien tuottojen vaihteluun eri vuosina ja eri koepaikoilla. Nurmituotanto ei nauttinut maataloustukia, jotka taas tasasivat viljantuotantojärjestelmien tuottoja satotasosta riippumatta. Myöskään tuottojen vaihtelun ero eri viljelyjärjestelmien välillä ei ollut tilastollisesti merkitsevä, vaikka luomujärjestelmissä vaihtelu olikin silmämääräisesti suurempaa.

 

Ilman valtion tukia ja luomulisiä lasketussa mallissa kannattavimmaksi viljantuotantosysteemiksi osoittautui kyntämättä viljelty maissi-soijapapu-kierto. Nurmituotantojärjestelmistä kannattavin oli pysyvien laidunten viljely, jonka tuotot arvioitiin hiehojen vuokralaitumista saatavan hinnan perusteella. Skenaariossa 3, jossa valtion tuet ja luomulisät otettiin mukaan laskentamalliin, luomuviljantuotannon tuotot lisääntyivät 85 – 110 % ja luomunurmituotannon tuotot 35-40 %.

 

Alla olevassa taulukosta kannattaa panna merkille USA:n valtion merkittävä tuki jatkuvalle maissinviljelylle. Jatkuvan maissinviljelyn tuotto lisääntyi Arlingtonissa 48 % ja Elkhornissa 188 %, kun valtion maataloustuet huomioitiin kannattavuuslaskelmassa. Sen sijaan luomuviljanviljelyn saamat maataloustuet lisäsivät tuottoja 23 % ja 30 % Arlingtonissa ja Elkhornissa. USA:ssa ei tuettu lainkaan nurmituotantoa vuosina 1993-2006, joten maataloustuet kohottivat vain viljantuotantojärjestelmien tuottoja.

 

Luomuviljan korkea hintataso nosti luomuviljantuotannon tuottoja selvästi. Nurmituotantojärjestelmissä luomumaissin korkea lisähinta nosti luomunurmituotannon (CS5) tuotot lähes yhtä suuriksi kuin pysyvän laitumen viljelyssä, vaikka maissia viljeltiin vain ¼:lla peltoalasta..

 

Taulukko: Vuoden 2000 tukipolitiikan ja hintatason mukaiset tuotot eri viljelyjärjestelmissä. Lisätuotto-% suhteessa skenaarioon 1 suluissa.

  

 

Arlington

Elkhorn
skenaario

1

2

3

1

2

3
CS1 365 540 (+48%) 540 (+48%) 69 199 (+188%) 199 (+188%)
CS2 465 574 (+23%) 574 (+23%) 361 416 (+15%) 416 (+15%)
CS3 335 423 (+23%) 784 (+134%) 212 275 (+30%) 581 (+174%)
CS4 535 535 535 212 212 212
CS5 528 528 717 (+36%) 376 376 528 (+40%)
CS6 735 735 735 592 592 592

Lähteet:

 

Posner, J.L., Baldock, J.O. & Hedtke, J.L. 2008. Organic and conventional production systems in the Wisconsin Integrated Cropping Systems Trials: I. Productivity 1990-2002. Agronomy Journal 100, 2: 253-260

 

Chavas, J-P., Posner, J.L. & Hedtke, J.L. 2009. Organic and conventional production systems in the Wisconsin Integrated Cropping Systems Trial: II. Economic and risk analysis 1993-2006. Agronomy Journal 101, 2: 288-295

Posted on

Langin lista: Kuka aiheuttaa ruokakriisin?

Kirjoittanut Jaana Väisänen

Elintarvikepolitiikan professori Timothy Lang Lontoon yliopistosta on yksi elintarvikealan auktoriteeteista. Hän on kirjoittanut paljon ruokaturvasta, ruokaepätasa-arvosta, ravitsemuksesta ja ruokaan liittyvän demokratian ja säätelyn välisistä jännitteistä. “Mitkä asiat uhkaavat maailman ruokaturvaa?” kysyi Seedling-lehti. Lang vastasi:

”Meidän pitäisi viimeinkin ymmärtää, että me länsimaiset valtiot olemme se elefantti siellä kokoushuoneessa. Monet kehitysmaissa ilmenevät ongelmat aiheutuvat kehittyneissä maissa tehdyistä päätöksistä. Eli me itse aiheutamme maailman ruokakriisin. Silti meillä poliittisessa keskustelussa edelleen väitetään, että ulkopuoliset voimat aiheuttavat häiriöitä länsimaiden markkinoilla.”

Tim Langin lista:

Energia. Elintarvikkeista 95 % on öljyriippuvaisia. Tuottavuuden nousua pyritään tällä hetkellä aikaansaamaan lannoituksen ja koneellistamisen avulla. Öljyn kallistuminen on johtanut biopolttoaineinnostukseen. Biopolttoaineentuotanto puolestaan vaatii pinta-alaa, jota oikeastaan tarvittaisiin ruuan tuottamiseen. OECD on laskenut, että USA:n, Kanadan ja Länsi-Euroopan pitäisi uhrata peltomaastaan 30 – 70 %, jotta tällä alalla tuotettava bioenergia riittäisi turvaamaan kuljetusten energiankulutuksesta 10 prosenttia.

Maailmankaupan hinnat. Hinnat maailmankaupassa ovat nousseet vuodesta 2005 saakka. Ruokakriisin 2008 ollessa pahimmillaan vehnän hinta kohosi 2,5-kertaiseksi ja oli maaliskuussa 2009 edelleen yli 30 % kalliimpaa kuin kolme vuotta aiemmin. Riisin hinta maaliskuussa 2009 oli 110 % korkeampi kuin maaliskuussa 2006. Elintarvikevarastot ovat pienimmillään kymmeniin vuosiin. Viljojen ja kasviöljyjen hinnat ovat kohonneet eniten, ja juuri nämä raaka-aineethan ovat käytössä bioenergiaa tuotettaessa.

Maailman väestö. Maailman väestön ennustetaan kasvavan 9,1 miljardiin vuoteen 2050 mennessä, kun vuonna 2007 se oli 6,6 miljardia. Näiden suiden ruokkiminen tulevaisuudessa vaatii massiivisia toimenpiteitä – joko muutoksia kulutustottumuksiin, tai toista tapaa tuottaa elintarvikkeita.

Työvoima. Työvoiman siirtymistä maalta kaupunkeihin ei ilmeisesti voi estää, niinpä maaseudun työvoima vähenee. Maaseudulla elämä on usein kovaa ja maataloudessa palkat pienet. Jos tulevaisuudessa öljyllä ei enää voida korvata työvoimaa (siitähän koneellistumisessa on kyse), pitäisikö öljyn jälkeisenä aikana ihmisten taas palata hangonvarteen? Millä osaamisella?

Maa. Optimistit väittävät, että maailmassa voitaisiin viljellä noin 12 % suuremmalla alueella kuin nyt viljellään, mutta useimmiten käyttämättömät marginaalialueiden pellot ovat heikkotuottoisia tai kalliita viljellä. Ilmastonmuutos tullee lisäksi muuttamaan maankäyttöä erittäin paljon. Sitä paitsi tavallisen länsimaisen kuluttajan ruokavalio käyttää enemmän pinta-alaa, kuin hänelle oikeastaan kuuluisi, jos maailman peltopinta-ala jaettaisiin tasan kaikkien kesken. Meidän ”tehokkaat” tuotantojärjestelmämme elävät itse asiassa toisten kustannuksella.

Vesi. Maailman juomakelpoisesta vedestä kotitaloudet käyttävät 10 %, teollisuus 20 % ja maatalous 70 %. Tällä hetkellä 92 %:lla maailman väestöstä juomavettä on riittävästi saatavilla, mutta ennusteiden mukaan 2025 enää vain 62 %:lla. Tuotteiden tuottamisen vaatima vesimäärä tullee tulevaisuudessa olemaan yhtä tärkeä laatukriteeri kuin tällä hetkellä valmistuksen aiheuttama kasvihuonekaasujen määrä. Lasi olutta käyttää 75 litraa vettä, lasi omenamehua 190 litraa ja yksi hampurilainen puolestaan 2400 litraa. Me täällä länsimaissa tuhlaamme itse asiassa kehitysmaiden vesivaroja.

Ilmastonmuutos. Ilmastonmuutos on nyt kaikkien huulilla. EU:n tiedotteen mukaan Euroopan kasvihuonekaasupäästöistä 80 % tulee energiasektorilta ja 8 % maataloudesta. Maatalous käyttää runsaasti energiaa, joten sen kokonaisosuus nousee 14 %:iin (Stern-lehden ilmastoraportin mukaan). Väkilannoitteiden käyttö aiheuttaa maatalouden päästöistä 38 % ja kotieläimet vajaan kolmanneksen. Ruokajärjestelmien muuttaminen nyt on välttämätöntä, paitsi jos haluamme, että ilmastonmuutos iskee vasta myöhemmin, mutta paljon kovempaa.

Ruokavalion muuttuminen. Kun väestön elintaso kasvaa, ruokavalio muuttuu. Ja näin on käymässä monissa kehitysmaissa. Ihmiset alkavat käyttää enemmän sokeria, virvoitusjuomia, lihaa ja maitoa, jolloin kehittyneille maille tyypilliset sairaudet lisääntyvät. WHO on ilmoittanut hälyttävästi lisääntyneistä kroonisista sairauksista kehitysmaissa, kuten sydäntaudit, syövät, diabetes ja liikalihavuus. Ja kuitenkin meillä on edelleen monissa kehitysmaissa ongelmana aliravitsemus.

Lähteet:

Tim Langin haastattelu. Seedling heinäkuu 2008.

Elintarvikkeiden maailmanmarkkinahintojen tilastokuvaajat. Hintatiedon lähteenä IMF.

Posted on

Luomu pelastaa maailman 10/10: Työllisyys

Luomutuotanto tarjoaa tavanomaisia tiloja enemmän työmahdollisuuksia maaseudun ihmisille. Iso-Britanniassa luomutuotanto tarjoaa 32 % enemmän työmahdollisuuksia kuin tavanomainen tuotanto, todetaan Essexin yliopiston Soil Associationille tekemässä tutkimuksessa vuodelta 2006. Mikäli Britannian koko maatalous siirtyisi luomuun, niin maatalouteen syntyisi 93 000 uutta työpaikkaa. Työllistäminen ei liity markkinointiin tai jakeluun vaan alkutuotannon prosesseihin maatiloilla.

Kirjoittanut Jaana Väisänen

Lue lisää: Maynard, R. & Green, M. 2006. Organic Works. Soil Association.
http://www.luomu.fi/yleista/uutisarkisto2006.htm  1.9.2006

Lobley, Matt; Reed, Matt and Buttler, Alan (2005) Impacts of organic farming on the rural economy RE0117. Report, Centre for Rural Research, University of Exeter. http://orgprints.org/10114/