Jenni Rinne

Kansatieteen yliopistonlehtori

Aloitteleva tutkija

 

Aloitin kansatieteen opintoni 2000-luvun alussa Virossa, Tarton yliopistossa. Alkujaan lähdin Viroon opiskelemaan historiaa. Olin erityisen kiinnostunut lähihistoriasta, ja siitä, millaista oli elämä maassa, jonka taloudellinen ja poliittinen järjestys oli ollut hyvin erilainen omaan kotimaahani verrattuna. Minulle selvisi hyvin pian, että historian opiskelu ei tarjonnut väylää ymmärtää ruohonjuuritason ihmiselämää, vaan opinnoissa keskityttiin suurmiehiin, aikakausiin ja tapahtumiin. Historian opinnot tarjosivat kyllä kontekstin ja raamit ihmiselämälle, mutta minä olin ensisijaisesti kiinnostunut ihmisten eletystä arkielämästä. Silloin löysin etnologian opinnot, jotka ensimmäisestä kurssista lähtien, ovat antaneet minulle työkaluja tulkita ja ymmärtää juuri inhimillistä elämää ja ihmisten toimintaa osana yhteisöä. Tuolloin erityisesti muistitietotutkimus mahdollisti välähdyksiä neuvostoliittolaisesta arkielämästä, jonne minulla ei olisi ollut muutoin pääsyä.

Luulen, että kansatieteellisen tutkimuksen ihmislähtöisyys on se mikä houkuttaa monia alalle. Muun muassa Ruotsalainen etnologi Lotten Gustafsson Reinius on kuvaillut omaa polkuaan hyvin saman tyylisesti videossa ”What do ethnologist do?” https://vimeo.com/237142052. Hänen kokemuksensa mukaan aatehistorian ja uskontotieteen opinnoissa käytiin lävitse maailmaa ainoastaan käsitteellisellä tasolla, mutta vasta etnologian opintojen kautta, hänen oli mahdollista opiskella sitä, miten maailma muovautuu luovan ihmistoiminnan kautta.

Kandidaatintutkinnon jälkeen palasin Suomeen ja suoritin etnologian alan maisteriopinnot Jyväskylässä. Samalla osallistuin Aleksanteri instituutin järjestämään Venäjän ja Itä-Euroopan maisterikouluun, joka laajensi aluetuntemustani monitieteisestä perspektiivistä. Maisteriopintojen aikana tein töitä tutkimusprojektissa, joka vahvisti ajatustani tutkijan uralle lähdöstä. Lisäksi Pro gradua kirjoittaessani rakastuin siihen inspiroivaan tunteeseen, jonka eräänlaiset ”ahaa-hetket” tuottavat, kun tutkittava ilmiö alkaa jäsentyä moninaisuudessaan jonkinlaiseksi tulkinnaksi.

Seuraava etappi kansatieteilijän polulla oli Tukholmassa sijaitseva Södertörnin yliopisto, jonne pääsin palkalliseen tutkijakouluun, jota koordinoi monitieteinen Baltian ja Itäisen Euroopan tutkimuksen keskus. Meitä aloitti 12 eri tieteenalan jatko-opiskelijaa, mikä mahdollisti yhteisön, joka oli hyvin innostava ja tiivis. Tukholman alueella etnologiaa on Södertörnin lisäksi mahdollista opiskella Tukholman ja Uppsalan yliopistoissa, mikä taas antoi puitteet suhteellisen laajalle etnologien verkostolle. Väitöskirjan kirjoitusprosessin aikana ymmärsin, kuinka tärkeää tutkijalle on tieteellinen yhteisö, jossa saa keskustella ideoiden ja tekstien raakileista.

Jatko-opiskelujen aikana löysin myös teoreettiset lähtökohdat, joita haluan kehittää jatkossa. Olin kokeillut aikaisemmissa töissäni sosiaalisten verkostojen tutkimusta, samoin kuin muistitietotutkimusta, mutta seuraavaksi halusin kokeilla jotain täysin muuta. Väitöstutkimukseni aiheena oli virolainen perinteisestä kansanuskosta ammentava ryhmä. Aineistostani nousi paljon tunne- ja affektiivisia kokemuksia, joiden kulttuurisesta rakentumisesta sitten kiinnostuin. Ymmärsin, että niin sanoitetut, kuin eletyt tunnekokemukset, eivät tapahdu tyhjiössä, vaan suhteessa yhteiskuntaan. Tämän suhteen avaaminen kiinnostaa minua edelleen. Tällä hetkellä suunnittelen jatkotutkimusta tunnekokemusten ja paikan suhteesta, tai vaihtoehtoisesti vanhemmuuteen liitettyjen tunteiden ja tunnekokemusten kulttuurisesta rakentumista. Toisaalta tunteet ja affektiiviset kokemukset ovat läsnä kaikilla elämänalueilla, mikä mahdollistaa melkein minkä tahansa inhimillisen elämän ilmiöiden tutkimuksen tästä tietystä perspektiivistä.

Mutta jatkotutkimus vaatii tietenkin tutkimusrahoitusta, mikä ei akateemisella uralla ole mikään varma asia. Tutkijan uran huonoja puolia on sen epävarmuus. Käytännössä tilanne on usein se, että sinun on vuoden tai kahden välein haettava sitä työtä mitä teet, aina uudelleen. Haet sitä työtä laatimalla usean sivun tutkimussuunnitelmia eri rahoittajien tarpeisiin räätälöiden ja samalla tiedät, että rahoituksen saa vain noin 5% hakemuksista. Se on tutkijan uran turhauttavimpia piirteitä. Toisaalta harva ura nykypäivänä tarjoaa pitkäaikaisia ja turvattuja työsuhteita.

Väitökseni jälkeen päätimme perheeni kanssa palata takaisin Suomeen, ja sain mahdollisuuden opettaa kansatiedettä Helsingin yliopistossa. Pidän opettamisesta. Pidän siitä, että kansatiede oppiaineena mahdollistaa abstraktin teorian konkretisoinnin arkielämän esimerkkien kautta. Erityisesti pidän keskustelevasta ongelmalähtöisestä opetustavasta, joka tähtää opiskelijoiden omien oivallusten kautta oppimiseen. Opettamisen kautta olen myös itse oppinut sanoittamaan oppimaani. Koen myös, että opettaminen on väylä antaa yhteiskunnalle jotain takaisin kaikesta oppimastani.

Lopuksi kansatieteessä minua inspiroi tieteenalan tapa kerätä tutkimusaineistonsa niin sanotulta ”kentältä”. Se voi tarkoittaa esimerkiksi arkistoa, internetiä tai reaaliajassa soljuvaa elämää. Olen itse saanut kerätä tutkimusaineistoa muun muassa virolaiselta torilta, jolloin opin tuntemaan torimyyjiä ja heidän toimintatapojaan viettämällä aikaa hunajanmyyjien kojulla. Olen sukeltanut arkistoihin tallennettuihin ihmisten kirjoitettuihin muistoihin, jotka käsittelivät arkielämää 1990-luvun alun Virossa, jolloin maan poliittisen ja taloudellisen järjestelmän muutos toi mukanaan massiivisen muutoksen myös ihmisen arkielämän toiminnan mahdollisuuksissa. Opin, että ihmiset pystyvät suhteellisen joustavasti navigoimaan uusissa tilanteissa, mutta suuret yhteiskunnalliset muutokset jättävät jälkeensä niin ”voittajia”, kuin ”häviäjiä”.

Olen myös kiertänyt etelä-Viron rajaseutuja kerätäkseni tietoa siitä, miten tulevaisuus nähdään siellä, minne ei ohjata aluepolitiikan sanelemia valtiollisia resursseja. Viimeisessä kenttätyössäni opin tuntemaan intiimisti ihmisiä, joita en koskaan olisi tavannut muutoin. Heiltä opin muun muassa saippuan tekoa sian ihrasta, virolaisia kansantansseja ja –lauluja, moottorisahan käyttöä, erilaisia käsitöitä ja juurileivän valmistusprosessin. Lisäksi pääsin kiertelemään ympäri Viron maaseutua ja vierailemaan historiallisissa luonnon pyhissä paikoissa, mikä muutti suhtautumistani puihin. Näen puut nykyään yksilöinä, enkä monoliittisena massana. Kenttätöiden tekemisen luonteeseen kuuluu, että niiden antama tieto muuttaa usein myös tutkijan käsityksiä maailmasta. Tästä kansatieteen tarjoamasta mahdollisuudesta olen ollut erityisen onnellinen, koska se on auttanut minua ymmärtämään paremmin erilaisia tapoja elää ihmiselämää.

Seuraavaksi siirrän kirjoitusvuoron kansatieteen jatko-opiskelijalle Lauri Turpeiselle, jonka väitöskirjan aihe liittyy Kainuuseen, josta osa minun sukujuuristanikin on lähtöisin.

Kuukauden kansatieteilijä – Jukka Salo

’Kuukauden kansatieteilijä’ – kun Leena Paaskoski pyysi minua kirjoittamaan Kansatieteen bloqin tuolla otsikolla, niin en todellakaan ensikuulemalta osannut ajatella, että minä olisin vielä mikään kansatieteilijä. Olen nimittäin työn ohessa opiskeleva kolmannen vuoden opiskelija, joka pyrkii sivistämään itseään kansatieteen parissa.

Toisaalta monta asiaa olen jo ehtinyt oppia kansatieteen parissa, joten uskaltaisinko sanoa olevani kansatieteilijän polun alussa.

Mainittakoon, että en ole ehkä nuori opiskelija ikämielessä, sillä olen 52-vuotias viiden lapsen isä, jolla on takana jo lähes 30 vuotta työelämää, josta yhteensä yli 20 vuotta Antwerpenissa (Belgia) ja Lontoossa.

Kun opiskelin nuorena 80-luvulla, tietotekniikka teki suurta tuloaan, ja siihen minäkin lähdin mukaan, ensin opiskelujen kautta ja sitten se vei minut kansainväliselle uralle lähes suoraan koulunpenkiltä vuonna 1989.

Vuonna 2013 palasimme Lontoosta Suomeen, ja silloin minua alkoi kiinnostaa itseni kehittäminen ei vain ammatillisessa mielessä, vaan ehkä jopa täysin irrallisena normaalista työarjestani. Olin totta kai vuosien varrella osallistunut todella moneen erilaiseen kurssiin ja koulutukseen, joten sellaiset eivät olleet päällimmäisenä mielessäni.

Ajatus työn ohessa opiskelemisesta vahvistui vuosien 2013–2014 aikana, sillä ajatuksissani oli, että opiskelu toisi minulle lisää innostavaa sisältöä elämään ja että siitä olisi iloa ja hyötyä niin kotona kuin töissäkin. Ensimmäinen itselleni asettama ehto oli kuitenkin se, että työt hoidetaan edelleen täysipainoisesti ja erittäin hyvin.

Eri vaihtoehtoja miettiessäni toiveekseni muodostui, että haluan Helsingin Yliopistoon. HY:llä on minusta erittäin hyvä maine inspiroivana opiskelupaikkana ja tietenkin työn ohessa opiskelu siellä olisi helpointa minulle asuessamme pääkaupunkiseudulla.

Kansatiede oli minulle täysin uusi asia, ja löysin sen käydessäni läpi eri opiskelumahdollisuuksia ja jotenkin sen tietynlainen sisältö kolahti minulle heti: ’havainnoidaan, tutkitaan ja ymmärretään ihmisen arkea; eilen, tänään ja huomenna’.

Olen aina ollut kiinnostunut ihmisestä yksilönä; olemme kaikki erilaisia, vaikka kuitenkin samanlaisia. Olen tehnyt töitä ja ollut esimiehenä kymmenistä eri kulttuureista tuleville hienoille ihmisille ja olen aina pyrkinyt ymmärtämään heitä kaikkia yksilöinä. Heillä on kaikilla oma erilainen työn ulkopuolinen arkensa, joka on muokannut ja muokkaa heitä koko ajan. Työelämässä ihmisiä voidaan pyrkiä laittamaan muotteihin, mutta muun arkielämän me voimme kaikki pyrkiä rakentamaan haluamallamme tavalla. Totta kai erilaisiin valintoihimme vaikuttaa usein myös moni meistä riippumaton tekijä.

Kun nyt olen saanut olla monien muiden opiskelijoiden, opettajien ja todella monien tenttikirjojen (J) kanssa tekemisissä, olen todella iloinen, että valitsin kansatieteen. Vai (kliseenomaisesti) valitsiko se minut…

On ollut hienoa lukea ja oppia suomalaisten siirtolaisten elämästä 60- ja 70-lukujen Ruotsissa, portugalilaisten kotiapulaisten arjesta Ranskassa, metsänhoitajien työn muutoksesta Suomessa, digitalisaation aiheuttamasta työn ja työpaikan muutoksesta 2000-luvun taitteen Ruotsissa sekä siitä, miten erilaiset päätökset ja yhteiskunnan kehittyminen 1850-luvulta eteenpäin ovat vaikuttaneet Suomen kehittymiseen tällaiseksi kuin me sen nyt koemme. Monella mittarilla maailman ykkösvaltioksi.

Olen lisäksi tutustunut paremmin Kansallismuseomme kokoelmiin, Helsingin keskustan arkkitehtuuriin sekä Tuusulanjärven taiteilijayhteisön muotoutumiseen 1900-luvun vaihteessa.

Kun olen vielä täydentänyt tiedon nälkääni muutamalla semiotiikan ja teoreettisen filosofian kokonaisuudella, joissa olen saanut lukea muun muassa Platonia, Peircea, Kantia, Lockea ja Wittgensteinia sekä miettinyt filosofian eri osa-alueiden merkitystä olemisessamme ja kaikessa tekemisessämme, niin voin sanoa olevani erittäin innoissani jo nyt kulkemastani tiestä, jonka kansatiede on minulle mahdollistanut.

Kansatieteen opiskelu tässä iässä on ollut todella mieltä stimuloivaa ja taas toisaalta mieltä rauhoittavaa; on mahtavaa istua tentissä ’muiden nuorten’ kanssa ja samalla osoittaa itselleen, että voi oppia täysin uusia asioita.

Voin todella suositella opiskelua myös myöhemmässä vaiheessa omaa elämänkaarta, ja ehkä jopa täysin itselle tuntemattoman tieteenalan parissa.

Minä ainakin haluan oppia lisää, sillä olen todellakin vasta kansatieteilijän ’urani’ alkutaipaleella.

Siirrän viestikapulan Jenni Rinteelle, joka tänä syksynä on aloittanut kansatieteen yliopistonlehtorina.

 

Terveisin ja oikein hyvää syksyä kaikille!

Jukka

Jukka Salo

Johtaja – Team Finland

Kuukauden kansatieteilijä

Leena Paaskoski
Kokoelmapäällikkö, Lusto – Suomen Metsämuseo
Kansatieteen dosentti, Helsingin yliopisto

Koska olen kirjoittanut kansatieteen väitöskirjani ammattikulttuurisista kysymyksistä, tiedän että ihmisten ammatinvalintakertomuksiin liittyy usein jokin konkreettinen tapahtuma, keskustelu, ajankohta, jopa kuva tai esine. Näitä muistoja on tutkimuskirjallisuudessa kutsuttu välähdyksenomaisiksi tai eloisiksi muistoiksi. Oma välähdyksenomainen muistoni on hetki Pohjois-Pohjanmaan museon lasivitriinin edessä joskus 1980-luvulla: vitriinissä oli 1800-luvun säätyläisvaatteita, ja niitä katsellessani ajattelin haluavani työskennellä museossa.

Kansatieteestähän en tuolloin tiennyt yhtään mitään. Etsiessäni tietäni museoalalle löysin kansatieteen Helsingin yliopiston opinto-oppaasta – luonnehdittuna aineellisen kansankulttuurin tutkimukseksi ja keskeiseksi museoaineeksi. Sinne siis. Suomalais-ugrilainen kansatiede tuntui kodilta, vaikka jälkeenpäin ihmettelin sitä materiaalisen haltuunoton määrää: sekasontanavettoja, nuottia, auroja ja napakairoja. Opinnäytetöissäni tutkin leipureita ja hillotehtailijoita ja siinä ohessa haaveilin museotyöstä.

Museoala nielaisikin minut nopeasti ja perin pohjin. Päädyin jo ennen maisterinpapereiden saamista perustamaan aivan uutta valtakunnallista erikoismuseota, sen kokoelmia ja kokoelmahallintaa. Otin haltuun suomalaista metsähistoriaa ja metsäkulttuuria – ja sillä tiellä olen edelleen.

Kun 2000-luvun taitteessa akateeminen oppiäitini Hanna Snellman alkoi houkutella minua jatko-opintojen pariin, hän käytti hyvää täkyä: ryhdy tutkimaan metsänhoitajia, metsäalan akateemista ammattikuntaa. Päivittäisessä työssäni olin niin paljon tekemisissä metsänhoitajien kanssa, etten voinut vastustaa kiusausta, ja niin minusta tuli kokopäiväinen väitöskirjantekijä vuosiksi. Löysin uuden kansatieteen, entistä paljon paremman, ja sain mahdollisuuden uteliaasti tutkia metsänhoitajien kautta suomalaista yhteiskuntaa, yksilön, yhteisön ja kulttuurin suhteita, kokemisen ja muistamisen merkityksiä. Suhteeni oppiaineeseeni vahvistui edelleen tutkijatohtorina, kun laajensin näkökulmiani metsäkulttuurista myös museologisesti painottuneeseen kansatieteeseen, ja kansatieteen dosenttina, kun olen saanut opettaa ja tehdä muita asiantuntijatehtäviä oppiaineessani. Alan vähitellen ymmärtää, mitä kansatiede on, vaikken edelleenkään osaa sitä tyhjentävästi määritellä. Se siinä taitaa ollakin kiehtovinta.

Väitöskirja- ja post doc -vuosinani kuitenkin tajusin, että kansatieteilijän urallani on pari punaisen langan säiettä. Olen väistämättä museoammattilaisena ollut jatkuvasti tekemisissä materiaalisen kulttuurin kanssa. Opiskeluaikojeni hyvin esineellisistä näkökulmista olen nyt vain siirtynyt abstraktimpien tutkimusaiheiden kautta tarkastelemaan uudelleen esineitä ja materiaalista kulttuuria, mutta aivan toisella tavalla. Materia ja merkitykset kietoutuvat toisiinsa erottamattomasti. Olen koko tutkijanurani myös tarkastellut työtä – ruumiillisesta, konkreettisesta tekemisestä abstraktiin ammatillisuuteen ja työn kokemiseen. Työn tekemiseen liittyy myös pääosa Suomen Metsämuseo Luston kokoelmista, joista kokoelmapäällikkönä vastaan.

Työn merkeissä siirrän viestikapulan Jukka Salolle, joka muuta työelämää jo paljon kokeneena päätti ryhtyä opiskelemaan kansatiedettä ja jonka kanssa kävimme viime syksynä inspiroivia keskusteluja työstä Muuttuva työ -kurssillani.

Carina Jaatinen,
Näyttelypäällikkö, Espoon kaupunginmuseo

 

Kutsu kuukauden kansatieteilijäksi antoi hyvän syyn käydä innostumassa aiemmissa blogeissa esittäytyneistä kollegoista. Kansatiedettä ja kansatieteilijöitä kaikessa moninaisuudessaan näyttää yhdistävän ennen kaikkea lavea kulttuurikäsitys, tutkimuksellinen uteliaisuus ja tuntuva innostus alaa ja sen tutkimuskohdetta – kansaa – kohtaan. On ilo saada kuulua tähän joukkoon.

Oma historiani kansatieteilijänä on ehtinyt venähtää jo yllättävän pitkäksi. Aloitin opintoni Helsingin yliopistossa 1990-luvun alussa, valmistuin vuonna 2000 ja olen ollut museo- ja kulttuuriperintöalan töissä sitä ennen ja sen jälkeen yhteensä 25 vuotta.

Päädyin kansatieteen pariin sekä kohtalon johdatuksesta että sattuman oikusta. Kohtaloa siivitti mummolassa evakkotilalla lehmien seurassa 1970-luvulla vietetyt lapsuuden kesät ja lomat. Muistan yhä sen syvän kunnioituksen, joka minussa heräsi kun myöhemmin lukioikäisenä havahduin siihen, että mummolassa lähes kaikki oli itse tehtyä: rakennukset, pellot, aidat, tekstiilit, huonekalut, työkalut ja ruoka. Tuntui käsittämättömältä, että isovanhemmillani oli ollut niin paljon ja niin monipuolisia taitoja. Kontrasti kaupunkielämään oli valtava.

Sattuman oikulla oli sijaa kun hakeuduin käsityöalalle artesaanipuusepän koulutukseen. Opinto-ohjelmaan kuului kulttuuriaineita, joissa käsiteltiin mm. vanhoja rakennuksia, esineitä ja käytäntöjä. Olin vaikuttunut. Se, mitä olin lapsuudessani kokenut ja arvostanut, olikin jotain todellista. Ja sillä oli jopa nimi: Kansankulttuuri. Tunsin myös tyrmistystä siitä, että asiaa ei ollut käsitelty koulussa käytännössä lainkaan. Kun sitten erinäisten vuosien ja työpaikkojen jälkeen päätin hakeutua jälleen opintojen pariin, törmäsin yllätyksekseni ja ilokseni jälleen kansankulttuuriin – nyt yliopiston opinto-ohjelmassa suomalaisugrilaisen kansatieteen muodossa.

Kansatiede tuntui heti omalta, vaikka sitä oppiaineena leimasikin tuolloin tietynlainen vanhakantaisuus. Jälkeenpäin on helpompi nähdä, että kyse oli osaltaan kansatieteen tieteenhistoriallisesta elinkaaresta Helsingissä. Niin kansatieteen kuin sitä soveltavien museoidenkin alkuperäiset lähtökohdat ja tavoitteet olivat syntyneet varsin erilaisessa yhteiskunnassa kuin missä 1990-luvulla elettiin. Paradigmat muuttuvat hitaasti ja vaikuttavat pitkään niin teoriassa kuin käytännössäkin.

Kahden tutkinnon yhdistelmä antoi myöhemmin työelämälläni suunnan. Puusepän perustaidoilla varustetun tutkijan oli helppo löytää töitä etenkin näyttelytuotantojen parista. Museoissa elettiin 1990-luvun alussa vielä laajasti tee se itse -aikakautta eli tulosteita lukuun ottamatta näyttelyiden elementit toteutettiin yleensä omin voimin. Lukuisten opintojen aikaisten pätkätöitten ja projektien joukosta rakkaimmaksi kokemukseksi muodostui Suomen metsämuseo Luston näyttelyprojektit, joihin osallistuin useiden vuosien ajan. Opintojen aikana työhistoriaa karttui tyypilliseen tapaan laveasti: näyttelyitä, luettelointia, rakennusinventointia, teollisuushistoriaa, talohistoriikkia, tapahtumien ja hankkeiden koordinointia jne.

Vuodesta 2002 olen työskennellyt Espoon kaupunginmuseossa, tällä hetkellä näyttelypäällikkönä. Kansatieteilijänä vahvuuteni tulevat eittämättä esiin kun teemme esim. sisältöjä Talomuseo Glimsin talonpoikaista historiaa esitteleviin näyttelyihin. Työelämässä akateemisen koulutuksen päälle kertyy kuitenkin jatkuvasti paljon uutta osaamista kuten projektien ja tuotantoprosessien hallintaa, budjetointia, johtamista ja toiminnan kehittämistä. Olen saanut tilaisuuden oppia niin kansainvälisestä järjestötoiminnasta kansainvälisen museoneuvoston ICOMin eri tehtävissä kuin myös museo- ja kulttuuriperintöalan kehittämisestä toimiessani vajaan puolentoistavuoden ajan Museovirastossa kehittämisjohtajan sijaisena.

Museoarjen pyörityksessä sisällöille ja tutkimukselle tuntuu harmillisesti jäävän jatkuvasti yhä vähemmän aikaa. Oma tuntuma yliopistoon ja kansatieteelliseen tutkimukseen on ohentunut. On usein riittämätön olo – tätäkin pitäisi seurata. Toisaalta olen monesti hymyillyt sisäistä hymyä tunnistaessani, että kansatieteilijä minussa on kuitenkin aina läsnä. Näkökulmani, työtapani ja taustalla vaikuttavat arvoni ovat kaikki kehittyneet ja muotoutuneet kansatieteilijän silmälasien läpi. Se heijastuu paitsi tutkimukselliseen kysymyksenasetteluun, myös työyhteisöön ja johtamiseen: Jokaisen ihmisen kokemus on kiinnostava ja relevantti.

Seuraavaksi kuukauden kansatieteilijän viestikapulan lähetän opiskelu- ja työtoverilleni Leena Paaskoskelle Suomen metsämuseo Lustoon, Punkaharjulle.

Tapani Sainio, erikoisasiantuntija, Museovirasto

Sosiologian puolella tunnetaan käsite “sosiologinen mielikuvitus”. Vastaavasti voitaisiin puhua “kansatieteellisestä uteliaisuudesta”. Todennäköisesti puhutaankin. Itse ainakin liitän uteliaisuuden voimakkaasti sekä kansatieteen oppiaineeseen että sen edustajiin. Sen – ja tiiviin opiskeluporukkamme – varassa itsekin kahlasin 1990-luvun loppupuolella alkaneet kansatieteen opintoni ja sama kansatieteellinen uteliaisuus on kantanut myös työurallani erilaisissa tehtävissä ja työyhteisöissä.

Uteliaisuuden lisäksi kansatieteilijän kannattaa antaa tilaa myös intuitiolle, sattumalle ja opportunismille. Viimemainittua harjoitin itse erityisesti vuosituhannen vaihteessa suorittaessani silloisen IT-huuman huipulla käynnistetyn digitaalisen viestinnän ja uusmedian opintokokonaisuuden. Tuota valintaa en niinkään tehnyt kiinnostuksesta informaatioteknologiaa kohtaan, vaan lähinnä ymmärrettyäni museoalan rajalliset työmahdollisuudet. Toisena syynä kyllä oli se, että jo tuolloin nähtiin internetin huimat mahdollisuudet, ja muistan ajatelleeni – uteliaisuuksissani? – että pitäähän siihen kehitykseen humanistienkin osallistua.

Ja tuon osittain sattumanvaraisen valinnan johdosta sain ensimmäisen valmistumisen jälkeisen museoalan työpaikkani verkkosivujen tekijänä. Tämä kohta 15-vuotinen tie on sisältänyt vaihtelevia tehtäviä kulttuuriperintöalalla usein kehittämisprojektien parissa. Eihän niissä kansatieteen sisältöosaamista ole yleensä tarvittu. Mutta kyllä kansatieteen metodeissa ja lähestymistavoissa, kuten havainnoinnissa, osallistumisessa ja heittäytymisessä, on ollut paljon sellaista josta on ollut hyötyä omissa työtehtävissäni. Kaiken aikaa minulle on ollut tärkeää yhteyden säilyttäminen myös yliopistoon ja tuoreeseen tutkimukseen. Tässä merkittävässä roolissa ovat olleet Ethnoksen järjestämät tapahtumat kuten Kansatieteen päivät.

Tällä hetkellä työskentelen Museovirastossa Museoalan kehittäminen -yksikössä, jossa kehitämme museoalaa yhdessä museoiden kanssa. Työhöni kuuluu museoiden avustusten käsittelyä, neuvotteluja, museoiden toiminnan tilastointia, arviointitoimintaa, selvityksiä sekä tapahtumien, kuten vuosittaisten Museoalan teemapäivien, järjestämistä. Kulttuuriperinnön ja museoiden kanssa on tietysti innostavaa tehdä töitä, mutten ole yhtään allerginen hallinnollekaan varsinkin kun valtionhallinnossa on tällä hetkellä paljon pyrkimystä avoimuuteen, ketteryyteen ja uudenlaisiin työtapoihin

Tämä haaste siirtyköön Carina Jaatiselle, johon tutustuin Museovirastossa samoihin aikoihin minut haastaneen Auran kanssa.

 

Aura Kivilaakso

Jatko-opiskelija, Turun yliopisto, Kulttuuriperinnön tutkimus

Hain opiskelemaan kansatiedettä, sillä olin kiinnostunut museoalasta ja rakennustutkijan työstä. Rakennuskonservaattorina koin jo tuntevani rakennetun ympäristön aineellisen puolen, joten halusin yliopisto-opinnoissani lähestyä aihetta kulttuurintutkijan näkökulmasta. Olin kiinnostunut erityisesti siitä kulttuurisesta ilmiömaailmasta, joka rakennetun ympäristön muotoutumiseen ja kehitykseen vaikuttaa.

Kiinnostus rakennusperintöä ja museoalaa kohtaan on kantanut valmistumisen jälkeiset vuodet, joina olen tehnyt lukuisia sijaisuuksia ja hanketöitä eri työnantajille, kuten Museovirastolle ja Helsingin kaupunginmuseolle. Vaikka pätkätöihin liittyvä epävarmuus on toisinaan raadollista, uskon olevani kulttuuriperintöalalla kutsumusammatissani. Olen tähän asti saanut tehdä juuri sellaisia töitä, joita olen halunnutkin tehdä, ja töitä on riittänyt. Nykyhetken ennustamaton ja muuttuva työelämä pistää kuitenkin usein miettimään, mikä oma paikkani on yhteiskunnassa. Näkisinkin, että jotta epävarmalla alalla jaksaa, on tunnettava jonkinasteista intohimoa työtään kohtaan. Tutkintojen lisäksi työelämässä tarvitaan myös rohkeutta ja kylmäpäisyyttä. Lisäksi on tärkeää tuntea omat kiinnostuksenkohteensa ja vahvuutensa. Tällaisiin työelämätaitoihin yhdistettynä kansatiede antaa lopulta valmiudet moniin vaativiinkin asiantuntijatehtäviin.

Työllistymisen kannalta on tärkeää hankkia mahdollisimman vankka työkokemus, mutta tietenkin myös opintovalinnat vaikuttavat siihen, mihin työelämässä myöhemmin sijoittuu. Pääaine on vain yksi osa kokonaisuutta. Olen itse opiskellut kansatieteen lisäksi mm. museologiaa, taide-  ja kulttuurihistoriaa, viestintää ja yhteiskuntapolitiikkaa. Koen kansatieteen opettaneen minulle silti jotain erityistä – ymmärtävän otteen tutkimus- tai selvitystehtäviä vaativissa töissä, kunnioittavan asenteen erilaisia näkemyksiä kohtaan sekä kyvyn nähdä kulttuuri-ilmiöissä niiden piileviä merkityksiä. Nämä ominaisuudet ovat nähdäkseni tärkeitä myös toimiessa työyhteisöjen osana.

Ilokseni olen viime vuosien aikana huomannut, miten laajalle ja hyviin tehtäviin kansatieteilijät ovat työelämässä sijoittuneet. Kansatieteilijöiden asiantuntijuuden kirjo on moninainen, sillä tutkinto tarjoaa eväät syvään kulttuuriseen ymmärrykseen sekä hyvän pohjan hyödyntää ja kehittää tätä osaamista omalla erityisalallaan. Itse hyödynnän tällä hetkellä matkan varrella oppimaani monitieteiseen kulttuuriperinnön tutkimuksen oppiaineeseen työstämässäni väitöskirjatutkimuksessa.

Blogikirjoitukseni paikka Mari Immosen ja seuraavaksi kirjoitusvuoroon haastamani Tapani Sainion välissä on loistava esimerkki siitä, miten erilaisia asiantuntijoita kansatieteen riveistä kumpuaa. Yhden yhdistävän tekijän tuntemistani kansatietelijöistä kuitenkin tunnistan – olette kaikki huipputyyppejä! Se jos mikä antaa voimia jatkaa tällä mutkittelevalla urapolulla.

Mari Immonen

Amanuenssi, Kansallismuseo / Kulttuurien museo

Muistan hyvin, kuinka kansatieteen assistentti Hanna Snellman valmisteli meitä proseminaarilaisia Joensuussa tehtävää kenttätyökurssia varten vuonna 1997. Yksi ohjeista kuului, että jos tilanne niin vaatii, kansatieteilijä laittaa kumisaappaat jalkaan ja menee minne pyydetään. Pelkkä haastattelun tekeminen ja kahvittelu siististi sisätiloissa ei välttämättä riitä. Tämä ohje opetti minulle kaiken olennaisen kenttätöiden tekemisestä. On oltava varusteet kunnossa yllättäviä tilanteita varten, asenne kohdallaan sekä avoin ja utelias mieli.

Kentällä olo ja sinne meno ovat rytmittäneet taivaltani kansatieteilijänä. Jo opiskeluaikana osallistuin myös Anne Ala-Pölläsen vetämälle merietnologian kenttätyökurssille Hietalahden telakalla.  Heti valmistumiseni jälkeen olin useamman kerran Venäjällä Marin tasavallassa Marilainen nainen ja modernisaatio -tutkimusprojektin aikana 2002–2004. Ildikó Lehtisen ja Helena Ruotsalan työskentelyn seuraaminen Shorunzhan kylässä on ollut urani huippuhetkiä.

Saamiani kokemuksia ja oppeja olen päässyt soveltamaan museotyössä erityisesti Vantaan kaupunginmuseossa. Rock’n Vantaa -tutkimushanke 2011–2014 treenikämppineen, keikkoineen ja bäkkäreineen sekä kaljakellunnan dokumentoiminen 2014 olivat aineistonkeruun ja näyttelyprojektien kannalta hyödyllisiä, mutta myös opettavaisia. Ei tarvitse lähteä kovinkaan kauas löytääkseen uutta. Jo omassa kotikaupungissa riittää tutkittavaa ja uusia näkökulmia runsain mitoin.

Museokentällä viime aikoina paljon viljelty termi ”jalkautuminen” ei ole kansatieteilijöille uusi asia. Kenttätöitä on oppiaineessa tehty tavalla tai toisella aina. Nykyisessä työssäni Kansallismuseon / Kulttuurien museon suomalais-ugrilaisten kokoelmien amanuenssina pääsen aitiopaikalta tarkastelemaan edellisten tutkijasukupolvien työtä aina sadan vuoden taakse. Tehtävää riittää etenkin siinä, että näitä ainutlaatuisia esinekokoelmia saataisiin avattua ja saavutettavaksi mahdollisimman monipuolisesti.

Suunnitteilla on uusia dokumentointiprojektejakin, joita odotan innolla. Vaikka kentällä ihmisten kohtaaminen, itsensä likoon laittaminen sekä oman epävarmuuden ja tietämättömyyden sietäminen käyvät työstä, on tämä puoli kansatieteilijyydessä parhaimmillaan aivan älyttömän hauskaa ja palkitsevaa!

Seuraavaksi kirjoitusvuoron saa Aura Kivilaakso, johon olen tutustunut Ethnoksen hallituksessa.

 

Stella Karlsson, FM
Museoamanuenssi, Vantaan kaupunginmuseo

Akateemista askartelua maan ja taivaan väliltä

Valmistuin työttömäksi huonekalukonservaattoriksi 2008. Laman sävyttämän yrittäjäkokeilun jälkeen päätin mennä yliopistoon odottamaan sopivan konservaattoripaikan avautumista. Ehdin odottaa useita vuosia ja valmistua samalla kansatieteen maisteriksi. Opiskeluvuosiin mahtuikin lukuisia muita työsuhteita ja nolla päivää työttömyyttä.

Jo konservaattorina kiinnostuin esinemaailmasta materiaalioppia ja vanhoja tekotapoja syvällisemmin. Kansatieteen antama mahdollisuus esinetutkimukseen tuntui luontevalta jatkumolta opinnoille. Tiesin myös haluavani työskennellä ehdottomasti museossa toiveena hautautua vaikka jonnekin kokoelmatilojen peränurkkaan rukinlapoja lajittelemaan (oikeasti, meitäkin on). Tein tämän tavoitteen eteen määrätietoisesti hommia. Valitsin sivuaineiksi klassiset museoaineet enkä opiskeluaikana kieltäytynyt yhdestäkään eteen tulleesta työmahdollisuudesta.

Kiitos alle 30-vuotiaille suunnattujen digitointiprojektien olen luetteloinut, kuvannut ja inventoinut miltei kaikkea maan ja taivaan väliltä: esimerkiksi sadoittain Nokian kännyköitä, hauraita balettipukuja, likaisia muumiasuja, jättimäisiä teollisuuskoneita, outoja robotteja, salaista arkistoaineistoa, upeita kuvia, pelottavan vanhaa kiinalaista keramiikkaa, epämääräistä taidetta ja suuren joukon asioita joiden käyttötarkoitus jäi ikuisesti mysteeriksi.

Onneksi jokaiseen työsuhteeseeni on kuulunut lisäksi monipuolisesti muita kokoelmatehtäviä. Pienissä museoissa tarvitaan myös aina maalaria, ompelijaa, kahvinkeittäjää, pikakonservaattoria, akkuporakoneen käyttäjää, valokuvaajaa, someasiantuntijaa tai tietokonenörttiä. Pätkätyöhistoriastani kertoo jotain jos paljastan koirani karvojen löytyvän jo vähintään viiden uusmaalaisen museon kokoelmista kauniisti tekstiileihin tarttuneina tai kuvadiojen mukana skannattuna.

Saatoin opiskeluaikana muuttua konservaattori-käsityöläisestä jonkinlaiseksi akateemiseksi askartelijaksi. Ylevistä haaveista huolimatta tutkijaa minusta ei kuitenkaan tullut, vaikka sitä salaa ehkä toivoinkin. Esineet ja kokoelmatyö ovat minulle yhä sydämen asia, ja uskoisin ajatteluni saaneen kansatieteestä tarvittavaa monipuolisuutta.

Minulle merkityksellisin paikka kansatieteen kannalta on ollut työni Vantaan kaupunginmuseossa. Kaksi kesää rokkaavana amanuenssiharjoittelijana opettivat paljon kentällä tehtävästä kansatieteellisestä tutkimuksesta ja sen muokkaamisesta museonäyttelyksi. Gradussani hyödynsin Rock’n Vantaa -hankkeen aineistoa yhdistäen sen omiin intohimoihini valokuvaukseen ja vanhoihin rakennuksiin. Vantaalta löytyi onneksi lopulta myös pidempi sijaisuus ja tällä hetkellä minut löytää kaupunginmuseon kuva-arkistosta. Syksymmällä kenties taas jostain muualta.

Haluan haastaa seuraavaksi kuukauden kansatieteilijäksi Mari Immosen, jonka oppeja käytännön kansatieteestä sovellan työssäni miltei päivittäin

Tommi Uutela, FM
museoamanuenssi, Keravan museo

Kansatiede on niin pirun raskas juttu toisinaan

Aloittaessani suomalais-ugrilaisen kansatieteen opintoni olin katkerasti ammattikorkeakouluopintoihin turhautunut, nuori ja vihainen mies, jota ajoi romanttinen kuvitelma yliopisto-opintojen autuaaksi tekevyydestä. Olin useampaan kertaan pyrkinyt opiskelemaan jokseenkin kaikkia kulttuurintutkimuksen oppiaineita, heikoh-kolla menestyksellä. Päätin vihoviimeisenä hakukertanani kokeilla kansatiedettä, syystä että pääsykoekirjat olivat hykerryttäviä. ”Maatilan pihapiirin” esteettiset valokuvat lantaloista ja pihanperukoista vahvistivat että oltiin ns. oikeiden – maanläheisten – asioiden äärellä.

Aloitin opintoni vuonna 2005 ja akateeminen sivistys valui ensihetkestä lähtien ylleni kuin Pyhä henki. Kansatiede oppiaineena menneisyyden ja nykyisyyden leikkauspisteessä puhutteli tuolloin yhtälailla kuin nytkin. Suoritin alemman tutkinnon kovalla tohinalla ja tunteenpalolla valmiiksi kahdessa vuodessa. Tämän jälkeen tapahtuikin jossain määrin poikkeuksellinen luiskahtaminen täysipäiväiseen työelämään ja ns. alantöihin eli museoon. Loppumatka maisteriuuteen olikin työ-, perhe- ja opiskelijaelämän yhteen sovittelua. Hiusraja pakeni, parta piteni ja gradukin valmistui kaiketi jonkinlaisessa tavoiteaikataulussa vuonna 2012.

Lyhyt kolmen kuukauden mittainen luetteloijanpesti pienessä kaupunginmuseossa on tätä kirjoittaessa venähtänyt yhdeksänvuotiseksi savotaksi; ketjutettujen määräaikaisuuksien löysässä hirressä kiikkuminen on vaihtunut kunta-alan vakaaseen, jos kohta kapeaan leipään. Näinä aikoina ei kai sopisi moisesta valittaa, mutta staattisuus ja paikoilleen jämähtäminen myös ahdistavat. Freelancerina on tullut tehdyksi muutamia valokuvien digi-tointiprojekteja, yrittäjäksi ei uskallusta ole.

Museoalalle päätyminen ei kohdallani ollut missään suhteessa sattumaa. Ajatus museotyöstä kyti heti opintojeni alkuvaiheessa, joskin oletukset alan auvoisuudesta ja työmahdollisuuksista olivat tuossa kohdin vielä kovin naiiveja. Äkkiseltään on myös vaikea kuvitella kovinkaan erilaista urapolkua, jos valikoi museologian,
kulttuuriantropologian ja uskontieteen kansatieteen kaveriksi tutkintoonsa. Tosin tänä päivänä kuvatun kaltaisella yhdistelmällä työllistymistä sopinee pitää lähes poliittisena kannanottona.

Yhdeksänvuotinen pystypaini keskisellä Uudellamaalla kotiseutu- ja (pikku)kaupunginmuseo skenessä on karaissut turhat kuvitelmat museotyöstä. Kaikkea pitää osata, kaikkeen pitää ryhtyä ja kaikesta pitää tietää kaikki, heti! Pitää tietää maakirjatalot, osata digitoida, luettelointistandardit ja Creative Commons – lisenssit pitää hanskata, pitää taittaa ja ripustaa, verkostoitua pitää, kaavoitusta ei saa jarruttaa mutta kulttuuriympäristöä pitää vaalia, korjausrakentamisesta olisi hyvä tietää, avustushakemuksien laadintataidoista on etua. Ei kai tällaiseen kukaan ryhdy muusta syystä kuin rakkaudesta lajiin?

Antoivatko kansatieteen opinnot sitten eväitä edellä kuvailtuun työelämään? Siinä kysymys, jota keski-ikäistyneenä mielensä pahoittajana sietää pohtia. Kyllä ja ei. Antoi ainakin vankan multapenkin, jonka varaan on saanut salvoksensa latoa, sen kurkihirressä on sitten riippuminen.

Seuraavana kirjoitusvuorossa on amanuenssi kuntarajan takaa FM Stella Karlsson.

FT, Harri Nyman
Pahinta ja parasta – täyttä elämää kansatieteessä

5.1.2016 (työttömänä). Katselen männynlatvuksia. Muutamia valkoisia siveltimenvetoja vaeltaa taivaalla. Yksi hipaisee vihreää. Harakka lehahtaa oksalle …sen alle siroutuu valolumihuntu. Tässä aina mietiskelen, aamuisin, ja aika usein kansatieteellisiä, kahvikupin kanssa makkarin futonilla.

Viime syksy oli itselleni paitsi yksi parhaista myös yksi pahimmista episodeista kansatieteilijänä. Mielenkiintoista sinänsä, että aallot lyövät niin korkealla vielä tässä vaiheessa uraa. Aloitinhan opinnot jo vuonna 1990, valmistuin 2000 ja väittelin 2011.

Keväällä 2015 hain kansatieteen yliopistonlehtorin paikkaa ja syksyn alussa sain kylmää vettä niskaan. Päätös perusteluineen johti vakavaan itsetutkiskeluun: se miten teen ja käytän kansatiedettä ja yleinen tutkijaihanne olivat kulkeneet eri suuntiin.

Blogia varten keksin kaivaa esille yo-pedagogiikan näyttöluennolla ”Mediaseksikäs kissanainen” (2013) opiskelijoille ja opettajille esittelemäni Popularisoinnin puolustuksen. Sen näkökulmat peilaavat hyvin syksyn liikkeelle sysäämiä kansatieteilijän identiteetin ja mission pohdintojani. Powerpointissa on kolme teesiä:
I Tieteellä ei ole itsenäistä ohjelmaa vaan sen tarve ja tilaus elävät ajassa, II Kulttuuri pysyy terveellä pohjalla ihmistieteiden operoidessa mukana ajassa ja läsnä elämässä, III Kansatieteen tärkein viestintäkenttä on kansan parissa.

Yliopistoja on 2000-luvulla sen sijaan leimannut vahvahko tutkimusammatillinen professiokehitys: tiede-elämän sisäänpäinkääntyminen ja tietty spesialismi. Tiedeyhteisö toimii ja pätevöityy omassa kansainvälisessä keskuudessaan. Johtuisiko yliopistojen julkisen rahoituksen kriisi osittain juuri julkisen palvelutehtävän aliarvioimisesta?

Mutta mahtui syksyyn muutakin. Kahden kansatieteilijän perheessämme olivat molemmat aikuiset jäämässä työttömiksi. Haimme paikkoja, jotka olisivat hajottaneet elämämme kahtaalle. Projektityöni kävi loppua kohden yhä kovemmilla kierroksilla ja kertyvä silpputyö hivutti kohden riskirajoja. Halloweenin aikaan oma kansatieteilijyyteni alkoi pikkuhiljaa tuntua konkurssikypsältä.

Kesästä 2014 olin vetänyt Keski-Uudenmaan museoiden paikallisidentiteetin tutkimushanketta Karvanopat ja Kaukametsä – elämää Kehä III:n tällä puolen. Kenttätyövaiheessa saimme merkkejä juurettomuudesta ja vanhojen paikallisuuksien hapertumisesta. Tulos antoi kimmokkeen kiertonäyttelylle Paikallistu – Get Local!

Näyttely avattiin joulukuun alussa Hyvinkään kaupungintalolla. Juonsin yleisö- ja ajankohtaiskeskustelun, jonka nimekkäin osallistuja oli Matti Vanhanen. Asian ja käsittelyn lämpö ja painavuus palkitsivat. Raportin valmistuttua 250 000 asukkaan Keski-Uudenmaan kuntaliitostunnusteluista vastannut kuntajohtajaryhmä pyysi puhetta. Helsingin Sanomat rakensi Klaukkala-reportaasia kaksi päivää. Ja paljon muuta. Tutkimuksella oli merkitystä ja sen näkökulmat löivät läpi paikallisen keskustelun ja itseymmärryksen välineiksi.

Näyttelyn Wau!-elementti on Keski-Uudellemaalle sijoittuva 2 x 3 m lautapeli. Paikannimikyltit tilattiin keravalaiselta graffititaiteilijalta ja kuvamaailma sovitettiin sarjakuvamaiseksi. Miellän pelin osaksi kansainvälistä Arts & Anthropology liikehdintää, jonka tunnuksia ovat luovuus ja kokeellisuus ja jossa etsitään uusia tapoja kommunikoida etnografista tietoa. Karvanopat ja Kaukametsä -tutkimushankkeen keväällä ilmestyvä loppujulkaisu on lautapelilaatikko.

Syksyn päättyessä päällimmäiseksi tunteeksi jäi siis kuitenkin ilo. Olin kokenut tutkijanurani parhaita hetkiä ja nähnyt taas kerran kansatieteen potentiaalin. Ja niinhän se on, että jos viimeinen suupala on hyvä, mieltää koko sillisalaatinkin sitten hyväksi. Minulla työelämän sillisalaatti on kansatieteellisessä kulhossa.

12.2.2016 (jälleen töissä). Aamukahvikeskustelu työpaikalla polveilee opintoihin ja uravalintoihin. A kysyy: kaiken tämän jälkeen, nyt kun tiedät miten elämä on mennyt, vieläkö valitsisit kansatieteen. Kyllä, vastaan, kaikesta huolimatta ja kaiken takia …ja vain kansatieteen. Ulkona lumi takertuu oksistoihin. Taas uusi haara, mietiskelen, mutta samasta juuresta; kansatieteilijänä Tuusulan museossa Hyrylässä.

Maaliskuussa vuorossa on Tommi Uutela.