Vakuuttaminen kietoutuu yhteiskunnan ytimeen

Riskinjakomekanismi, tuottoisaa liiketoimintaa vai hyvinvointiyhteiskunnan rakennuspalikka? Vakuutustoiminta on näitä kaikkia, sanoo Eläketurvakeskuksen erikoistutkija Jyri Liukko. Hän ennustaa, että vakuuttaminen täydentää tulevaisuudessa sosiaaliturvaa yhä enemmän.

MC_kadunylitys3Mainoskuvassa kolme muskettisoturia kohottavat miekkansa yhteen. Henkivakuutuksen periaate: kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta, lukee alla.

Kun Eläketurvakeskuksen erikoistutkija Jyri Liukko näki Salama-yhtiön vakuutusmainoksen vuodelta 1967, hän innostui. Kuva kiteyttää jotain olennaista vakuuttamisesta.

”Kyse on sattumasolidaarisuudesta, riskien ja vastuun jakamisesta etukäteen sovitulla tavalla. Vakuuttaminen on solidaarisuutta onnekkaiden ja epäonnekkaiden välillä”, Liukko selventää.

Samalle periaatteelle rakentuu myös hyvinvointiyhteiskunta. Liukko kutsuu vakuuttamista solidaarisuuskoneeksi: vakuutusmekanismi takaa, etteivät vakuutuksen piirissä olevat epäonnekkaat ole riippuvaisia onnekkaiden säälistä ja almuista. Sama pätee hyvinvointiyhteiskuntaan. Työttömien tai vanhusten toimeentulo ei ole muiden hyväntekeväisyyden varassa, vaan heikompien auttaminen on automatisoitu.

Voi melkein sanoa, että koko suomalainen sosiaaliturva perustuu vakuuttamiselle. Jos paha päivä koittaa, yhteiskunta kantaa osan riskistä. Sosiaaliturvan yhdessä ääripäässä ovat tiukkaan tarveharkintaan pohjautuvat avustukset kuten toimeentulotuki, joita maksetaan jälkikäteen. Toisessa päässä ovat lakisääteiset sosiaalivakuutukset: työeläkejärjestelmä, sairausvakuutusjärjestelmä ja työtapaturmavakuutus. Nämä sosiaaliturvan osat perustuvat etukäteen kerätyille maksuille, ja kun niiden ehdot täyttyvät, rahaa tulee ennalta sovitulla tavalla.

”Vakuuttaminen on silti aina myös poliittinen ja moraalinen kysymys: miten kone ohjelmoidaan ja mihin sitä käytetään”, Liukko muistuttaa.

Merenkävijöitä ja kauppiaita

Liikemiehet kerääntyvät satamakrouviin. On kyse isoista bisneksistä: tärkeä kauppa-alus on lähdössä pitkälle merimatkalle lastinaan kalliita kankaita. Kauppias ei uskalla luovuttaa arvokasta kuormaa kapteenin haltuun ilman takeita siitä, että haaksirikon sattuessa hän saa lastista korvauksen. Krouviin kokoontuneet, riskin jakamisesta kiinnostuneet miehet suostuvat ottamaan korvausvastuun kantaakseen – maksua vastaan, toki. Jos laiva pääsee perille, he saavat pitää maksun.

Vakuuttamisella on kahdet juuret. Kaupankäyntiin liittyvien vakuutusten lisäksi myös erilaiset yhteisöt varautuivat huonojen aikojen varalle keräämällä rahaa yhteen pussiin. Jos sato epäonnistui, jonkun talo paloi tai jonkun perheen elättäjä kuoli, toimeentulo turvattiin yhteisistä varoista.

Jo 1300-luvulla syntynyt merivakuutus on vanhimpia vakuuttamisen muotoja. Seuraavaksi kehittyivät palovakuutukset. Ihmisten vakuuttamisen historia on lyhyempi: henkivakuutusten myymistä pidettiin vielä 1800-luvun lopulla moraalittomana. Suomessa sosiaalivakuutuksen muodot kuten lakisääteiset työeläke- ja sairausvakuutusjärjestelmät kehittyivät muuhun Eurooppaan verrattuna myöhään, vasta hyvinvointivaltion muotoutuessa 1960-luvulla.

Tasa-arvossakin olemme olleet yllättävän hitaita: miehet ovat voineet saada puolison kuolemasta maksettavaa leskeneläkettä vasta vuodesta 1990 asti, koska miestä pidettiin siihen saakka yhä perheen elättäjänä.

Vakuuttamisen trendejä ohjaa politiikka

Poliittiset päätökset eivät säätele ainoastaan lakisääteisiä sosiaalivakuutuksia, vaan ne vaikuttavat myös vapaaehtoisiin vakuutuksiin. Vakuutusbisneksessä on trendejä, mutta niiden takaa löytyy yleensä poliittisia päätöksiä.

”Tuskin mikään muu ala on yhtä tiiviisti kietoutunut yhteiskuntaan ja poliittisiin päätöksiin kuin vakuutustoiminta”, Liukko summaa.

Tutkija antaa esimerkin: vuosituhannen vaihteessa vapaaehtoisen eläkevakuutuksen ottaminen kasvatti suosiotaan hurjasti. Yhteiskunnallinen keskustelu kävi kuumana. Korvaisivatko yksityiset vakuutukset lakisääteisen työeläkejärjestelmän?

Kymmenessä vuodessa eläkevakuutusten suosio romahti. Kun vuonna 2003 niitä otettiin peräti 90 000, vuonna 2013 uusien vakuutusten lukumäärä oli vain hieman yli 800. Laskuun oli kaksi poliittista päätöstä: verotuen muuttuminen ja vakuutuksen nostamisen alaikärajan nostaminen, kun ennen ihmiset olivat ottaneet eläkevakuutuksen voidakseen jäädä eläkkeelle aikaisemmin.

Nyt samansävyistä keskustelua käydään lasten vapaaehtoisista sairauskuluvakuutuksista – ja aikuistenkin. Lasten sairauskuluvakuutukset ovat yleistyneet selvästi, mikä asettaa Liukon mukaan perheet epätasa-arvoiseen asemaan terveyspalveluiden saatavuuden suhteen. Hän ei silti usko niiden suosion rapauttavan julkista terveydenhuoltojärjestelmää.

”Suomalaisia terveyskeskuksia pidetään yhä laadukkaina. Mutta sairauskuluvakuutus helpottaa arkea: hoitoon pääsyn ajankohdan ja lääkärin voi valita.”

Toimeentulon täydentäjä

Pyydetään tutkijaa vetämään ennustajan turbaani päähän. Miten hyvinvointiyhteiskunnan peruspilareille eli sosiaalivakuutuksille käy tulevaisuudessa? Saavatko nykyiset pari-kolmekymppiset koskaan eläkettä?

Liukko arvioi, että sosiaaliturvajärjestelmä kyllä säilyy.

”Voi olla, että sen taso hieman heikkenee. Silloin vapaaehtoisten vakuutusten merkitys toimeentulon täydentäjinä kasvaa.”

Lakisääteisten vakuutusten ehdot ovat kaikille samat, mutta vapaaehtoisten vakuutusten maksut määräytyvät vakuutusyhtiön tekemän riskiluokituksen perusteella. Vakuutus voidaan myös evätä kokonaan. Esimerkiksi vammaiselle lapselle ei välttämättä voi saada sairauskuluvakuutusta.

Jos sosiaaliturva muuttuu niin paljon, että vapaaehtoisten vakuutusten ottamisesta tulee ikään kuin puolipakollista, valtiolle tulee painetta säädellä vakuutustoimintaa tiukemmin. Riskiluokittelu on kuitenkin keskeinen osa vakuuttamista, eivätkä yhtiöt halua luopua siitä, Liukko sanoo.

”Vankka sosiaaliturvajärjestelmä on siis myös vakuutusyhtiöille mieleen.”

Haasteet ovat selvillä

kysymyslammi

Nyt alkaa puurtaminen! Master Classin osallistujat ovat muotoilleet kuusi hyvinvointiin liittyvää haastetta. Kuusi tiimiä lähtee kukin ratkomaan yhtä näistä kysymyksistä:

1. Miten periferioiden palvelut järjestetään kun palvelut muuttavat kasvukeskuksiin? Kuinka suuret erot palveluissa alueiden välillä ovat hyväksyttäviä?

2. Miten saadaan lyhennettyä työttömyysjaksoja (esimerkiksi luomalla positiivisia siirtymäriittejä työllistymiseen)?

3. Millaista palveluiden tasoa uusia riskejä kohtaavat työttömät tarvitsevat?

4. Miten verkottua niin, ettei ihminen putoa missään vaiheessa turvaverkkojen välistä?

5. Miten julkinen ja kolmas sektori yhteistyössä luovat eri sukupolvien kohtaamisen tilan (joka edistää elämänhallintaa)?

6. Edistäisikö taloudellisen päätöksentekovastuun antaminen ja ns. ”kansalaistilipalvelun” käyttöönotto yksilön vastuunkantoa?

Visaisia kysymyksiä, eikö? Seuraamme ideoiden kehittelyä tiiviisti. Tästä se lähtee!

Osallistuvasta budjetoinnista kannustavaan sosiaaliturvaan

Toisessa Master Class -sessiossa ryhmät pähkäilivät seitsemää yhteiskunnallista haastetta Hyvinvoinnin kova ydin -seminaarin puhujien kanssa. Torstaina haasteisiin ruvetaan rakentamaan konkreettisia ratkaisuja työpajassa Lammilla.

MC_hiilamoNurkkapöydässä Ville Sihto, Antti Kähkönen, Anni Korhonen, Annina Hirvonen ja Heikki Hiilamo puhuivat osattomuudesta. Keitä ovat ne ihmiset, jotka eivät koe osallisuutta yhteiskuntaan ja mistä se johtuu?

”Moni jättää esimerkiksi äänestämättä sen takia, että ei tiedä, millaisiin asioihin sillä voi vaikuttaa ja miksi se on tärkeää. Hyödyt pitäisi pystyä artikuloimaan heille selkokielellä”, Hirvonen selvensi.

Ryhmässä herätti keskustelua muun muassa osallistuva budjetointi, jota on käytetty jo muun muassa Reykjavikissa Islannissa. Sen ideana on, että tavalliset ihmiset pääsevät päättämään, miten julkisia varoja käytetään. Islannissa kuka tahansa on voinut katsoa verkosta mitä julkiset hankinnat maksavat, ja kansalaiset ovat voineet käydä äänestämässä, olisiko heidän mielestään tärkeämpää laittaa esimerkiksi jalkakäytävät vai leikkipuistot kuntoon.

MC_soinivaaraRyhmässä, jossa istui Osmo Soininvaara, lähdettiin pohtimaan hyvinvointiyhteiskunnan rajoja, eli niitä palveluja, joita yhteiskunnan tulisi ainakin tarjota jäsenilleen. Tovin kuluttua keskustelu oli fokusoitunut kysymykseen: mitkä ovat pakollisia palveluita, joita työttömille pitää turvata.

”Työttömät osoittautui meidän kaikkien yhteiseksi kiinnostuksen kohteeksi”, Erika Keppola summasi. Häneen teki vaikutuksen Soininvaaran esittämä ajatus siitä, että toimeentulotuen tason pitäisi olla sellainen, että sillä ei pysy vain hengissä vaan pystyy myös työllistymään. Tuen pitäisi työntää eteenpäin, ei passivoida.

Keppolan kanssa samassa ryhmässä ollut Anna Eskola oli toiseen Master Class -päivään tyytyväinen. Erityisesti häntä inspiroi Sitran Kalle Niemisen esitys kokeilukulttuurista iltapäivän Hyvinvoinnin kova ydin -seminaarissa.
”Pelkäämme tosiaan liikaa riskejä. Meillä pitäisi olla enemmän rohkeutta kokeilla asioita.”
Keppola oli samoilla linjoilla. Hän tykkää Master Classin käytännönläheisestä työskentelytavasta, jossa teoriasta siiirrytään nopeasti konkreettisiin kokeiluihin.

MC_rehtori puhuuSeminaarin jälkeen Helsingin yliopiston rehtori Jukka Kola tapasi masterclassilaisia.

It’s political economy, stupid

MC_anttikaihovaara”Uusia ideoita tarvitaan, jotta huomisen Suomesta voidaan tehdä eilisen Suomea parempi. Ei siksi, että nykyinen järjestelmä olisi instituutioiden tasolla täysin viallinen”, kirjoittaa Master Class -osallistuja Antti Kaihovaara.

Lehtien pääkirjoituksia lukemalla on helppo todeta suomalaisen hyvinvointivaltion olevan kriisissä. Se on ollut sitä ainakin neljännesvuosisadan ajan; aina 1990-luvun alun talouslamasta lähtien. Poliittisen historian professori Pauli Kettunen on kutsunut kriisitietoisuutta suomalaiseksi menestystarinaksi. Kettunen on myös esittänyt, että koko hyvinvointivaltion käsite syntyi vasta, kun alettiin puhua sen kriisistä.

Syyksi hyvinvointivaltion kriisille nostetaan poliittisesta kannasta riippuen hyvinvoinnin tason lasku tai julkisen sektorin paisuminen. Talouskriisistä johtuen näistä jälkimmäinen tulkinta on saanut viime aikoina yhä enemmän painoarvoa. Hallituksen mukaan vyötä on kiristettävä, vaikka jopa kansainvälinen valuuttarahasto on varoitellut tiukan finanssipolitiikan kielteisistä vaikutuksista talouskasvulle.

Sama huoli hyvinvointivaltion tilasta ja sen rahoituspohjasta näkyy myös kansalaisten asenteissa. Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) tuoreen arvo- ja asennetutkimuksen mukaan kolme neljäsosaa kansalaisista pitää hyvinvointivaltiota säilyttämisen arvoisena ”hinnalla millä hyvänsä”. Lähes sama osuus kansasta on kuitenkin huolissaan julkisen sektorin liiallisesta velkaantumisesta. Velkaa pitäisi lyhentää, mutta lapsilisistä ei saisi tinkiä. Kattavat palvelut, matalat verot ja velaton valtio on hieno tavoite, mutta vaikea yhtälö toteutettavaksi.

On päivänselvää, että hyvinvointivaltion on muututtava. Jokaisen toimivan yhteiskuntajärjestelmän on pystyttävä uudistumaan ja sopeutumaan ajan tarpeisiin. EVA:n raportissa puhutaan ”neljännestä Suomesta”, jolla tarkoitetaan tiukempaan taloustilanteeseen sopeutuvaa tulevaisuuden Suomea. Uudet päivitykset ovat varmasti tarpeen, mutta täysin toinen kysymys on, kannattaako markkinoiden parhaasta prosessorista luopua?

Lopulta kyse on arvoista ja poliittisesta tahdosta. Ei ole olemassa mitään ulkoista pakkoa, joka määräisi, millainen ”neljännen Suomen” tulisi olla. Harvardin yliopiston taloustieteen professori Richard B. Freeman on esittänyt, että pohjoismaisella mallilla on kaikki edellytykset menestyä talouden globaalilla kilpakentällä myös tulevaisuudessa.

Pohjoismaat ovat yhdistäneet onnistuneesti laajan sosiaaliturvan ja erittäin avoimen ja markkinamyönteisen talouspolitiikan. Ne ovat kokoaan suurempia lähes kaikilla inhimillistä pääomaa tarkastelevilla mittareilla. Viime vuonna suomalaiset kasvuyritykset houkuttelivat enemmän ulkomaista riskipääomaa kuin saksalaiset kilpakumppaninsa. Melkoinen suoritus reilun viiden miljoonan ihmisen valtiolta, joka sijaitsee maantieteellisesti Euroopan periferiassa.

Tämä on hyvä pitää mielessä myös Master Class -kurssilla. Uusia ideoita tarvitaan siksi, että niiden avulla voidaan tehdä huomisen Suomesta hieman eilisen Suomea parempi. Ei siksi, että nykyinen järjestelmä olisi instituutioiden tasolla täysin viallinen.

 Antti Kaihovaara työskentelee projektitutkijana Kalevi Sorsa -säätiössä.

Hiilamo: Puhumme Suomesta yhä pikkukylänä

HeikkiHiilamo_masterclassHyvinvoinnin kova ydin -seminaarin pääpuhuja Heikki Hiilamon mielestä suomalainen hyvinvointiyhteiskunta kärsii nostalgiasta.
“Haasteemme eivät ole niin erityislaatuisia kuin kuvittelemme”, Hiilamo sanoo.

Helsingin yliopiston tuore sosiaalipolitiikan professori on hyvinvointiyhteiskunnan voittaja, ilmaisella koulutuksella tohtoriksi väitellyt menestyjä, joka tutkii pääasiallisesti köyhyyttä. Hän on paitsi tiedemies, myös tietokirjailija ja palkittu entinen toimittaja. Viimeksi Hiilamo ilmoitti kannattavansa perustuloa. Media kohkaa lapsilisien leikkaamisesta ja budjettiriihestä, mutta professori lähestyy vyyhtiä aivan muusta kulmasta.

Keskustelu hyvinvointiyhteiskunnasta tai sen ongelmista on Hiilamon mielestä kotikutoista. Suomi on kuin pieni kylä, jossa kaikki tuntevat toisensa.
“Katsomme hirveän vähän sitä, miten suomalainen malli liittyy Eurooppaan tai muuhun maailmaan. Puhumme Suomesta eristäytyneenä paikkana ja unohdamme, että mallimme on globaalin talouden armoilla”, Hiilamo kritisoi.

Ongelmamme eivät ole muutenkaan niin erityisiä kuin kuvittelemme. Jos kääntäisimme katsetta muihin maihin, huomaisimme, että samojen ongelmien parissa painivat kaikki muutkin. Fiksu poimisi muilta onnistumisia ja toisaalta ottaisi opiksi myös virheistä.

Viikate varastoon

Kun talous kiristyy ja hyvinvointivaltio velkaantuu, patenttiratkaisuksi tarjotaan usein palveluiden leikkaamista. Tämä yksinkertainen ratkaisu saa Hiilamolta kehotuksen harkita vielä toisen kerran.
“Hyvinvointiyhteiskunnan karsiminen tarkoittaa sitä, että sosiaaliturvaa vähennetään ja ihmisten luottamusta heikennetään. En usko, että kukaan oikeasti tahtoo sitä”, hän sanoo.

Palveluiden karsimisen sijaan tulisi kriittisesti arvioida, kuinka tehokkaasti niitä tuotetaan. Hienoksi kehitykseksi hän nimeää kiistellyn sosiaali- ja terveyspalveluiden uudistuksen. Radikaali hanke osoittaa Hiilamon mielestä rohkeaa ajattelua ja halua muutokseen.
“Olen sitä mieltä, että avoimessa maailmassa julkisorganisaatioita pitää kirittää.”

Viikatteella uhkailu osoittaa professorin mielestä keskustelun heikkoa tasoa. Hyvinvointiyhteiskuntaa rasittaa lisäksi nostalgia. Yhteiskuntamalli on selvinnyt siksi, että se on joustanut eri aikoina esiintyvien tarpeiden mukaan joustavasti. Nyt uudistumiskyky on hukassa.

Lisää shoppailua

 Yhteiskuntamme tai valtion kassan suurin uhka ei Hiilamon mukaan ole tukia tarvitsevat vähäosaiset tai syrjäytyminen.
“Isompi haaste on saada hyvin toimeentuleva keskiluokka uskomaan tähän projektiin.”

Kun keskiluokka on vaurastunut, heistä on tullut myös nirsompia. Sitä on turha moralisoida, vaan muutokseen pitää reagoida. Hiilamon ratkaisu on poistaa pakkovalintoja ja lisätä ihmisten mahdollisuuksia vaikuttaa käyttämiinsä palveluihin. Esimerkiksi muiden Pohjoismaiden tapaan perusterveydenhuoltoon voitaisiin ottaa myös yksityisiä terveysasemia.

Entä mikä on Hiilamon tuomio? Olemmeko pulassa?
“Suomi velkaantuu, ja se on huolestuttavaa. Hyvinvointiyhteiskuntamallimme ei silti osoita romahdusta.”