IDEA KIIHDYTTÄMÖSSÄ

Tasa-arvoiset kaupunkitilat -tiimi finaalitunnelmissa: Pia Olsson, Eveliina Heinäluoma, Liisa Kolehmainen ja Nitin Sood.

Jaettu kaupunki -tutkimushankkeessamme yhtenä tavoitteenamme on selvittää, miten saattaa etnografiseen tutkimukseen perustuvaa tietoa entistä vaikuttavammin päätöksenteon – meidän tapauksessamme nimenomaan kaupunkisuunnittelun – välineeksi. Oli siis luontevaa lähteä mukaan yhteiskunnallisen törmäytyksen kokeiluun, Hack for Societyyn, kun siihen viime keväänä tarjoutui tilaisuus. Varsinaiseen työhön ryhdyttiin syyskuun alussa, ja lauantaina vietettiin kuukauden tiukan työskentelyn päätteeksi kokeilun finaalia, jossa mukana olleet ryhmät esittivät omat ratkaisunsa tutkimukseen nojaaviin haasteisiinsa.

Jokainen tiimi koostui tutkijajäsenestä, päätöksentekijästä eli kaupunginvaltuutetusta ja kahdesta opiskelijajäsenestä. Kuten finaalin tuomaristo totesi, olivat kaikki teemat ajankohtaisia ja tavalla tai toiselle meitä kaikkia koskettavia kysymyksiä. Kahdeksan tiimin joukko prosessoi osallistavaa lähidemokratiaa, muistisairaiden kuntoutusta, hybridiuhkia, saavutettavaa viestintää, oppimisvaikeuksien tunnistamista, tehokkaita terveyspalveluja, tasa-arvoisia kaupunkitiloja ja imitaatiopelin vaikuttavuutta.

Omassa kaupunkitilojen tasa-arvoisuutta pohtivassa tiimissämme ongelmanasettelumme muokkaantui nopeasti alkuperäisestä tiedon saavutettavuudesta lähemmäksi kaupunkilaisten kokemuksia. Tutkimushankkeemme haastateltujen kertomukset oman lähiympäristönsä vaikeasta ennakoitavuudesta, rasismin läsnäolosta ja turvattomuudesta sai ryhmämme pohtimaan, mitä asialle konkreettisesti voisi tehdä. Lähtökohdaksemme nostimme erilaisten kohtaamisten merkityksen asenteiden muuttamiseksi ja tämän kautta turvallisemman ympäristön saavuttamiseksi. Ratkaisuksi hioutui eri asiantuntijaryhmien kommenttien ja nopean kokeilun perusteella sosiaalisesti ja fyysisesti esteettömän tilan sertifiointiprosessi. Suunnitelmassamme oleellista on tilojen ja niihin liittyvien toimintojen arviointi nojautuen kokemusasiantuntijoiden näkemyksiin ja toimenpide-ehdotuksiin sekä tilojen ymmärtäminen kokonaisvaltaisesti sekä niiden sosiaalisten että fyysisten ominaisuuksien kautta.

Hankkeen virallinen osuus päättyi finaaliin, joten nähtäväksi jää, miten sertifiointi-ideamme kantaa tästä eteenpäin. Kannustavaa ja lupaavaa oli kuitenkin paitsi oman ryhmämme into lähteä kohti konkreettista ratkaisumallia myös kaikkien prosessissa mukana olleiden asiantuntijatahojen ja potentiaalisten käyttäjäryhmien osoittama kiinnostus ja kannustus sekä kehitysideat, joita eri vaiheissa saimme.

Yksi Hack for Societyn tavoitteista oli helpottaa ja lisätä eri toimijoiden välistä dialogia, ja sen tavoitteen prosessi uskoakseni kaikkien mukana olleiden osalta saavutti. Omalta osaltani, ryhmän tutkijajäsenenä, työskentely ratkaisumme parissa sai miettimään myös hankkeemme alkuperäistä tavoitetta etnografisen tiedon hyödynnettävyyden lisäämisestä päätöksenteossa. Toki se tuntuu tärkeältä edelleenkin, mutta prosessi herätti ajattelemaan tutkimustiedon vaikuttavuutta myös laajemmin. Vaikka ryhmämme ei – ehkä – puheenamme ollutta yhteiskunnallista yritystä sertifioinnin organisoimiseksi perustaisikaan, jo sen ideointi on nostanut esiin monia, monia yhteistyötahoja ja toimintamalleja, joiden kautta me voimme etnografiseen tietoon perustuvia ratkaisumalleja lähteä edistämään.

Arkeen vaikuttavia päätöksiä tehdään monella tasolla ja taholla. Nämä on hyvä pitää mielessä laajasti, kun haluamme saada tutkimustuloksemme hyödynnetyksi mahdollisimman tehokkaasti. Myös tässä tarvitsemme kykyä dialogiin ja erilaisten toimijoiden lähtökohtien ymmärtämiseen.

Kiitos, Eve, Liisa ja Nitin, yhteisestä haasteesta, yhteisestä ratkaisusta ja ennen kaikkea yhdessä tekemisestä!

 

Lue myös:

Kolme näkökulmaa Hack for Societyyn: http://hackforsociety.fi/portfolio/kolme-nakokulmaa-hack-for-societyyn/

Hack for Scoety huipentui ratkaisujen esittelyihin: http://hackforsociety.fi/portfolio/hack-for-society-huipentui-ratkaisujen-esittelyihin-voiton-toi-nayttely-muistisairaan-arjesta/

VIISAUTTA JAKAMASSA

Uusi tapaa jännittää – on kyseessä sitten uudet opinnot, uusi työtehtävä tai uusi tutkimushanke ja uusi kenttä. Aina ”uudessa alussa” ei tarvitse olla kyse konkreettisesta muutoksesta vaan yleisestä tarpeesta pohtia omaa tilannettaan uudesta näkökulmasta. Joka tapauksessa uusi tuo mukanaan positiivisia odotuksen tunteita mutta myös epämääräistä epävarmuutta. Minkälainen haluan tehtävässäni olla? Mitä tavoitella? Ja miten näihin tavoitteisiin pyrkiä?

Olen kuluneen lukuvuoden aikana osallistunut kahteen mentorointiprosessiin kahdessa eri roolissa. Syksyllä aloitin koko lukuvuoden kestäneen uusille professoreille suunnatun mentoroinnin aktorin roolissa ja loppuvuodesta omaksuin mentorin roolin kansatieteen omassa mentorointikokeilussa. Joulukuun alussa järjestetyssä kansatieteilijöiden alumni-illassa kohtasivat mentorointiparit ja -ryhmät toisensa ensimmäistä kertaa, ja reilu viisi kuukautta myöhemmin kokoonnuimme koko ryhmän kanssa päättämään kokeilua ja pohtimaan yhdessä, mitä mentoroinnissa oli itse kullakin ja kullekin tapahtunut. Monille juuri edellä esitetyt kysymykset tuntuivat olevan ajankohtaisia – niin myös itselleni omassa aktorin roolissani.

Helsingin yliopiston ryhmämentorointioppaassa mentorointi määritellään ”kokeneen ja vanhemman mentorin kokemusperäisen tiedon ja viisauden jakamisena nuoremmalle, kokemattomammalle ja kehittymishaluiselle aktorille”. Se, kuka on vanhempi ja kokeneempi ja kuka uuden edessä, on kuitenkin monella tavalla suhteellista. Kansatieteen mentorointiin ilmoittautui hyvin erilaisissa uravaiheissa olevia kansatieteilijöitä. Mukaan tuli sekä opiskelijoita että jo valmistuneita, eikä ulkopuoliselle aina ollut itsestään selvää, kumpaan rooliin itse kukin halusi prosessissa identifioitua. Aktoreita ilmoittautui kuitenkin jonkin verran mentoreita enemmän, joten kenties kynnys aktorin rooliin on matalampi kuin viisautta jakavan mentorin tehtävään. Se, että samanaikaisesti pystyin osallistumaan kahdessa eri roolissa kahteen eri mentorointisuhteeseen, kuvaa kuitenkin tehtävien tilannekohtaisuutta.

Molempia mentorointiprosesseja yhdessä lopuksi analysoitaessa kävi selväksi myös se perusperiaate, etteivät vaikuttaminen ja viisauden jakaminen ole yksisuuntaista. Keskustelut, jotka saattoivat käsitellä hyvin periaatteellisia ammatilliseen identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja näiden kysymysten varsin konkreettisia käytäntöön panoja, olivat avanneet uudenlaisia näkökulmia ja todellisuuksia myös mentoreille. Monille kansatieteilijämentoreille ymmärrys siitä, miltä kansatieteen opiskelu näyttää tänä päivänä tai minkälaisia työelämään liittyviä tavoitteita eri työuran vaiheessa olevilla kansatieteilijöillä on, oli avannut hyvinkin toisenlaisia näkymiä kuin muistot omasta opiskelu- ja urapolusta.

Kummatkin tapaamisten sarjat ovat nyt kohdaltani päättyneet, mutta keskusteluyhteys tulee luontevasti säilymään työpareihini jatkossakin. Molemmat kokemukseni todistavat, että mentorointi on arjen ylellisyyttä: se sallii ja toki myös kaiken muun keskellä pakottaa pohtimaan niitä ammatillisia peruskysymyksiä, jotka muutoin tuntuvat jäävän taka-alalle käytännön työtehtäviin keskittyessä. Muutaman tunnin uhraus kuukaudessa periaatteellisille pohdinnoille tuo kuitenkin uudenlaista rakennetta myös arkeen. Se auttaa hahmottamaan sitä, mikä on juuri minulle keskeistä ja tavoittelemisen arvoista omassa työssäni. Vaikka toimijuus – minä – on tässä pohdinnassa keskeinen, on se kuitenkin vain väline, kun pohdimme kansatieteen ja kansatieteilijän tehtäviä laajemmin.

Ja vaikka mentorointiprosessi on jotain erityistä, ehkä kaikki voimme kansatieteilijöinä ottaa sopivan hetken tullen arjen mentorin roolin. Yksi loppukeskustelussamme esiin noussut käsite oli verkostoituminen; sana, johon kiinnittyy monia, toisinaan negatiivisiksikin koettuja merkityksiä. Tässä keskustelussa verkostoituminen ja sen taustalla oleva toiminta tulkittiin ainoastaan positiivisiksi asioiksi: yhdessä tekemiseksi ja aktiiviseksi toisten kohtaamiseksi. Tätä verkostoitumista voi toteuttaa niin opintojen, opiskelijajärjestöjen kuin tieteellisten yhdistysten puitteissa. Se ei tarkoita tieteellistä sulkeutumista mutta kansatieteilijöiden erilaisten toimijuuksien näkyväksi tekemistä kylläkin. Yksi arjen mentoriuden muoto voisi olla tämänkaltaiseen toimijuuteen innostaminen ja siinä tukeminen, kansatieteilijyyden eri puolien kokeileminen ja oppiminen.

Kansatieteen mentorointiprosessia päättäessämme oli yleinen arvio, että viisi kuukautta oli ollut kovin lyhyt aika asioiden käsittelylle. Monet ryhmistä suunnittelivat tapaavansa vielä kesän aikana pohtiakseen kesken jääneitä asioita tai muutoin vain prosessia juhlistaakseen. Mentorointi jättää jälkensä, vaikkei lopulliseen tai valmiiseen ratkaisuun sen aikana ehkä koskaan päästäkään.

 

Lisää mentoroinnista Helsingin yliopiston sivuilla:

KOKEMUKSIA KENTÄLTÄ

Kanssatieteilijän vieraana Otto Valaja

Kylmä marraskuinen lauantai. Herään väsyneenä, koska tulevan päivän tehtävä on jännittänyt minua ja tehnyt nukkumisen levottomaksi. Kofeiini ja kevyt aamupala potkii minua hereille, ja syömisen jälkeen suuntaan lähijunalla Helsingin keskustaan. Tapaan Tuukan rautatieasemalla. Kävelemme yhdessä asemalta Vanhaan kirkkopuistoon hänen hörppiessä energiajuomaansa. Paikan päällä ravintolapäivän hulinat ovat jo käynnistyneet toden teolla.

Kynä, muistivihko ja paperit, kuten kuvausluvat. Näiden asioiden välillä jongleeraus kylmässä ilmassa on tuskallista käsille, koska hienomotoriset asiat eivät tunnu onnistuvan hanskat kädessä. Olo on muutenkin hieman outo. Ehkä osasyynä on liian aikainen herätys. Tuntuu kuin olisi sekoitus toimittajaa ja agenttia. Minä en ole tullut tänne vain syömään. Alamme kiertelemään puistoa Tuukan ottaessa yleiskuvia paikalla olevista kojuista ja ihmisistä.

Etsimme ensimmäiseksi georgialaista ruokaa tarjoavan kojun, jonka pitäjään olen etukäteen ollut yhteydessä sähköpostin välityksellä. Minun on tarkoitus haastatella häntä ravintolapäivän jälkeen ja kysellä, kuinka päivä sujui ja yleisesti hänen mielipiteitään itse päivästä. Kävelen kojulle ja esittelen itseni. Saamme luvan kuvata ja havainnoida georgialaisten lihanyyttien myyntiä. Tässä vaiheessa alkaa jo olla nälkä, joten tilaamme myös itse kyseiset nyytit. Liha taikinan sisällä on mausteista ja lämmittää kylmässä ilmassa. Yritän hahmotella tuntemuksiani ruuasta pieneen mustaan muistivihkoon. Huomaan tietokoneella kirjoittamisen laskeneen käsialani lääkärin harakanvarpaiden tasolle.

Ihmisten lähestyminen tuntuu vaikealta. Pitäisi kysellä kuvauslupia ja mennä rohkeasti tilanteisiin. Mielessä pyörii ajatuksia tungettelevuudesta ja ihmisten oman tilan loukkaamisesta. Päällimmäisenä taitaa kumminkin puskea vain perinteinen suomalainen ujous. Saamme kumminkin kuvauslupia, ja ihmiset tuntuvat suhtautuvan positiivisesti hankkeeseemme. Kierreltyämme mielestämme tarpeeksi siirrymme vielä Esplanadin puistoon, jossa on minun vuoroni ottaa kuvia ja Tuukan havainnoida. Räpsin kuvia Tuukan hienolla kameralla ihmistungoksessa. Esplanadilla kojut ovat ammattimaisempia ja meille tullaan tarjoamaan maistiaisia espanjalaisesta munakkaasta ja osoitetaan koju, josta sitä saa. Lopulta päätämme, että olemme valmiita ja suuntaamme Stockmannille lämmittelemään. Myöhemmin kotona katson muistiinpanojani. Havainnoinnista en tiedä mutta yksittäisistä lauseista saisi ainakin kokeellisen runon.

Siinä hieman pohdintoja marraskuussa 2015 suorittamastani kenttätyökurssista. Kurssi oli mielenkiintoista vaihtelua tavallisiin luentokursseihin, mutta se toi myös mukanaan hyvää haastetta ja itsensä voittamista. Kylmyydestä ja ajoittaisesta ujoudesta huolimatta, ja ehkä juuri niistä johtuen, kokemus oli opettavainen. Havainnointi on mielenkiintoista toimintaa, jota me kaikki varmasti teemme arjessa ilman mitään erityistä tehtävänantoa. Teemme havaintoja elämässämme kävellessämme kadulla ja odottaessamme bussia. Havainnoimme muita ihmisiä ympärillämme ja elämää yleensä. Ehkä astumme kentälle silloin kun alamme tietoisesti hakea merkityksiä näille pienille tapahtumille.

Kenttätyökurssimme ei ollut painottunut mihinkään tarkkaan osa-alueeseen Ravintolapäivässä, kuten tiettyyn ruokakulttuuriin. Tavoitteena oli yksinkertaisesti havainnoinnin ja kentällä toimimisen harjoitteleminen. Huomasin kuitenkin kentällä miettiväni merkityksiä monille asioille. Ihmisille ja ruuan tuoksuille. Mikä oli Ravintolapäivän ”ydin”? Asia jäi selvittämättä, mutta huomasin, kuinka kenttä voi aueta kenen tahansa silmien eteen, kun asioita alkaa vain katsoa tarkemmin. Kannustankin kaikkia tulevaisuuden kenttätyöntekijöitä sukeltamaan mahdollisesta kylmyydestä ja ujoudesta huolimatta rohkeasti kentälle.

VOI KUINKA PIENINÄ PALASINA ONKAAN, MUN TUTKIMUSAINEISTONI MAAILMALLA

Kanssatieteilijän vieraana Heidi Hemming

”Tässä on Heidi Hemming hei, en kai soittele pahaan aikaan?”, aloitin puheluni kirjailija Vuokko Niskasen pojalle, Olli Österlundille torstaina 26.1.2017 noin kello 17.00. Olin hetkeä aiemmin saanut tietooni tutun tutun tutun kautta, että Niskasella on poika, joka asuu Savonlinnassa ja jonka puhelinnumero löytyy Enirosta. Edellisenä päivänä olin ottanut Vuokko Niskasen entiseen kustantamoon yhteyttä saadakseni kirjailijan yhteystiedot tai muuta infoa, mutta kustantamossa ei ollut enää tietoja Vuokosta, koska yhteistyöstä oli kulunut jo aikaa. Lähetin tiedusteluviestin myös toiseen Niskasen kanssa yhteistyötä tehneeseen kustantamoon sekä pohdin, kokeilisinko sosiaalisen median voimaa saadakseni yhteyden kirjailijaan.

Vuokko Niskanen on Sortavalassa vuonna 1933 syntynyt kirjailija, opettaja ja radio- ja televisiotoimittaja, joka on kirjoittanut 1970- ja 1980-luvulla omiin kokemuksiinsa pohjautuvia teoksia Hiekkalan lapsista. Kirjoissa käsitellään muistoja ja kokemuksia Karjalasta, evakkotaipaleesta ja sodasta lapsen näkökulmasta ja ne on suunnattu juuri lukemaan oppineille. Olen tekemässä pro gradu -tutkielmaa näihin Niskasen Hiekkalan lapset -kirjoihin liittyen, ja sen takia kirjailijaan tai kirjailijan sukuun yhteyden saaminen oli mielestäni ensiarvoisen tärkeää tutkimukseni kannalta. Gradussani haluan tutkia lapsuuden sota- ja poikkeusaikakokemuksia ja -muistoja Karjalasta sekä sitä, miten tätä aihepiiriä käsitellään lastenkirjallisuudessa.

Tutkimusprosessi lähtee yleensä ideasta, jota seuraa ideaan liittyvän aineiston kerääminen ja tutkiminen, aiheesta ja aiheen vierestä lukeminen sekä lisäideointi. Aineiston kerääminen on välillä haastavaa ja erilaisten tietolähteiden, kuten ihmisten, kirjallisen aineiston ja kuvamateriaalin tavoittaminen lähes salapoliisityötä. Mikäli tutkija haastattelee ihmisiä tutkimusaineistoa saadakseen tai tarvitsee lisätietoa yksityishenkilöiltä, joudun ainakin itse käymään läpi seuraavan ajatuskulun ja itsetutkiskelun: ”Kehtaanko vaivata; mitenköhän minuun suhtaudutaan, häiritsenkö? Miten kannattaa ottaa yhteyttä ja mihin aikaan; onko soitto parempi kuin viesti?” Oletan tämän arkuuden vaivaavan etenkin opiskelijoita, aloittelevia tutkijoita, joilla ei ole vielä niin paljon kokemusta tutkimusten ja tieteen tekemisestä.

Nyt kuitenkin tiedän, että pitää kehdata, uskaltaa ja kokeilla – vaikka sitten tieteen ja tutkimuksen nimissä ja hyväksi, mutta myös ja etenkin itsensä ja oman kiinnostuksensa takia. Pitää osata ja uskaltaa avata suunsa, pyytää apua ja käyttää kaikenlaisia suhteita sekä luoda uusia. Tutkijalta vaaditaan siis uskallusta, ehkä hieman röyhkeyttäkin, mutta ehdottomasti myös tilannetajua. Päätin siis kysellä kirjailijatuttaviltani apuja saadakseni yhteyden Vuokko Niskaseen. Yksi näistä tutuistani laittoi facebookiin seinällensä viestin 26.1.2017 noin kello 13, jossa huhuili Vuokko Niskasesta tietäviä pyytämään auttamaan graduntekijäystäväänsä mäessä. Puoli neljän aikaan minulla oli Niskasen Olli-pojan yhteystiedot ja jotain tietoa Vuokostakin.

En muuten soitellut kovin pahaan aikaan. Österlundin Olli oli ajamassa kaupasta kotiin, eikä ajanut puhelumme aikana ojaan suoralla tiellä, vaan suhtautui tutkimusaiheeseeni kannustavasti ja myötämielisesti, luvaten auttaa minua tutkimuksessani, jos vain voi. Lähetin hänelle puhelun jälkeen vielä sähköpostia, sovitusti.

NUORISON HENGAILUPAIKOISTA UUSIA IDEOITA KAUPUNKISUUNNITTELUUN

Kanssatieteilijän vieraana Marika Tarkiainen

Pääkaupunkiseudun nuorten liikkumismahdollisuudet ovat parantuneet Kehäradan myötä. Helsinki-Vantaan lentoasemasta on tullut suosittu hengailupaikka nopeiden liikenneyhteyksien myötä. Ylen verkkosivuilla 25.2.2016 julkaistun Nuoret hengailevat nyt kehäradalla ja lentokentällä “Täällä on lämmintä ja kaikki kaverit” -kirjoituksen mukaan lentokentän ympäri vuorokauden auki olevat kahvilat ja kaupat tarjoavat lämpimän tilan ja nuorten ei tarvitse viettää aikaa ulkona. Jutun nuoret kertovat, kuinka heidän ikäisilleen isoille porukoille ei ole olemassa sopivia hengailupaikkoja.

Jutussa haastateltujen nuorisotyöntekijöiden mukaan Kehäradan varrella on kuitenkin 15 nuorisotilaa, joten vaikuttaa siltä, että nuorten toiveet ja tarjolla olevat vaihtoehdot eivät kohtaa. Tämä herättää muistoja omista teinivuosista, jolloin kavereiden kanssa tavattiin mieluiten puistoissa ja kahviloissa kuin paikallisissa nuorisotiloissa aikuisten valvovien silmien alla. 2010-luvun nuoret tuntuvat kaipaavan samoja asioita kuin 1990-luvun nuori, tilaa oleskella vapaasti kavereiden kanssa.

Keharata.fi -verkkosivun mukaan lentokentän suosio vapaa-ajanviettopaikkana yllätti, mutta nuorten oleskeluun alueella on pääasiallisesti suhtauduttu positiivisesti. Tärkeintä on yhteisten pelisääntöjen noudattaminen, asiallinen käytös ja muiden kunnioittaminen, jolloin kaikki viihtyvät paremmin. Lentokentälle ja radan varrelle jalkautuneet Vantaan kaupungin Nuorisotyö raiteilla -projektin nuorisotyöntekijät ovat tärkeässä asemassa, toisaalta puhumassa nuorille järkeä ja toisaalta olemalla läsnä ja tarjoamalla apua.

Kaupunkilaisten toiveiden ja mielipiteiden huomioiminen ja vaikuttamiseen osallistaminen on yhä yksi kaupunkisuunnittelun haasteista. Kuitenkin asukkaiden osallistaminen koetaan tärkeäksi ja esimerkiksi Vantaan lähiöissä järjestetyt kaupunkikävelykierrokset ovat oiva tapa selvittää, mitä asukkaat arvostavat ja mitä kaivataan lisää. Tärkeää olisi muistaa myös tulevaisuuden aikuiset ja heidän tarpeensa. Perinteinen tapa kerätä toiveita ja kommentteja on järjestää asukasiltoja. Niissä käyvät kuitenkin vain aktiivisempi ja iäkkäämpi väestö. Myös kaupunkisuunnittelun merkeissä olisi tärkeää jalkautua sinne, missä nuoriso on ja kuunnella heidän omia kokemuksia siitä, millainen kaupunkitila koetaan houkuttelevaksi ja turvalliseksi.

Millainen olisi sitten unelmien kaupunki tulevaisuudessa? Eilisen mallilähiöt ovat saattaneet ajan kuluessa muuttua hämyisiksi ja huonokuntoisiksi, jopa pelottaviksi paikoiksi. Ränsistyneet kulkuväylät, vähäinen valaistus ja pöheikkömäiset viheralueet vähentävät viihtyisyyttä ja lisäävät turvattomuuden tunnetta. Asukkaat myös usein kokevat, että heitä ei kuunnella tai toivottuja ja luvattuja parannuksia ei tehdä. Nuorten ääni jää vielä pahemmin paitsioon. Nämä ajatukset kävivät ilmi Vantaan Koivukylän alueen verkostojen kehittämisiltapäivässä tämän vuoden tammikuussa.

Tulen kansatieteen pro gradu -tutkielmaani varten tutustumaan erityisesti nuorten tyttöjen kokemuksiin lentoasemasta vapaamuotoisen oleskelun tilana, Elijah Andersonin ajatuksen mukaan, kosmopoliittisena suojana. Kenttätyöosuus, lentokenttähengailun havainnointi, haastattelut ja kaupunkikävelyt toteutetaan tämän kevään aikana. Mielenkiintoista tutkimukseni kannalta ovat myös erilaiset kokemukset kaupunkiympäristöstä. Lentoasema on kuitenkin valtaosalle kaupunkilaisista vain läpikulkupaikka, mutta nuorille siitä on muodostunut mieluinen vapaa-ajanviettopaikka.

ETNOLOGISET SILMÄLASIT?

Kanssatieteilijän vieraana Anu Skön

Muistan opintojen alkuluennoilta, kuinka professori Katriina Siivonen puhui etnologisista silmälaseista. Tunnistin heti tuollaiset itselläni olleen jo jonkin aikaa. Ajattelenkin, että etnologian opiskelija on tavallista herkempi havainnoimaan ympäröivää maailmaa.

Tuleva kansatieteilijä on kentällä koko ajan aistit valppaina ja etnologiset silmälasit kirkkaaksi kiillotettuna. Kenttä on uusi ja innostava. Moniulotteinen etnografia antaa meille mitä ihmeellisimpiä ajatuksia menetelmistä. Esimerkiksi ruotsalainen etnologi Billy Ehn kannustaa mitä moninaisimpiin menetelmiin. Hän on esittänyt bricolage-menetelmän, eräänlaisen kollaasin, jossa kaikki havainnot, nähdyt ja kuullut, sopivat tutkimusaineistoksi. Tästä innostuin itse aivan höyrähdykseen asti.

Ideat rönsyilevät kuin mansikantaimet, joskus kuivuen kokoon, toisinaan taas homehtuen liiallisesta kosteudesta. Kanditutkielmani ansiosta opin katsomaan taidetta ja valokuvia syvemmin. Nyt kun tutkin gradussani pieksuja, etnologiset silmälasini havainnoivat lähes kaiken. Minulle on muodostunut omituinen harrastus: olen alkanut katsella, mitä ihmisillä on jalassa. Vanhoista taideteoksista tutkailen, mitkä jalkineet aikalaisille on maalattu. Junassa syynään ihmisten kenkiä, teen niistä havaintoja ja omia tulkintojani.

Refleksiivisyys on päivän sana. Se on osa etnologin käsitekarttaa, osa menetelmää.   Refleksiivisyys on kuin likoämpäri, jossa (tuleva) tutkija tunnustelee aineistoja ja metodeja, tuo julki omat tuntemuksensa, onko kuumaa vai kylmää. Kansatieteilijä laittaa likoon itsensä totaalisesti. Miltä tämä havainto tuntuu, miten sen tulkitsee, entä jos asiaa katsoo näin, entä jos sittenkin toisin päin? Tuleeko hiki?

Koen etnologiset silmälasit toisinaan vähän rasittaviksi. Voisiko ne laittaa välillä komeroon? On väsyttävää havainnoida koko ajan.  Kun aikoinaan opiskelin hoitajaksi, niin puhuttiin aloittelevan hoitajan noviisivaiheesta. Noviisiajan jälkeen tulee kisällivaihe, sitten ammattilaisuus ja vasta pitkän kokemuksen saattelemana asiantuntijuus.  Sovellan ajatusta myös etnologiin. Milloin opiskelijasta tulee kansatieteilijä? Mikä se edes on tämä etnologi?

Tässä vaiheessa opintoja, gradua likoämpäristä puristaessani, tunnen olevani vasta noviisivaiheessa, jolloin kaikki uusi valvottaa. Vastaavasti tuoreena sairaanhoitajana pähkäilin sairaskertomuksia vielä kotonakin. Vasta vuosien saatossa tiedosta tuli niin arkipäiväistä, että tietoa ei tarvinnut käsitellä kaiken yötä. Aloittelijasta, noviisista, oli tullut kokemuksen myötä jos ei aivan asiantuntija niin ainakin ammattilainen.

Näin uskon tapahtuvan myöskin kansatieteilijän kohdalla. Kansatieteilijä, etnologi, laittaa etnologiset silmälasinsa komeroon vasta sitten, kun aika on siihen kypsä. Sitten ei refleksiivisyyden pyykkiäkään tarvitse pyörittää koko yötä.

Luettavaa:

Hämeenaho, P. & Koskinen-Koivisto, E. (toim.) 2014. Moniulotteinen etnografia. Helsinki: Ethnos ry.

Benner, P, 1989. Aloittelijasta asiantuntijaksi. Helsinki:WSOY.

Kuva: The Doss House, Vladimir Makovsky, 1889. Venäläisen taiteen museo, Pietari. Kuvaaja: Anu Skön.

ETNOGRAFINEN KIRJOITTAMINEN – TASAPAINOILUA TIETEELLISEN JA LUOVAN VÄLILLÄ?

Etnografia on paitsi tutkimusprosessi ja näkökulma tiedon muodostumiseen myös prosessin kokoava – usein kirjallinen – esitys tutkittavasta ilmiöstä. Tämän lisäksi etnografinen kirjoittaminen on kiinteä osa koko tutkimusprosessia: kirjoitamme kenttämuistiinpanoja ja teemme jatkuvasti valintoja sen suhteen, mitä kirjata ylös. Samalla rakennamme argumentaatiota tutkimastamme ilmiöstä läpi tutkimusprosessin. Robert Emerson, Rachel Fretz ja Linda Shaw ovatkin kuvanneet kirjoitusprosessia itsessään analyysin välineeksi. Tekstiä kirjoittaessamme liikumme yksittäisten kentältä esiin nostamiemme katkelmien ja niistä kumpuavan yleisen analyysin välillä.

Meillä jokaisella on oma tyylimme kirjottaa, ja tämä tyyli heijastuu myös tutkimustekstiin. Tämä persoonallinen ote tekeekin etnografioiden lukemisesta paitsi tiedollisesti antoisaa usein myös elämyksellistä. Mitä elävämmäksi tekstin onnistumme kirjoittamaan, sitä läheisemmäksi tutkimuksen ihmiset ja heidän kokemuksensa lukijalle muodostuvat. Samanaikaisesti tieteenalamme asettaa omat raaminsa kirjoittamisellemme. Kutakin lausetta kirjoittaessaan kansatieteilijäkin miettii, mitä ja miten asiansa muotoilisi ollakseen uskollinen tutkittavilleen, viedäkseen tutkimusta luovasti ja kriittisesti eteenpäin ja kiinnittyäkseen jollain tavoin tieteenalan traditioon – vaikka sitä haastaen.

John van Maanen on kuvannut etnografista kirjoittamista yhdeksi tarinan kerronnan muodoksi, ja James Clifford on korostanut etnografian luonnetta yleensä kokeellisena ja osatotuuksia tuottavana. Etnografinen kirjoittaminen onkin jännittävä yhdistelmä subjektiivisen tiedon kirjaamista, uuden tiedon – ja ymmärryksen – tuottamista ja samalla tiedon palauttamista kentälle, kirjoittamista usealle eri yleisölle.

Tätä etnografisen kirjoittamisen prosessia pohdittiin vuoden alkukuukausina kansatieteessä Etnografisen kirjoittamisen kurssilla. Kun analysoimme opiskelijoiden kanssa lukukokemuksiamme etnografisista tutkimuksista, nousi keskeisimmiksi hyvän etnografian piirteiksi yllätyksellisyys, havainnollisuus, näkökulmien moninaisuus ja elävyys mutta myös selkeys ja ilmiön riittävä taustoittaminen. Kaikki ominaisuuksia, jotka yhdistyvät myös van Maanenin ja Cliffordin käsityksiin etnografiasta.

Yksi kurssin harjoituksista oli blogin kirjoittaminen omasta tutkimusteemasta tai kokemuksesta kansatieteen kentältä. Tutkija- ja tiedeblogeille voidaan asettaa monenlaisia tavoitteita tutkimusprosessin avaamisesta poliittiseen vaikuttamiseen. Opiskelijoiden tekstit kertovat kansatieteilijän roolin opiskelusta ja omaksumisesta, erilaisista kohtaamisista tutkittavien ihmisten, ilmiöiden ja omien ajatusten kanssa; teemoista, jotka varmasti omina variaatioinaan ovat tuttuja kaikille tutkimusprosessissa mukana olleille. Samalla hahmottuu myös tutkijablogin luonne yhtenä etnografisen kirjoittamisen muotona: osana analyysiprosessia sekä subjektiivisen tiedon ja yleisen analyysin välistä suhdetta avaavana toimintana.

Tulevan viikon aikana Kanssatieteilijä julkaisee opiskelijoiden kurssilla kirjoittamia blogitekstejä. Mukana ovat kaikki tekstinsä julkaistavaksi halunneet. Kiitos, Anu Skön, Marika Tarkiainen, Heidi Hemming ja Otto Valaja! Miira Kuvajan ja Piia Myllykosken blogeihin voi tutustua heidän omilla sivuillaan, joihin löytyy osoitteet alla.

Victoria Costello on todennut hyvän blogikirjoituksen olevan (muun muassa) persoonallinen: teksti, jossa ei pelätä näyttää tunteita tai ottaa kantaa. Tiede on aina luovaa, kansatieteilijän onni on tehdä siitä myös tarinallista. Tervetuloa persoonallisten tekstien pariin!

 

Piia Myllykosken blogi: http://piententaikapiiri.blogspot.fi/2017/02/satuja-soitosta-kirja-leyy-televisio-ja.html

Miira Kuvajan blogi: http://blogs.helsinki.fi/mkuvaja/

Ohjeita tutkijablogin pitämiseen: http://blogs.helsinki.fi/tiedeviestinta/verkko/tutkijablogin-pitaminen/

AINAKIN KAKSI TAPAA JAKAA KAUPUNKI

Runsas viikko sitten kookoontui eri alan tutkijoita Malmöön pohtimaan identiteettien, muistojen ja osallisuuksien merkityksiä kaupunkien muutosprosesseissa. Konferenssin lähtökohtana oli, ettemme pysty ymmärtämään kaupunkien nykyisiä haasteita, jos emme tunne kaupunkeihin ja kaupungistumiseen liitettyjä käsityksiä ja narraatioita sekä niiden historiallisia ulottuvuuksia. Tässä ymmärryksen rakentamisessa erilaisilla insituutioilla, kuten arkistoilla ja museoilla, on oma tärkeä roolinsa, mutta myös itse urbaani tila muokaa käsityksiämme kaupungista ja sen asukkaista.

Kaupunki tapahtuman ympärillä heijasti omalta osaltaan viime vuosien muutoksia kaupunkien sosiaalisissa ympäristöissä. Vuoden 2015 tilastojen mukaan Malmön asukkaista yli 30 % oli syntynyt Ruotsin ulkopuolella, ja onkin ymmärrettävää, että monet tilaisuuden esitykset käsittelivät kulttuurien moninaisuutta osana kaupunkien kehitystä. Suomalaisittain olemme vielä kaukana Malmön väestörakenteesta. Esimerkiksi Vantaalla vuonna 2015 äidinkielenään muuta kuin suomea, ruotsia tai saamea kaupungin asukkaista puhui 15,4 %. Vastaava luku Helsingissä oli 14 %. Muutos aiempiin vuosiin nähden on kuitenkin ollut merkittävä. Miten tämä muutos voitaisiin huomioida yhtäältä kaupunkitilojen merkityksiä tarkasteltaessa ja toisaalta niitä eri ryhmien tarpeet huomioon ottaen suunniteltaessa?

Yhdysvaltalainen sosiologi Elijah Anderson luonnehtii kaupunkitiloja, joissa monikulttuurisuus tihentyy luontevaksi osaksi kaupunkikulttuuria, kosmopoliittisiksi suojiksi (cosmopolitan canopy). Näissä tiloissa etnisyydet ja niihin liittyvät erot ovat muodostuneet luonnolliseksi arjen monikulttuurisuudeksi. Andersonin mukaan tämä ei tarkoita erojen häivyttämistä vaan niiden merkityksien muuttumista: erot tunnistetaan, mutta ne eivät toimi enää hierarkioiden perustana. Tämän kaltainen suhtautuminen on mahdollista, kun kaupunkitila voidaan kokea yhteiseksi ja jaetuksi erilaisista taustoista tulevien ihmisten kesken. Samalla tila mahdollistaa sen käyttäjille eräänlaisen etnografisen kentän, jossa voi tarkkailla ympäristöään ja kanssaihmisiä: kyseenalaistaa ja todentaa omia käsityksiään toisista. ”Altistus” eroille luo pohjaa ymmärrykselle. Andersonin ajattelu linkittyy myös laajemmin tutkimuksessa esiin nostettuun ajatteluun erojen merkityksettömyydestä kosmopoliittisiksi ymmärretyissä kaupunkympäristöissä. Kun erojen kohtaaminen muodostuu arkipäiväiseksi, hälvenee myös niiden merkitys kategorisoinnin lähtökohtina.

Mutta kaupunkitilan jakaminen voi tapahtua myös toisin. Tilat voivat muodostua tiettyjen ryhmien hyödyntämiksi ja toisten vieroksumiksi. Ne voivat muuttua tunnetasolla pelottaviksi tai ainakin sellaisiksi, joita ei koeta omiksi. Miten siis saavuttaa Andersonin kuvaama kosmopoliittinen suoja? Miten erilaiset paikat voisivat muodostua kohtaamisten tiloiksi?

Vastauksien löytäminen kysymyksiin edellyttää ymmärrystä niin kaupunkitiloista kuin niitä hyödyntävistä ihmisistä sekä näiden välisistä vuorovaikutussuhteista. Helsingin yliopiston kansatieteen oppiaineen tutkimushanke Jaettu kaupunki tarkastelee näitä vuorovaikutustekijöitä Helsingissä ja Vantaalla tapausesimerkkien valossa. Samalla testaamme, minkälaista tietoa etnografisin menetelmin on tuotettavissa kaupunkiuudistushankkeiden käyttöön. Avainasemassa hankkeen onnistumiselle on yhteyden saaminen eri kaupunkitiloja hyödyntäviin ryhmiin. Tämän prosessin tueksi olemme saaneet jo alueilla toimivia kaupunkien ja kolmannen sektorin toimijoita. Vastauksia edellä esitettyihin kysymyksiin helmikuun alussa alkaneella hankkeellamme ei vielä ole, mutta keväällä alkavat kenttätyöt ja kaupunkilaisten kohtaaminen heidän omiksi kokemissaan tiloissa luovat pohjaa ymmärrykselle erilaisista tavoista kokea ja ymmärtää erilaisia kaupunkitiloja. Projektin etenemistä voi jatkossa seurata sen omalta blogi-sivustolta.

Elijah Andersonin ajatus kaupunkitilasta kosmopoliittisena suojana voi ajoittain tuntua jopa utopistiselta. Mutta kuten Malmön konferenssin loppupaneelissa todettiin, utopioita tarvitaan, jotta tiedämme, mitä kohden suunnata.

Aiheesta enemmän:

3.2.2017 esiteltiin Kaupunkitutkimus ja metropolipolitiikka -hankkeen vuosien 2017­–2018 tutkimushankkeet. Jaettu kaupunki on yksi rahoitetuista hankkeista. http://www.helsinki.fi/kaupunkitutkimus/uutiset/index.htm

Creating the City. Identity, memory and participation. Malmö 9–10 February 2017

https://www.mah.se/fakulteter-och-omraden/Kultur-och-samhalle/Forskning/Forskningsmiljoer/Institutet-for-studier-i-Malmos-historia/Verksamhet/In-English/Creating-the-city-Identity-memory-and-participation/

GRADUKAMPPIAISET 2016

20170116_0905101

Kansatieteen pro gradu -tutkielmia perinteisessä muodossaan.

Gradunsa kirjoittaneelle palkinto ei ole ainoastaan valmis tutkielma vaan myös matkan varrella kertynyt oppi prosessin hallinnasta: kokemus aineistojen muodostumisesta ja muodostamisesta, kysymyksenasettelun ja aineiston käsittelyn välisen suhteen rakentamisesta, kirjoitusprosessista sekä omien tulkintojen ja johtopäätösten kiteyttämisestä – muun muassa.

Vaikka pro gradu -tutkielma on opinnäytetyö, ei sitä tehdä ainoastaan itselle, vaan myös sillä on yleisönsä. Kuten kaikessa tutkimuksessa, myös pro gradujen kohdalla tietyn ilmiön tutkimuksen kohteeksi nostamisella on oma arvonsa niille ihmisille, jotka ovat siihen osallisia. Tämä ei ole koskaan vähäpätöinen seikka, kun ajattelemme tiedon palauttamista kentälle. Tätä tiedon palauttamista palvelee myös mahdollisuus julkaista pro gradu -tutkielmansa sähköisesti avoimen tieteen periaatteiden mukaisesti. Toivottavasti yhä useampi valmistuva kansatieteilijä tarttuu tähän tilaisuuteen.

Suuren yleisön ja oman kentän lisäksi on kuitenkin myös ainakin toinen yleisö, ja se on tiedeyhteisö. Tämän kansatieteilijäyhteisön näkökulmasta pro gradut ovat mielenkiintoisia eivät ainoastaan tulostensa ansiosta vaan myös siksi, että niiden kautta voi nähdä tieteenalan näkökulmissa tapahtuneet mahdolliset muutokset suhteellisen lyhyellä viiveellä. Hitaammin nämä muutokset välittyvät esimerkiksi väitöskirjatutkimuksissa, joissa prosessi kestää useamman vuoden. Lisäksi graduihin tutustuminen voi paljastaa mielenkiintoisella tavalla myös eri kansatieteen oppituolien painotuseroja.

Helsingin yliopiston kansatieteen oppiaineessa valmistui vuonna 2016 kuusi pro gradu -tutkielmaa. Mitä nämä siis kertovat helsinkiläisestä nykykansatieteestä? Ainakin sen, että aiheiden puolesta seinät ovat tieteenalan perinteitä kunnioittaen edelleen leveällä ja katto korkealla.

Kansatieteilijöiden peruskäsite arki on luonnollisesti läsnä tutkielmissa, nyt kuitenkin nimenomaan poikkeavan arjen tematiikan kautta. Mari Högmanin tutkielma Muuttuva raja – pysyvä arki tarkastelee poikkeuksellista arkea tilanteessa, jossa valtioiden välinen raja muuttaa ihmisten kokemusta omasta lähiympäristöstään niin fyysisesti kuin sosiaalisesti ja mentaalisesti. Arjen tarkastelu keskittyy erityisesti Suomen itärajalle viime sotien ja niiden jälkeiseen rauhaan paluun aikaan. Rauhan kriisin ja poikkeuksellisen arjen problematiikkaan linkittyy myös Jari Pernun tutkielma Oulu osakeyhtiön sosiaalisesta toiminnasta vuosina 1944–1949. Lehtikirjoituksia sekä muistitieto- ja arkistoaineistoa analysoimalla tutkielmassa avataan sekä sosiaalisen toiminnan taustoja että niistä kertomisen motiiveja. Näiden töiden voidaan nähdä heijastavan kansatieteessä viime vuosina esillä ollutta poikkeusaikojen tutkimusta ja arki-kontekstin kriittistä tarkastelua.

Toinen useita töitä – kuten Högmanin ja Pernunkin tutkielmia – yhdistävä piirre on aiheen kumpuaminen menneestä. Tähän joukkoon kuuluu luontevasti myös Sanna Ritari-Kallion työ, joka on kahden aineen – arkeologian ja kansatieteen – yhteinen pro gradu -tutkielma. Viinapullo Pietarille?, kysyy Ritari-Kallio ja analysoi hauta-antimien tutkimukseen liittyviä mahdollisuuksia sekä kansatieteellisen muistitietotutkimuksen että arkeologisten hautalöytöjen pohjalta. Omakohtainen kokemus salamaniskuista on johtanut puolestaan Pekka Karlssonin tarkastelemaan ukkosvahinkojen ennaltaehkäisyä – kuitenkin osana modernisaatioprosessia menneisyyteen katsoen. Tätä palvelee Kansalliskirjaston digitoima sanomalehtiaineisto, jossa keskiöön nousevat paitsi itse salama myös sen suojaksi kehitetty ukkosenjohdatin.

On mielenkiintoista seurata, miten tutkielmien ajallinen painotus tulee jatkossa elämään. Menneestä kumpuavat teemat eivät kuitenkaan missään näissä töissä ole irrallisia tästä hetkestä. Mennyttä ja nykyisyyttä eksplisiittisimmin yhdistää Minna Sannikan työ, jossa perinnepiirin muistelutyötä tarkastellen analysoidaan tehdasperinteen merkitystä Kuusankoskella niin yksilön näkökulmasta kuin osana kulttuuriperintöprosessia. Perinnepiirin työskentelyssä ajalliset kerrostumat menneisyydestä tulevaisuuteen nivoutuvat toisiinsa samanaikaisesti tehtaalaisuuden merkityksiä uusintaen ja uutta luoden. Nykypäivän ilmiöön kansatieteellisen tutkimuksen tuo myös Sinikka Koyaman etnografinen analyysi Roihuvuoren Hanami-juhlasta ja sen esiintyjistä. Japanilaista kulttuuria harrastavia kuunnellen Koyama analysoi toiseuden ja suomalaisuuden tulkitsemista esitystutkimuksen avulla.

Paitsi aiheet, myös aineistot, menetelmät ja näkökulmat aiheiden taustalla ovat vaihtelevia. Kokemuksia välittävä muistitieto eri muodoissaan ja haastatteluaineistot ovat kuitenkin lähteinä vuoden 2016 sadon ydintä, joskin lehtiaineistot tulevat hyvänä kakkosena (suosiossa mitaten). Aineistot määrittävät osaltaan näkökulmia muistitietotutkimuksesta diskurssianalyysiin ja foucault’laisesta biovallan analyysistä kulttuuriperinnön ymmärtämiseen mimeettisenä prosessina. Aiheen omakohtaisuus tulee töissä esiin usein, mutta ei aina. Myös sattuma voi tuoda mukanaan tekijän mielenkiinnon herättävän aihepiirin. Tieteellisen kirjoittamisen periaatteiden rinnalla elää kansatieteellinen luovuus: yhtymäkohdista huolimatta ei valmista sapluunaa näiden töiden pohjalta onneksi synny. Kenties myös tämä kertoo omalta osaltaan jotakin oleellista tämän päivän kansatieteestä. Käykää tutustumassa tekijöidensä näköisiin töihin!

*****

Karonkka yhdistetään akateemisessa ympäristössä väitöstilaisuuden jälkeiseen juhlaan. Karonkan rinnalle haluankin nostaa sen synonyymin kamppiaiset, joka lämmittää kansanomaisuudellaan erityisesti Kanssatieteilijän mieltä: kamppiaisiksi, kampiaisiksi tai sirpikkäiksi on kutsuttu elonleikkuun lopettajaisia. Niin karonkka kuin kamppiaiset ovat siis eräänlaiset päättäjäiskekkerit. On loppuunsaatettu jotakin, jonka annista voidaan jatkossa nauttia ja jota kannattaa juhlia. Yksi tällainen saavutus on ehdottomasti pro gradu -tutkielman valmistuminen. Myös oppiaineella kollektiivisesti on aihetta gradukamppiaisiin: onnittelen lämpimästi kaikkia vuoden 2016 graduisteja!

 

 

MENNYT TULEVAISUUTTA RAKENTAMASSA

04

Kansatiedettä tehdessämme vaikutamme ihmisten ymmärrykseen omasta ja toisten arjesta. Tämä on nähdäkseni itseisarvoisen tärkeä lähtökohta työllemme missä sitä teemmekin. Tutkimuksen vaikuttavuuden pohtiminen herättää kuitenkin miettimään, miten voisimme kansatieteellisen tiedon avulla osallistua vielä aiempaa näkyvämmin ja konkreettisemmin yhteiskunnan eri alueilla käytävään keskusteluun. Tällä vaikuttavuuden kentällä yksi keskeisimmistä anneistamme on ajallisten jatkumoiden ja muutosten ymmärtäminen – tulevaisuuteenkin katsoen.

Lokakuussa toimin turkulaisen kansatieteilijän Jussi Lehtosen vastaväittäjänä. Tutkimuksen kohde eli maaseudun liikkuvat palvelut on ainakin omalla kohdallani nostalgisia tunteita herättävä. Muistan kesäiset päivät mummulan pihalla odottamassa myymäläautoa ja sen tuttua hoitajaa. Kauppa-autolla ei tietääkseni ollut lähettyvillä virallista pysäkkiä, mutta kuski ajoi ajoneuvonsa niin lähelle pihamaata kuin kapea hiekkatie ja sireenipensaat vain sallivat – palvellakseen yhtä asiakasta.

Myös Lehtonen tuntee muistojen ja muistitietoaineiston voiman. Hänelle se kuitenkin on tutkimuksessa ennen kaikkea väline hahmottaa tulevaisuuden palveluiden tarvetta ja mahdollisuuksia. Tämä konkretisoituu työn tulevaisuudentutkimuksellisessa osuudessa, jossa tutkija luo tutkimustuloksenaan skenaarioita vaihtoehtoisille tulevaisuuksille. Miltä esimerkiksi kuulostaisi kirjastoauton kultajäsenyys? Se voisi kattaa ”kirjastoauton kaiken käytön ilmaisesta pullakahvista ääninäyttelijä- ja kirjailijavierailuihin ja täydellisestä kopiopalvelusta uutuuskirjoihin sekä massiivisiin tiedonhaku- ja mediaseurantapalveluihin”. Skenaarioiden todennäköisyydet ovat toki tutkijan arvion mukaan erilaiset. Ne kuitenkin mahdollistavat – ja pakottavat – lukijan tarkastelemaan mahdollisuuksien maailmoja uusista ja yllättävistä näkökulmista.

Toinen syksyn aikana mukanani kulkenut teema, jossa menneisyys on tietoisesti nivottu osaksi tulevaisuuden suunnittelua, on ollut Helsingin yliopiston ja Aalto-yliopiston  yhteinen monitieteinen kurssi Suunniteltu ja koettu kaupunki. Yhteistyössä Kaupunkisuunnitteluviraston kanssa opiskelijat tutustuivat yhtäältä Merihaan ja Sörnäisten rantatien menneisyyteen ja toisaalta sen ajankohtaiseen kaavauudistukseen. Alueen historiallisia kerrostumia tulkiten ja ymmärtäen, asukkaita ja muita kaupunkilaisia kuunnellen opiskelijat kehittivät omia konkreettisia ideoitaan tulevaisuuden kaupunkiin. Miten ympäristöön ja sen kerrostuneisuuden ymmärtämiseen vaikuttaisivat esimerkiksi alueen menneisyyttä kuvaavat muraalit? Tai miten kaupunkikanootit (vrt. kaupunkipyörät) muuttaisivat suhdettamme eri kaupunginosiin? Näihin ja moniin muihin opiskelijoiden tulkintoihin ja suunnitelmiin voi tutustua Laiturin posterinäyttelyssä. Kun kurssin viimeisellä tapaamiskerralla kävimme läpi syksyn tapahtumia, oli päällimmäisenä myönteinen kokemus monitieteisten ryhmien yhteistyöstä. Ei hullumpi lähtökohta tulevaisuudelle tämäkään.

Kaiken, mitä teemme, ei tarvitse – eikä pidä – olla tulevaisuudentutkimuksellista. Väitän kuitenkin, että kaikella, mitä teemme, on vaikutusta paitsi nykyisyyteen myös tulevaisuuteen. Mitä paremmin osaamme itse nähdä nämä vaikutussuhteet, sitä paremmat mahdollisuudet meillä on myös aktiivisesti olla osallisia tulevaisuudesta käytävissä keskusteluissa – silloin kun niin haluamme. Kanssatieteilijä-blogi on yksi tapa tehdä kansatieteellistä työtä näkyväksi ja pohtia sen vaikuttavuuden eri tasoja. Tervetuloa seuraamaan ja keskustelemaan!

Lisää aiheesta:

Jussi Lehtonen: Skenaarioita maaseudun palveluista. Kaupat, kirjastot, pankit ja postit historiasta tulevaisuuksiin:  https://www.doria.fi/handle/10024/125357

Suunniteltu ja koettu kaupunki Laiturilla: https://www.youtube.com/watch?v=4DlCNa2wVaY