Kristiina Brunila (Kirjoitus on julkaistu Niin & Näin Filosofisessa aikakausilehdessä keväällä 2014)

Termit, kuten itsetunto, tunteet, tunne-elämä, tunteiden tunnistaminen, tunnekasvatus ja psykologinen hyvinvointi löytyvät useista OKM:n ja OPH:n koulutusta koskevista poliittisista ohjelmista. Esiopetuksen opetussuunnitelmassa pidetään tärkeänä lasten tunne-elämän kehittymistä. Lapsia kannustetaan keskustelemaan tunteistaan. Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteissa on tavoitteena antaa mahdollisuus terveen itsetunnon kehittymiseen. Opetuksessa tulee vahvistaa lasten itsetuntoa samoin kuin auttaa lasta nimeämään ja tunnistamaan tunteita ja niiden syitä. Koululaisten aamu- ja iltapäivätoiminnan perusteissa lasta ohjataan ilmaisemaan erilaisia tunteita ja oppimaan niiden säätelyä. Ehkä yleisimmin koulutuspoliittisissa ohjelmissa esiintyvä käsite on itsetunto ja sen vahvistaminen olivat sitten kyseessä päiväkoti-ikäiset lapset tai esimerkiksi nuoret, jotka eivät menesty koulussa. Myös lasten ja nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen tarjotaan ratkaisuksi terveen itsetunnon edistämistä ja minäkuvan parantamista. Kouluille, oppilaille, opettajille ja vanhemmille suunnataan tunnevalmennusta, tunnepedagogiikkaa, tunnekompasseja, tunnemittareita ja tunnetaitoja kehittäviä projekteja. Opettajille on tarjolla oppaita oppilaan heikon itsetunnon tunnistamiseen ja oppilaiden minäkuvan ja itsetunnon arvioimiseen ja vahvistamiseen. Aikuisten perusopetusta ja lukiokoulutusta koskevaksi yhteiseksi tehtäväksi on asetettu luoda edellytyksiä opiskelijan itsetuntoa lujittaville oppimiskokemuksille. Opetushallitus rahoittaa myös aikuisopiskelijoille suunnattuja aikuisopiskelijan itsetuntoa ja oppimista koskevia projekteja.

Mistä on kyse?

Kysymys hyvinvoinnista on länsimaissa muuttunut yksilöllisemmäksi ja samalla myös terveydelliseksi ja kunkin yksilön ruumiin ja mielentilan säätelyyn liittyväksi. Terapisoituminen, jolla tarkoitetaan yleisesti erilaisista terapiamuodoista ja populaaripsykologiasta sisältöjä ammentavaa ja käyttäytymistä muokkaavaa eetosta, ei sinällään ole mikään uusi ilmiö. Yhteiskunnan individualisoituminen ja markkinoituminen ovat kuitenkin tarjonneet sille uudenlaista kasvualustaa tilanteessa, jossa talouden intressit edellyttävät helpommin hallittavuutta ja yhä tehokkaampaa persoonan haltuun ottamista.

Useat yhteiskuntatieteilijät ja kulttuurintutkijat ovat selittäneet terapeuttisen kulttuurin, terapeuttisen valtion, terapiateollisuuden ja tunteiden esiin nousua yksilökeskeisyydellä ja kollektiivisen ja yhteisöllisen romahtamisella. Brittiläinen sosiologi Frank Furedi (2004) luonnehtii myöhäismodernille ajalle ominaiseksi kulttuurista tilaa leimaavan terapeuttisen eetoksen, joka on kehkeytynyt erityisesti psykologisen tieteen aseman vahvistumisen myötä. Terapiakulttuurissa ihmiset alkavat tulkita kokemuksiaan nimenomaan yksilölähtöisten ja terapeuttisten puhetapojen avulla.

Koulutus tunnekoukussa

Kasvatuksen ja koulutuksen terapisoitumiseen on kiinnitetty jo huomiota esimerkiksi Yhdysvalloissa, Kanadassa, Australiassa ja useissa Euroopan maissa mutta Suomessa edelleen vähän. Terapisoituminen liittyy terapeuttiseen kieleen, joka puhuu sairauksista, riippuvuuksista, ahdistuksista, haavoittuvuudesta, hauraasta identiteetistä ja toimintahäiriöistä ja joka olisi tutkijoiden mukaan levinnyt jo laajalle kasvatukseen lapsista aikuisiin asti. Terapisoitumiselle kasvatuksessa ja koulutuksessa on ominaista mielenterveyttä ja hyvinvointia koskevien toimenpiteiden popularisoituminen, interventiot, joilla vahvistetaan itsetuntoa ja minäkuvaa, tunnekasvatus, tunnepedagogiikka ja muu emotionaalinen ja psykologinen tuki ja ohjaus. Terapisoitumiseen voi liittää myös kasvatuksessa ja koulutuksessa nopeasti kasvaneen diagnostiikan, erityisesti ADHD:n diagnosoinnin.

Terapisoituminen vallan muotona

Olen itse tutkinut terapisoitumista vallan muotona tarkastelemalla sitä mitä yhteiskunnalla on tarjota nuorille aikuisille, jotka elävät koulutusjärjestelmän ja työelämän ulkopuolella. Kiinnostavaa on ollut se, millä tavalla terapisoituminen vallan muotona toimii, miten se liittyy koulutuksen individualisoitumiseen ja markkinoitumiseen ja mitä terapisoitumisesta seuraa nuorten aikuisten toimijuuden näkökulmasta. Olen vieraillut nuorille kohdistetuissa koulutusohjelmissa ja keskustellut nuorten ja koulutusohjelmien työntekijöiden kanssa. Koulutusohjelmat on luokiteltu joko ammatilliseen koulutukseen tai aikuiskoulutukseen. Ne ovat pääsääntöisesti olleet projektimuotoisena tuotettuja ja kestoltaan kolmesta kuukaudesta vuoteen työelämään tai jatkokoulutukseen valmentavaa koulutusta ja ohjausta. Vaikka poikkeuksiakin on ollut, nuoriin kohdistuvissa koulutusohjelmissa on hyödynnetty yksilökeskeisiä ja terapeuttisia tekniikoita, kuten tunnetyöskentelyä ja diagnostiikkaa. Toimenpiteet ovat työllistäneet mielentilaa tarkastelevia asiantuntijoita, kuten neurologeja, neuropsykiatreja, psykologeja, terapeutteja, mutta myös muita mielentilaa valmentavia, konsultoivia ja kuntoutuspalveluja tarjoavia tahoja. Tutkimustuloksieni mukaan sen sijaan, että koulutuksen puutetta tai työttömyyttä olisi lähestytty yhteiskunnallisesti, ne on nähty yksilön ”pään sisälle” sijoitettuna psyykkisenä oireistona ja vääränlaisena mielentilana. Nuoriin kohdistuvien toimenpiteiden tehtäväksi onkin näyttänyt määrittyvän vääränlaisen mielentilan oikeanlaiseen mielentilaan ohjaaminen.

Terapisoituminen on tarkoittanut, että nuoria on harjoitettu ottamaan vastuuta omasta pärjäämisestä ja selviytymisestä itsetutkiskeluun ja halutunlaiseen tunneilmaisuun tähtäävän terapeuttisen vallan avulla. Keskusteluissa koulutusohjelmiin osallistuneiden nuorten kanssa on toistunut ajatus muutoksesta nuoresta itsestään kiinni olevana mikä on samalla tarkoittanut, että vastuu epäonnistumisista on jäänyt nuorelle itselleen. Jos lähestytään asiaa siitä näkökulmasta, että nuoret määrittävät itseään, asemaansa ja vaikuttamismahdollisuuksiaan yhteiskunnassa niiden diskurssien kautta, jotka ovat heille tarjolla ja joihin heillä on pääsy, terapeuttisiin ja yksilökeskeisiin toimenpiteisiin pääsääntöisesti tukeutumalla on menetetty mahdollisuus tarkastella itseä ja omaa elämää osana yhteiskuntaa ja yhteiskunnallisena. Useat nuoret asemoivatkin keskusteluissa itsensä joko yhteiskunnan laitamille tai sen ulkopuolelle.

En väitä, että esimerkiksi itsetutkiskelu, tunteista puhuminen tai oppimisvaikeuksien diagnosointi olisi sinällään huono asia. Olen sen sijaan halunnut herätellä kysymystä terapisoitumisesta laajempana kasvatusta ja koulutusta puhuttelevana kysymyksenä. Olen myös kiinnostunut nuorten omista mahdollisuuksista vaikuttaa heitä koskeviin toimenpiteisiin ja siitä, minkälaista suhdetta itseen ja yhteiskuntaan mielentilan muokkaamiseen keskittyvät toimenpiteet ylläpitävät.

Sisäänpäinkääntyneet yksilöt

Nuoriin kohdistuvat terapeuttiset toimenpiteet eivät näyttäisi vahvistavan suhdetta yhteiskuntaan ja siinä vaikuttamiseen. Näyttää siltä, että markkinoitumisen myötä ideaaliksi nuorille tarjolla olevaksi mielentilaksi on tullut joustava ja muokkautumiskykyinen, omaan keskeneräisyyteensä alistuva läpireflektoitu mielentila. Tämä ei ole yllättävää koska yhteiskunnallisen toiminnan markkina-arvo näyttää kasvavan siitä, että se tekee yhteiskunnallisista ongelmista yksilöllisiä. Talouden kaikkialle ulottuminen näyttää implikoivan asettumista ”oikeanlaiseen” mielentilaan eli joustaviksi, jatkuvaan oppimiseen ja itsen kehittämiseen suostuvaiseksi. Terapeuttinen valta puhuttelee samalla tavalla. Terapeuttisen vallan seurauksena katse käännetään itseen, omiin puutteisiin ja vajavaisuuksiin, jolloin omasta pärjäämisestä, kelpaavuudesta ja selviämisestä ollaan epävarmempia. Markkinoiden näkökulmasta tilanne vaikuttaa kuitenkin olevan ainakin jossain määrin ihannetila, koska kyse on helpommin hallittavuudesta. Ihmiset pysyvät kiireisinä keskittymällä itseensä, ostavat ja kuluttavat erilaisia itsen muokkaamispalveluja niin mielen kuin ruumiinkin kunnossa pitämiseksi talouden ja kilpailukyvyn nimissä.

Entä laajemmat yhteiskunnalliset ongelmat?

En löytänyt paljonkaan viitteitä siitä, että nuorten kanssa olisi keskusteltu sitä millainen toiminta olisi heistä mielekästä tai että heidän kokemansa ongelmat olisivat osa laajempia yhteiskunnallisia ongelmia. Sen sijaan nuorten omat näkemykset jäivät ainakin joissakin tapauksissa kuulematta. Nuorten itsensä ilmaisemaa vastarintaa tai esimerkiksi kieltäytymistä toimenpiteistä ei välttämättä pidetty nuorten aikuisten oman tahdon eleinä.

Ajatus siitä, että ihmiset eivät voi emotionaalisesti kestää vastoinkäymisiä ja suoriutua niistä on ajallemme tyypillistä ja kertoo siitä, millä tavalla terapeuttinen kulttuuri ymmärtää ihmiselämän ehtoja. Pelkkä kiitettävä kyky eritellä ja tunnistaa omia tunteita ei kuitenkaan ainakaan omien tutkimustuloksieni valossa näytä tarjoavan riittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämään ja laajemmin yhteiskuntaan.

Koulutukseen ei ole kiinnitetty koskaan aikaisemmin niin paljon huomiota kuin nyt.  Samalla on nostettu esille koulutuksen kriisiytymistä, sisältöjen häviämistä ja koulutuksen pakkoa hakea legitimiteettiä toiminnalleen uusin tavoin samalla kun tiedosta on tullut investoinnin kohde ja jota pitää sen takia tehokkaammin hallita. Jatkossa kiinnostuksen kohteena onkin se, onko terapisoitumisesta tulossa uusi tapa legitimoida koulutusta. Ja millä tavalla terapeuttisessa eetoksessa luodaan tiloja sen kriittisemmälle tarkastelulle?

Kirjoittaja työskentelee AGORAssa kasvatuksen ja koulutuksen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon professorina (tenure track)