Tag: Tietokykykapitalismi

Posted on

Lisäarvo, kyky, pedagogiikka

Heikki Pasanen, FT, yliopettaja (Puheenvuoro Koko elämä töihin -kirjan julkistamistilaisuudessa 11.02.2016.)

Aikuiskasvatuksen vuosikirjat ovat aikaisemminkin käsitelleet kasvatuksen ja koulutuksen vallan ja hallinnan kysymyksiä. Sellaisia kuten elinikäisen oppimisen, jatkuvan kasvatuksen ja vapaan sivistystyön tehtäviä tehokkuusyhteiskunnassa, yhteisöllisyyttä, vallan ja toimijuuden sekä marginalisaation kysymyksiä. Koulutuksellisen tasa-arvon ja aikuisten sivistyksen teemat ovat muutoin olleet vahvasti esillä muissa yleisjulkaisuissa ja itse asiassa koko aikuiskasvatuksen yhteiskunnallisessa ajattelussa. On muistettava, että aikuiskasvatuksella tieteellisenä oppiaineena on juurensa yhteiskuntatieteissä ja pikemminkin filosofiassa kuin kasvatustieteissä.

Siinä missä aikaisempien vuosikirjojen vallan analyysit ovat liikkuneet yleisten yhteiskunnallisten puitteiden, esimerkiksi sosiaalisten rakenteiden tai koulutuksellisen valikoimisen, epätasa-arvon tuottamisen tai työelämävaikutusten voimistuvien trendien tutkimuksissa, tämä kirja johtaa suoraan taloudellisen vallan läpitunkeutumisen kysymyksiin koulutuksessa. Kohteena on siis inhimillisen kyvykkyyden taloudellisen tuottavuuden ja tuottamisen hallinta koko ihmisen elämässä ja se kuinka taloudellisen tuottavuuden perustaksi tietokykykapitalismissa nousee ihmisen koko elämä, ei enää pelkästään tai ensisijaisestikaan palkkatyö. Kyvyt ja yleiset taidot, niin elämän kuin työelämänkin taidot, perustuvat potentiaalien rakentumiselle ja käyttöönotolle elämässä yleensä. Kun pääoma tarvitsee aina itselleen uutta, vielä valloittamatonta ainesta, jolla se kilpailee toisten pääomien kanssa, niin juuri koko elämän potentiaalit (ja tässä tapauksessa erityisesti koulutuksella ohjailtavat) pitävät aina auki ikkunoita uuteen lisäarvotuotantoon. Potentiaaleista ovat hyvin kirjoittaneet sekä Esko Harni tässä kirjassa että toimittamassaan julkaisussa Kontrollikoulu, jossa myös Heidi Elmgren käsittelee osuvasti samaa teemaa.

On sattuma tämän kirjan idean ja ajattelun kannalta, että koulutusmaailma on joutunut nykyhallituksen aikana kovaan kuritukseen, kun opetus- ja kulttuuritoimen alueelta edelleen leikataan noin 3 miljardia euroa. Näyttää ikään kuin itse Milton Friedman olisi nostettu kuolleista järjestämään kestoshokki myös koulutuksen talouteen. Tämän shokin avulla pakotetaan juuri nyt alistumaan uusliberalismin ideologian reaalisille toimenpiteille. Kuitenkaan uusliberalistisen (toiselta nimeltään uuskonservatiivisen) ajattelun ja politiikan idea ei ole enää tulossa, vaan se on jo tullut sisään koulutusmaailmaan, nyt vain vahvasti voimistuneena. Uuskonservatiiviset interventiot näkyvät jokaisella koulutuksen tasolla niin opiskelijoiden opiskeluedellytyksissä kuin tutkimus- ja pedagogisen työn edellytysten tuhovaikutuksissa. Tämä tuho ei näytä toistaiseksi ilmaisevan itsestään mitään luovuuden merkkejä.

Kun kyky on astunut ratkaisevaksi tekijäksi sekä työssä että elämässä yleensä ja kun se otetaan hallintaan taloudellisena lisäarvopotentiaalina, se kapitalisoidaan ja sillä tehdään kauppaa. Kykyjä itseään tuotteistetaan ja sen tuottamisen prosesseja tuotteistetaan. Aikaisemmin kykyjä arvioitiin ja muokattiin tässä tarkoituksessa vain työprosessien organisoimiseksi ja suhteessa teknologisiin vaatimuksiin palkkatyössä. Nyt kapitalisoiminen tunkeutuu vahvasti tässä tarkoituksessa koko elämään ja erityisen selkeästi koulutukseen, koska lisäarvotuotannon odotukset kytkeytyvät potentiaalien kanavoimiseen ja aktualisoimiseen.

Mutta samalla myös lisäarvotuotannon ristiriidat siirtyvät enenevästi tälle alueelle. Koulutuksesta tulee taloudellisten intressien ja kamppailujen kenttä. Olemme todistamassa tätä tilannetta kaikkine kriiseineen (koulutuksen maksullisuus ja opintolainoituksen kasvu, tasa-arvopyrkimyksen sivuuttaminen, tutkintojen lyhentäminen, koulutusmahdollisuuksien rajaaminen, vieraat tehokkuusvaatimukset, kilpailuun perustuvat pedagogiset ratkaisut, testien ja mittauksen lisääntyminen, yksiulotteistaminen ym.) Tässä kriisissä opiskelijoista ollaan yhä selkeämmin tekemässä maksajia, ja tässä kriisissä koulutusinstituutiot muuttuvat yhä selkeämmin yritysmäisesti toimiviksi kilpailijoiksi toistensa kanssa ja lopulta vain voittoa tavoitteleviksi yrityksiksi. Kun aikaisemmin kyvyn omistaja ratsasti sillä kohti uusia voittoja, nyt kykytuotannolla kasataan omistajalleen vierasta pääomaa. Koulutuskilpailussa taloudellisuudesta ja tehokkuudesta palkitsevien kriteereiden noudattaminen johtaa oppilaitokset ja yliopistot tuhoamaan sivistys- ja kasvatusajatteluunsa perustuvan tieteellisen ja pedagogisesti laadukkaan toimintansa. Olemme Jussi Onnismaan kanssa tässä kirjassa yhteisessä artikkelissamme ”Identiteetit markkinoilla” kuvanneet tällaisen kehityskulun toteutumista alueelta, joka ensimmäisenä yksityistettiin kilpailulle 1990-luvun alussa, ammatillista aikuiskoulutusta. Jäljet eivät ole edellisten kriteerien osalta olleet hyvät.

Huolimatta koulutuksen muodollisista yhteiskunnallisista tehtävistä muun muassa erojen tai jopa epätasa-arvon tuottajana, koulutuksella on ollut joka tapauksessa positiivinen, humanistinen auransa myös sivistyksen tuottajana. Jopa meritokratian idea on tuntunut joskus olevan paikallaan, vaikka se onkin nyt mitä viheliäisin muoto kilpailua, koska se asettaa ihmiset samaan putkeen kilpailemaan toinen toisensa lyömisestä, ei oman erityislaatunsa tai yleisen älykkyytensä kehittämisestä yhdessä toisten kanssa. Tietokykykapitalismin tulkinnoissa postfordistisen tuotannon hallintamekanismit kaappaavat välineikseen juuri sellaiset koulutuksen ”parhaat puolet”, humanistiset otteet, pehmeät hallintateknologiat, ”mielivaltaiset” menetelmät, joilla paradoksaalisesti myös ihmisyyttä ja elämää muutoinkin rakennetaan ja muokataan. Elämänhallinnan lisääminen voi toimia samalla siis itsen alistamisen teknologiana. Ulkoinen kuri ja ohjailu ovat muuttuneet itsekuriksi ja –kontrolliksi, vaikka Maurizio Lazzarato tulkitseekin viimeisessä suomennetussa kirjassaan Velkaantunut ihminen 2000-luvun alun muutoksen kohti autoritaarisempaa ja kurittavampaa otetta yhteiskunnallisten potentiaalien ohjailussa.

Edellisestä – vaikka koko ”uuden työn” muutos on täynnä paradokseja ja kaksoissidoksia – haluan nostaa esille yhden paradoksin nykytilanteessa: työn luonne muuttuu yhä selkeämmin todellista kykyä, osaamista ja henkisiä taitoja edellyttäväksi ja siis koko persoonallisuutta koskettavaksi. Samaa tulisi tehdä koulutuksessa ja siinä kaapata mukaan ”kaikki ihmisestä”, ja ottaa laajasti käyttöön ja vahvistaa jokaisen erityislaatuisia henkisiä ominaisuuksia ja kykyjä. Mutta nyt tämän paradoksin ensimmäinen puoli on, että koulutuksesta ollaankin tekemässä uuskonservatismin keinoin pelkkää kuorta, jonka ainoaksi tarkoitukseksi jää korporativistinen rooli suoritusten mittaajana ja muodollisten pätevyyksien kirjoittajana. Paradoksin ratkaisu olisi siis vastata tuohon haasteeseen laajoilla kvalifikaatioilla, yleisen älykkyyden tuottamisella kiinnittäen persoonat niin ammatilliseen kuin tieteelliseen ajatteluun yhteisessä toiminnassa. Tämä paradoksi jatkuu kuitenkin pedagogiikan metatasolle: useissa tietokykykapitalismin teksteissä esitetään kritiikkiä siitä, kuinka koulutus ja pedagogiikka muuttuvat itse alistaviksi juuri sen kautta, että se ottaa kiinni tästä persoonallisuudesta, käyttää juuri kykyjen kehittymisen pehmeitä teknologioita.

Minä olen itse vahvan pedagogiikan kannalla, sellaisen, joka ottaa kiinni tästä persoonallisuudesta perustuen sellaiseen strategiseen – ja ei-alistavaan – suhteeseen, jonka aseman myös Maurizio Lazzarato antaa pedagogiselle suhteelle kirjassaan Kapitalismin vallankumoukset. Tämä persoonallisuus sisältää jo eksistentiaalisuudessaan vahvan katseen, tietoisuuden ja ymmärryksen ihmisestä ”yhteiskunnallisten suhteidensa kokonaisuutena” – tässä nyt siis vielä keski-ikäistä Marxia Feuerbach-teeseissään.

Lopuksi; viestini on, että koulutusmaailmassa tapahtuvat muutokset ohjautuvat nyt taloudellisista prinsiipeistä ja niitä tulee myös suoraan ja rohkeasti analysoida poliittisen taloustieteen käsitteillä. On turha piilottaa nykyisiä koulutuksen ongelmia millään muulla ongelmaretoriikalla (kuten osaamattomuus, digitalisaation puute, muutosvastarinta ym.).

 

Posted on

Miten pistää tietokykykapitalismille hanttiin?

Professori Kristiina Brunila (Puheenvuoro Koko elämä töihin -kirjan julkistamistilaisuudessa 11.02.2016.

Valta toimii parhaiten, kun se piiloutuu, vihjaili eräs ranskalainen filosofi.

Kirjamme Koko elämä töihin toivottavasti herättää pohtimaan, mitä ajattelemme tiedosta ja tietämisestä, ja miten se on yhteydessä valtaan, miten päädymme tietämään jostain jollain tavalla, miten tämä on yhteydessä erilaisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin hierarkioihin – mutta myös miten me voisimme tulla tietoisemmiksi omasta tietämisestämme, ja mikä tietämistämme raamittaa.

Nyt puhutaan paljon kriiseistä. Olemme huolissamme esimerkiksi talouden, koulutuksen ja mielenterveyden kriiseistä. Koulutuksen kriisiytymistä koskevassa keskustelussa on esitetty huolta sisältöjen häviämisestä ja koulutuksen pakosta hakea legitimiteettiä toiminnalleen uusin tavoin samalla, kun tiedosta on tullut välittömämmän investoinnin kohde.

Kirjamme toivottavasti herättää keskustelua myös siitä, miten tiedon ja tietämisen tiukemman kontrollin seurauksena luodaan vaikutelmaa toimivasta yhteiskunnasta, jonka ihmisiä kasvatetaan ja koulutetaan sopivalla tavalla toimintakelpoisiksi, ketteriksi ja kimmoisiksi.

Nämä kysymykset ovat myös henkilökohtaisesti päivänpolttavia. Sanallistettava on, miten toimia tasa-arvoprofessuurissa aikana, jota luonnehtii tietokykykapitalismi, keskinäinen kilpailu ja tiedon ja tietämisen kapeutuminen sekä ’yksilöön tärähtäminen’ – muuttumatta kusipääksi ja yksinäiseksi tulosyksiköksi.

Ajattelen, että kokemuksemme, se mitä me olemme ja ajattelemme, rakentuvat kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti. Näin voimme ymmärtää helpommin, minkä seurauksena kokemuksemme ovat yhtäältä joiltain osin samantyyppisiä, mutta myös erilaisia esimerkiksi suhteessa siihen, minkälaisiin yhteiskunnallisiin positioihin meitä asetetaan ja joihin itse asetumme.

Näyttää siltä, että tietokykykapitalismin myötä ideaaliksi on houkuttelevastikin tarjolla joustava ja muokkautumiskykyinen, omaan keskeneräisyyteensä alistuva läpireflektoitu subjekti. Tämä ei ole yllättävää, koska toiminnan markkina-arvo näyttää kasvavan siitä, että se tekee yhteiskunnallisista ongelmista yksilöllisiä.

Talouden yhä laajemmalle ulottuminen näyttää implikoivan asettumista joustavaksi, jatkuvaan oppimiseen ja itsen kehittämiseen suostuvaiseksi. Katse käännetään itseen, omiin puutteisiin ja vajavaisuuksiin, samalla, kun omasta pärjäämisestä, kelpaavuudesta ja selviämisestä ollaan epävarmempia. Markkinoiden näkökulmasta kyseessä vaikuttaa kuitenkin olevan jossain määrin ihannetila. Kyse voisi olla vaikkapa helpommin hallittavuudesta. Ihmiset pysyvät kiireisinä keskittymällä itseensä, ostavat ja kuluttavat erilaisia itsen muokkaamispalveluja talouden ja kilpailukyvyn nimissä.

Kirjamme myös muistuttaa, että asiat eivät koskaan vain ole jotenkin, vaan ne aktiivisesti tehdään aina joksikin. Tieto ja tutkimus ovat aina väistämättä poliittista, opetus on poliittista, se, miten määrittelemme, luokittelemme, nimeämme asioita ja ihmisiä on kaikki poliittista. Jos nähdään, että asiat tehdään joksikin, se tarkoittaa, että asiat voidaan tehdä myös toisin.

Vallan tutkijana on vaikea uskoa, että voisimme asettua yhteiskunnallisten valtasuhteiden ulkopuolelle. Sen sijaan uskon, että meillä on mahdollisuuksia yhdessä tunnistaa näitä valtasuhteita ja niiden seurauksia ja samalla miettiä sitä liikkumavaraa, jota meillä on.

Markkinahenkisessä eetoksessa on näytetty onnistuvan viestittämään kaikissa ihmisissä ikään kuin läsnä olevasta ja täyttymistä odottelevasta potentiaalista, jonka pointtina ei ehkä kuitenkaan ole potentiaalin täyttyminen vaan valppaus, levottomuus, odotustila, ikuiseen keskeneräisyyteen taipuminen, se, että me odottelemme kukin vuoroamme, jota ei kuitenkaan välttämättä koskaan tule.

Odotustilaan, kuten Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki ovat kirjoittaneet, kuuluu jatkuva tilinteon eetos ja tunnustaminen, mitä olet tehnyt, kuinka olet käyttänyt aikasi, oletko saavuttanut tavoitteesi, oletko käyttänyt kykyjäsi parhaalla mahdollisella tavalla. Niin, mikä on sinun numerosi, julkaisujesi määrä, opintoviikkosi määrä, indeksisi aina paino-indeksistä viittausindeksiin? Ja onhan kaikilla jo aktiviteettiranneke?

Rahan kielen viitoittamassa järjestyksessä on vaarallista ja hallitsematonta olla monin eri tavoin, kestää yllätyksellisyyttä. Elämme aikaa, jolloin tarjolla on valtavasti erilaisia ratkaisuja, hyviä ja ketteriä käytäntöjä, impactia, suosituksia, ohjeistuksia, selvityksiä, toimintamalleja, raportteja – mutta mikä olikaan ongelma? Ennen kuin maltamme sitä hetken miettiä, alkavat kysymykset. Mitä esität ratkaisuksi, mitä meidän täytyy tehdä? Monimutkaisesta ja hankalasta seuraa kiemurtelua, hetken näennäisen helpotuksen tarjoaa selkeä, sileä, harmoninen ja laatikkoon toisen laatikon yläpuolelle ja nuolen eteen mahtuva.

Levottomuus. Sormi naputtaa, katse vaeltaa, pitäisi olla jo seuraavassa paikassa. Miksi tuo tuossa jatkaa puhumistaan? Kun puhumme toisillemme, emme välttämättä koskaan kohtaa, vaikka toki puhetta, status-päivityksiä, blogeja ja twiittejä voi olla paljonkin. Opimme suorittamaan vuorovaikutusta ja verkostoitumista ja investoimaan niihin, kehämäisesti, lyhytkestoisesti, silmänräpäyksellisinä hetkinä.

Liikkeen rajoittamisen sijaan valta näyttää toimivan pitämällä meidät liikkeessä tai ainakin liikkeen vaikutelmassa.

Liikkeen suunta on sisäänpäin, itseemme.

Ajatus siitä, että ihmiset eivät voi emotionaalisesti kestää vastoinkäymisiä ja suoriutua niistä, on ajallemme tyypillistä. Se kertoo, millä tavalla ymmärrämme ihmiselämän ehtoja. On äärimmäisen ironista, että aikana jolloin kapitalismi ja eriarvoisuus kukoistavat, on etenkin länsimaissa alettu puhua henkilökohtaisen onnellisuuden ja hyvinvoinnin saavuttamisesta ja positiivisesta, myönteisestä asenteesta. Länsimaissa ihmiset vetäytyvät retriitteihin, on onnellisuus-indeksiä, luovuuden räjähdyksiä, emootioita monitoroivia äppsejä ja terapiatv:tä. Tunnustamisen alttarista käy kaikki mahdollinen.

Samalla, kun kasvatus ja koulutus alkavat muotoutua eräänlaiseksi täsmäkyky- ja kompetenssivalmennukseksi, on myös tunteiden oikeanlaisella hallinnalla tärkeä merkitys. Kasvatuksessa ja koulutuksessa kehitetään minäkuvaa, itsetuntoa ja tunnekykyä, tunne-elämää ja tunteiden tunnistamista. On tunnevalmennusta, tunnepedagogiikkaa, tunnekompasseja. Samalla kysymys hyvinvoinnista muuttuu yksilöllisemmäksi, terveydelliseksi ja kunkin yksilön ruumiin ja mielentilan säätelyyn liittyväksi.

En sinällään vastusta vaikkapa tunteista keskustelua. Kysyn, minkä seurauksena länsimaisesta ihmisestä on tullut tunnetaitoja tai onnellisuuden etsimistä harjoittava äppsein ja aktiviteettirannekkein varustettu subjekti.

Tasa-arvoprofessuurissa olen huomannut, kuinka myös kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kääntyvät yksilöiden mielentilaa ja mielenterveyttä koskeviksi. Maahanmuuttajia passitetaan terapeutille sen sijaan, että yhteiskunta kantaisi vastuun rasismia tuottavista rakenteistaan. Myös vankiloissa eläville nuorille kohdistettuja toimenpiteitä tutkineena olen todennut, että pelkkä kiitettävä kyky eritellä ja tunnistaa tunteita ei välttämättä tarjoa riittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämään tai toimimiseen yhteiskunnassa.

Ikään kuin ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin olisivat korjattavissa sillä, että menet nyt vain hetkeksi itseesi, tutkiskelet mitä sieltä löytyy tai vaihtoehtoisesti käytät peilinä mielentilan asiantuntijaa tai lääkitystä. Sitten lopuksi valitset reippaasti, että ajattelet jatkossa asioista vähän toisin. Unohtaa ei myöskään saa innostunutta asennetta.

Me joukolla etsimme itsestämme suunnannäyttäjää tilanteeseen kuin tilanteeseen. Mutta entä sitten, kun se mistä me kaivelemme vastauksia, ei tarjoakaan niitä?

Olemmeko menossa aikaan, jota luonnehtii tyhjä, itsen monitoroinnin kautta olevaksi tuleva subjekti? Kohti kuollutta elämää, joka ei tarjoa yllätyksiä mutta ei myöskään pettymyksiä, ahdistusta tai surua. Kohti niin kepeää elämää, että se melkein tekee kipeää.

Valta toimii tehokkaimmin, kun se pysyy piilossa. Kun menee muotoilemaan otsikoksi ’Miten pistää hanttiin tietokykykapitalismille’, niin se toki virittää odottamaan jonkinlaista vastausta asetettuun kysymykseen. Pitäähän ongelmalle löytyä ratkaisu.

Sopisiko ketteräksi ja kimmoisaksi käytännöksi, että olisi hyvä tunnistaa ja sanallistaa? Jotta pystymme pistämään hanttiin, hakemaan omanarvontunnetta, harjoittamaan neuvokkuutta ja sabotoimaan järjestelmää, voisi olla hyvä harjoittaa (porukalla) kriittistä lukutaitoa, joka pohjaa lukemiselle, tutkimukselle, tiedolle, käsitteille, ajattelulle ja keskusteluille sekä tilannetajua, joka muodostuu kriittisen lukutaidon ja ymmärryksen pohjalta. Tieteen nimissä vedottakoon – älkää menkö itseenne vaan kurkottakaa sieltä sinnikkäästi pois.

Päätän puheenvuoroni suosittelemalla vielä toistakin kirjaa.

Aldous Huxley kirjoitti teoksen ’Uusi uljas maailma’ (Brave new world) 1930-luvulla sijoittaen sen tapahtumat usean sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Huxley tarkasteli ihmisten muutosta ja pyrkimystä täydelliseen hyvinvointi-yhteiskuntaan. Kyseinen hyvinvointiyhteiskunta oli kuitenkin jotain muuta kuin hyvinvoiva. Palasin kirjaan taas, koska siinä yhteiskunnassa on kiinnostavan paljon piirteitä sen yhteiskunnan kanssa, jossa elämme tänä päivänä. Huxleyn tapa kirjoittaa on terävä, voimallinen ja myös toivoa herättävä. Hän kirjoitti toivon sisälle muun muassa seuraavasti:

“Back to culture. Yes, actually to culture. You can’t consume much if you sit still and read books.”

Posted on

Yksilöllinen vai itsenäinen? Koulutuksen paradokseista nykykapitalismissa

Jussi Vähämäki yliopistolehtori, Puheenvuoro Koko elämä töihin -kirjan julkistamistilaisuudessa 11.02.2016.

Mitä on tietokykykapitalismi?

Tietokykykapitalismi on lähestulkoon vastakkainen käsite ilmauksille, kuten ”tietoyhteiskunta” tai ”tietopohjainen talous”. Sen mukaan oleellista kapitalistiselle kasautumiselle nykytaloudessa eivät ole tiedon sisällöt, tiede ja jotakin erityistä tietävä ihminen, vaan tiedon, merkityksen ja inhimillisen vuorovaikutuksen yleiset edellytykset: siis ihminen olentona, jolla on kyky ja taipumus tuottaa merkityksiä, kyky ja taipumus luoda tietoa (tietää) ja kyky ja taipumus sosiaaliseen vuorovaikutukseen. En tässä yhteydessä vaivaa teitä tarkemmin niillä syillä miksi ja miten näin on tapahtunut: syyt löytyvät kapitalismin kehityksen omasta dynamiikasta, ovat endogeenisia eivätkä ulkoisia. Näiden yleisten edellytysten, kykyjen ja taipumusten haltuunotto niitä formalisoimalla ja teknistämällä, siis irrottamalla niitä erityisistä kantajistaan, siis ihmisyksilöistä kokemuksineen ja historioineen, on tietokykykapitalismissa olennaista.

Vaikka ilmaisen asian näin hankalasti, kyse ei ole vaikeasta teoreettisesta asiasta, saatikka puhtaasta spekulaatiosta, vaan selkeästä jatkumosta modernin kapitalismin kehityksessä. Moderni kapitalismi syntyy paljolti tekstiilituotannon ympärille ja sen kehityksessä tärkeä asema on ompelukoneella (jonka kattava historia ja sidokset kulutustavaratuotantoon, sukupuolittuneeseen työnjakoon, moderninkodin syntyyn, velkasuhteen tuomiseen perheiden elämään jne. on vielä kirjoittamatta) ja räätälin hahmolla. Perinteinen räätäli valmisti puvun kankaan valinnasta aina viimeiseen sovitukseen saakka. Hänellä oli omat työvälineensä ja omaan ruumiiseensa kokemuksena kerrostunut taito ja oppi työstään. Ensimmäinen edellytys modernille kapitalistiselle tekstiiliteollisuudelle (jonka syntyä ja syitä en tässä ryhdy esittelemään) oli räätälin erottaminen työvälineestään tekemällä se (ompelukone) esimerkiksi niin kalliiksi, että hänellä ei ole mahdollista hankkia sitä. Kun hän on menettänyt tuotantovälineensä (ei kykene kilpailemaan esimerkiksi markkinoilla omalla tuotteellaan, mutta tosiasiassa erottamisen tapoja oli monia, mukaan lukien poliittiset tavat estää pääsy tuotantovälineisiin), joutuu hän myymään työkykynsä sille, jolla on kone (ja kankaat) hallussaan.

Tietosisällöistä tietokykyjen teknistämiseen

Nyt räätälimme työskentelee toisen palveluksessa palkkatyöläisenä ja työnantaja/rahanomistaja/kapitalisti yrittää tietenkin saada hänet työskentelemään mahdollisimman pitkään ja räätäli puolestaan haluaa tehdä töitä toiselle mahdollisimman vähän. Räätälillä on tietty etu: hän tuntee puvun koko tuotantoprosessin ja hänellä on tarvittavat tiedot ja taidot omassa ruumiissaan ja päässään. Hänet voi korvata vain toinen räätäli. Jotta räätälin mahdollinen vastarinta ja venkoilu voitaisiin murtaa, täytyy rahaomistajan jollain tavoin tehdä räätälistä edullisesti korvattavissa oleva, ja tätä varten hän kehittää koneita ja laitteita, joiden avulla räätälin ”tiedonsisällöt” (elävä työ) teknistetään ja räätälin työn voi tehdä joku muu tai muut, vaikkapa lasten ja naisten näppärät sormet, kuten 1800-luvulla. Tämä ”tiedonsisältöjen” teknistäminen hallitsi teollista kehittämistä eri muodoissaan, tunnetuin lienee niin sanottu taylorismi. Tietokykykapitalismissa kyse on samankaltaisesta prosessista, jossa kohteena eivät enää ole ”tiedonsisällöt”, vaan tietokyvyt, tunteet, vuorovaikutuskyvyt jne. Tavoite on kuitenkin sama vastarinnan murtaminen, tehostaminen ja ”teknistäminen”. Siitä, kuinka se (tuotantovälineiden ja tuotantokykyjen erottaminen käyttäjästä) tapahtuu, yritän seuraavassa esittää yhden mahdollisen olettamuksen.

Aloitan hieman oudosta näkökulmasta, joka ei suoraan johda siihen, mitä haluan sanoa. Yliopiston opettajana siinä pienessä julkisuudessa, jossa toimin, kutsumukseni (joka ei ole henkilökohtainen valinta, vaan ”roolin” asettama) on puhua totta, on sanottava, oltava se, mikä olen, mitä ajattelen (ilman sitä opettaja ei opeta, tai mikä on sama asia: kuka tahansa voi opettaa). Tämä ei millään muotoa tarkoita, että olisin elämässäni, henkilökohtaisissa suhteissani rehellinen. Toden puhuminen, sanan vapaus aidossa merkityksessään, on opettajan kutsumus, vaikka meillä ei kai sitä suoranaisesti vaadita muualla kuin oikeussaleissa ja perheriidoissa. On tuskallista – myös fyysisesti ja tunteiden tasolla – kun ei voi, ei saa puhua totta. Enkä nyt tarkoita tutkimussuunnitelmien tekemistä, jossa, kuten tiedätte ”kusetuksen taito” lyö joka päivä laudalta koko kirjallisen perinteemme kuvaukset siitä. Puhun ”opiskelijoille”, julkiselle yhteisölle puhumisesta. Jostain syystä olemme tilanteessa, jossa yhteisö näyttää haluavan kuulla valheita elämästään ja maailmasta. Miten tähän on tultu ja mitä tämä merkitsee tietokykyjen teknistämisen ja formalisoinnin näkökulmasta?

Tietokykykapitalismi ja kaksoissidosteoria

Tutustuin joskus – nykyään myyttisellä – 1970-luvulla Gregory Batesonin ajatteluun ja tein muistaakseni jopa seminaariesitelmän hänestä. Nyt, työskennellessäni tietokykykapitalismin käsitteen ja erityisesti ihmiskykyjen ja tunteiden formalisoinnin ja teknistämisen parissa, Bateson, Palo Alton koulukunta, patologinen perhe ja kaksoissidosteoria (double bind) ovat jostain syystä tunkeneet esiin. Eräänlaisena empiirisenä havaintona sanoisin, että nyky-yhteiskunta näyttää vapauttaneen kaksoissidoksen ja sille ominaisen kommunikaation Batesonin & Co. sille varaamalta rajalliselta alueelta ja levittäneen sen koko yhteiskuntaan: kommunikaation patologia (eräänlainen rakenteellinen valehteleminen ja ignoroiminen) on toiminnan normi eikä erityistapaus. Mistä on kyse?

Paul Watzlawick yksilöi kaksoissidoksen neljä peruskategoriaa, jotka koen opetuksen, yliopiston, politiikan ja koko yhteiskuntamme kautta päivittäin:

  1. Ole spontaani, pakotan sinut olemaan vapaa: vapaana oleminen on ulkoinen vaatimus. Sinun on oltava yksilöllinen, omaperäinen, ainutkertainen persoona. Tämä on nykyään yleinen vaatimus työvoimalle kehdosta hautaan (sanoisin, että jo päiväkoti-ikäiset vedetään tätä kautta työvoimaksi, vaikka tässä yhteydessä en voi asiaa täsmentääkään)
  2. Olet niin sekaisin, niin huonossa kunnossa, että et näe omaa tilannettasi. Minä, me tiedämme paremmin miltä sinusta tuntuu. Tämän päivittäiseltä kuulemiselta ei nykyään voi välttyä. Ajatus on, että uhri ei saa, uhri ei voi sanoa, miltä hänestä tuntuu, mitä hän aistii, vaan hänen on hyväksyttävä muiden antama kuvaus omasta tilanteestaan. Siksi uhrin on käytettävä valtavasti energiaa tilanteen tulkitsemiseksi ”oikealla” tavalla, kiellettävä omat aistimuksensa ja omat tunteensa.
  3. Ole lojaali ja aja omaa etuasi. Tee yhteistyötä, ole yhteisöllinen ja ajattele vain itseäsi. Tämähän oli ja on Jyrki Kataisen ja kumppaneiden viesti ollut jo pitkään.

En tarkastele näitä nyt sen tarkemmin, vaikka voitaisiin varmaan sanoa, että näistä käskyistä on syntynyt jonkinlainen yhteiskunnallisen kommunikaation patologia, joka aiheuttaa todellista kärsimystä ja jatkuvaa epävarmuutta.

Mitä ajan takaa?

Mitä tekemistä tällä (skitsofreniateorialla) on tietokykykapitalismin ja inhimillisten kykyjen teknistämisen kanssa? Oikeastaan ajattelen, että jos ja kun yritämme käsitteellistää ihmiskykyjen, tietokykyjen, merkityksen luomisen, vuorovaikutuksen ja emootioiden formalisointia ja irrottamista erityisistä ihmisruumiista, niin kaksoissidosteoria, jossa tarkastellaan yksittäisen ihmisen ymmärryksen ja tunteiden kieltämisen mekanismeja, saattaisi auttaa, koska kyse on nimenomaan siitä, miten tunteva, aistiva ja ajatteleva ihminen erotetaan omista tunteistaan, aistimuksistaan ja ajattelustaan. Nyt tunteminen ja aistiminen ja koko ajattelukyky asettuvat ikään kuin vieraana mahtina häntä vastaan. Ne estävät, vaativat ja järjestävät sitä, miten pitää ajatella, aistia ja tuntea.

Toki tämä on vain eräänlainen tutkimushypoteesi, joka ei vääjäämättä johda mihinkään ja saattaa osoittautua nollahypoteesiksi. Mutta joka tapauksessa liikumme vielä toistaiseksi kartoittamattomalla alueella, jolla uudet koneet ja laitteet ovat vielä kehittymässä ja uudet tuotannon organisaatiot vasta hahmottumassa. Eivätkä ne kehity ja hahmotu kuin kamppailujen kautta, kuten alussa yritin räätälin esimerkin kautta vihjaista.