University of Helsinki
Heikki Pasanen, FT, yliopettaja (Puheenvuoro Koko elämä töihin -kirjan julkistamistilaisuudessa 11.02.2016.)
Aikuiskasvatuksen vuosikirjat ovat aikaisemminkin käsitelleet kasvatuksen ja koulutuksen vallan ja hallinnan kysymyksiä. Sellaisia kuten elinikäisen oppimisen, jatkuvan kasvatuksen ja vapaan sivistystyön tehtäviä tehokkuusyhteiskunnassa, yhteisöllisyyttä, vallan ja toimijuuden sekä marginalisaation kysymyksiä. Koulutuksellisen tasa-arvon ja aikuisten sivistyksen teemat ovat muutoin olleet vahvasti esillä muissa yleisjulkaisuissa ja itse asiassa koko aikuiskasvatuksen yhteiskunnallisessa ajattelussa. On muistettava, että aikuiskasvatuksella tieteellisenä oppiaineena on juurensa yhteiskuntatieteissä ja pikemminkin filosofiassa kuin kasvatustieteissä.
Siinä missä aikaisempien vuosikirjojen vallan analyysit ovat liikkuneet yleisten yhteiskunnallisten puitteiden, esimerkiksi sosiaalisten rakenteiden tai koulutuksellisen valikoimisen, epätasa-arvon tuottamisen tai työelämävaikutusten voimistuvien trendien tutkimuksissa, tämä kirja johtaa suoraan taloudellisen vallan läpitunkeutumisen kysymyksiin koulutuksessa. Kohteena on siis inhimillisen kyvykkyyden taloudellisen tuottavuuden ja tuottamisen hallinta koko ihmisen elämässä ja se kuinka taloudellisen tuottavuuden perustaksi tietokykykapitalismissa nousee ihmisen koko elämä, ei enää pelkästään tai ensisijaisestikaan palkkatyö. Kyvyt ja yleiset taidot, niin elämän kuin työelämänkin taidot, perustuvat potentiaalien rakentumiselle ja käyttöönotolle elämässä yleensä. Kun pääoma tarvitsee aina itselleen uutta, vielä valloittamatonta ainesta, jolla se kilpailee toisten pääomien kanssa, niin juuri koko elämän potentiaalit (ja tässä tapauksessa erityisesti koulutuksella ohjailtavat) pitävät aina auki ikkunoita uuteen lisäarvotuotantoon. Potentiaaleista ovat hyvin kirjoittaneet sekä Esko Harni tässä kirjassa että toimittamassaan julkaisussa Kontrollikoulu, jossa myös Heidi Elmgren käsittelee osuvasti samaa teemaa.
On sattuma tämän kirjan idean ja ajattelun kannalta, että koulutusmaailma on joutunut nykyhallituksen aikana kovaan kuritukseen, kun opetus- ja kulttuuritoimen alueelta edelleen leikataan noin 3 miljardia euroa. Näyttää ikään kuin itse Milton Friedman olisi nostettu kuolleista järjestämään kestoshokki myös koulutuksen talouteen. Tämän shokin avulla pakotetaan juuri nyt alistumaan uusliberalismin ideologian reaalisille toimenpiteille. Kuitenkaan uusliberalistisen (toiselta nimeltään uuskonservatiivisen) ajattelun ja politiikan idea ei ole enää tulossa, vaan se on jo tullut sisään koulutusmaailmaan, nyt vain vahvasti voimistuneena. Uuskonservatiiviset interventiot näkyvät jokaisella koulutuksen tasolla niin opiskelijoiden opiskeluedellytyksissä kuin tutkimus- ja pedagogisen työn edellytysten tuhovaikutuksissa. Tämä tuho ei näytä toistaiseksi ilmaisevan itsestään mitään luovuuden merkkejä.
Kun kyky on astunut ratkaisevaksi tekijäksi sekä työssä että elämässä yleensä ja kun se otetaan hallintaan taloudellisena lisäarvopotentiaalina, se kapitalisoidaan ja sillä tehdään kauppaa. Kykyjä itseään tuotteistetaan ja sen tuottamisen prosesseja tuotteistetaan. Aikaisemmin kykyjä arvioitiin ja muokattiin tässä tarkoituksessa vain työprosessien organisoimiseksi ja suhteessa teknologisiin vaatimuksiin palkkatyössä. Nyt kapitalisoiminen tunkeutuu vahvasti tässä tarkoituksessa koko elämään ja erityisen selkeästi koulutukseen, koska lisäarvotuotannon odotukset kytkeytyvät potentiaalien kanavoimiseen ja aktualisoimiseen.
Mutta samalla myös lisäarvotuotannon ristiriidat siirtyvät enenevästi tälle alueelle. Koulutuksesta tulee taloudellisten intressien ja kamppailujen kenttä. Olemme todistamassa tätä tilannetta kaikkine kriiseineen (koulutuksen maksullisuus ja opintolainoituksen kasvu, tasa-arvopyrkimyksen sivuuttaminen, tutkintojen lyhentäminen, koulutusmahdollisuuksien rajaaminen, vieraat tehokkuusvaatimukset, kilpailuun perustuvat pedagogiset ratkaisut, testien ja mittauksen lisääntyminen, yksiulotteistaminen ym.) Tässä kriisissä opiskelijoista ollaan yhä selkeämmin tekemässä maksajia, ja tässä kriisissä koulutusinstituutiot muuttuvat yhä selkeämmin yritysmäisesti toimiviksi kilpailijoiksi toistensa kanssa ja lopulta vain voittoa tavoitteleviksi yrityksiksi. Kun aikaisemmin kyvyn omistaja ratsasti sillä kohti uusia voittoja, nyt kykytuotannolla kasataan omistajalleen vierasta pääomaa. Koulutuskilpailussa taloudellisuudesta ja tehokkuudesta palkitsevien kriteereiden noudattaminen johtaa oppilaitokset ja yliopistot tuhoamaan sivistys- ja kasvatusajatteluunsa perustuvan tieteellisen ja pedagogisesti laadukkaan toimintansa. Olemme Jussi Onnismaan kanssa tässä kirjassa yhteisessä artikkelissamme ”Identiteetit markkinoilla” kuvanneet tällaisen kehityskulun toteutumista alueelta, joka ensimmäisenä yksityistettiin kilpailulle 1990-luvun alussa, ammatillista aikuiskoulutusta. Jäljet eivät ole edellisten kriteerien osalta olleet hyvät.
Huolimatta koulutuksen muodollisista yhteiskunnallisista tehtävistä muun muassa erojen tai jopa epätasa-arvon tuottajana, koulutuksella on ollut joka tapauksessa positiivinen, humanistinen auransa myös sivistyksen tuottajana. Jopa meritokratian idea on tuntunut joskus olevan paikallaan, vaikka se onkin nyt mitä viheliäisin muoto kilpailua, koska se asettaa ihmiset samaan putkeen kilpailemaan toinen toisensa lyömisestä, ei oman erityislaatunsa tai yleisen älykkyytensä kehittämisestä yhdessä toisten kanssa. Tietokykykapitalismin tulkinnoissa postfordistisen tuotannon hallintamekanismit kaappaavat välineikseen juuri sellaiset koulutuksen ”parhaat puolet”, humanistiset otteet, pehmeät hallintateknologiat, ”mielivaltaiset” menetelmät, joilla paradoksaalisesti myös ihmisyyttä ja elämää muutoinkin rakennetaan ja muokataan. Elämänhallinnan lisääminen voi toimia samalla siis itsen alistamisen teknologiana. Ulkoinen kuri ja ohjailu ovat muuttuneet itsekuriksi ja –kontrolliksi, vaikka Maurizio Lazzarato tulkitseekin viimeisessä suomennetussa kirjassaan Velkaantunut ihminen 2000-luvun alun muutoksen kohti autoritaarisempaa ja kurittavampaa otetta yhteiskunnallisten potentiaalien ohjailussa.
Edellisestä – vaikka koko ”uuden työn” muutos on täynnä paradokseja ja kaksoissidoksia – haluan nostaa esille yhden paradoksin nykytilanteessa: työn luonne muuttuu yhä selkeämmin todellista kykyä, osaamista ja henkisiä taitoja edellyttäväksi ja siis koko persoonallisuutta koskettavaksi. Samaa tulisi tehdä koulutuksessa ja siinä kaapata mukaan ”kaikki ihmisestä”, ja ottaa laajasti käyttöön ja vahvistaa jokaisen erityislaatuisia henkisiä ominaisuuksia ja kykyjä. Mutta nyt tämän paradoksin ensimmäinen puoli on, että koulutuksesta ollaankin tekemässä uuskonservatismin keinoin pelkkää kuorta, jonka ainoaksi tarkoitukseksi jää korporativistinen rooli suoritusten mittaajana ja muodollisten pätevyyksien kirjoittajana. Paradoksin ratkaisu olisi siis vastata tuohon haasteeseen laajoilla kvalifikaatioilla, yleisen älykkyyden tuottamisella kiinnittäen persoonat niin ammatilliseen kuin tieteelliseen ajatteluun yhteisessä toiminnassa. Tämä paradoksi jatkuu kuitenkin pedagogiikan metatasolle: useissa tietokykykapitalismin teksteissä esitetään kritiikkiä siitä, kuinka koulutus ja pedagogiikka muuttuvat itse alistaviksi juuri sen kautta, että se ottaa kiinni tästä persoonallisuudesta, käyttää juuri kykyjen kehittymisen pehmeitä teknologioita.
Minä olen itse vahvan pedagogiikan kannalla, sellaisen, joka ottaa kiinni tästä persoonallisuudesta perustuen sellaiseen strategiseen – ja ei-alistavaan – suhteeseen, jonka aseman myös Maurizio Lazzarato antaa pedagogiselle suhteelle kirjassaan Kapitalismin vallankumoukset. Tämä persoonallisuus sisältää jo eksistentiaalisuudessaan vahvan katseen, tietoisuuden ja ymmärryksen ihmisestä ”yhteiskunnallisten suhteidensa kokonaisuutena” – tässä nyt siis vielä keski-ikäistä Marxia Feuerbach-teeseissään.
Lopuksi; viestini on, että koulutusmaailmassa tapahtuvat muutokset ohjautuvat nyt taloudellisista prinsiipeistä ja niitä tulee myös suoraan ja rohkeasti analysoida poliittisen taloustieteen käsitteillä. On turha piilottaa nykyisiä koulutuksen ongelmia millään muulla ongelmaretoriikalla (kuten osaamattomuus, digitalisaation puute, muutosvastarinta ym.).