Autonominen ja vapaa opettaja? Opettajan työn piileviä määrittäjiä Suomessa

Maija Lanas
KT, tutkijatohtori, Oulun yliopisto

Tiivistän alla 24.11.2016 luennon, ja liitän tiivistelmääni yleisöstä nousseita kommentteja. Tämän tarkoitus on pitää aihe liikkeessä.

Suomen opettajilla on kansainvälisesti verrattuna erityisen paljon virallista ja näkyvien rakenteiden mahdollistamaa valtaa ja vapautta: opetussuunnitelma on kansainvälisesti verrattuna varsin avoin ja tilaa antava, Suomessa ei ole koulutoimen tarkastajia, ei standardisoituja testejä, eikä pakollisia opetusmateriaaleja. Näiden sijaan on asiantuntijaopettajia, jotka on valittu koulutukseen huolella, joita on koulutettu 5 vuotta, ja jotka valmistuessaan ovat virallisesti vapaita toteuttamaan villeimpiä pedagogisia fantasioitaan. Näin valta ja vastuu ovat samassa paikassa, eivätkä suomalaiset opettajat joudu kokemaan ristiriitaa ulkoisten vaatimusten ja motivaationsa välillä.

Sanottuani kaiken tämän väitän kuitenkin nyt, että tämä valta ja vapaus ovat osittain näennäisiä, sillä materiaalis-diskursiiviset reunaehdot määrittelevät niiden rajoja. Tällä tarkoitan, että materiaalinen ympäristö ja puhetavat vaikuttavat siihen, mitä ympäristöissä voidaan sanoa ja tehdä, ja millaisia subjekteja ympäristössä voi tulla olemassa olevaksi.

Perustelen väitettäni kahdella tavalla:

Ensimmäiseksi, kuudenkymmenen vasta-aloittaneen opiskelijan esseiden analysointi osoittaa, että jo hakuvaiheesta lähtien opettajaksi subjektifikoidutaan vallitsevien, piilevien diskursiivisten reunaehtojen puitteissa (Lanas & Kelchtermans 2015). Näitä reunaehtoja ovat tietyt opettajan ominaisuudet (empatia, refleksiivisyys, sosiaalisuus, itsevarmuus, myönteisyys, päättäväisyys, aktiivisuus), motivaatio ja halu nähdä vaivaa, arvot (epämääräisesti määritellyt), ja halu muokata itseä. Huomionarvoista on, että normit keskittyvät painokkaasti henkilöön. Opiskelijoiden ottama tila neuvotella kutakin normia vaihtelee huomattavasti eri normien välillä. Siinä, missä ”opettajatyyppi” oli aineistossa avoimesti neuvoteltu, ”valmius muokata itseä” oli hyvin harvoin neuvoteltu, arvoista ei neuvoteltu lainkaan, ja motivaationeuvottelut oli vaiennettu. Esitän, että opettajiin kohdistuva normatiivinen paine toimii nimenomaan näennäisen vapaaehtoisen itsenkehittämistyön kautta. Opiskelijat/opettajat, jotka eivät ole halukkaita muokkaamaan itseään ja investoimaan henkilöään, eivät välttämättä tunne sopivansa, koska sopiminen edellyttää nimenomaan halukkuutta muokata itseään sopiakseen. Näinollen suomalaisen opettajan vapaus olla ”millainen vain” on korostettu mutta näennäinen. Yleisöstä nousi kommentti, että itsen kehittäminen voi olla myös lisätiedon ja oman osaamisen kartuttamista.

Toiseksi, materiaalis-diskurssiiviset reunaehdot kouluissa määrittelevät, kuinka vapautta ja valtaa voidaan kouluissa käyttää, eikä niiden käytölle välttämättä ole paikkoja. Yli vuoden kestänyt tutkimus, jossa analysoitiin uravalintaansa epäilevien valmistuvien opettajien kanssa yhdessä heidän epäröintinsä syitä, osoitti, että ensimmäiseksi tarjotut vastaukset (”työpaineet”, ”kuormitus”, ”hektisyys ja kiire”, ”oma puutteellisuus”) ilmensivät saatavilla olevaa kieltä (available language). Kun aineistoa analysoitiin siitä näkökulmasta, mistä valmistuvat varsinaisesti puhuvat epäröidessään uravalintaansa, esiin nousivat ammatilliset hiljaisuudet ja normatiiviset odotukset opettajille.

Esiinnousseet hiljaisuudet näyttävät koulun arjessa luonnollisilta ja merkityksettömiltä, mutta määrittävät mitä voidaan sanoa tai tehdä, ja ehkäisevät ammatillista reflektiota. Aineisto osoitti, että koulun arvojen ja tavoitteiden pohtiminen ei ole itsestään selvä osa koulua, minkä seurauksena ne opettajat, jotka haluavat kyseenalaistaa arvoja ja tavoitteita, voivat päätyä koulun ulkopuolelle. He perustelevat jättäytymistään omilla puutteillaan. Yleisöstä nousi kommentti, että tässä koulu muistuttaa mitä hyvänsä instituutiota: kritiikki on helpompaa ulkopuolelta.

Lisäksi, on olemassa normatiivisesti kontrolloitu opettajakuva, ”opettajamuotti”, vaikka tämän kuvan olemassaolo usein kielletään. Muottia ei kuitenkaan kuvata kuin epämääräisinä pohdintoina sitä, mitä ehkä ei saa olla. Koska ei ole kirjattuja odotuksia, joita voitaisiin arvioida ja pohtia yhdessä, normatiiviset odotukset tuotetaan epävirallisesti, kohtaamisissa muiden kanssa, minkä vuoksi aloittava opettaja ei koskaan voi olla ihan varma, onko oikeanlainen, onko ”turvassa”. Normatiiviset odotukset ovat huomattavissa vain, kun niitä rikotaan. Näinollen, paradoksaalisesti virallisten kriteerien puute ei välttämättä tue uusia vahvuuksia ja luovia lähestymistapoja koulussa, vaan voi johtaa epävarmuuteen ja itse-ekskluusioon – itse itsensä ulossulkemiseen.

Yhteenvetona totean:

Vaikka opettaja on rakenteiden mukaan vapaa ja autonominen, ja vaikka tämän vapauden julistus on osa diskurssia, opettajana oleminen on normatiivisesti kontrolloitu. Normatiivisen opettajakuvan havaitsevat parhaiten ne, jotka eivät sovi normiin, mutta normin epämääräisyys tuo epävarmuutta kaikille. Hiljaisuudet ehkäisevät normien näkyväksi tekemistä ja avointa pohtimista. Yleisöstä nousi kommentti, että nämä normit ovat pitkälti juuri materiaalisen ympäristön kantamia.
Vaikka opettajalla on virallisesti valta tehdä lähes mitä vain, aloittava opettaja, joka haluaisi tehdä jotain ”toisin”, ei kuitenkaan löydä paikkoja tehdä sitä. Näitä paikkoja ei myöskään voi rakentaa, koska reflektiiviset keskustelut vaiennetaan. Yleisöstä nousi kommentti, että tämä on myös ihan hyvä, ei opettajan pidäkään tehdä ihan mitä vain.
Koulua yhteiskunnallisena rakenteena reflektoidaan puutteellisesti, mutta opettajien itsereflektiota korostetaan. Kun aloittavat opettajat kohtaavat haasteita, he koulutuksensa mukaan etsivät syytä itsestään. Heillä ei ole kieltä tai kehystä, jonka puitteissa analysoida koulua kontekstina, jossa haasteet nousevat. Mahdolliset ”muuttavat voimat” toteavat itsensä kelvottomiksi ja poistavat itse itsensä alalta.

Uskon, että diskursiivinen käänne opettajankoulutukseen on tarpeen, ei dogmana, vaan uusina välineinä. Opettajat tarvitsevat välineitä, joilla tunnistaa, arvioida ja analysoida diskursseja, joiden puitteissa he subjektifikoituvat ja toimivat. Nämä diskurssit eivät kiinnity mihinkään subjektiin (esim yksittäiseen kouluun, opettajaan, opettajankouluttajaan tai opiskelijaan) – mitä myös luennolla esitetty kommentti korosti – vaan ne tulee pikemminkin nähdä keskusteluina, joita me kaikki kuulemme ympärillämme, ja joihin me kaikki otamme osaa eri tavoilla.

Luento perustuu Suomen Akatemian 2013–2016 rahoittamaan tutkimushankkeeseen.

14th November 2019

Lisäarvo, kyky, pedagogiikka

Heikki Pasanen, FT, yliopettaja (Puheenvuoro Koko elämä töihin -kirjan julkistamistilaisuudessa 11.02.2016.)

Aikuiskasvatuksen vuosikirjat ovat aikaisemminkin käsitelleet kasvatuksen ja koulutuksen vallan ja hallinnan kysymyksiä. Sellaisia kuten elinikäisen oppimisen, jatkuvan kasvatuksen ja vapaan sivistystyön tehtäviä tehokkuusyhteiskunnassa, yhteisöllisyyttä, vallan ja toimijuuden sekä marginalisaation kysymyksiä. Koulutuksellisen tasa-arvon ja aikuisten sivistyksen teemat ovat muutoin olleet vahvasti esillä muissa yleisjulkaisuissa ja itse asiassa koko aikuiskasvatuksen yhteiskunnallisessa ajattelussa. On muistettava, että aikuiskasvatuksella tieteellisenä oppiaineena on juurensa yhteiskuntatieteissä ja pikemminkin filosofiassa kuin kasvatustieteissä.

Siinä missä aikaisempien vuosikirjojen vallan analyysit ovat liikkuneet yleisten yhteiskunnallisten puitteiden, esimerkiksi sosiaalisten rakenteiden tai koulutuksellisen valikoimisen, epätasa-arvon tuottamisen tai työelämävaikutusten voimistuvien trendien tutkimuksissa, tämä kirja johtaa suoraan taloudellisen vallan läpitunkeutumisen kysymyksiin koulutuksessa. Kohteena on siis inhimillisen kyvykkyyden taloudellisen tuottavuuden ja tuottamisen hallinta koko ihmisen elämässä ja se kuinka taloudellisen tuottavuuden perustaksi tietokykykapitalismissa nousee ihmisen koko elämä, ei enää pelkästään tai ensisijaisestikaan palkkatyö. Kyvyt ja yleiset taidot, niin elämän kuin työelämänkin taidot, perustuvat potentiaalien rakentumiselle ja käyttöönotolle elämässä yleensä. Kun pääoma tarvitsee aina itselleen uutta, vielä valloittamatonta ainesta, jolla se kilpailee toisten pääomien kanssa, niin juuri koko elämän potentiaalit (ja tässä tapauksessa erityisesti koulutuksella ohjailtavat) pitävät aina auki ikkunoita uuteen lisäarvotuotantoon. Potentiaaleista ovat hyvin kirjoittaneet sekä Esko Harni tässä kirjassa että toimittamassaan julkaisussa Kontrollikoulu, jossa myös Heidi Elmgren käsittelee osuvasti samaa teemaa.

On sattuma tämän kirjan idean ja ajattelun kannalta, että koulutusmaailma on joutunut nykyhallituksen aikana kovaan kuritukseen, kun opetus- ja kulttuuritoimen alueelta edelleen leikataan noin 3 miljardia euroa. Näyttää ikään kuin itse Milton Friedman olisi nostettu kuolleista järjestämään kestoshokki myös koulutuksen talouteen. Tämän shokin avulla pakotetaan juuri nyt alistumaan uusliberalismin ideologian reaalisille toimenpiteille. Kuitenkaan uusliberalistisen (toiselta nimeltään uuskonservatiivisen) ajattelun ja politiikan idea ei ole enää tulossa, vaan se on jo tullut sisään koulutusmaailmaan, nyt vain vahvasti voimistuneena. Uuskonservatiiviset interventiot näkyvät jokaisella koulutuksen tasolla niin opiskelijoiden opiskeluedellytyksissä kuin tutkimus- ja pedagogisen työn edellytysten tuhovaikutuksissa. Tämä tuho ei näytä toistaiseksi ilmaisevan itsestään mitään luovuuden merkkejä.

Kun kyky on astunut ratkaisevaksi tekijäksi sekä työssä että elämässä yleensä ja kun se otetaan hallintaan taloudellisena lisäarvopotentiaalina, se kapitalisoidaan ja sillä tehdään kauppaa. Kykyjä itseään tuotteistetaan ja sen tuottamisen prosesseja tuotteistetaan. Aikaisemmin kykyjä arvioitiin ja muokattiin tässä tarkoituksessa vain työprosessien organisoimiseksi ja suhteessa teknologisiin vaatimuksiin palkkatyössä. Nyt kapitalisoiminen tunkeutuu vahvasti tässä tarkoituksessa koko elämään ja erityisen selkeästi koulutukseen, koska lisäarvotuotannon odotukset kytkeytyvät potentiaalien kanavoimiseen ja aktualisoimiseen.

Mutta samalla myös lisäarvotuotannon ristiriidat siirtyvät enenevästi tälle alueelle. Koulutuksesta tulee taloudellisten intressien ja kamppailujen kenttä. Olemme todistamassa tätä tilannetta kaikkine kriiseineen (koulutuksen maksullisuus ja opintolainoituksen kasvu, tasa-arvopyrkimyksen sivuuttaminen, tutkintojen lyhentäminen, koulutusmahdollisuuksien rajaaminen, vieraat tehokkuusvaatimukset, kilpailuun perustuvat pedagogiset ratkaisut, testien ja mittauksen lisääntyminen, yksiulotteistaminen ym.) Tässä kriisissä opiskelijoista ollaan yhä selkeämmin tekemässä maksajia, ja tässä kriisissä koulutusinstituutiot muuttuvat yhä selkeämmin yritysmäisesti toimiviksi kilpailijoiksi toistensa kanssa ja lopulta vain voittoa tavoitteleviksi yrityksiksi. Kun aikaisemmin kyvyn omistaja ratsasti sillä kohti uusia voittoja, nyt kykytuotannolla kasataan omistajalleen vierasta pääomaa. Koulutuskilpailussa taloudellisuudesta ja tehokkuudesta palkitsevien kriteereiden noudattaminen johtaa oppilaitokset ja yliopistot tuhoamaan sivistys- ja kasvatusajatteluunsa perustuvan tieteellisen ja pedagogisesti laadukkaan toimintansa. Olemme Jussi Onnismaan kanssa tässä kirjassa yhteisessä artikkelissamme ”Identiteetit markkinoilla” kuvanneet tällaisen kehityskulun toteutumista alueelta, joka ensimmäisenä yksityistettiin kilpailulle 1990-luvun alussa, ammatillista aikuiskoulutusta. Jäljet eivät ole edellisten kriteerien osalta olleet hyvät.

Huolimatta koulutuksen muodollisista yhteiskunnallisista tehtävistä muun muassa erojen tai jopa epätasa-arvon tuottajana, koulutuksella on ollut joka tapauksessa positiivinen, humanistinen auransa myös sivistyksen tuottajana. Jopa meritokratian idea on tuntunut joskus olevan paikallaan, vaikka se onkin nyt mitä viheliäisin muoto kilpailua, koska se asettaa ihmiset samaan putkeen kilpailemaan toinen toisensa lyömisestä, ei oman erityislaatunsa tai yleisen älykkyytensä kehittämisestä yhdessä toisten kanssa. Tietokykykapitalismin tulkinnoissa postfordistisen tuotannon hallintamekanismit kaappaavat välineikseen juuri sellaiset koulutuksen ”parhaat puolet”, humanistiset otteet, pehmeät hallintateknologiat, ”mielivaltaiset” menetelmät, joilla paradoksaalisesti myös ihmisyyttä ja elämää muutoinkin rakennetaan ja muokataan. Elämänhallinnan lisääminen voi toimia samalla siis itsen alistamisen teknologiana. Ulkoinen kuri ja ohjailu ovat muuttuneet itsekuriksi ja –kontrolliksi, vaikka Maurizio Lazzarato tulkitseekin viimeisessä suomennetussa kirjassaan Velkaantunut ihminen 2000-luvun alun muutoksen kohti autoritaarisempaa ja kurittavampaa otetta yhteiskunnallisten potentiaalien ohjailussa.

Edellisestä – vaikka koko ”uuden työn” muutos on täynnä paradokseja ja kaksoissidoksia – haluan nostaa esille yhden paradoksin nykytilanteessa: työn luonne muuttuu yhä selkeämmin todellista kykyä, osaamista ja henkisiä taitoja edellyttäväksi ja siis koko persoonallisuutta koskettavaksi. Samaa tulisi tehdä koulutuksessa ja siinä kaapata mukaan ”kaikki ihmisestä”, ja ottaa laajasti käyttöön ja vahvistaa jokaisen erityislaatuisia henkisiä ominaisuuksia ja kykyjä. Mutta nyt tämän paradoksin ensimmäinen puoli on, että koulutuksesta ollaankin tekemässä uuskonservatismin keinoin pelkkää kuorta, jonka ainoaksi tarkoitukseksi jää korporativistinen rooli suoritusten mittaajana ja muodollisten pätevyyksien kirjoittajana. Paradoksin ratkaisu olisi siis vastata tuohon haasteeseen laajoilla kvalifikaatioilla, yleisen älykkyyden tuottamisella kiinnittäen persoonat niin ammatilliseen kuin tieteelliseen ajatteluun yhteisessä toiminnassa. Tämä paradoksi jatkuu kuitenkin pedagogiikan metatasolle: useissa tietokykykapitalismin teksteissä esitetään kritiikkiä siitä, kuinka koulutus ja pedagogiikka muuttuvat itse alistaviksi juuri sen kautta, että se ottaa kiinni tästä persoonallisuudesta, käyttää juuri kykyjen kehittymisen pehmeitä teknologioita.

Minä olen itse vahvan pedagogiikan kannalla, sellaisen, joka ottaa kiinni tästä persoonallisuudesta perustuen sellaiseen strategiseen – ja ei-alistavaan – suhteeseen, jonka aseman myös Maurizio Lazzarato antaa pedagogiselle suhteelle kirjassaan Kapitalismin vallankumoukset. Tämä persoonallisuus sisältää jo eksistentiaalisuudessaan vahvan katseen, tietoisuuden ja ymmärryksen ihmisestä ”yhteiskunnallisten suhteidensa kokonaisuutena” – tässä nyt siis vielä keski-ikäistä Marxia Feuerbach-teeseissään.

Lopuksi; viestini on, että koulutusmaailmassa tapahtuvat muutokset ohjautuvat nyt taloudellisista prinsiipeistä ja niitä tulee myös suoraan ja rohkeasti analysoida poliittisen taloustieteen käsitteillä. On turha piilottaa nykyisiä koulutuksen ongelmia millään muulla ongelmaretoriikalla (kuten osaamattomuus, digitalisaation puute, muutosvastarinta ym.).

14th November 201914th November 2019

Miten pistää tietokykykapitalismille hanttiin?

Professori Kristiina Brunila (Puheenvuoro Koko elämä töihin -kirjan julkistamistilaisuudessa 11.02.2016.

Valta toimii parhaiten, kun se piiloutuu, vihjaili eräs ranskalainen filosofi.

Kirjamme Koko elämä töihin toivottavasti herättää pohtimaan, mitä ajattelemme tiedosta ja tietämisestä, ja miten se on yhteydessä valtaan, miten päädymme tietämään jostain jollain tavalla, miten tämä on yhteydessä erilaisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin hierarkioihin – mutta myös miten me voisimme tulla tietoisemmiksi omasta tietämisestämme, ja mikä tietämistämme raamittaa.

Nyt puhutaan paljon kriiseistä. Olemme huolissamme esimerkiksi talouden, koulutuksen ja mielenterveyden kriiseistä. Koulutuksen kriisiytymistä koskevassa keskustelussa on esitetty huolta sisältöjen häviämisestä ja koulutuksen pakosta hakea legitimiteettiä toiminnalleen uusin tavoin samalla, kun tiedosta on tullut välittömämmän investoinnin kohde.

Kirjamme toivottavasti herättää keskustelua myös siitä, miten tiedon ja tietämisen tiukemman kontrollin seurauksena luodaan vaikutelmaa toimivasta yhteiskunnasta, jonka ihmisiä kasvatetaan ja koulutetaan sopivalla tavalla toimintakelpoisiksi, ketteriksi ja kimmoisiksi.

Nämä kysymykset ovat myös henkilökohtaisesti päivänpolttavia. Sanallistettava on, miten toimia tasa-arvoprofessuurissa aikana, jota luonnehtii tietokykykapitalismi, keskinäinen kilpailu ja tiedon ja tietämisen kapeutuminen sekä ’yksilöön tärähtäminen’ – muuttumatta kusipääksi ja yksinäiseksi tulosyksiköksi.

Ajattelen, että kokemuksemme, se mitä me olemme ja ajattelemme, rakentuvat kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti. Näin voimme ymmärtää helpommin, minkä seurauksena kokemuksemme ovat yhtäältä joiltain osin samantyyppisiä, mutta myös erilaisia esimerkiksi suhteessa siihen, minkälaisiin yhteiskunnallisiin positioihin meitä asetetaan ja joihin itse asetumme.

Näyttää siltä, että tietokykykapitalismin myötä ideaaliksi on houkuttelevastikin tarjolla joustava ja muokkautumiskykyinen, omaan keskeneräisyyteensä alistuva läpireflektoitu subjekti. Tämä ei ole yllättävää, koska toiminnan markkina-arvo näyttää kasvavan siitä, että se tekee yhteiskunnallisista ongelmista yksilöllisiä.

Talouden yhä laajemmalle ulottuminen näyttää implikoivan asettumista joustavaksi, jatkuvaan oppimiseen ja itsen kehittämiseen suostuvaiseksi. Katse käännetään itseen, omiin puutteisiin ja vajavaisuuksiin, samalla, kun omasta pärjäämisestä, kelpaavuudesta ja selviämisestä ollaan epävarmempia. Markkinoiden näkökulmasta kyseessä vaikuttaa kuitenkin olevan jossain määrin ihannetila. Kyse voisi olla vaikkapa helpommin hallittavuudesta. Ihmiset pysyvät kiireisinä keskittymällä itseensä, ostavat ja kuluttavat erilaisia itsen muokkaamispalveluja talouden ja kilpailukyvyn nimissä.

Kirjamme myös muistuttaa, että asiat eivät koskaan vain ole jotenkin, vaan ne aktiivisesti tehdään aina joksikin. Tieto ja tutkimus ovat aina väistämättä poliittista, opetus on poliittista, se, miten määrittelemme, luokittelemme, nimeämme asioita ja ihmisiä on kaikki poliittista. Jos nähdään, että asiat tehdään joksikin, se tarkoittaa, että asiat voidaan tehdä myös toisin.

Vallan tutkijana on vaikea uskoa, että voisimme asettua yhteiskunnallisten valtasuhteiden ulkopuolelle. Sen sijaan uskon, että meillä on mahdollisuuksia yhdessä tunnistaa näitä valtasuhteita ja niiden seurauksia ja samalla miettiä sitä liikkumavaraa, jota meillä on.

Markkinahenkisessä eetoksessa on näytetty onnistuvan viestittämään kaikissa ihmisissä ikään kuin läsnä olevasta ja täyttymistä odottelevasta potentiaalista, jonka pointtina ei ehkä kuitenkaan ole potentiaalin täyttyminen vaan valppaus, levottomuus, odotustila, ikuiseen keskeneräisyyteen taipuminen, se, että me odottelemme kukin vuoroamme, jota ei kuitenkaan välttämättä koskaan tule.

Rahan kielen viitoittamassa järjestyksessä on vaarallista ja hallitsematonta olla monin eri tavoin, kestää yllätyksellisyyttä. Elämme aikaa, jolloin tarjolla on valtavasti erilaisia ratkaisuja, hyviä ja ketteriä käytäntöjä, impactia, suosituksia, ohjeistuksia, selvityksiä, toimintamalleja, raportteja – mutta mikä olikaan ongelma? Ennen kuin maltamme sitä hetken miettiä, alkavat kysymykset. Mitä esität ratkaisuksi, mitä meidän täytyy tehdä? Monimutkaisesta ja hankalasta seuraa kiemurtelua, hetken näennäisen helpotuksen tarjoaa selkeä, sileä, harmoninen ja laatikkoon toisen laatikon yläpuolelle ja nuolen eteen mahtuva.

Levottomuus. Sormi naputtaa, katse vaeltaa, pitäisi olla jo seuraavassa paikassa. Miksi tuo tuossa jatkaa puhumistaan? Kun puhumme toisillemme, emme välttämättä koskaan kohtaa, vaikka toki puhetta, status-päivityksiä, blogeja ja twiittejä voi olla paljonkin. Opimme suorittamaan vuorovaikutusta ja verkostoitumista ja investoimaan niihin, kehämäisesti, lyhytkestoisesti, silmänräpäyksellisinä hetkinä.

Liikkeen rajoittamisen sijaan valta näyttää toimivan pitämällä meidät liikkeessä tai ainakin liikkeen vaikutelmassa.

Liikkeen suunta on sisäänpäin, itseemme.

Ajatus siitä, että ihmiset eivät voi emotionaalisesti kestää vastoinkäymisiä ja suoriutua niistä, on ajallemme tyypillistä. Se kertoo, millä tavalla ymmärrämme ihmiselämän ehtoja. On äärimmäisen ironista, että aikana jolloin kapitalismi ja eriarvoisuus kukoistavat, on etenkin länsimaissa alettu puhua henkilökohtaisen onnellisuuden ja hyvinvoinnin saavuttamisesta ja positiivisesta, myönteisestä asenteesta. Länsimaissa ihmiset vetäytyvät retriitteihin, on onnellisuus-indeksiä, luovuuden räjähdyksiä, emootioita monitoroivia äppsejä ja terapiatv:tä. Tunnustamisen alttarista käy kaikki mahdollinen.

Samalla, kun kasvatus ja koulutus alkavat muotoutua eräänlaiseksi täsmäkyky- ja kompetenssivalmennukseksi, on myös tunteiden oikeanlaisella hallinnalla tärkeä merkitys. Kasvatuksessa ja koulutuksessa kehitetään minäkuvaa, itsetuntoa ja tunnekykyä, tunne-elämää ja tunteiden tunnistamista. On tunnevalmennusta, tunnepedagogiikkaa, tunnekompasseja. Samalla kysymys hyvinvoinnista muuttuu yksilöllisemmäksi, terveydelliseksi ja kunkin yksilön ruumiin ja mielentilan säätelyyn liittyväksi.

En sinällään vastusta vaikkapa tunteista keskustelua. Kysyn, minkä seurauksena länsimaisesta ihmisestä on tullut tunnetaitoja tai onnellisuuden etsimistä harjoittava äppsein ja aktiviteettirannekkein varustettu subjekti.

Tasa-arvoprofessuurissa olen huomannut, kuinka myös kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kääntyvät yksilöiden mielentilaa ja mielenterveyttä koskeviksi. Maahanmuuttajia passitetaan terapeutille sen sijaan, että yhteiskunta kantaisi vastuun rasismia tuottavista rakenteistaan. Myös vankiloissa eläville nuorille kohdistettuja toimenpiteitä tutkineena olen todennut, että pelkkä kiitettävä kyky eritellä ja tunnistaa tunteita ei välttämättä tarjoa riittäviä mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämään tai toimimiseen yhteiskunnassa.

Ikään kuin ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin olisivat korjattavissa sillä, että menet nyt vain hetkeksi itseesi, tutkiskelet mitä sieltä löytyy tai vaihtoehtoisesti käytät peilinä mielentilan asiantuntijaa tai lääkitystä. Sitten lopuksi valitset reippaasti, että ajattelet jatkossa asioista vähän toisin. Unohtaa ei myöskään saa innostunutta asennetta.

Me joukolla etsimme itsestämme suunnannäyttäjää tilanteeseen kuin tilanteeseen. Mutta entä sitten, kun se mistä me kaivelemme vastauksia, ei tarjoakaan niitä?

Olemmeko menossa aikaan, jota luonnehtii tyhjä, itsen monitoroinnin kautta olevaksi tuleva subjekti? Kohti kuollutta elämää, joka ei tarjoa yllätyksiä mutta ei myöskään pettymyksiä, ahdistusta tai surua. Kohti niin kepeää elämää, että se melkein tekee kipeää.

Valta toimii tehokkaimmin, kun se pysyy piilossa. Kun menee muotoilemaan otsikoksi ’Miten pistää hanttiin tietokykykapitalismille’, niin se toki virittää odottamaan jonkinlaista vastausta asetettuun kysymykseen. Pitäähän ongelmalle löytyä ratkaisu.

Sopisiko ketteräksi ja kimmoisaksi käytännöksi, että olisi hyvä tunnistaa ja sanallistaa? Jotta pystymme pistämään hanttiin, hakemaan omanarvontunnetta, harjoittamaan neuvokkuutta ja sabotoimaan järjestelmää, voisi olla hyvä harjoittaa (porukalla) kriittistä lukutaitoa, joka pohjaa lukemiselle, tutkimukselle, tiedolle, käsitteille, ajattelulle ja keskusteluille sekä tilannetajua, joka muodostuu kriittisen lukutaidon ja ymmärryksen pohjalta. Tieteen nimissä vedottakoon – älkää menkö itseenne vaan kurkottakaa sieltä sinnikkäästi pois.

Päätän puheenvuoroni suosittelemalla vielä toistakin kirjaa.

Aldous Huxley kirjoitti teoksen ’Uusi uljas maailma’ (Brave new world) 1930-luvulla sijoittaen sen tapahtumat usean sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Huxley tarkasteli ihmisten muutosta ja pyrkimystä täydelliseen hyvinvointi-yhteiskuntaan. Kyseinen hyvinvointiyhteiskunta oli kuitenkin jotain muuta kuin hyvinvoiva. Palasin kirjaan taas, koska siinä yhteiskunnassa on kiinnostavan paljon piirteitä sen yhteiskunnan kanssa, jossa elämme tänä päivänä. Huxleyn tapa kirjoittaa on terävä, voimallinen ja myös toivoa herättävä. Hän kirjoitti toivon sisälle muun muassa seuraavasti:

“Back to culture. Yes, actually to culture. You can’t consume much if you sit still and read books.”

14th November 201914th November 2019

Yhdenvertaisuus – odotustilasta kriittiseen lukutapaan ja tilannetajuun

Kristiina Brunila (puhe Conduksen yhdenvertaisuuspäivässä 26.11.2014)

Otin ilolla vastaan pyynnön tulla puhumaan Conduksen järjestämään Yhdenvertaisuus-tilaisuuteen. Kiitos siitä.

On tosi hienoa että tällainen tilaisuus järjestetään. Toivotaan että se ei jää ainutkertaiseksi.

Tiedekunnalle lähteneessä tiedotteessa tästä tilaisuudesta sanottiin, että yhdenvertaisuuteen liittyvissä asioissa on meillä kaikilla parantamisen varaa. Sanottiin myös, että tiedekuntamme tulisi olla yhdenvertaisuuden sanansaattaja ja kehittäjä. Kysyttiin kyllä myös mitä yhdenvertaisuus oikeastaan tarkoittaa.

Ja tässä tämä itseäni kiinnostanut dilemma itse asiassa tuli ilmaistuksi. Yhtäältä me kaikki haluamme edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta, reiluutta, kauniita ja hyviä asioita. Riennämme riemurinnoin viemään tasa-arvoa maailmallekin, vientituotteena, projektein, ministerein, selfie-kuvin. Kirjoitamme best sellereitä ja high impact factor-artikkeleita hienosta järjestelmästämme. Ja kukapa nyt haluaisi leimautua tällaisten hienojen asioiden vastustajaksi?

Eriarvoisuuden ongelmia hylkivä koulutusjärjestelmä

Mutta sitten tutkimukset puhuvat jotain toista kieltä. Koulutusjärjestelmään, työelämään ja koko yhteiskuntaan liittyy monenlaista eriarvoisuutta, rasismia, seksismiä, kiusaamista, marginalisointia ja väkivaltaa. Kun itse tein muutama vuosi sitten selvityksen kansallisesta korkeakoulu- ja tutkimuspolitiikasta hallituksen ensimmäiseen tasa-arvo-ohjelmaan, tein aika rajun havainnon. Suomessa koulutuspolitiikka ja tasa-arvopolitiikka ovat toimineet vuosikymmenten ajan ikään kuin eri planeetoilla. Koulutuspolitiikkamme on kylmän rauhallisesti hylkinyt sekä hallitusohjelmien että hallituksen tasa-arvo-ohjelmien samoin kuin vuosikymmenten tasa-arvotyön ja tutkimusten tuottamat argumentit siitä, mitä eriarvoisuuteen liittyviä ongelmia koulutusjärjestelmäämme liittyy ja mitä niille tulisi tehdä.

Onko meillä loppujen lopuksi tietoa ja ymmärrystä siitä mitä me oikein haluamme missäkin tilanteessa vaikkapa oikeudenmukaisuuden nimissä edistää ja vahvistaa? Tästä puhun tänään. Kriittisestä lukutavasta ja tilanteen tajusta, joita molempia tarvitaan.

Tämä ensimmäinen vuosi tässä professuurissa on ollut äärimmäisen kiinnostava. Kirjan (ohuen) siitä olisi voinut kirjoittaa mutta tulikin ajan hengessä artikkeli, englanninkielinen tietenkin.

Tasa-arvon puhumattomat ongelmat

’Kerro nyt Kristiina, että mitä se tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus oikein ovat ja miten ne voidaan saavuttaa’. Kysymys, jota minulta on kysytty tänä vuonna ehkä kaikkein useimmin. Kysymys esitetään usein vähän malttamattomasti. No, sano nyt. Sitten kysyjä, esimerkiksi toimittaja, tarkentaa asentoaan, on valmiina kirjoittamaan vastauksen paperille. Hiljaisuus. Odotus. Odotus ratkaisusta ongelmaan, josta ei ole edes keskusteltu.

No, minun on valitettavasti täytynyt vastata että en tiedä mitä tasa-arvo on tai mitä sen tulisi olla. Samalla näen kuinka kysyjä alkaa valua tuolillaan alaspäin – mihin sitten yleensä jatkan, että tiedän kyllä jotain siitä mitä se ei ainakaan ole. Ja puhumme sitten siitä, mistä ei ole puhuttu, ongelmista. Toimittajien kanssa yhteistyö on usein ollut varsin antoisaa.

En näe mielekkäänä naulata akateemista toimintaa, jossa olen mukana johonkin tarkasti fiksattuun määritelmään, koska yhdenvertaisuutta (tai itse puhun ehkä enemmän tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja eriarvoisuudesta) kannattaisi tarkastella yhteiskunnallisena, historiallisena, poliittisena, tilanteisena ja liikkeessä olevana. Politiikan välineenä sitä voisi tarkastella esimerkiksi kysymällä, minkälaisia yhteiskunnallisia ja koulutuspoliittisia imperatiiveja ne ovat, mitä niiden nimissä tullaan tehdyksi.

Tämän tein myös väitöskirjassani. Lähdin kysymään genealogisesti sitä, kuinka olemme päätyneet puhumaan tasa-arvosta, kuten siitä puhumme, melko markkinahenkisesti ja heteronormatiivisesti. Minkälaisen hyvinvointipolitiikan tulosta se on ollut ja mitä siitä on seurannut?

Toisaalta tasa-arvotyötä on myös koko ajan tehty moniäänisesti ja monin tavoin. Etsin väitöskirjassani vastausta siihen, miten tämä on ollut mahdollista, miten liikkumavaraa on raivattu. Olen saanut kuulla aikamoisia tarinoita siitä, minkälaista tasa-arvon edistäminen on tässä maassa, kasvatuksessa, koulutuksessa ja työelämässä ollut. Ne eivät olleet mitään kovin kauniita tarinoita, vaan täynnä vähättelyä, marginalisointia, alistamista, syrjäyttämistä, jopa väkivaltaa. Jos kyseessä olisivat olleet yritysjohtajat, jotka olisivat kokeneet vastaavaa kohtelua, asiasta olisi luultavasti noussut kohu. Mutta kun kyseessä olivat henkilöt, jotka olivat vuosikymmenten ajan herättäneet keskustelua sukupuolten tasa-arvosta, maahanmuuttajien kohtelusta, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen, vammaisten, köyhien, yksinhuoltajien, mielenterveyskuntoutujien jne. kokemista ongelmista ja yhteiskunnasta, joka sallii nämä ongelmat, mitään kohua ei noussut. Tasa-arvotyötä Suomessa vuosikymmenten aikana tehneiden henkilöiden kanssa keskusteluissa ja liikkumavaran raivaamisessa kriittinen lukutapa ja tilanteen taju nousivat keskeisiksi.

Yhdenvertaisuus ja valta-asetelmat

Kuulostellaan näitä kysymyksiä hetki tänäänkin. Mistä me oikein puhumme kun puhumme yhdenvertaisuudesta? Keneltä asiaa kysytään? Kuka tai mikä tässä tilaisuudessa tulee kuulluksi? Miten järjestäydymme, miten käytämme tilaa? Onko henkilöstö paikalla? Keitä tämä tilaisuus ylipäätään kiinnostaa? Nyt juuri puhumaan on kutsuttu asiantuntija, ’paremmin tietävä’ professorinainen, feministitutkija, hmm… ehkä vähän epäilyttävä puhuja kuitenkin J.

No, tätä paremmin tietävän positiota ei oikein aina voi välttää. Mitä tällaisen position kanssa sitten tekee, miten ottaa vastuun omasta tietämisestään samalla omaa tietämistä kriittisesti tarkastellen on mielestäni jotain, joka ei voi olla pelkästään professorien työsuhde-etu vaan se kuuluu meille kaikille erilaisissa asiantuntijan ja tietäjän positioissa toimiville vakavasti pohtia.

Luonnehdin itseäni vallan tutkijaksi ja kriittisen lukutavan kannattajaksi – yksinkertaisesti siksi, että minulle kriittisyys tarkoittaa vallan tutkimusta. Minulta on kysytty monta kertaa, että minkä takia puhun kriittisyydestä kun olen kuitenkin niin myönteinen ja positiivinen ihminen. Miten helposti kriittisyys yhdistyykään negatiivisuuteen? Itse miellän kriittisen tutkimuksen voimallisena, jonain joka ei vain alistu tai tyydy toistamaan vaan hakee koko ajan tapoja tehdä asioita toisin, kollektiivisesti, koska tieto muotoutuu yhteisöllisesti, yksi tärkeimmistä opeista, joita olen tutkijakoulutuksen aikana saanut.

Vallan tutkijaa kiinnostaa, mitä ajattelemme tiedosta ja tietämisestä ja miten se on yhteydessä valtaan. Vallan tutkija kysyy, miten päädymme tietämään jostain jollain tavalla, miten tämä on yhteydessä erilaisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin hierarkioihin – mutta myös miten tulemme tai tulisimme enemmän tietoiseksi omasta tietämisestämme, siitä, mikä raamittaa omaa tietämistämme ja samalla sitä, mitä ajattelemme itsestämme ja maailmasta. Itselleni jälkimmäinen kysymys on myös henkilökohtaisesti päivänpolttava.

Eriarvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden tilanteisuus

Koetan teoretisoida ja sanallistaa myös omaa toimintaani, miten toimia tällaisessa professuurissa aikana, jota luonnehtii markkinoituminen ja tietokapitalismi, keskinäinen kilpailu ja tiedon ja tietämisen kapeutuminen sekä individualismi, yksilöön tärähtäminen – muuttumatta kusipääksi ja yksintietäjäksi. Ja koska eriarvoisuuden kysymykset ovat keskeisiä asioita kasvatuksessa ja koulutuksessa, haluan olla mukana herättelemässä keskustelua niin että näiden kysymysten ajateltaisiin kuuluvan kaikille.

Mutta se, että tätä näitä kysymyksiä jossain systemaattisesti vaikkapa opetettaisiin ja pohdittaisiin, onkin sitten eri juttu. Käytännössä tilanne voi mennä vielä hankalammaksi, kun kysymykset tulevat omalle iholle ja omien ajattelu- ja toimintatapojen tunnistamiseen.

Yksi ongelma on, että ihmiset ovat varsin sujuvasti jotain mieltä eriarvoisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Tasa-arvoa koskeva keskustelu on intohimoinen mielipiteiden kimara. Tässä kimarassa saatetaan olla huolettoman tietämättömiä vuosikymmenten aikana tehdystä tasa-arvotyöstä samoin kuin siitä, mitä tutkimusten ja tasa-arvotyön perusteella ongelmista jo tiedetään, mikä ongelma on, missä se on ja mitä sille voisi tehdä. Rahan kielellä (koska aina pitää sanoa jotain rahan kielellä), rahan kielellä sanottuna tämä arroganssi, tietämättömyys ja välinpitämättömyys tulevat aika kalliiksi.

Tilannetta ei ainakaan helpota, että kysymykset eriarvoisuudesta ja siitä, mikä milloinkin on oikeudenmukaista, ovat hyvin tilanteisia. Eli meillä tulisi olla kriittisen lukutaidon lisäksi tilanteen tajua siihen, miten toimia missäkin tilanteessa.

Kasvatustieteissä herkistytään heti opintojen alkuvaiheessa eriarvoisuuksille. Sen sijaan että alkaisimme harjoittaa harrasta koulutususkoa, tuomme keskusteluun politiikan, kulttuurien ja käytäntöjen tarkastelun kautta sitä, millä tavalla kasvatus ja koulutus ovat olleet mukana tuottamassa eriarvoisuutta. Toisin sanoen astumme alas ylemmäs asettuvan arvioivan asiantuntijan positiosta, positiosta, jossa sanotaan niin kovin helposti ’kyllä minä tiedän mikä sinulle on hyväksi’.

Kun opetamme kasvatustieteissä eriarvoisuuteen liittyviä asioita, hyödynnämme aiempaa tutkimusta meiltä ja maailmalta sekä yhteisiä keskusteluja – mitä ei tietenkään koskaan ole tarpeeksi ja mistä opiskelijat aina antavat palautetta. Lisää tätä.

Huomio erontekoihin ja valtaan

Kun puhutaan eriarvoisuuksista, ei ole mitään mieltä puhua abstrakteista yhteiskunnallisista ja kulttuurisista kiinnikkeistä riisutuista yksilöistä. Tämän takia keskusteluun tarvitaan yhteiskunnallisia eroja kuten sukupuolta, ikää, etnisyyttä, terveyttä, sukupuolista ja seksuaalista suuntautumista, vammaisuutta ja yhteiskuntaluokkaa, muun muassa.

Näitä eroja tarkastellaan yhdessä, koska niiden nähdään rakentuvan samanaikaisesti. Näin voidaan tavoittaa niitä samantyyppisiä mekanismeja, jotka eroja pitävät yllä samoin kuin hierarkioita, joita erot puolestaan pitävät yllä. Me puhumme tutkimuskielellä eronteoista, emme siis vain eroista. Eronteoilla viitataan siihen että luokittelut ja kategorisoinnit ovat kulttuurista ja yhteiskunnallista, niitä tuotetaan, eli ne eivät ole jotain, jonka kanssa olisimme välttämättä naimisissa tietyllä tavalla koko elämämme ajan.

Kun puhutaan eriarvoisuudesta, puhutaan myös vallasta. Se mikä milloinkin määritellään ideaaliksi ja tavoiteltavaksi asiaksi, huolen kohteeksi, mikä ajatellaan yhdenvertaisuuden tai tasa-arvon piiriin kuuluvaksi ja mikä ei, ovat kaikki valtaan liittyviä kysymyksiä.

Asiat eivät koskaan vain ole jotenkin, vaan ne aktiivisesti tehdään aina joksikin. Tieto ja tutkimus ovat aina väistämättä poliittista, opetus on poliittista, se miten määrittelemme, luokittelemme, nimeämme asioita ja ihmisiä on kaikki poliittista. Jos nähdään että asiat tehdään joksikin, se tarkoittaa, että asiat voidaan tehdä myös toisin. Me voimme ajatella toisin.

Kokemuksemme, se mitä olemme ja ajattelemme, rakentuvat kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti. Näin voidaan ymmärtää helpommin, minkä seurauksena kokemuksemme ovat yhtäältä samantyyppisiä joiltain osin, mutta myös erilaisia esim. suhteessa siihen, minkälaisiin yhteiskunnallisiin kategorioihin meitä asetetaan ja joihin itse asetumme. Ja meitähän asetetaan, heti syntymästä lähtien (tai jo ennenkin sitä). On tunnustettava etukäteen käsikirjoitettua sukupuolta, seksuaalisuutta, ikää, ihonväriä – dikotomisesti, ikään kuin maapallon väki voitaisiin näppärästi asettaa kaksiin keskenään hierarkkisesti asettuviin kategorioihin, kuten miehiin ja naisiin, aikuisiin ja lapsiin, heteroihin ja homoihin, valkoisiin ja mustiin, terveisiin ja vammaisiin, jne.

Vallan tutkijana on vaikea uskoa, että voisimme asettua yhteiskunnallisten valtasuhteiden ulkopuolelle, jonkinlaiseen objektiiviseen, neutraaliin tai moraalisesti ylempään positioon vaikkapa ’sietämään erilaisuutta’. Sen sijaan uskon, että meillä on mahdollisuuksia yhdessä tunnistaa näitä valtasuhteita ja niiden seurauksia ja samalla miettiä sitä liikkumavaraa, jota meillä on.

Tieto ja tietäminen oikeudenmukaisuuden kysymyksinä

Olen itse viime aikoina koettanut herättää keskustelua siitä, mitä tiedolle ja sille mitä ajattelemme tiedosta, on tapahtumassa. Se on myös oikeudenmukaisuus-kysymys. Olen kysynyt, miten tiedon ja tietämisen yhä tiukemman hallinnan ja kontrollin seurauksena onnistutaan luomaan vaikutelmaa toimivasta yhteiskunnasta, jonka ihmisiä kasvatetaan, koulutetaan, kuntoutetaan ja lääkitään toimintakelpoisiksi, sopivan ketteriksi ja kimmoisiksi. Kyseisen vaikutelman luomiseen hyvinvoivasta yhteiskunnasta ja itseään hyvinvoinnin nimissä monitoroivista ihmisistä näytetään valjastavan kaikkia kynnelle kykeneviä. Olemmekin jo tutkimusympyröissä alkaneet puhua uudesta eugeniikasta.

Tässä ajan markkinahenkisessä eetoksessa on näytetty onnistuvan viestittämään kaikissa ihmisissä ikään kuin läsnä olevasta ja täyttymistä odottelevasta potentiaalista, jonka pointtina ei kuitenkaan ole potentiaalin täyttyminen vaan valppaus, levottomuus, odotustila, ikuiseen keskeneräisyyteen taipuminen, se että odottelemme kukin vuoroamme, jota ei kuitenkaan välttämättä koskaan tule.

Samalla jotakin vakavaa on kaikkialla tapahtumassa sille, mitä kutsumme kasvatukseksi ja koulutukseksi.

Kasvatus ja koulutus alkavat muotoutua eräänlaiseksi täsmäkyky- ja kompetenssivalmennukseksi, jossa myös tunteiden oikeanlaisella hallinnalla on tärkeä merkitys. Niin hyvinvoinnin kuin oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, menestyksen, kilpailun, tehokkuuden ja tuottavuuden nimissä mielentilan henkinen aitaus on alkanut rakentua toiston ympärille. Kapitalistisessa rahan sanelemassa järjestyksessä on vaarallista ja hallitsematonta olla monin eri tavoin.

Ongelmien määrittelyn taustalla olevat ajattelumallit

Kuulin hiljattain käsitteestä tunnemanipulaatioyhteiskunta. Se on oikein kiva käsite samoin kuin affektitalous ja affektiivinen manipulointi, markkinoitu minuus, terapisoituminen… Jotkut tutkijat käyttävät ihan arkikielistä termiä ’mindfuck’. Kehotankin lämpimästi siihen, että rakastaisimme käsitteitä. Jos vanhat eivät toimi, kehitelkää uusia. Ne ovat vallan toiminnan sanallistamisen ja vastarinnan välineitä.

Elämme aikaa, jolloin meillä on käytössämme valtavasti erilaisia ratkaisuja, hyviä ja ketteriä käytäntöjä, impactia, suosituksia, ohjeistuksia, toimintamalleja, raportteja – mutta mikä olikaan ongelma? Kun alamme puhua yhteiskunnallisista ongelmista ja niiden taustalla olevista ajattelu- ja toimintamalleista, kun keskustelu vasta alkaa, kehkeytyy levottomuutta. Ennen kuin maltamme hetken miettiä, mikä voisi olla ongelma, alkavat kysymykset, mitä esität ratkaisuksi, mitä meidän täytyy tehdä, mikä on vaihtoehto.

Se on merkki levottomuudesta. Kun puhumme toisillemme, emme enää välttämättä kohtaa vaikka toki puhetta, status-päivityksiä, blogeja ja twiittejä voi olla paljonkin. Sen sijaan suoritamme vuorovaikutusta ja verkostoitumista ja investoimme niihin, kehämäisesti, lyhytkestoisesti, silmänräpäyksellisinä hetkinä.

Odotustilaan, kuten Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki ovat kirjoittaneet, kuuluu jatkuva tilinteon eetos ja tunnustaminen, mitä olet tehnyt, kuinka olet käyttänyt aikasi, oletko saavuttanut tavoitteesi, oletko käyttänyt kykyjäsi parhaalla mahdollisella tavalla. Niin, sinä käyttäytymistieteellisen tiedekunnan piirissä toimiva henkilö, mikä on sinun numerosi, julkaisujesi määrä, opintoviikkosi määrä, indeksisi aina paino-indeksistä viittausindeksiin? Eikä hetkeksikään unohdeta kansantaloutta joka täytyy saada nousuun. Ja onhan kaikilla jo aktiviteettiranneke? Liikkeen rajoittamisen sijaan valta näyttää toimivan pitämällä meidät liikkeessä tai ainakin liikkeen vaikutelmassa.

Eikä siinä vielä kaikki. Samalla liikkeen suunta on sisäänpäin, itseemme.

Sisäänpäinkääntyneet yksilöt

On äärimmäisen ironista, että aikana jolloin kapitalismi ja eriarvoisuus kukoistavat, on etenkin länsimaissa alettu puhua henkilökohtaisen onnellisuuden ja hyvinvoinnin saavuttamisesta ja positiivisesta, myönteisestä asenteesta. Länsimaissa ihmiset vetäytyvät retriitteihin tai joogaamaan Intiaan, on onnellisuus-indeksiä ja onnellisuus-opetussuunnitelmia. Kansainvälisesti on jo huomattu, että kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kääntyvät yksilöiden mielentilaa ja mielenterveyttä koskeviksi ongelmiksi. Maahanmuuttajia passitetaan terapeutille sen sijaan että yhteiskunta kantaisi vastuun rasismia tuottavista rakenteistaan. Ja huom. en vastusta joogaa, terapiaa tai tietoisuustaitoja. Kysyn, minkä seurauksena länsimaisesta ihmisestä on tullut joogaa, terapiaa tai tietoisuustaitoja harjoittava ja aktiviteettirannekkeella varustettu subjekti.

Tässä on ongelma. Ikään kuin ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin olisivat korjattavissa sillä, että menet nyt hetkeksi vain itseesi, tutkiskelet mitä sieltä löytyy tai vaihtoehtoisesti käytät peilinä mielentilan asiantuntijaa tai lääkitystä. Sitten lopuksi valitset vain reippaasti, että ajattelet jatkossa asioista vähän toisin, kuten vankilassa tai työttömänä eläville nuorille sanotaan. Tai että yrität sitten ensi kerralla enemmän, kuten koulutuksen ulkopuolelle jääville maahanmuuttajille sanotaan. Unohtaa ei myöskään saa innostunutta asennetta.

Etsimme itsestämme suunnannäyttäjää tilanteeseen kuin tilanteeseen. Mutta entä sitten, kun se mistä kaivelemme vastauksia, ei tarjoakaan niitä?

Tässä tiedekunnassa meillä täytyisi olla mahdollisuus tunnistaa ja sanallistaa sitä, mitä yhteiskunnassa on laajemminkin tekeillä. Nyt puhutaan kriiseistä ja ollaan huolissaan niistä, erityisesti talouden, koulutuksen ja mielenterveyden kriiseistä, joiden yhteen liittymistä itsekin tutkin. Tarkoituksena on loppukeväästä järjestää kansainvälinen workshop, jossa lähdetään kysymään, millä tavalla nämä edellä mainitut kriisipuheet liittyvät toisiinsa ja minkälaisia vaikutuksia tällä yhteenliittymällä on kasvatuksessa ja koulutuksessa. Tervetuloa mukaan!

Ja vielä lopuksi kiteytys

Valta toimii tehokkaimmin silloin kun se pysyy piilossa. Tarvitsemme sanallistamista. Jotta pystymme tunnistamaan yhdenvertaisuuteen liittyvän ongelman, jotta pystymme pistämään hanttiin epäoikeudenmukaisuuksille, tarvitsemme kriittistä lukutaitoa, joka pohjaa lukemiselle, tutkimukselle, tiedolle, käsitteille, ajattelulle ja keskusteluille sekä tilannetajua, joka muodostuu kriittisen lukutaidon ja ymmärryksen pohjalta. Tieteen nimissä – älkää siis menkö itseenne vaan kurkottakaa sieltä pois.

Ja lukekaa kuin viimeistä päivää. Lukekaa myös kaikkea sellaista, jota ette ymmärrä, lukekaa liian monimutkaisia tekstejä, antakaa tekstin, kielen materialisoitua ruumiin läpi. Rakastukaa teksteihin, pistäkää niille hanttiin, keskustelkaa niiden kanssa. Antakaa ajatusten tulla vaivihkaa iholle ja ihon alle. Lukekaa yli ja ohi kurssikirjallisuuden. Jos ei muuten niin lukekaa ihan vain piruuttain. Yllättäkää meidät opettajat, koska yllättyminen tekee meille vain hyvää.

Päätän puheenvuoroni suosittelemalla kirjaa, johon menin itse rakastumaan jo nuorena.

Aldous Huxley kirjoitti teoksen nimeltä Uusi uljas maailma (Brave new world) 1930-luvulla, sijoittaen sen tapahtumat usean sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Huxley tarkasteli ihmisten muutosta ja pyrkimystä täydelliseen hyvinvointi-yhteiskuntaan. Kyseinen hyvinvointiyhteiskunta oli kuitenkin jotain ihan muuta kuin hyvinvoiva. Palaan kirjaan aika ajoin edelleen, koska siinä yhteiskunnassa on kiinnostavan paljon piirteitä sen yhteiskunnan kanssa, jossa elämme tänä päivänä. Huxleyn tapa kirjoittaa on terävä, voimallinen ja myös toivoa herättävä. Hän kirjoitti toivon sisälle mm. seuraavasti: