Autonominen ja vapaa opettaja? Opettajan työn piileviä määrittäjiä Suomessa

Maija Lanas
KT, tutkijatohtori, Oulun yliopisto

Tiivistän alla 24.11.2016 luennon, ja liitän tiivistelmääni yleisöstä nousseita kommentteja. Tämän tarkoitus on pitää aihe liikkeessä.

Suomen opettajilla on kansainvälisesti verrattuna erityisen paljon virallista ja näkyvien rakenteiden mahdollistamaa valtaa ja vapautta: opetussuunnitelma on kansainvälisesti verrattuna varsin avoin ja tilaa antava, Suomessa ei ole koulutoimen tarkastajia, ei standardisoituja testejä, eikä pakollisia opetusmateriaaleja. Näiden sijaan on asiantuntijaopettajia, jotka on valittu koulutukseen huolella, joita on koulutettu 5 vuotta, ja jotka valmistuessaan ovat virallisesti vapaita toteuttamaan villeimpiä pedagogisia fantasioitaan. Näin valta ja vastuu ovat samassa paikassa, eivätkä suomalaiset opettajat joudu kokemaan ristiriitaa ulkoisten vaatimusten ja motivaationsa välillä.

Sanottuani kaiken tämän väitän kuitenkin nyt, että tämä valta ja vapaus ovat osittain näennäisiä, sillä materiaalis-diskursiiviset reunaehdot määrittelevät niiden rajoja. Tällä tarkoitan, että materiaalinen ympäristö ja puhetavat vaikuttavat siihen, mitä ympäristöissä voidaan sanoa ja tehdä, ja millaisia subjekteja ympäristössä voi tulla olemassa olevaksi.

Perustelen väitettäni kahdella tavalla:

Ensimmäiseksi, kuudenkymmenen vasta-aloittaneen opiskelijan esseiden analysointi osoittaa, että jo hakuvaiheesta lähtien opettajaksi subjektifikoidutaan vallitsevien, piilevien diskursiivisten reunaehtojen puitteissa (Lanas & Kelchtermans 2015). Näitä reunaehtoja ovat tietyt opettajan ominaisuudet (empatia, refleksiivisyys, sosiaalisuus, itsevarmuus, myönteisyys, päättäväisyys, aktiivisuus), motivaatio ja halu nähdä vaivaa, arvot (epämääräisesti määritellyt), ja halu muokata itseä. Huomionarvoista on, että normit keskittyvät painokkaasti henkilöön. Opiskelijoiden ottama tila neuvotella kutakin normia vaihtelee huomattavasti eri normien välillä. Siinä, missä ”opettajatyyppi” oli aineistossa avoimesti neuvoteltu, ”valmius muokata itseä” oli hyvin harvoin neuvoteltu, arvoista ei neuvoteltu lainkaan, ja motivaationeuvottelut oli vaiennettu. Esitän, että opettajiin kohdistuva normatiivinen paine toimii nimenomaan näennäisen vapaaehtoisen itsenkehittämistyön kautta. Opiskelijat/opettajat, jotka eivät ole halukkaita muokkaamaan itseään ja investoimaan henkilöään, eivät välttämättä tunne sopivansa, koska sopiminen edellyttää nimenomaan halukkuutta muokata itseään sopiakseen. Näinollen suomalaisen opettajan vapaus olla ”millainen vain” on korostettu mutta näennäinen. Yleisöstä nousi kommentti, että itsen kehittäminen voi olla myös lisätiedon ja oman osaamisen kartuttamista.

Toiseksi, materiaalis-diskurssiiviset reunaehdot kouluissa määrittelevät, kuinka vapautta ja valtaa voidaan kouluissa käyttää, eikä niiden käytölle välttämättä ole paikkoja. Yli vuoden kestänyt tutkimus, jossa analysoitiin uravalintaansa epäilevien valmistuvien opettajien kanssa yhdessä heidän epäröintinsä syitä, osoitti, että ensimmäiseksi tarjotut vastaukset (”työpaineet”, ”kuormitus”, ”hektisyys ja kiire”, ”oma puutteellisuus”) ilmensivät saatavilla olevaa kieltä (available language). Kun aineistoa analysoitiin siitä näkökulmasta, mistä valmistuvat varsinaisesti puhuvat epäröidessään uravalintaansa, esiin nousivat ammatilliset hiljaisuudet ja normatiiviset odotukset opettajille.

Esiinnousseet hiljaisuudet näyttävät koulun arjessa luonnollisilta ja merkityksettömiltä, mutta määrittävät mitä voidaan sanoa tai tehdä, ja ehkäisevät ammatillista reflektiota. Aineisto osoitti, että koulun arvojen ja tavoitteiden pohtiminen ei ole itsestään selvä osa koulua, minkä seurauksena ne opettajat, jotka haluavat kyseenalaistaa arvoja ja tavoitteita, voivat päätyä koulun ulkopuolelle. He perustelevat jättäytymistään omilla puutteillaan. Yleisöstä nousi kommentti, että tässä koulu muistuttaa mitä hyvänsä instituutiota: kritiikki on helpompaa ulkopuolelta.

Lisäksi, on olemassa normatiivisesti kontrolloitu opettajakuva, ”opettajamuotti”, vaikka tämän kuvan olemassaolo usein kielletään. Muottia ei kuitenkaan kuvata kuin epämääräisinä pohdintoina sitä, mitä ehkä ei saa olla. Koska ei ole kirjattuja odotuksia, joita voitaisiin arvioida ja pohtia yhdessä, normatiiviset odotukset tuotetaan epävirallisesti, kohtaamisissa muiden kanssa, minkä vuoksi aloittava opettaja ei koskaan voi olla ihan varma, onko oikeanlainen, onko ”turvassa”. Normatiiviset odotukset ovat huomattavissa vain, kun niitä rikotaan. Näinollen, paradoksaalisesti virallisten kriteerien puute ei välttämättä tue uusia vahvuuksia ja luovia lähestymistapoja koulussa, vaan voi johtaa epävarmuuteen ja itse-ekskluusioon – itse itsensä ulossulkemiseen.

Yhteenvetona totean:

• Vaikka opettaja on rakenteiden mukaan vapaa ja autonominen, ja vaikka tämän vapauden julistus on osa diskurssia, opettajana oleminen on normatiivisesti kontrolloitu. Normatiivisen opettajakuvan havaitsevat parhaiten ne, jotka eivät sovi normiin, mutta normin epämääräisyys tuo epävarmuutta kaikille. Hiljaisuudet ehkäisevät normien näkyväksi tekemistä ja avointa pohtimista. Yleisöstä nousi kommentti, että nämä normit ovat pitkälti juuri materiaalisen ympäristön kantamia.
• Vaikka opettajalla on virallisesti valta tehdä lähes mitä vain, aloittava opettaja, joka haluaisi tehdä jotain ”toisin”, ei kuitenkaan löydä paikkoja tehdä sitä. Näitä paikkoja ei myöskään voi rakentaa, koska reflektiiviset keskustelut vaiennetaan. Yleisöstä nousi kommentti, että tämä on myös ihan hyvä, ei opettajan pidäkään tehdä ihan mitä vain.
• Koulua yhteiskunnallisena rakenteena reflektoidaan puutteellisesti, mutta opettajien itsereflektiota korostetaan. Kun aloittavat opettajat kohtaavat haasteita, he koulutuksensa mukaan etsivät syytä itsestään. Heillä ei ole kieltä tai kehystä, jonka puitteissa analysoida koulua kontekstina, jossa haasteet nousevat. Mahdolliset ”muuttavat voimat” toteavat itsensä kelvottomiksi ja poistavat itse itsensä alalta.

Uskon, että diskursiivinen käänne opettajankoulutukseen on tarpeen, ei dogmana, vaan uusina välineinä. Opettajat tarvitsevat välineitä, joilla tunnistaa, arvioida ja analysoida diskursseja, joiden puitteissa he subjektifikoituvat ja toimivat. Nämä diskurssit eivät kiinnity mihinkään subjektiin (esim yksittäiseen kouluun, opettajaan, opettajankouluttajaan tai opiskelijaan) – mitä myös luennolla esitetty kommentti korosti – vaan ne tulee pikemminkin nähdä keskusteluina, joita me kaikki kuulemme ympärillämme, ja joihin me kaikki otamme osaa eri tavoilla.

Luento perustuu Suomen Akatemian 2013–2016 rahoittamaan tutkimushankkeeseen.