Kristiina Brunila (puhe Conduksen yhdenvertaisuuspäivässä 26.11.2014)

Otin ilolla vastaan pyynnön tulla puhumaan Conduksen järjestämään Yhdenvertaisuus-tilaisuuteen. Kiitos siitä.

On tosi hienoa että tällainen tilaisuus järjestetään. Toivotaan että se ei jää ainutkertaiseksi.

Tiedekunnalle lähteneessä tiedotteessa tästä tilaisuudesta sanottiin, että yhdenvertaisuuteen liittyvissä asioissa on meillä kaikilla parantamisen varaa. Sanottiin myös, että tiedekuntamme tulisi olla yhdenvertaisuuden sanansaattaja ja kehittäjä. Kysyttiin kyllä myös mitä yhdenvertaisuus oikeastaan tarkoittaa.

Ja tässä tämä itseäni kiinnostanut dilemma itse asiassa tuli ilmaistuksi. Yhtäältä me kaikki haluamme edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta, reiluutta, kauniita ja hyviä asioita. Riennämme riemurinnoin viemään tasa-arvoa maailmallekin, vientituotteena, projektein, ministerein, selfie-kuvin. Kirjoitamme best sellereitä ja high impact factor-artikkeleita hienosta järjestelmästämme. Ja kukapa nyt haluaisi leimautua tällaisten hienojen asioiden vastustajaksi?

Eriarvoisuuden ongelmia hylkivä koulutusjärjestelmä

Mutta sitten tutkimukset puhuvat jotain toista kieltä. Koulutusjärjestelmään, työelämään ja koko yhteiskuntaan liittyy monenlaista eriarvoisuutta, rasismia, seksismiä, kiusaamista, marginalisointia ja väkivaltaa. Kun itse tein muutama vuosi sitten selvityksen kansallisesta korkeakoulu- ja tutkimuspolitiikasta hallituksen ensimmäiseen tasa-arvo-ohjelmaan, tein aika rajun havainnon. Suomessa koulutuspolitiikka ja tasa-arvopolitiikka ovat toimineet vuosikymmenten ajan ikään kuin eri planeetoilla. Koulutuspolitiikkamme on kylmän rauhallisesti hylkinyt sekä hallitusohjelmien että hallituksen tasa-arvo-ohjelmien samoin kuin vuosikymmenten tasa-arvotyön ja tutkimusten tuottamat argumentit siitä, mitä eriarvoisuuteen liittyviä ongelmia koulutusjärjestelmäämme liittyy ja mitä niille tulisi tehdä.

Onko meillä loppujen lopuksi tietoa ja ymmärrystä siitä mitä me oikein haluamme missäkin tilanteessa vaikkapa oikeudenmukaisuuden nimissä edistää ja vahvistaa? Tästä puhun tänään. Kriittisestä lukutavasta ja tilanteen tajusta, joita molempia tarvitaan.

Tämä ensimmäinen vuosi tässä professuurissa on ollut äärimmäisen kiinnostava. Kirjan (ohuen) siitä olisi voinut kirjoittaa mutta tulikin ajan hengessä artikkeli, englanninkielinen tietenkin.

Tasa-arvon puhumattomat ongelmat

’Kerro nyt Kristiina, että mitä se tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus oikein ovat ja miten ne voidaan saavuttaa’. Kysymys, jota minulta on kysytty tänä vuonna ehkä kaikkein useimmin. Kysymys esitetään usein vähän malttamattomasti. No, sano nyt. Sitten kysyjä, esimerkiksi toimittaja, tarkentaa asentoaan, on valmiina kirjoittamaan vastauksen paperille. Hiljaisuus. Odotus. Odotus ratkaisusta ongelmaan, josta ei ole edes keskusteltu.

No, minun on valitettavasti täytynyt vastata että en tiedä mitä tasa-arvo on tai mitä sen tulisi olla. Samalla näen kuinka kysyjä alkaa valua tuolillaan alaspäin – mihin sitten yleensä jatkan, että tiedän kyllä jotain siitä mitä se ei ainakaan ole. Ja puhumme sitten siitä, mistä ei ole puhuttu, ongelmista. Toimittajien kanssa yhteistyö on usein ollut varsin antoisaa.

En näe mielekkäänä naulata akateemista toimintaa, jossa olen mukana johonkin tarkasti fiksattuun määritelmään, koska yhdenvertaisuutta (tai itse puhun ehkä enemmän tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja eriarvoisuudesta) kannattaisi tarkastella yhteiskunnallisena, historiallisena, poliittisena, tilanteisena ja liikkeessä olevana. Politiikan välineenä sitä voisi tarkastella esimerkiksi kysymällä, minkälaisia yhteiskunnallisia ja koulutuspoliittisia imperatiiveja ne ovat, mitä niiden nimissä tullaan tehdyksi.

Tämän tein myös väitöskirjassani. Lähdin kysymään genealogisesti sitä, kuinka olemme päätyneet puhumaan tasa-arvosta, kuten siitä puhumme, melko markkinahenkisesti ja heteronormatiivisesti. Minkälaisen hyvinvointipolitiikan tulosta se on ollut ja mitä siitä on seurannut?

Toisaalta tasa-arvotyötä on myös koko ajan tehty moniäänisesti ja monin tavoin. Etsin väitöskirjassani vastausta siihen, miten tämä on ollut mahdollista, miten liikkumavaraa on raivattu. Olen saanut kuulla aikamoisia tarinoita siitä, minkälaista tasa-arvon edistäminen on tässä maassa, kasvatuksessa, koulutuksessa ja työelämässä ollut. Ne eivät olleet mitään kovin kauniita tarinoita, vaan täynnä vähättelyä, marginalisointia, alistamista, syrjäyttämistä, jopa väkivaltaa. Jos kyseessä olisivat olleet yritysjohtajat, jotka olisivat kokeneet vastaavaa kohtelua, asiasta olisi luultavasti noussut kohu. Mutta kun kyseessä olivat henkilöt, jotka olivat vuosikymmenten ajan herättäneet keskustelua sukupuolten tasa-arvosta, maahanmuuttajien kohtelusta, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen, vammaisten, köyhien, yksinhuoltajien, mielenterveyskuntoutujien jne. kokemista ongelmista ja yhteiskunnasta, joka sallii nämä ongelmat, mitään kohua ei noussut. Tasa-arvotyötä Suomessa vuosikymmenten aikana tehneiden henkilöiden kanssa keskusteluissa ja liikkumavaran raivaamisessa kriittinen lukutapa ja tilanteen taju nousivat keskeisiksi.

Yhdenvertaisuus ja valta-asetelmat

Kuulostellaan näitä kysymyksiä hetki tänäänkin. Mistä me oikein puhumme kun puhumme yhdenvertaisuudesta? Keneltä asiaa kysytään? Kuka tai mikä tässä tilaisuudessa tulee kuulluksi? Miten järjestäydymme, miten käytämme tilaa? Onko henkilöstö paikalla? Keitä tämä tilaisuus ylipäätään kiinnostaa? Nyt juuri puhumaan on kutsuttu asiantuntija, ’paremmin tietävä’ professorinainen, feministitutkija, hmm… ehkä vähän epäilyttävä puhuja kuitenkin J.

No, tätä paremmin tietävän positiota ei oikein aina voi välttää. Mitä tällaisen position kanssa sitten tekee, miten ottaa vastuun omasta tietämisestään samalla omaa tietämistä kriittisesti tarkastellen on mielestäni jotain, joka ei voi olla pelkästään professorien työsuhde-etu vaan se kuuluu meille kaikille erilaisissa asiantuntijan ja tietäjän positioissa toimiville vakavasti pohtia.

Luonnehdin itseäni vallan tutkijaksi ja kriittisen lukutavan kannattajaksi – yksinkertaisesti siksi, että minulle kriittisyys tarkoittaa vallan tutkimusta. Minulta on kysytty monta kertaa, että minkä takia puhun kriittisyydestä kun olen kuitenkin niin myönteinen ja positiivinen ihminen. Miten helposti kriittisyys yhdistyykään negatiivisuuteen? Itse miellän kriittisen tutkimuksen voimallisena, jonain joka ei vain alistu tai tyydy toistamaan vaan hakee koko ajan tapoja tehdä asioita toisin, kollektiivisesti, koska tieto muotoutuu yhteisöllisesti, yksi tärkeimmistä opeista, joita olen tutkijakoulutuksen aikana saanut.

Vallan tutkijaa kiinnostaa, mitä ajattelemme tiedosta ja tietämisestä ja miten se on yhteydessä valtaan. Vallan tutkija kysyy, miten päädymme tietämään jostain jollain tavalla, miten tämä on yhteydessä erilaisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin hierarkioihin – mutta myös miten tulemme tai tulisimme enemmän tietoiseksi omasta tietämisestämme, siitä, mikä raamittaa omaa tietämistämme ja samalla sitä, mitä ajattelemme itsestämme ja maailmasta. Itselleni jälkimmäinen kysymys on myös henkilökohtaisesti päivänpolttava.

Eriarvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden tilanteisuus

Koetan teoretisoida ja sanallistaa myös omaa toimintaani, miten toimia tällaisessa professuurissa aikana, jota luonnehtii markkinoituminen ja tietokapitalismi, keskinäinen kilpailu ja tiedon ja tietämisen kapeutuminen sekä individualismi, yksilöön tärähtäminen – muuttumatta kusipääksi ja yksintietäjäksi. Ja koska eriarvoisuuden kysymykset ovat keskeisiä asioita kasvatuksessa ja koulutuksessa, haluan olla mukana herättelemässä keskustelua niin että näiden kysymysten ajateltaisiin kuuluvan kaikille.

Mutta se, että tätä näitä kysymyksiä jossain systemaattisesti vaikkapa opetettaisiin ja pohdittaisiin, onkin sitten eri juttu. Käytännössä tilanne voi mennä vielä hankalammaksi, kun kysymykset tulevat omalle iholle ja omien ajattelu- ja toimintatapojen tunnistamiseen.

Yksi ongelma on, että ihmiset ovat varsin sujuvasti jotain mieltä eriarvoisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Tasa-arvoa koskeva keskustelu on intohimoinen mielipiteiden kimara. Tässä kimarassa saatetaan olla huolettoman tietämättömiä vuosikymmenten aikana tehdystä tasa-arvotyöstä samoin kuin siitä, mitä tutkimusten ja tasa-arvotyön perusteella ongelmista jo tiedetään, mikä ongelma on, missä se on ja mitä sille voisi tehdä. Rahan kielellä (koska aina pitää sanoa jotain rahan kielellä), rahan kielellä sanottuna tämä arroganssi, tietämättömyys ja välinpitämättömyys tulevat aika kalliiksi.

Tilannetta ei ainakaan helpota, että kysymykset eriarvoisuudesta ja siitä, mikä milloinkin on oikeudenmukaista, ovat hyvin tilanteisia. Eli meillä tulisi olla kriittisen lukutaidon lisäksi tilanteen tajua siihen, miten toimia missäkin tilanteessa.

Kasvatustieteissä herkistytään heti opintojen alkuvaiheessa eriarvoisuuksille. Sen sijaan että alkaisimme harjoittaa harrasta koulutususkoa, tuomme keskusteluun politiikan, kulttuurien ja käytäntöjen tarkastelun kautta sitä, millä tavalla kasvatus ja koulutus ovat olleet mukana tuottamassa eriarvoisuutta. Toisin sanoen astumme alas ylemmäs asettuvan arvioivan asiantuntijan positiosta, positiosta, jossa sanotaan niin kovin helposti ’kyllä minä tiedän mikä sinulle on hyväksi’.

Kun opetamme kasvatustieteissä eriarvoisuuteen liittyviä asioita, hyödynnämme aiempaa tutkimusta meiltä ja maailmalta sekä yhteisiä keskusteluja – mitä ei tietenkään koskaan ole tarpeeksi ja mistä opiskelijat aina antavat palautetta. Lisää tätä.

Huomio erontekoihin ja valtaan

Kun puhutaan eriarvoisuuksista, ei ole mitään mieltä puhua abstrakteista yhteiskunnallisista ja kulttuurisista kiinnikkeistä riisutuista yksilöistä. Tämän takia keskusteluun tarvitaan yhteiskunnallisia eroja kuten sukupuolta, ikää, etnisyyttä, terveyttä, sukupuolista ja seksuaalista suuntautumista, vammaisuutta ja yhteiskuntaluokkaa, muun muassa.

Näitä eroja tarkastellaan yhdessä, koska niiden nähdään rakentuvan samanaikaisesti. Näin voidaan tavoittaa niitä samantyyppisiä mekanismeja, jotka eroja pitävät yllä samoin kuin hierarkioita, joita erot puolestaan pitävät yllä. Me puhumme tutkimuskielellä eronteoista, emme siis vain eroista. Eronteoilla viitataan siihen että luokittelut ja kategorisoinnit ovat kulttuurista ja yhteiskunnallista, niitä tuotetaan, eli ne eivät ole jotain, jonka kanssa olisimme välttämättä naimisissa tietyllä tavalla koko elämämme ajan.

Kun puhutaan eriarvoisuudesta, puhutaan myös vallasta. Se mikä milloinkin määritellään ideaaliksi ja tavoiteltavaksi asiaksi, huolen kohteeksi, mikä ajatellaan yhdenvertaisuuden tai tasa-arvon piiriin kuuluvaksi ja mikä ei, ovat kaikki valtaan liittyviä kysymyksiä.

Asiat eivät koskaan vain ole jotenkin, vaan ne aktiivisesti tehdään aina joksikin. Tieto ja tutkimus ovat aina väistämättä poliittista, opetus on poliittista, se miten määrittelemme, luokittelemme, nimeämme asioita ja ihmisiä on kaikki poliittista. Jos nähdään että asiat tehdään joksikin, se tarkoittaa, että asiat voidaan tehdä myös toisin. Me voimme ajatella toisin.

Kokemuksemme, se mitä olemme ja ajattelemme, rakentuvat kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti. Näin voidaan ymmärtää helpommin, minkä seurauksena kokemuksemme ovat yhtäältä samantyyppisiä joiltain osin, mutta myös erilaisia esim. suhteessa siihen, minkälaisiin yhteiskunnallisiin kategorioihin meitä asetetaan ja joihin itse asetumme. Ja meitähän asetetaan, heti syntymästä lähtien (tai jo ennenkin sitä). On tunnustettava etukäteen käsikirjoitettua sukupuolta, seksuaalisuutta, ikää, ihonväriä – dikotomisesti, ikään kuin maapallon väki voitaisiin näppärästi asettaa kaksiin keskenään hierarkkisesti asettuviin kategorioihin, kuten miehiin ja naisiin, aikuisiin ja lapsiin, heteroihin ja homoihin, valkoisiin ja mustiin, terveisiin ja vammaisiin, jne.

Vallan tutkijana on vaikea uskoa, että voisimme asettua yhteiskunnallisten valtasuhteiden ulkopuolelle, jonkinlaiseen objektiiviseen, neutraaliin tai moraalisesti ylempään positioon vaikkapa ’sietämään erilaisuutta’. Sen sijaan uskon, että meillä on mahdollisuuksia yhdessä tunnistaa näitä valtasuhteita ja niiden seurauksia ja samalla miettiä sitä liikkumavaraa, jota meillä on.

Tieto ja tietäminen oikeudenmukaisuuden kysymyksinä

Olen itse viime aikoina koettanut herättää keskustelua siitä, mitä tiedolle ja sille mitä ajattelemme tiedosta, on tapahtumassa. Se on myös oikeudenmukaisuus-kysymys. Olen kysynyt, miten tiedon ja tietämisen yhä tiukemman hallinnan ja kontrollin seurauksena onnistutaan luomaan vaikutelmaa toimivasta yhteiskunnasta, jonka ihmisiä kasvatetaan, koulutetaan, kuntoutetaan ja lääkitään toimintakelpoisiksi, sopivan ketteriksi ja kimmoisiksi. Kyseisen vaikutelman luomiseen hyvinvoivasta yhteiskunnasta ja itseään hyvinvoinnin nimissä monitoroivista ihmisistä näytetään valjastavan kaikkia kynnelle kykeneviä. Olemmekin jo tutkimusympyröissä alkaneet puhua uudesta eugeniikasta.

Tässä ajan markkinahenkisessä eetoksessa on näytetty onnistuvan viestittämään kaikissa ihmisissä ikään kuin läsnä olevasta ja täyttymistä odottelevasta potentiaalista, jonka pointtina ei kuitenkaan ole potentiaalin täyttyminen vaan valppaus, levottomuus, odotustila, ikuiseen keskeneräisyyteen taipuminen, se että odottelemme kukin vuoroamme, jota ei kuitenkaan välttämättä koskaan tule.

Samalla jotakin vakavaa on kaikkialla tapahtumassa sille, mitä kutsumme kasvatukseksi ja koulutukseksi.

Kasvatus ja koulutus alkavat muotoutua eräänlaiseksi täsmäkyky- ja kompetenssivalmennukseksi, jossa myös tunteiden oikeanlaisella hallinnalla on tärkeä merkitys. Niin hyvinvoinnin kuin oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, menestyksen, kilpailun, tehokkuuden ja tuottavuuden nimissä mielentilan henkinen aitaus on alkanut rakentua toiston ympärille. Kapitalistisessa rahan sanelemassa järjestyksessä on vaarallista ja hallitsematonta olla monin eri tavoin.

Ongelmien määrittelyn taustalla olevat ajattelumallit

Kuulin hiljattain käsitteestä tunnemanipulaatioyhteiskunta. Se on oikein kiva käsite samoin kuin affektitalous ja affektiivinen manipulointi, markkinoitu minuus, terapisoituminen… Jotkut tutkijat käyttävät ihan arkikielistä termiä ’mindfuck’. Kehotankin lämpimästi siihen, että rakastaisimme käsitteitä. Jos vanhat eivät toimi, kehitelkää uusia. Ne ovat vallan toiminnan sanallistamisen ja vastarinnan välineitä.

Elämme aikaa, jolloin meillä on käytössämme valtavasti erilaisia ratkaisuja, hyviä ja ketteriä käytäntöjä, impactia, suosituksia, ohjeistuksia, toimintamalleja, raportteja – mutta mikä olikaan ongelma? Kun alamme puhua yhteiskunnallisista ongelmista ja niiden taustalla olevista ajattelu- ja toimintamalleista, kun keskustelu vasta alkaa, kehkeytyy levottomuutta. Ennen kuin maltamme hetken miettiä, mikä voisi olla ongelma, alkavat kysymykset, mitä esität ratkaisuksi, mitä meidän täytyy tehdä, mikä on vaihtoehto.

Se on merkki levottomuudesta. Kun puhumme toisillemme, emme enää välttämättä kohtaa vaikka toki puhetta, status-päivityksiä, blogeja ja twiittejä voi olla paljonkin. Sen sijaan suoritamme vuorovaikutusta ja verkostoitumista ja investoimme niihin, kehämäisesti, lyhytkestoisesti, silmänräpäyksellisinä hetkinä.

Odotustilaan, kuten Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki ovat kirjoittaneet, kuuluu jatkuva tilinteon eetos ja tunnustaminen, mitä olet tehnyt, kuinka olet käyttänyt aikasi, oletko saavuttanut tavoitteesi, oletko käyttänyt kykyjäsi parhaalla mahdollisella tavalla. Niin, sinä käyttäytymistieteellisen tiedekunnan piirissä toimiva henkilö, mikä on sinun numerosi, julkaisujesi määrä, opintoviikkosi määrä, indeksisi aina paino-indeksistä viittausindeksiin? Eikä hetkeksikään unohdeta kansantaloutta joka täytyy saada nousuun. Ja onhan kaikilla jo aktiviteettiranneke? Liikkeen rajoittamisen sijaan valta näyttää toimivan pitämällä meidät liikkeessä tai ainakin liikkeen vaikutelmassa.

Eikä siinä vielä kaikki. Samalla liikkeen suunta on sisäänpäin, itseemme.

Sisäänpäinkääntyneet yksilöt

On äärimmäisen ironista, että aikana jolloin kapitalismi ja eriarvoisuus kukoistavat, on etenkin länsimaissa alettu puhua henkilökohtaisen onnellisuuden ja hyvinvoinnin saavuttamisesta ja positiivisesta, myönteisestä asenteesta. Länsimaissa ihmiset vetäytyvät retriitteihin tai joogaamaan Intiaan, on onnellisuus-indeksiä ja onnellisuus-opetussuunnitelmia. Kansainvälisesti on jo huomattu, että kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kääntyvät yksilöiden mielentilaa ja mielenterveyttä koskeviksi ongelmiksi. Maahanmuuttajia passitetaan terapeutille sen sijaan että yhteiskunta kantaisi vastuun rasismia tuottavista rakenteistaan. Ja huom. en vastusta joogaa, terapiaa tai tietoisuustaitoja. Kysyn, minkä seurauksena länsimaisesta ihmisestä on tullut joogaa, terapiaa tai tietoisuustaitoja harjoittava ja aktiviteettirannekkeella varustettu subjekti.

Tässä on ongelma. Ikään kuin ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin olisivat korjattavissa sillä, että menet nyt hetkeksi vain itseesi, tutkiskelet mitä sieltä löytyy tai vaihtoehtoisesti käytät peilinä mielentilan asiantuntijaa tai lääkitystä. Sitten lopuksi valitset vain reippaasti, että ajattelet jatkossa asioista vähän toisin, kuten vankilassa tai työttömänä eläville nuorille sanotaan. Tai että yrität sitten ensi kerralla enemmän, kuten koulutuksen ulkopuolelle jääville maahanmuuttajille sanotaan. Unohtaa ei myöskään saa innostunutta asennetta.

Etsimme itsestämme suunnannäyttäjää tilanteeseen kuin tilanteeseen. Mutta entä sitten, kun se mistä kaivelemme vastauksia, ei tarjoakaan niitä?

Tässä tiedekunnassa meillä täytyisi olla mahdollisuus tunnistaa ja sanallistaa sitä, mitä yhteiskunnassa on laajemminkin tekeillä. Nyt puhutaan kriiseistä ja ollaan huolissaan niistä, erityisesti talouden, koulutuksen ja mielenterveyden kriiseistä, joiden yhteen liittymistä itsekin tutkin. Tarkoituksena on loppukeväästä järjestää kansainvälinen workshop, jossa lähdetään kysymään, millä tavalla nämä edellä mainitut kriisipuheet liittyvät toisiinsa ja minkälaisia vaikutuksia tällä yhteenliittymällä on kasvatuksessa ja koulutuksessa. Tervetuloa mukaan!

Ja vielä lopuksi kiteytys

Valta toimii tehokkaimmin silloin kun se pysyy piilossa. Tarvitsemme sanallistamista. Jotta pystymme tunnistamaan yhdenvertaisuuteen liittyvän ongelman, jotta pystymme pistämään hanttiin epäoikeudenmukaisuuksille, tarvitsemme kriittistä lukutaitoa, joka pohjaa lukemiselle, tutkimukselle, tiedolle, käsitteille, ajattelulle ja keskusteluille sekä tilannetajua, joka muodostuu kriittisen lukutaidon ja ymmärryksen pohjalta. Tieteen nimissä – älkää siis menkö itseenne vaan kurkottakaa sieltä pois.

Ja lukekaa kuin viimeistä päivää. Lukekaa myös kaikkea sellaista, jota ette ymmärrä, lukekaa liian monimutkaisia tekstejä, antakaa tekstin, kielen materialisoitua ruumiin läpi. Rakastukaa teksteihin, pistäkää niille hanttiin, keskustelkaa niiden kanssa. Antakaa ajatusten tulla vaivihkaa iholle ja ihon alle. Lukekaa yli ja ohi kurssikirjallisuuden. Jos ei muuten niin lukekaa ihan vain piruuttain. Yllättäkää meidät opettajat, koska yllättyminen tekee meille vain hyvää.

Päätän puheenvuoroni suosittelemalla kirjaa, johon menin itse rakastumaan jo nuorena.

Aldous Huxley kirjoitti teoksen nimeltä Uusi uljas maailma (Brave new world) 1930-luvulla, sijoittaen sen tapahtumat usean sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Huxley tarkasteli ihmisten muutosta ja pyrkimystä täydelliseen hyvinvointi-yhteiskuntaan. Kyseinen hyvinvointiyhteiskunta oli kuitenkin jotain ihan muuta kuin hyvinvoiva. Palaan kirjaan aika ajoin edelleen, koska siinä yhteiskunnassa on kiinnostavan paljon piirteitä sen yhteiskunnan kanssa, jossa elämme tänä päivänä. Huxleyn tapa kirjoittaa on terävä, voimallinen ja myös toivoa herättävä. Hän kirjoitti toivon sisälle mm. seuraavasti:

“Back to culture. Yes, actually to culture. You can’t consume much if you sit still and read books.”

Antoisaa yhdenvertaisuuspäivää! Kiitos!