Kun maailma jakautuu kahtia

Professori Kristiina Brunila Puheenvuoro Kaikkien koulu -seminaarissa 17.05.2016.

Olen Kristiina Brunila ja haluan omalta osaltani toivottaa kaikki lämpimästi tervetulleiksi tähän Kaikkien koulu! Miten koulu kohtaa sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuuden? -seminaariin.

Jossain mielessä on melko helppoa ja houkuttelevaa nähdä kaikki kahtena. Ja puhutaan nyt hetki sukupuolesta.

On melko selvää, että yhteiskuntaan täysivaltaiseksi jäseneksi pääseminen edellyttää kaksijakoisen sukupuolen tunnustamista ja tunnistamista. Ensimmäinen kysymys lienee edelleen, kumpi sieltä tuli? Ja siitä se sitten jatkuu koko elämän ajan. Rasti ruutuun, mies vai nainen ja niin edespäin. Ajatelkaa tilojen jakautumista, lelumaailmaa, värikoodeja, vaatteita ja kaiken kaikkiaan kulutusmarkkinoita. Markkinat, jos jokin, takovat rahaa jakamisesta kahteen. Sukupuolen keksiminen yhä uudelleen on varsin tuottoisa innovaatio. Kyse ei tietenkään ole vain siitä, voinko ostaa tyttärelle lahjaksi vasaran ja pojalle nuken. Kyse on paljon laajemmista ulottuvuuksista, esimerkiksi koulutus- ja työmarkkinoiden jakautumisesta sukupuolen mukaan, ihmisarvosta ja ihmisoikeuksista.

Kulttuurisissa käytännöissämme sinnikkäästi uudelleen tuotettuun kahteen sukupuolikategoriaan yhdistetään mielikuvissa erilaisia ominaisuuksia, kykyjä ja piirteitä, joiden ajatellaan lisäksi olevan varsin pysyviä. Ja kun tulemme määritellyiksi jompaankumpaan, opimme myös toimimaan tyttöinä ja poikina, naisina ja miehinä. Kahtiajako saa poliittisen ulottuvuuden: tietyt sukupuolisidonnaiset olemisen ja toimimisen tavat saavat enemmän sosiaalista tunnustusta ja arvostusta kuin toiset.

Tästä seuraa, että se mitä ajattelemme sukupuolen merkitsevän, vaikuttaa siihen, mitä vaikkapa kasvatuksessa ja koulutuksessa tavoitellaan ja miten tavoitteisiin pyritään.

Tutkimme joitakin vuosia sitten tähän asti tasa-arvon saralla isoimmassa kansainvälisessä tutkimushankkeessa usean tutkijan voimin sitä, minkä takia – huolimatta vuosikymmenten tasa-arvotyöstä, tasa-arvotutkimuksesta ja sadoista tasa-arvohankkeista – tasa-arvo ei vain tunnu etenevän.

Tuloksemme oli, että keskeinen tasa-arvon etenemisen este on se, että kahteen ryhmään jakamisesta seuraa oletuksia perustavanlaatuisesta erilaisuudesta – ja päinvastoin. Tiukimmillaan tällöin ajatellaan, että tytöiksi ja pojiksi tai naisiksi ja miehiksi nimetyt ikään kuin täydentävät toisensa ’kokonaisiksi ihmisiksi’.

Hankalaksi tasa-arvoisuuden kannalta asian tekee se, että miehisiksi nimetyt ominaisuudet nähdään arvokkaampina kuin naisiset. Yhteiskunnassa mukaan lukien kasvatus ja koulutus suunta on usein kohti arvokkaampaa, mieskeskeisenä ajateltua elämänpiiriä, johon tyttöjä ja naisia saatetaan esim. ’rohkaista’.

Kyseinen ajattelu sisältää oletuksen kahden osapuolen heteroseksuaalisuudesta. Toisin sanoen, kahtiajakautuneeseen ajattelutapaan sukupuolesta kuuluu näkemys heteroseksuaalisesta naiseudesta ja heteroseksuaalisesta mieheydestä.

Heteroseksuaalisuus on ikään kuin luonnollista, ja siitä muodostuu normi, jonka suhteen muunlainen seksuaalisuus määrittyy poikkeavaksi huolimatta siitä, että meillä on todellisuudessa monenlaista seksuaalisuutta.
Heteroseksuaalisuuden valta-asemaa pidetään sinnikkäästi yllä tuottamalla mielikuvaa kahdenlaisista, jo valmiiksi biologisesti, hormonaalisesti ja geneettisesti sukupuolittuneista ’naisten’ ja ’miesten’ ruumiista. Ja se todella on sinnikästä.

Heteronormatiivisuus järjestää kasvatusta ja koulutusta monin tavoin. Se koskettaa ihan kaikkia, mutta usein niin totunnaisin tavoin, että sitä ei tiedosteta. Heteronormatiivisuudella tullaan tuottaneeksi käyttäytymiskoodia, joka edellyttää naisilta ’naisista’ ja miehiltä ’miehekästä’ käyttäytymistä. Tuotamme ja toteutamme käytännöissä näitä mielikuvia usein asiaa edes sen kummemmin tiedostamatta.

Se, mitä halusin aloituspuheenvuorollani sanoa, on että oletus erilaisista ominaisuuksista johtaa helposti erilaiseen kohteluun. Se puolestaan tuottaa erilaisuutta, joka sitten vahvistaa oletusta sukupuoleen sidotuista ominaisuuksista. Näin kierrämme kehää, yhä uudestaan ja uudestaan.

Mutta, hyvä uutinen on, että kehästä voi pyrkiä ulos. Sukupuoltakin voi tarkastella yhteiskunnallisena ja kulttuurisena rakennelmana. Se mahdollistaa pyrkimyksen muuttaa kohtelua ja olosuhteita. Ja näinhän on toki tehty vuosikymmenten ajan tasa-arvotyössä myös kasvatuksen ja koulutuksen piirissä. Suomessa on toteutettu satoja tasa-arvoprojekteja, joissa on saatu hienoja tuloksia. Oletuksia sukupuolten eroista on purettu ja erot ovat myös purkautuneet.

Lisäksi näkyviin on noussut ja nousee monenlaisia ja vielä eri tilanteissa ja olosuhteissa erilaisia tyttöjä ja poikia, naisia ja miehiä. Jako kahteen on kyseenalaistunut ja sen mielekkyys on kyseenalaistunut.

Väitän, että tämä on eriarvoisuuden mekanismien osalta keskeinen solmu. Kun solmua lähdetään avaamaan voi lopulta muodostua tilaa myös niille, joita ei yksiselitteisesti voi luokitella kumpaankaan sukupuoleen. Ehdotan, että annetaan tämän purkautumisen jatkua kasvatuksessa ja koulutuksessa.

Avauspuheenvuoroni lopuksi haluan toivottaa vielä hyvää kansainvälistä homo-, trans- ja bifobian vastaista päivää!

14th November 201914th November 2019

Yhdenvertaisuus – odotustilasta kriittiseen lukutapaan ja tilannetajuun

Kristiina Brunila (puhe Conduksen yhdenvertaisuuspäivässä 26.11.2014)

Otin ilolla vastaan pyynnön tulla puhumaan Conduksen järjestämään Yhdenvertaisuus-tilaisuuteen. Kiitos siitä.

On tosi hienoa että tällainen tilaisuus järjestetään. Toivotaan että se ei jää ainutkertaiseksi.

Tiedekunnalle lähteneessä tiedotteessa tästä tilaisuudesta sanottiin, että yhdenvertaisuuteen liittyvissä asioissa on meillä kaikilla parantamisen varaa. Sanottiin myös, että tiedekuntamme tulisi olla yhdenvertaisuuden sanansaattaja ja kehittäjä. Kysyttiin kyllä myös mitä yhdenvertaisuus oikeastaan tarkoittaa.

Ja tässä tämä itseäni kiinnostanut dilemma itse asiassa tuli ilmaistuksi. Yhtäältä me kaikki haluamme edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta, reiluutta, kauniita ja hyviä asioita. Riennämme riemurinnoin viemään tasa-arvoa maailmallekin, vientituotteena, projektein, ministerein, selfie-kuvin. Kirjoitamme best sellereitä ja high impact factor-artikkeleita hienosta järjestelmästämme. Ja kukapa nyt haluaisi leimautua tällaisten hienojen asioiden vastustajaksi?

Eriarvoisuuden ongelmia hylkivä koulutusjärjestelmä

Mutta sitten tutkimukset puhuvat jotain toista kieltä. Koulutusjärjestelmään, työelämään ja koko yhteiskuntaan liittyy monenlaista eriarvoisuutta, rasismia, seksismiä, kiusaamista, marginalisointia ja väkivaltaa. Kun itse tein muutama vuosi sitten selvityksen kansallisesta korkeakoulu- ja tutkimuspolitiikasta hallituksen ensimmäiseen tasa-arvo-ohjelmaan, tein aika rajun havainnon. Suomessa koulutuspolitiikka ja tasa-arvopolitiikka ovat toimineet vuosikymmenten ajan ikään kuin eri planeetoilla. Koulutuspolitiikkamme on kylmän rauhallisesti hylkinyt sekä hallitusohjelmien että hallituksen tasa-arvo-ohjelmien samoin kuin vuosikymmenten tasa-arvotyön ja tutkimusten tuottamat argumentit siitä, mitä eriarvoisuuteen liittyviä ongelmia koulutusjärjestelmäämme liittyy ja mitä niille tulisi tehdä.

Onko meillä loppujen lopuksi tietoa ja ymmärrystä siitä mitä me oikein haluamme missäkin tilanteessa vaikkapa oikeudenmukaisuuden nimissä edistää ja vahvistaa? Tästä puhun tänään. Kriittisestä lukutavasta ja tilanteen tajusta, joita molempia tarvitaan.

Tämä ensimmäinen vuosi tässä professuurissa on ollut äärimmäisen kiinnostava. Kirjan (ohuen) siitä olisi voinut kirjoittaa mutta tulikin ajan hengessä artikkeli, englanninkielinen tietenkin.

Tasa-arvon puhumattomat ongelmat

’Kerro nyt Kristiina, että mitä se tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus oikein ovat ja miten ne voidaan saavuttaa’. Kysymys, jota minulta on kysytty tänä vuonna ehkä kaikkein useimmin. Kysymys esitetään usein vähän malttamattomasti. No, sano nyt. Sitten kysyjä, esimerkiksi toimittaja, tarkentaa asentoaan, on valmiina kirjoittamaan vastauksen paperille. Hiljaisuus. Odotus. Odotus ratkaisusta ongelmaan, josta ei ole edes keskusteltu.

No, minun on valitettavasti täytynyt vastata että en tiedä mitä tasa-arvo on tai mitä sen tulisi olla. Samalla näen kuinka kysyjä alkaa valua tuolillaan alaspäin – mihin sitten yleensä jatkan, että tiedän kyllä jotain siitä mitä se ei ainakaan ole. Ja puhumme sitten siitä, mistä ei ole puhuttu, ongelmista. Toimittajien kanssa yhteistyö on usein ollut varsin antoisaa.

En näe mielekkäänä naulata akateemista toimintaa, jossa olen mukana johonkin tarkasti fiksattuun määritelmään, koska yhdenvertaisuutta (tai itse puhun ehkä enemmän tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja eriarvoisuudesta) kannattaisi tarkastella yhteiskunnallisena, historiallisena, poliittisena, tilanteisena ja liikkeessä olevana. Politiikan välineenä sitä voisi tarkastella esimerkiksi kysymällä, minkälaisia yhteiskunnallisia ja koulutuspoliittisia imperatiiveja ne ovat, mitä niiden nimissä tullaan tehdyksi.

Tämän tein myös väitöskirjassani. Lähdin kysymään genealogisesti sitä, kuinka olemme päätyneet puhumaan tasa-arvosta, kuten siitä puhumme, melko markkinahenkisesti ja heteronormatiivisesti. Minkälaisen hyvinvointipolitiikan tulosta se on ollut ja mitä siitä on seurannut?

Toisaalta tasa-arvotyötä on myös koko ajan tehty moniäänisesti ja monin tavoin. Etsin väitöskirjassani vastausta siihen, miten tämä on ollut mahdollista, miten liikkumavaraa on raivattu. Olen saanut kuulla aikamoisia tarinoita siitä, minkälaista tasa-arvon edistäminen on tässä maassa, kasvatuksessa, koulutuksessa ja työelämässä ollut. Ne eivät olleet mitään kovin kauniita tarinoita, vaan täynnä vähättelyä, marginalisointia, alistamista, syrjäyttämistä, jopa väkivaltaa. Jos kyseessä olisivat olleet yritysjohtajat, jotka olisivat kokeneet vastaavaa kohtelua, asiasta olisi luultavasti noussut kohu. Mutta kun kyseessä olivat henkilöt, jotka olivat vuosikymmenten ajan herättäneet keskustelua sukupuolten tasa-arvosta, maahanmuuttajien kohtelusta, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen, vammaisten, köyhien, yksinhuoltajien, mielenterveyskuntoutujien jne. kokemista ongelmista ja yhteiskunnasta, joka sallii nämä ongelmat, mitään kohua ei noussut. Tasa-arvotyötä Suomessa vuosikymmenten aikana tehneiden henkilöiden kanssa keskusteluissa ja liikkumavaran raivaamisessa kriittinen lukutapa ja tilanteen taju nousivat keskeisiksi.

Yhdenvertaisuus ja valta-asetelmat

Kuulostellaan näitä kysymyksiä hetki tänäänkin. Mistä me oikein puhumme kun puhumme yhdenvertaisuudesta? Keneltä asiaa kysytään? Kuka tai mikä tässä tilaisuudessa tulee kuulluksi? Miten järjestäydymme, miten käytämme tilaa? Onko henkilöstö paikalla? Keitä tämä tilaisuus ylipäätään kiinnostaa? Nyt juuri puhumaan on kutsuttu asiantuntija, ’paremmin tietävä’ professorinainen, feministitutkija, hmm… ehkä vähän epäilyttävä puhuja kuitenkin J.

No, tätä paremmin tietävän positiota ei oikein aina voi välttää. Mitä tällaisen position kanssa sitten tekee, miten ottaa vastuun omasta tietämisestään samalla omaa tietämistä kriittisesti tarkastellen on mielestäni jotain, joka ei voi olla pelkästään professorien työsuhde-etu vaan se kuuluu meille kaikille erilaisissa asiantuntijan ja tietäjän positioissa toimiville vakavasti pohtia.

Luonnehdin itseäni vallan tutkijaksi ja kriittisen lukutavan kannattajaksi – yksinkertaisesti siksi, että minulle kriittisyys tarkoittaa vallan tutkimusta. Minulta on kysytty monta kertaa, että minkä takia puhun kriittisyydestä kun olen kuitenkin niin myönteinen ja positiivinen ihminen. Miten helposti kriittisyys yhdistyykään negatiivisuuteen? Itse miellän kriittisen tutkimuksen voimallisena, jonain joka ei vain alistu tai tyydy toistamaan vaan hakee koko ajan tapoja tehdä asioita toisin, kollektiivisesti, koska tieto muotoutuu yhteisöllisesti, yksi tärkeimmistä opeista, joita olen tutkijakoulutuksen aikana saanut.

Vallan tutkijaa kiinnostaa, mitä ajattelemme tiedosta ja tietämisestä ja miten se on yhteydessä valtaan. Vallan tutkija kysyy, miten päädymme tietämään jostain jollain tavalla, miten tämä on yhteydessä erilaisiin yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin hierarkioihin – mutta myös miten tulemme tai tulisimme enemmän tietoiseksi omasta tietämisestämme, siitä, mikä raamittaa omaa tietämistämme ja samalla sitä, mitä ajattelemme itsestämme ja maailmasta. Itselleni jälkimmäinen kysymys on myös henkilökohtaisesti päivänpolttava.

Eriarvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden tilanteisuus

Koetan teoretisoida ja sanallistaa myös omaa toimintaani, miten toimia tällaisessa professuurissa aikana, jota luonnehtii markkinoituminen ja tietokapitalismi, keskinäinen kilpailu ja tiedon ja tietämisen kapeutuminen sekä individualismi, yksilöön tärähtäminen – muuttumatta kusipääksi ja yksintietäjäksi. Ja koska eriarvoisuuden kysymykset ovat keskeisiä asioita kasvatuksessa ja koulutuksessa, haluan olla mukana herättelemässä keskustelua niin että näiden kysymysten ajateltaisiin kuuluvan kaikille.

Mutta se, että tätä näitä kysymyksiä jossain systemaattisesti vaikkapa opetettaisiin ja pohdittaisiin, onkin sitten eri juttu. Käytännössä tilanne voi mennä vielä hankalammaksi, kun kysymykset tulevat omalle iholle ja omien ajattelu- ja toimintatapojen tunnistamiseen.

Yksi ongelma on, että ihmiset ovat varsin sujuvasti jotain mieltä eriarvoisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Tasa-arvoa koskeva keskustelu on intohimoinen mielipiteiden kimara. Tässä kimarassa saatetaan olla huolettoman tietämättömiä vuosikymmenten aikana tehdystä tasa-arvotyöstä samoin kuin siitä, mitä tutkimusten ja tasa-arvotyön perusteella ongelmista jo tiedetään, mikä ongelma on, missä se on ja mitä sille voisi tehdä. Rahan kielellä (koska aina pitää sanoa jotain rahan kielellä), rahan kielellä sanottuna tämä arroganssi, tietämättömyys ja välinpitämättömyys tulevat aika kalliiksi.

Tilannetta ei ainakaan helpota, että kysymykset eriarvoisuudesta ja siitä, mikä milloinkin on oikeudenmukaista, ovat hyvin tilanteisia. Eli meillä tulisi olla kriittisen lukutaidon lisäksi tilanteen tajua siihen, miten toimia missäkin tilanteessa.

Kasvatustieteissä herkistytään heti opintojen alkuvaiheessa eriarvoisuuksille. Sen sijaan että alkaisimme harjoittaa harrasta koulutususkoa, tuomme keskusteluun politiikan, kulttuurien ja käytäntöjen tarkastelun kautta sitä, millä tavalla kasvatus ja koulutus ovat olleet mukana tuottamassa eriarvoisuutta. Toisin sanoen astumme alas ylemmäs asettuvan arvioivan asiantuntijan positiosta, positiosta, jossa sanotaan niin kovin helposti ’kyllä minä tiedän mikä sinulle on hyväksi’.

Kun opetamme kasvatustieteissä eriarvoisuuteen liittyviä asioita, hyödynnämme aiempaa tutkimusta meiltä ja maailmalta sekä yhteisiä keskusteluja – mitä ei tietenkään koskaan ole tarpeeksi ja mistä opiskelijat aina antavat palautetta. Lisää tätä.

Huomio erontekoihin ja valtaan

Kun puhutaan eriarvoisuuksista, ei ole mitään mieltä puhua abstrakteista yhteiskunnallisista ja kulttuurisista kiinnikkeistä riisutuista yksilöistä. Tämän takia keskusteluun tarvitaan yhteiskunnallisia eroja kuten sukupuolta, ikää, etnisyyttä, terveyttä, sukupuolista ja seksuaalista suuntautumista, vammaisuutta ja yhteiskuntaluokkaa, muun muassa.

Näitä eroja tarkastellaan yhdessä, koska niiden nähdään rakentuvan samanaikaisesti. Näin voidaan tavoittaa niitä samantyyppisiä mekanismeja, jotka eroja pitävät yllä samoin kuin hierarkioita, joita erot puolestaan pitävät yllä. Me puhumme tutkimuskielellä eronteoista, emme siis vain eroista. Eronteoilla viitataan siihen että luokittelut ja kategorisoinnit ovat kulttuurista ja yhteiskunnallista, niitä tuotetaan, eli ne eivät ole jotain, jonka kanssa olisimme välttämättä naimisissa tietyllä tavalla koko elämämme ajan.

Kun puhutaan eriarvoisuudesta, puhutaan myös vallasta. Se mikä milloinkin määritellään ideaaliksi ja tavoiteltavaksi asiaksi, huolen kohteeksi, mikä ajatellaan yhdenvertaisuuden tai tasa-arvon piiriin kuuluvaksi ja mikä ei, ovat kaikki valtaan liittyviä kysymyksiä.

Asiat eivät koskaan vain ole jotenkin, vaan ne aktiivisesti tehdään aina joksikin. Tieto ja tutkimus ovat aina väistämättä poliittista, opetus on poliittista, se miten määrittelemme, luokittelemme, nimeämme asioita ja ihmisiä on kaikki poliittista. Jos nähdään että asiat tehdään joksikin, se tarkoittaa, että asiat voidaan tehdä myös toisin. Me voimme ajatella toisin.

Kokemuksemme, se mitä olemme ja ajattelemme, rakentuvat kulttuurisesti ja yhteiskunnallisesti. Näin voidaan ymmärtää helpommin, minkä seurauksena kokemuksemme ovat yhtäältä samantyyppisiä joiltain osin, mutta myös erilaisia esim. suhteessa siihen, minkälaisiin yhteiskunnallisiin kategorioihin meitä asetetaan ja joihin itse asetumme. Ja meitähän asetetaan, heti syntymästä lähtien (tai jo ennenkin sitä). On tunnustettava etukäteen käsikirjoitettua sukupuolta, seksuaalisuutta, ikää, ihonväriä – dikotomisesti, ikään kuin maapallon väki voitaisiin näppärästi asettaa kaksiin keskenään hierarkkisesti asettuviin kategorioihin, kuten miehiin ja naisiin, aikuisiin ja lapsiin, heteroihin ja homoihin, valkoisiin ja mustiin, terveisiin ja vammaisiin, jne.

Vallan tutkijana on vaikea uskoa, että voisimme asettua yhteiskunnallisten valtasuhteiden ulkopuolelle, jonkinlaiseen objektiiviseen, neutraaliin tai moraalisesti ylempään positioon vaikkapa ’sietämään erilaisuutta’. Sen sijaan uskon, että meillä on mahdollisuuksia yhdessä tunnistaa näitä valtasuhteita ja niiden seurauksia ja samalla miettiä sitä liikkumavaraa, jota meillä on.

Tieto ja tietäminen oikeudenmukaisuuden kysymyksinä

Olen itse viime aikoina koettanut herättää keskustelua siitä, mitä tiedolle ja sille mitä ajattelemme tiedosta, on tapahtumassa. Se on myös oikeudenmukaisuus-kysymys. Olen kysynyt, miten tiedon ja tietämisen yhä tiukemman hallinnan ja kontrollin seurauksena onnistutaan luomaan vaikutelmaa toimivasta yhteiskunnasta, jonka ihmisiä kasvatetaan, koulutetaan, kuntoutetaan ja lääkitään toimintakelpoisiksi, sopivan ketteriksi ja kimmoisiksi. Kyseisen vaikutelman luomiseen hyvinvoivasta yhteiskunnasta ja itseään hyvinvoinnin nimissä monitoroivista ihmisistä näytetään valjastavan kaikkia kynnelle kykeneviä. Olemmekin jo tutkimusympyröissä alkaneet puhua uudesta eugeniikasta.

Tässä ajan markkinahenkisessä eetoksessa on näytetty onnistuvan viestittämään kaikissa ihmisissä ikään kuin läsnä olevasta ja täyttymistä odottelevasta potentiaalista, jonka pointtina ei kuitenkaan ole potentiaalin täyttyminen vaan valppaus, levottomuus, odotustila, ikuiseen keskeneräisyyteen taipuminen, se että odottelemme kukin vuoroamme, jota ei kuitenkaan välttämättä koskaan tule.

Samalla jotakin vakavaa on kaikkialla tapahtumassa sille, mitä kutsumme kasvatukseksi ja koulutukseksi.

Kasvatus ja koulutus alkavat muotoutua eräänlaiseksi täsmäkyky- ja kompetenssivalmennukseksi, jossa myös tunteiden oikeanlaisella hallinnalla on tärkeä merkitys. Niin hyvinvoinnin kuin oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon, menestyksen, kilpailun, tehokkuuden ja tuottavuuden nimissä mielentilan henkinen aitaus on alkanut rakentua toiston ympärille. Kapitalistisessa rahan sanelemassa järjestyksessä on vaarallista ja hallitsematonta olla monin eri tavoin.

Ongelmien määrittelyn taustalla olevat ajattelumallit

Kuulin hiljattain käsitteestä tunnemanipulaatioyhteiskunta. Se on oikein kiva käsite samoin kuin affektitalous ja affektiivinen manipulointi, markkinoitu minuus, terapisoituminen… Jotkut tutkijat käyttävät ihan arkikielistä termiä ’mindfuck’. Kehotankin lämpimästi siihen, että rakastaisimme käsitteitä. Jos vanhat eivät toimi, kehitelkää uusia. Ne ovat vallan toiminnan sanallistamisen ja vastarinnan välineitä.

Elämme aikaa, jolloin meillä on käytössämme valtavasti erilaisia ratkaisuja, hyviä ja ketteriä käytäntöjä, impactia, suosituksia, ohjeistuksia, toimintamalleja, raportteja – mutta mikä olikaan ongelma? Kun alamme puhua yhteiskunnallisista ongelmista ja niiden taustalla olevista ajattelu- ja toimintamalleista, kun keskustelu vasta alkaa, kehkeytyy levottomuutta. Ennen kuin maltamme hetken miettiä, mikä voisi olla ongelma, alkavat kysymykset, mitä esität ratkaisuksi, mitä meidän täytyy tehdä, mikä on vaihtoehto.

Se on merkki levottomuudesta. Kun puhumme toisillemme, emme enää välttämättä kohtaa vaikka toki puhetta, status-päivityksiä, blogeja ja twiittejä voi olla paljonkin. Sen sijaan suoritamme vuorovaikutusta ja verkostoitumista ja investoimme niihin, kehämäisesti, lyhytkestoisesti, silmänräpäyksellisinä hetkinä.

Odotustilaan, kuten Jakke Holvas ja Jussi Vähämäki ovat kirjoittaneet, kuuluu jatkuva tilinteon eetos ja tunnustaminen, mitä olet tehnyt, kuinka olet käyttänyt aikasi, oletko saavuttanut tavoitteesi, oletko käyttänyt kykyjäsi parhaalla mahdollisella tavalla. Niin, sinä käyttäytymistieteellisen tiedekunnan piirissä toimiva henkilö, mikä on sinun numerosi, julkaisujesi määrä, opintoviikkosi määrä, indeksisi aina paino-indeksistä viittausindeksiin? Eikä hetkeksikään unohdeta kansantaloutta joka täytyy saada nousuun. Ja onhan kaikilla jo aktiviteettiranneke? Liikkeen rajoittamisen sijaan valta näyttää toimivan pitämällä meidät liikkeessä tai ainakin liikkeen vaikutelmassa.

Eikä siinä vielä kaikki. Samalla liikkeen suunta on sisäänpäin, itseemme.

Sisäänpäinkääntyneet yksilöt

On äärimmäisen ironista, että aikana jolloin kapitalismi ja eriarvoisuus kukoistavat, on etenkin länsimaissa alettu puhua henkilökohtaisen onnellisuuden ja hyvinvoinnin saavuttamisesta ja positiivisesta, myönteisestä asenteesta. Länsimaissa ihmiset vetäytyvät retriitteihin tai joogaamaan Intiaan, on onnellisuus-indeksiä ja onnellisuus-opetussuunnitelmia. Kansainvälisesti on jo huomattu, että kysymykset sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta kääntyvät yksilöiden mielentilaa ja mielenterveyttä koskeviksi ongelmiksi. Maahanmuuttajia passitetaan terapeutille sen sijaan että yhteiskunta kantaisi vastuun rasismia tuottavista rakenteistaan. Ja huom. en vastusta joogaa, terapiaa tai tietoisuustaitoja. Kysyn, minkä seurauksena länsimaisesta ihmisestä on tullut joogaa, terapiaa tai tietoisuustaitoja harjoittava ja aktiviteettirannekkeella varustettu subjekti.

Tässä on ongelma. Ikään kuin ratkaisut yhteiskunnallisiin ongelmiin olisivat korjattavissa sillä, että menet nyt hetkeksi vain itseesi, tutkiskelet mitä sieltä löytyy tai vaihtoehtoisesti käytät peilinä mielentilan asiantuntijaa tai lääkitystä. Sitten lopuksi valitset vain reippaasti, että ajattelet jatkossa asioista vähän toisin, kuten vankilassa tai työttömänä eläville nuorille sanotaan. Tai että yrität sitten ensi kerralla enemmän, kuten koulutuksen ulkopuolelle jääville maahanmuuttajille sanotaan. Unohtaa ei myöskään saa innostunutta asennetta.

Etsimme itsestämme suunnannäyttäjää tilanteeseen kuin tilanteeseen. Mutta entä sitten, kun se mistä kaivelemme vastauksia, ei tarjoakaan niitä?

Tässä tiedekunnassa meillä täytyisi olla mahdollisuus tunnistaa ja sanallistaa sitä, mitä yhteiskunnassa on laajemminkin tekeillä. Nyt puhutaan kriiseistä ja ollaan huolissaan niistä, erityisesti talouden, koulutuksen ja mielenterveyden kriiseistä, joiden yhteen liittymistä itsekin tutkin. Tarkoituksena on loppukeväästä järjestää kansainvälinen workshop, jossa lähdetään kysymään, millä tavalla nämä edellä mainitut kriisipuheet liittyvät toisiinsa ja minkälaisia vaikutuksia tällä yhteenliittymällä on kasvatuksessa ja koulutuksessa. Tervetuloa mukaan!

Ja vielä lopuksi kiteytys

Valta toimii tehokkaimmin silloin kun se pysyy piilossa. Tarvitsemme sanallistamista. Jotta pystymme tunnistamaan yhdenvertaisuuteen liittyvän ongelman, jotta pystymme pistämään hanttiin epäoikeudenmukaisuuksille, tarvitsemme kriittistä lukutaitoa, joka pohjaa lukemiselle, tutkimukselle, tiedolle, käsitteille, ajattelulle ja keskusteluille sekä tilannetajua, joka muodostuu kriittisen lukutaidon ja ymmärryksen pohjalta. Tieteen nimissä – älkää siis menkö itseenne vaan kurkottakaa sieltä pois.

Ja lukekaa kuin viimeistä päivää. Lukekaa myös kaikkea sellaista, jota ette ymmärrä, lukekaa liian monimutkaisia tekstejä, antakaa tekstin, kielen materialisoitua ruumiin läpi. Rakastukaa teksteihin, pistäkää niille hanttiin, keskustelkaa niiden kanssa. Antakaa ajatusten tulla vaivihkaa iholle ja ihon alle. Lukekaa yli ja ohi kurssikirjallisuuden. Jos ei muuten niin lukekaa ihan vain piruuttain. Yllättäkää meidät opettajat, koska yllättyminen tekee meille vain hyvää.

Päätän puheenvuoroni suosittelemalla kirjaa, johon menin itse rakastumaan jo nuorena.

Aldous Huxley kirjoitti teoksen nimeltä Uusi uljas maailma (Brave new world) 1930-luvulla, sijoittaen sen tapahtumat usean sadan vuoden päähän tulevaisuuteen. Huxley tarkasteli ihmisten muutosta ja pyrkimystä täydelliseen hyvinvointi-yhteiskuntaan. Kyseinen hyvinvointiyhteiskunta oli kuitenkin jotain ihan muuta kuin hyvinvoiva. Palaan kirjaan aika ajoin edelleen, koska siinä yhteiskunnassa on kiinnostavan paljon piirteitä sen yhteiskunnan kanssa, jossa elämme tänä päivänä. Huxleyn tapa kirjoittaa on terävä, voimallinen ja myös toivoa herättävä. Hän kirjoitti toivon sisälle mm. seuraavasti:

“Back to culture. Yes, actually to culture. You can’t consume much if you sit still and read books.”

Antoisaa yhdenvertaisuuspäivää! Kiitos!

14th November 201914th November 2019

Yhdenvertaisuudesta

AGORAn koordinaattori Sonja Raunio (puhe Conduksen yhdenvertaisuuspäivässä 26.11.2014)

Seison tässä.

Katsotte minua.

Ehkä näette jotain? Mitä se on?

Nainen? Nuori? Valkoinen? Suomalainen? Kristitty? Keskiluokkainen? Terve? Hetero?

Kaikki ei näy päällepäin. Usein saatamme puhua ihmisryhmistä ikään kuin heidän edustajia ei olisi läsnä puhetilanteessa. Normatiivisuus toimii niin, että oletamme kaikkien läsnäolijoiden sopivan normeihin. Saatamme puhua maahanmuuttajista tai vammaisista ikään kuin kukaan läsnäolijoista ei kuuluisi näihin ryhmiin tai että kellään ei olisi läheisiä näistä ryhmistä. (Älä oleta, s. 57)

Tämä kirja josta luin katkelman on varmasti ainakin osalle tuttu. Se on SAKKI ry:n, Setan, Suomen Lukiolaisten Liiton ja FSS:n julkaisema materiaali Normikriittinen käsikirja yhdenvertaisuudesta, syrjinnän vastustamisesta ja vapaudesta olla oma itsensä.

Kirjan otsikko Älä oleta toimii herättämään ajatuksen siitä miten paljon oletuksia teemme. Se että vapautuisimme olettamisesta täysin on aika mahdotonta eikä ehkä tarpeellistakaan. Tärkeää on kuitenkin huomata mitä oletuksillamme teemme.

Usein on hämmentävää ja epämiellyttävää huomata ylläpitävänsä normeja: tajuta jälkikäteen töksäyttäneensä jotain asiatonta tai ymmärtää, ettei ole osannut ottaa opetuksessa huomioon tärkeitä vähemmistönäkökulmia. Mutta tällä tavalla normit juuri toimivat: sitoudumme niihin huomaamattamme ja arkisesti. Siksi hetket, jolloin ymmärtää toimineensa normeja ylläpitävästi ovat arvokkaita: syyllisyyden kokemuksen sijaan voi onnitella itseään havahtumisesta! (Älä oleta, s. 12)

Yhdenvertaisuudesta ja tasa-arvosta säädetään muun muassa perustuslaissa, yhdenvertaisuuslaissa, tasa-arvolaissa, rikoslaissa sekä työlainsäädännössä.

Yhdenvertaisuuslain 6. pykälä käsittelee syrjinnän kieltoa. Siinä sanotaan: Ketään ei saa syrjiä iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.

Lista syrjintäperusteista on avoin, tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella, mutta alkaa siitä huolimatta luettelolla: ikä, etninen tai kansallinen alkuperä, kansalaisuus, kieli, uskonto, vakaumus, mielipide, terveydentila, vammaisuus ja sukupuolinen suuntautuminen. Luettelo pohjautuu kansainvälisiin sopimuksiin ja EU lainsäädäntöön.

Sukupuoleen perustuvasta syrjinnän kiellosta säädetään erikseen tasa-arvolaissa.

Kevät Nousiaisen kirjoittaa kirjassa Tasa-arvo toisin nähtynä: Tasa-arvo voidaan käsittää oikeudellisesti käsiteryppääksi, johon kuuluvat ainakin yhdenvertaisuus ja yhdenmukaisen kohtelun periaate, syrjinnän kieltäminen sekä tasa-arvon edistäminen. Suomen kieli on kansainvälisesti harvinainen siinä, että meillä on käytettävissä kaksi suunnilleen samaa tarkoittavaa termiä, yhdenvertaisuus ja tasa-arvo. Näitä on viime vuosina alettu käyttää oikeudellisesti siten, että tasa-arvo viittaa naisten ja miesten asemaan, käsitettä yhdenvertaisuus taas käytetään muiden henkilöryhmien yhteydessä. (s. 32)

Tämänhetkisen lainsäädäntöön liittyy useita ongelmakohtia, kuten kykenemättömyys käsitellä moniperusteista syrjintää tai ristiriitaisuudet suhteessa sukupuolivähemmistöihin. Moniperusteiseen syrjintään liittyvä ongelma tarkoittaa yksinkertaistaen sitä, että esimerkiksi musliminaisen pitää syrjintätapauksessa valita vetoaako hän sukupuoleen vai uskontoon perustuvaan syrjintään, sillä niitä käsitellään eri lakien piirissä. Sukupuolivähemmistöihin liittyen laki on ristiriitainen, koska vaikka tasa-arvolakia voidaan soveltaa laajasti kaikkiin sukupuolivähemmistöihin kuuluviin henkilöihin, tasa-arvolaki itsessään pohjautuu käsitykselle kaksijakoisesta sukupuolesta.

Lainsäädäntö ei kuitenkaan ole paikallaan pysyvä, vaan siitä käydään neuvotteluja ja sitä muutetaan.

Tällä hetkellä käynnissä olevat tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain uudistuksilla tavoitellaan parannuksia nimenomaan esiin nostamiini ongelmakohtiin, eli moniperustaiseen syrjintään ja sukupuolivähemmistöihin liittyen.

Tämän viikon perjantaina puolestaan eduskunta äänestää tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tällä hetkellä avioliitto on rajattu naisen ja miehen väliseksi. Tämä tarkoittaa, että muut kuin heteroparit eivät voi solmia avioliittoa, ainoastaan rekisteröidä parisuhteensa. Sen lisäksi aviopari, jonka toinen osapuoli korjaa sukupuoltaan, ovat pakotettuja avioeroon.

Parhaillaan on myös käynnissä prosessi translain muuttamisesta. Sosiaali- ja terveysministeriö on luvannut tuoda lakimuutoksen eduskuntaan vielä tämän vuoden aikana. Suomen nykyinen translaki loukkaa transihmisten perustavanlaatuisia ihmisoikeuksia ja altistaa heidät syrjinnälle. Amnestyn, Ihmisoikeusliiton, Setan ja Trasekin kesäkuisessa kannanotossa todetaan: Suomessa nykyinen translaki asettaa sukupuolen juridiselle vahvistamiselle lukuisia ehtoja, jotka loukkaavat ihmisoikeuksia. Suomen lain mukaan juridista sukupuoltaan vahvistavan henkilön on oltava lisääntymiskyvytön, esitettävä lääketieteellinen selvitys siitä että hän kuuluu ”vastakkaiseen sukupuoleen” ja elää tämän mukaisessa sukupuoliroolissa. Lisäksi hänen on oltava täysi-ikäinen ja suostuttava avioliiton muuttamiseen rekisteröidyksi parisuhteeksi tai toisinpäin.

Muun muassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeudet ovat monessa maassa paljon Suomea edellä. Huolimatta siitä, että Suomi oli edelläkävijä naisten äänioikeuden myöntämisessä vuonna 1906, eli 108 vuotta sitten, on täysin perusteetonta elää edelleen siinä käsityksessä, että Suomi olisi tasa-arvo ja yhdenvertaisuusasioissa mallimaa tai edelläkävijä.

Esimerkiksi tasa-arvolaki saatiin Suomeen vasta vuonna 1987, vaikka esimerkiksi muissa pohjoismaissa jo 1970-luvulla. Avioliitossa tapahtuva raiskaus kriminalisoitiin vasta vuonna 1994. Meillä on edelleen voimassa pakollinen asevelvollisuus, joka koskee ainoastaan miehiä. Suomi jää kauaksi Euroopan neuvoston suosituksesta turvakotipaikkojen määrästä, vaikka saamme toistuvasti huomautuksia kansainvälisiltä tahoilta siitä, että naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ei puututa eikä tarjolla ole riittäviä palveluita.

Tasa-arvon virstanpylväitä on koottu Tasa-arvotiedon keskus Minnan minna.fi sivustolle.

Sukupuoli on moniulotteinen käsite ja kouriintuntuva todellisuus. Se on järjestelmä, johon liittyy valtasuhteita ja hierarkioita.

Sukupuolijärjestelmän olemassaolo perustuu sille, että yksilöt tiedostamattaankin tarkkailevat omaa toimintaansa ja pyrkivät noudattamaan sukupuolensa normatiivista ihannetta. Maailma näyttäytyy sukupuolittuneena, koska toistuva sukupuolittava toiminta mahdollistaa sen. Arjessa tapahtuvilla kyseenalaistamattomilla toistoteoilla tuotetaan samanaikaisesti omaa sukupuolta, kuin myös kulttuurista naiseutta ja mieheyttä.

On selvää, että sukupuoli ei ole kaksijakoinen. Tästä huolimatta yhteiskunta on rakentunut sen ajatuksen varaan, että näin on. Järjestelmä on pakottava. Siitä huolimatta, että kaikkia ihmisiä ei ole mahdollista nimetä mieheksi tai naiseksi, näin kuitenkin tehdään. Sen lisäksi että näin tehdään, jako nähdään usein ongelmattomana.

Transtukipisteen nettisivuilla kirjoitetaan sukupuolesta näin: Arkikielessä sanoja nainen ja mies käytetään vaivattomasti ja viattomasti. Oletamme, että jokainen tietää, mitä nämä sanat tarkoittavat. Yleensä oletamme myös, että jokainen ihminen on joko nainen tai mies, eikä kukaan ole sekä nainen että mies. Sukupuolen moninaisuus tai monimuotoisuus kyseenalaistaa tämän kaksijakoisen itsestään selvänä pidetyn jaottelun. — Naisen ja miehen raja on mahdollista ylittää, on mahdollista, ettei ihmisen biologia ole selkeästi miehen tai naisen biologiaa. Naisellisuus ei ole ainoastaan naisten eikä miehisyys ainoastaan miesten etuoikeus. Sen lisäksi, että sukupuoli on moninainen ilmiö, myös yksittäinen ihminen voi olla sukupuoleltaan moninainen. Hänen moninaisuutensa voi olla biologista, jolloin puhutaan intersukupuolisuudesta. Tai hän voi olla transvestiitti, jolloin on tärkeää, että hän saa ilmaista sekä naisellista että miehistä puoltaan. Hänen identiteettinsä voi olla kaksisukupuolinen tai sukupuoleton, jolloin hän kokee olevansa kaksinapaisen sukupuolijaottelun ulkopuolella.

Sukupuolen käsite ei toimi vain yksin, vaan siihen kietoutuvat muut eronteot. Sukupuolen käsitteen ymmärtäminen ja käyttö, vaatii muidenkin erontekojen huomioimista.

Älä oleta –kirjassa todetaan: Valtasuhteita on hyvä hahmottaa etuoikeuksien ja tarjoutuneiden mahdollisuuksien kautta. Etuoikeudet ovat mahdollisuuksien, joita joillakin on enemmän kuin toisilla. – Ihminen voi olla etuoikeutettu yhdessä suhteessa, mutta toisessa suhteessa joutua kamppailemaan kovastikin saadakseen yhdenvertaista kohtelua. Esimerkiksi valkoihoinen, pyörätuolissa istuva nuori ei joudu rasistisen huutelun kohteeksi, mutta joutuu usein miettimään miten pääsee osallistumaan samoihin tilaisuuksiin kuin muutkin. (s. 25)

Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan TANEn huhtikuussa julkaisemassa tiedotteessa todetaan, että ilman sukupuolentutkimusta ei voi tehdä tasa-arvopolitiikkaa. Tiedotteessa vaaditaan varmistamaan, että yliopistot huolehtivat sukupuolentutkimuksen jatkuvuudesta ja resursseista.

Kirjan Käsikirja sukupuoleen toimittaneet Tuula Juvonen, Leena-Maija Rossi ja Tuija Saresma kirjoittavat: Sukupuolentutkimusta on tehty ja opetettu suomalaisissa yliopistoissa naistutkimuksen nimellä jo vuosikymmeniä. — Feministisen naistutkimuksen avaaman kriittisen näkökulman mukaan sukupuoli ei ole annettu itsestäänselvyys. Sukupuolta tuotetaan merkittävissä määrin arjen toiminnan ja kulttuuristen esitysten puitteissa. (s. 9&14)

Myös kasvatustieteen piirissä on tehty ja tehdään feminististä tutkimusta. Tässä kirjassa (Käsikirja sukupuoleen) Päivi Naskali Lapin yliopistosta ja Jaana Vuori Itä-Suomen yliopistosta kirjoittavat laajemmin kasvatustieteen piirissä tehdystä feministisestä tutkimuksesta. Täällä Helsingin yliopistolla on toiminut muun muassa Kulttuurisen ja feministisen kasvatustutkimuksen ryhmä (KUFE).

Vuosien 2008 ja 2011 välisenä aikana täällä oli käynnissä kaksi hanketta Sukupuolitietoinen koulutus tutkimus ja kehittämishanke (SUKO) sekä Tasa-arvo ja sukupuolitietoisuus opettajankoulutuksessa (TASUKO) hanke. SUKOn aikana käynnistynyt SUKO-seminaari kokoontuu edelleen säännöllisesti. TASUKO-hankkeessa luotiin muun muassa nettisivu, josta löytyy tietoa liittyen lainsäädäntöön, tutkimukseen ja hankkeisiin. Sivuille on koottu myös aihepiireittäin paljon sukupuolta ja koulutusta koskevaa kirjallisuutta, jota voi hyödyntää esimerkiksi omissa opinnoissa.

Minä olen töissä Tutkimuskeskus AGORAssa, jonka yhteydessä tehdään myös feminististä tutkimusta. AGORA on kasvatuksen ja koulutuksen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon tutkimuskeskus ja -yhteisö, johon kaikki ovat tervetulleita tulemaan mukaan.

AGORAn koordinaattorina haluan muun muassa mahdollistaa tutkimusyhteisössä toimivien tutkijoiden näkymisen ja kuulumisen siellä missä oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta edistetään. Marraskuun alussa olimme mukana Feministisessä Foorumissa, joka kokosi yhteen feministisiä toimijoita.

Tavoitteenani on myös lisästä opiskelijoiden mahdollisuutta toimia osana tutkimusyhteisöä näin halutessaan. Yhteistyössä opiskelijoiden kanssa on jo käynnistymässä erilaista toimintaa, joista yksi on sukupuoleen liittyvistä kysymyksistä ja/tai feministisestä metodologiasta kiinnostuneiden vertaisryhmä, jonka ensimmäinen tapaaminen on ensi viikolla. Ryhmän toiminnan käynnistän minä. Käynnistyttyään ryhmä voi itse päättää, miten se haluaa organisoitua. Tämä vertaisryhmä on tarkoitettu vain perustutkinto-opiskelijoille.

Kaikille avoin sukupuoleen liittyviä kysymyksiä pohtiva foorumi on jo aiemmin mainitsemani SUKO-seminaari. Lisää tietoa SUKOsta antavat Elina Ikävalko (elina.ikavalko(at)helsinki.fi) ja Elina Vaahtera (elina.vaahtera(at)helsinki.fi).

Älä oleta-kirjassa todetaan: ”Yhdenvertaisuus on paitsi arvo ja tavoite myös toimintaa. Se on normien kyseenalaistamista ja aktiivista valtasuhteiden purkamista.” (s. 12)

Cosmopolitan-lehti nimesi vapaan kirjoittajan ja Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtajan Maryan Abdulkarimin yhdeksi Fun Fearless Female:ksi. Cosmon Instagram tilillä Maryam määrittelee, että hänelle feminismi tarkoittaa ennen kaikkea vapautta.

Hyvää yhdenvertaisuuspäivää kaikille!

14th November 2019

Pohdintoja ja pieniä tekoja osallisuudesta

Sonja Raunio, AGORAn koordinaattori, kirjoitus keväällä 2014

Yliopiston ylemmän ja alemman kerroksen väki

Tänä syksynä aloitin seitsemännen vuoteni yleisen ja aikuiskasvatustieteen opiskelijana Helsingin yliopistolla. Ensimmäisenä syksynä vuonna 2008, istuin usein Minerva-kirjaston lehtienlukusalissa lukemassa. Tapanani oli aina välillä nostaa katseeni kirjasta ylös kohti lasista kattoikkunaa ja taivasta. Siitä näkökulmasta visualisoitui myös se, miten olen oppinut näkemään yliopiston: erittäin hierarkisena. Ensimmäisen vuoden perustutkinto-opiskelijana istuin Siltavuorenpenger 5A:n pohjimmaisessa kerroksessa. Kaksi alinta kerrosta näytti täyttyvän päivittäin pääosin opiskelijoista. Kolme ylintä kerrosta oli varattu henkilökunnalle. Välissä sijaitsi Olivia, jossa kerrosten väki kohtasi.

Lehtienlukusalista on myöhemmin tullut Minerva-tori, joka on houkutellut kellarikerrokseen ihmisiä sekä yliopiston että yhteiskunnan huipulta. Selkeä hierarkia on siitä huolimatta olemassa. Hierarkiasta puhutaan myös Helsingin yliopiston opetuksen ja opintojen eettisissä periaatteissa: ”Työympäristönä yliopisto on hierarkkinen ja poikkeuksellisen kilpailullinen. Menestymistä mitataan ja se on tärkeä vertailutekijä. Monet yliopistolle tyypilliset piirteet tekevät siitä haastavan työyhteisön ja asettavat johtamiselle ja kommunikaation avoimuudelle erityisiä vaatimuksia.” (s. 8)

Yliopistovuosieni aikana olen oppinut sekä asettamaan itseni tiettyyn positioon tässä hierarkiassa että haastamaan positiotani. Toisten ihmisten, opettajien ja opiskelijoiden, avulla olen uskaltautunut erilaisiin tapahtumiin, sellaisiinkin joissa ei muita perustutkinto-opiskelijoita ole näkynyt. Aina se on ollut yhtä jännittävää mutta myös erittäin antoisaa. Ilman minua kannustaneita ihmisiä, en luultavasti olisi uskaltanut osallistua.

Näiden toisten ihmisten esimerkistä olen ymmärtänyt, ettei riitä että ajattelee mielessään kaikkien olevan tervetulleita. Joskus se on sanottava myös ääneen. Aina ei myöskään riitä, että vain sanotaan ääneen, vaan avoimuuden on käytävä ilmi teoissa. Tämän takia ajattelen, että on laitettava itsensä likoon.

Avauksia yhdessä tekemiseen, avoimuuteen ja osallisuuteen

Tänä syksynä aloitin opintojen ohessa työn tutkimuskeskus AGORAn koordinaattorina. Tehtäviini kuuluu muun muassa tiedottaminen, toiminnan näkyväksi tekeminen ja yhteistyö eri tahojen kanssa. Opintojen aikana kokemani innoittamana haluan aloittaa yhteistyön perustutkinto-opiskelijoiden kanssa. Yhdessä tekeminen, avoimuuden lisääminen ja osallistumisen esteiden poistaminen ovat itselleni tärkeitä tavoitteita. Lukiessani eettiset periaatteet -asiakirjaa huomasin, että nämä asiat on kirjattu tavoitteeksi myös sinne (kts. Helsingin yliopiston opetuksen ja opintojen eettiset periaatteet, s. 8).

Lähestyin viime viikolla käyttäytymistieteellisen tiedekunnan perustutkinto-opiskelijoita sähköpostilla, jossa ilmaisin haluni tehdä yhteistyötä AGORAn toiminnasta ja painotusalueista (oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo koulutuksessa) kiinnostuneiden opiskelijoiden kanssa. Olen myös käynyt esittäytymässä yleisen ja aikuiskasvatustieteen opiskelijoiden perusopintoihin kuuluvalla luennolla ja juttelemassa Aikuiskasvatuksen Killan hallituksen jäsenten kanssa.

Suunnitelmissa on tapaaminen opiskelijoiden kanssa, jossa voisimme miettiä yhdessä, miten me perustutkinto-opiskelijat voisimme toimia AGORAssa. Sen lisäksi ehdotan yhteislähtöjä avoimille luennoille, jos niihin meneminen yksin ei tunnu mukavalta. Ennen kaikkea haluan kutsua perustutkinto-opiskelijat osaksi sitä tutkimusyhteisöä, joka on AGORA.

Mukaan AGORA tutkimusyhteisöön

Jos kiinnostuit opiskelijoiden tapaamisesta, yhteislähdöistä tai sinulla on ideoita, joista haluaisit jutella, ole rohkeasti minuun yhteydessä. Sähköpostiosoitteeni on sonja.raunio(at)helsinki.fi Laita minulle sähköposti myös, jos olet kiinnostunut liittymään AGORAn sähköpostilistalle. Tietoa AGORAsta ja toiminnasta saa näiden nettisivujen ja sähköpostilistan lisäksi Facebookissa tai Twitterissä.

Tänne AGORAn nettisivujen Wall-osaan toivotaan kaikenlaisia kirjoituksia liittyen Agoran painotusalueisiin (oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo koulutuksessa). Jos haluat kirjoittaa tänne, ole yhteydessä minuun.

Tekstissä on viitattu ”Helsingin yliopiston opetuksen ja opintojen eettiset periaatteet” -asiakirjaan, joka löytyy kokonaisuudessaan täältä.

University of Helsinki

Tag: Yhdenvertaisuus