Jussi Vähämäki yliopistolehtori, Puheenvuoro Koko elämä töihin -kirjan julkistamistilaisuudessa 11.02.2016.

Mitä on tietokykykapitalismi?

Tietokykykapitalismi on lähestulkoon vastakkainen käsite ilmauksille, kuten ”tietoyhteiskunta” tai ”tietopohjainen talous”. Sen mukaan oleellista kapitalistiselle kasautumiselle nykytaloudessa eivät ole tiedon sisällöt, tiede ja jotakin erityistä tietävä ihminen, vaan tiedon, merkityksen ja inhimillisen vuorovaikutuksen yleiset edellytykset: siis ihminen olentona, jolla on kyky ja taipumus tuottaa merkityksiä, kyky ja taipumus luoda tietoa (tietää) ja kyky ja taipumus sosiaaliseen vuorovaikutukseen. En tässä yhteydessä vaivaa teitä tarkemmin niillä syillä miksi ja miten näin on tapahtunut: syyt löytyvät kapitalismin kehityksen omasta dynamiikasta, ovat endogeenisia eivätkä ulkoisia. Näiden yleisten edellytysten, kykyjen ja taipumusten haltuunotto niitä formalisoimalla ja teknistämällä, siis irrottamalla niitä erityisistä kantajistaan, siis ihmisyksilöistä kokemuksineen ja historioineen, on tietokykykapitalismissa olennaista.

Vaikka ilmaisen asian näin hankalasti, kyse ei ole vaikeasta teoreettisesta asiasta, saatikka puhtaasta spekulaatiosta, vaan selkeästä jatkumosta modernin kapitalismin kehityksessä. Moderni kapitalismi syntyy paljolti tekstiilituotannon ympärille ja sen kehityksessä tärkeä asema on ompelukoneella (jonka kattava historia ja sidokset kulutustavaratuotantoon, sukupuolittuneeseen työnjakoon, moderninkodin syntyyn, velkasuhteen tuomiseen perheiden elämään jne. on vielä kirjoittamatta) ja räätälin hahmolla. Perinteinen räätäli valmisti puvun kankaan valinnasta aina viimeiseen sovitukseen saakka. Hänellä oli omat työvälineensä ja omaan ruumiiseensa kokemuksena kerrostunut taito ja oppi työstään. Ensimmäinen edellytys modernille kapitalistiselle tekstiiliteollisuudelle (jonka syntyä ja syitä en tässä ryhdy esittelemään) oli räätälin erottaminen työvälineestään tekemällä se (ompelukone) esimerkiksi niin kalliiksi, että hänellä ei ole mahdollista hankkia sitä. Kun hän on menettänyt tuotantovälineensä (ei kykene kilpailemaan esimerkiksi markkinoilla omalla tuotteellaan, mutta tosiasiassa erottamisen tapoja oli monia, mukaan lukien poliittiset tavat estää pääsy tuotantovälineisiin), joutuu hän myymään työkykynsä sille, jolla on kone (ja kankaat) hallussaan.

Tietosisällöistä tietokykyjen teknistämiseen

Nyt räätälimme työskentelee toisen palveluksessa palkkatyöläisenä ja työnantaja/rahanomistaja/kapitalisti yrittää tietenkin saada hänet työskentelemään mahdollisimman pitkään ja räätäli puolestaan haluaa tehdä töitä toiselle mahdollisimman vähän. Räätälillä on tietty etu: hän tuntee puvun koko tuotantoprosessin ja hänellä on tarvittavat tiedot ja taidot omassa ruumiissaan ja päässään. Hänet voi korvata vain toinen räätäli. Jotta räätälin mahdollinen vastarinta ja venkoilu voitaisiin murtaa, täytyy rahaomistajan jollain tavoin tehdä räätälistä edullisesti korvattavissa oleva, ja tätä varten hän kehittää koneita ja laitteita, joiden avulla räätälin ”tiedonsisällöt” (elävä työ) teknistetään ja räätälin työn voi tehdä joku muu tai muut, vaikkapa lasten ja naisten näppärät sormet, kuten 1800-luvulla. Tämä ”tiedonsisältöjen” teknistäminen hallitsi teollista kehittämistä eri muodoissaan, tunnetuin lienee niin sanottu taylorismi. Tietokykykapitalismissa kyse on samankaltaisesta prosessista, jossa kohteena eivät enää ole ”tiedonsisällöt”, vaan tietokyvyt, tunteet, vuorovaikutuskyvyt jne. Tavoite on kuitenkin sama vastarinnan murtaminen, tehostaminen ja ”teknistäminen”. Siitä, kuinka se (tuotantovälineiden ja tuotantokykyjen erottaminen käyttäjästä) tapahtuu, yritän seuraavassa esittää yhden mahdollisen olettamuksen.

Aloitan hieman oudosta näkökulmasta, joka ei suoraan johda siihen, mitä haluan sanoa. Yliopiston opettajana siinä pienessä julkisuudessa, jossa toimin, kutsumukseni (joka ei ole henkilökohtainen valinta, vaan ”roolin” asettama) on puhua totta, on sanottava, oltava se, mikä olen, mitä ajattelen (ilman sitä opettaja ei opeta, tai mikä on sama asia: kuka tahansa voi opettaa). Tämä ei millään muotoa tarkoita, että olisin elämässäni, henkilökohtaisissa suhteissani rehellinen. Toden puhuminen, sanan vapaus aidossa merkityksessään, on opettajan kutsumus, vaikka meillä ei kai sitä suoranaisesti vaadita muualla kuin oikeussaleissa ja perheriidoissa. On tuskallista – myös fyysisesti ja tunteiden tasolla – kun ei voi, ei saa puhua totta. Enkä nyt tarkoita tutkimussuunnitelmien tekemistä, jossa, kuten tiedätte ”kusetuksen taito” lyö joka päivä laudalta koko kirjallisen perinteemme kuvaukset siitä. Puhun ”opiskelijoille”, julkiselle yhteisölle puhumisesta. Jostain syystä olemme tilanteessa, jossa yhteisö näyttää haluavan kuulla valheita elämästään ja maailmasta. Miten tähän on tultu ja mitä tämä merkitsee tietokykyjen teknistämisen ja formalisoinnin näkökulmasta?

Tietokykykapitalismi ja kaksoissidosteoria

Tutustuin joskus – nykyään myyttisellä – 1970-luvulla Gregory Batesonin ajatteluun ja tein muistaakseni jopa seminaariesitelmän hänestä. Nyt, työskennellessäni tietokykykapitalismin käsitteen ja erityisesti ihmiskykyjen ja tunteiden formalisoinnin ja teknistämisen parissa, Bateson, Palo Alton koulukunta, patologinen perhe ja kaksoissidosteoria (double bind) ovat jostain syystä tunkeneet esiin. Eräänlaisena empiirisenä havaintona sanoisin, että nyky-yhteiskunta näyttää vapauttaneen kaksoissidoksen ja sille ominaisen kommunikaation Batesonin & Co. sille varaamalta rajalliselta alueelta ja levittäneen sen koko yhteiskuntaan: kommunikaation patologia (eräänlainen rakenteellinen valehteleminen ja ignoroiminen) on toiminnan normi eikä erityistapaus. Mistä on kyse?

Paul Watzlawick yksilöi kaksoissidoksen neljä peruskategoriaa, jotka koen opetuksen, yliopiston, politiikan ja koko yhteiskuntamme kautta päivittäin:

1. Ole spontaani, pakotan sinut olemaan vapaa: vapaana oleminen on ulkoinen vaatimus. Sinun on oltava yksilöllinen, omaperäinen, ainutkertainen persoona. Tämä on nykyään yleinen vaatimus työvoimalle kehdosta hautaan (sanoisin, että jo päiväkoti-ikäiset vedetään tätä kautta työvoimaksi, vaikka tässä yhteydessä en voi asiaa täsmentääkään)
2. Olet niin sekaisin, niin huonossa kunnossa, että et näe omaa tilannettasi. Minä, me tiedämme paremmin miltä sinusta tuntuu. Tämän päivittäiseltä kuulemiselta ei nykyään voi välttyä. Ajatus on, että uhri ei saa, uhri ei voi sanoa, miltä hänestä tuntuu, mitä hän aistii, vaan hänen on hyväksyttävä muiden antama kuvaus omasta tilanteestaan. Siksi uhrin on käytettävä valtavasti energiaa tilanteen tulkitsemiseksi ”oikealla” tavalla, kiellettävä omat aistimuksensa ja omat tunteensa.
3. Ole lojaali ja aja omaa etuasi. Tee yhteistyötä, ole yhteisöllinen ja ajattele vain itseäsi. Tämähän oli ja on Jyrki Kataisen ja kumppaneiden viesti ollut jo pitkään.

En tarkastele näitä nyt sen tarkemmin, vaikka voitaisiin varmaan sanoa, että näistä käskyistä on syntynyt jonkinlainen yhteiskunnallisen kommunikaation patologia, joka aiheuttaa todellista kärsimystä ja jatkuvaa epävarmuutta.

Mitä ajan takaa?

Mitä tekemistä tällä (skitsofreniateorialla) on tietokykykapitalismin ja inhimillisten kykyjen teknistämisen kanssa? Oikeastaan ajattelen, että jos ja kun yritämme käsitteellistää ihmiskykyjen, tietokykyjen, merkityksen luomisen, vuorovaikutuksen ja emootioiden formalisointia ja irrottamista erityisistä ihmisruumiista, niin kaksoissidosteoria, jossa tarkastellaan yksittäisen ihmisen ymmärryksen ja tunteiden kieltämisen mekanismeja, saattaisi auttaa, koska kyse on nimenomaan siitä, miten tunteva, aistiva ja ajatteleva ihminen erotetaan omista tunteistaan, aistimuksistaan ja ajattelustaan. Nyt tunteminen ja aistiminen ja koko ajattelukyky asettuvat ikään kuin vieraana mahtina häntä vastaan. Ne estävät, vaativat ja järjestävät sitä, miten pitää ajatella, aistia ja tuntea.

Toki tämä on vain eräänlainen tutkimushypoteesi, joka ei vääjäämättä johda mihinkään ja saattaa osoittautua nollahypoteesiksi. Mutta joka tapauksessa liikumme vielä toistaiseksi kartoittamattomalla alueella, jolla uudet koneet ja laitteet ovat vielä kehittymässä ja uudet tuotannon organisaatiot vasta hahmottumassa. Eivätkä ne kehity ja hahmotu kuin kamppailujen kautta, kuten alussa yritin räätälin esimerkin kautta vihjaista.