Miekkailukirjallisuuden eräs topos on, että miekkailua ei voi oppia kirjoista. Tämä seikka mainitaan hieman paradoksaalisesti teoksissa, jotka kuitenkin mitä ilmeisimmin pyrkivät ainakin jossain määrin opettamaan miekkailua.  Toisinaan ajatus viedään niinkin pitkälle, että miekkailukirjallisuuden katsotaan ylipäänsä olevan turhaa. Asia on ymmärrettävä oikeastaan niin, että ihminen ei voi lukea miekkailukirjaa ja kuvitella sen jälkeen selviävänsä kaksintaistelusta tai ottelusta, vaikka onkin mahdollista lukea matematiikan oppikirja ja siirtyä sen jälkeen tekemään matemaattisia tehtäviä tai alkaa lukea Gallian sotaa luettuaan latinan alkeisoppikirjaa. Miekkailu- tai painikirja (tai missä tahansa muodossa saatu opetus) toimii siis ainoastaan varsinaisen fyysisen harjoittelun tukena.

‘Kunst ist sehr gut, Mehr Vbung thut. Starck vnd geradt, hilfft viel zur That. Erschrickstu gern, Kein fechten Lern.’ (Dresden, SLUB, Mscr. Dresd. C. 15, fol. 74rv.)

Asiaa voi lähestyä myös toisenlaisen esimerkin kautta. Esimerkiksi kieliopin säännöt tai historian vuosiluvut voi oppia kirjoista: voin kirjallisessa muodossa kertoa, että italian sanan punta monikko on punte tai että Aldo Nadin On Fencing ilmestyi vuonna 1943. Näissä tapauksissa mitään oleellista tietoa ei ole jätetty pois, mutta ruoanlaitosta mitään ymmärtämättömän olisi yhtä mahdotonta valmistaa wellingtoninpihviä pelkän reseptin perusteella kuin autokoululaisen oppia ajamaan istumatta auton rattiin.

(Tietysti kielioppiasiatkin opitaan “oikeasti” vasta käyttämällä niitä lukemisen, kirjoittamisen ja puhumisen yhteydessä, ja vuosilukujen – joita sivistysvihamieliset tahot yleensä pitävät turhana nippelitietona – merkityksen ymmärtää vasta suhteuttamalla niitä toisiinsa, esimerkiksi tässä tapauksessa Nadin elinvuosiin ja Antwerpenin kesäolympialaisten ajankohtaan. Ero käytännön taitojen oppimiseen on kuitenkin nähdäkseni selvä.)

On tietysti totta, että mikään ei periaatteessa estä kuvailemasta mitä tahansa miekkailutekniikkaa tai muuta käytännön prosessia vaikka kuinka yksityskohtaisesti. Esimerkiksi taikuutta käsittelevä kirjallisuus on toisinaan äärimmäisen yksityiskohtaista teknisissä kuvauksissaan, ja eräät taikurit – esimerkiksi Darwin Ortiz – pitävät kirjoja paljon parempina teknisinä lähteinä kuin videoita.

Historiallinen miekkailukirjallisuus käyttää nykyaikaisen kirjallisuuden tapaan sekä kuvia että tekstiä. Merkittäväksi ongelmaksi muodostuu se, että kuvittajat eivät välttämättä osaa piirtää, ja vaikka osaisivatkin, he eivät välttämättä piirrä oikeaa asiaa. Viimeksi mainitusta esimerkiksi käy Joachim Meyerin Gründtliche Beschreibung des Fechtens (Strasbourg 1570), jonka miekkaa käsittelevän osan sinänsä korkeatasoisessa puupiirroksessa F näkyvä hangetort on kuvattu liian taipunein käsin, kuten Meyer itse tekstissä toteaa (fol. 9r, sig. C). Silloinkin kuin kuvitus ja teksti ovat pedanttisen yksityiskohtaisia ja laadukkaasti tuotettuja, herää kysymys, vastaako sisältö varsinaista fyysistä todellisuutta: esimerkiksi Girard Thibault määrittelee teoksessaan Academie de l’espée (Leiden 1630) kaiken jalkatyön maahan piirretyn mysteerisen ympyrän (jonka säde on johdettu miekkailijan pituudesta) ja siihen liittyvien erilaisten janojen kautta, mutta on vaikea nähdä, missä menee raja varsinaisen toteutetun tekniikan ja esoteerisen geometrian välillä.

‘WJe du das Hangetort in das werck richten solt / lehret dich das Bild zur Rechten in obgedachter Figur / allein das darinnen die Arm nit gnugsam gestreckt hie anzeigt wirt /’

Mutta mitä merkitystä edellä sanotulla on miekkailu- ja painikirjallisuuden tutkimuksen kannalta? Kamppailu-, urheilu- tai liikuntahistoriallisen tutkimuksen osalta on asia tietysti selvä, sillä kirjallisten lähteiden kuvailemat fyysiset liikkeet ovat tutkimuksen varsinainen lähdeaineisto. Kielen ja kirjallisuuden tutkimuskaan ei voi sivuuttaa “itse asiaa”, sillä kielellisten keinojen ymmärtäminen edellyttää niiden suhteen itse asiaan ymmärtämistä, joka puolestaan edellyttää ymmärrystä itse asiasta. Ymmärrys itse asiasta saavutetaan puolestaan tulkitsemalla tekstiä, joten tutkijan on välttämättä ymmärrettävä sitä eli voitava “oppia” siitä jotakin. Tutkijan menetelmät ovat luonnollisesti huomattavan erilaisia kuin (historiallisen) lukijan, joka lukee teosta oppiakseen jotain uutta miekkailusta tai painista.

Liikkeen tutkimisen osalta omien kokemusten reflektointi tuo mukanaan anekdotaalisen evidenssin ongelmat, mutta kokeelliset järjestelytkin ovat sinänsä mahdollisia. Tilanne on paljon helpompi vaikkapa muinaisten latinan kielioppien tutkijalla, joka voi suhteellisen vaivatta suhteuttaa kieliopillisen kuvauksen kieliopin todellisuuteen.