Petri Luomanen
Muotokritiikissä tekstiä tarkastellaan esteettiseltä kannalta kiinnittäen huomiota sen konkreettisiin kielellisiin piirteisiin. Lajikritiikissä edetään tekstin konkreettisista piirteistä – ja erityisesti tekstien välillä havaituista yhtäläisyyksistä – tekstien takana oleviin ideaalityyppeihin eli lajeihin, jotka liitetään kullekin lajille tyypilliseen sosiaalisen elämän tilanteeseen (Sitz im Leben). Traditiokritiikissä jäljitetään teksteistä löytyneiden traditioiden varhaisempia, sekä suullisia että kirjallisia vaiheita.
Riekkinen ja Veijola määrittelevät suomenkielisessä metodiopissaan (1986) muotohistorian yläkäsitteeksi, joka pitää sisällään muotokritiikiin, lajikritiikin ja traditiokritiikin. Määritelmä on sikäli osuva, että historiallisesti tarkasteltuna kaikkia näitä näkökulmia on sisältynyt muotohistorialliseen tutkimukseen. Usein metodioppaissa kuitenkin tarkastellaan muoto- ja lajikritiikkiä yhtenä kokonaisuutena, ja traditiokritiikki erotetaan näistä omaksi työvaiheekseen (näin esim. McKenzie & Hayes 1999). Näin on tehty myös EMOssa.
Englannin- ja saksankielinen terminologia
Kirjallisuutta lukiessa on hyvä pitää mielessä, että kaikilla kirjoittajilla termi muotohistoria ei ole samanlainen yläkäsite kuin Riekkisen ja Veijolan metodioppaassa. Form criticism (”muotokritiikki”) voi yhtä hyvin viitata yläkäsitteenä muoto- ja lajikritiikin muodostamaan kokonaisuuteen. Toisaalta ”muoto- ja lajihistorian” saksan- ja englanninkieliset vastineet Formgeschichte ja form history sekä Gattungsgeschichte ja genre history saattavat viitata vain siihen, että kartoitetaan yksittäisten muotojen tai lajien historiaa. Vastaavasti Formkritik ja form criticism sekä Gattungskritik ja genre criticism kuvaavat tekstissä konkreettisesti havaittavien muotojen ja niiden taustalla olevien lajien analyysia (näin esim. Sweeney 1999). Koska muotohistorian juuret ovat vahvasti saksalaisessa tutkimuksessa, myös englanninkielisessä kirjallisuudessa käytetään usein saksankielisiä termejä.
Muoto-, laji- ja traditiokritiikin muodostamaa kokonaisuutta voidaan ymmärtää paremmin, kun tarkastellaan lähemmin sitä henkistä ilmastoa, jonka piiristä nämä tarkastelutavat nousevat. Muotohistorian syntyyn vaikutti ainakin neljä keskeistä tekijää: kirjallisuuskritiikin yksipuolisuus, uusi uskonnonhistoriallinen vertailumateriaali, 1800-luvun loppupuolen kiinnostus yhteisöllisyyteen ja lajitutkimuksen yleistyminen kirjallisuustieteen puolella.
Kirjallisuuskritiikin yksipuolisuus
Kuten kirjallisuuskritiikin historian yhteydessä kuvataan, varhaiselle kirjallisuuskritiikille oli tyypillistä pyrkimys historian rekonstruoimiseen. Lähteistä erotettiin myöhemmät toimittajien lisäykset ja kerrostumat, jotta alkuperäinen historiallinen ydin saataisiin esiin. Alkuperäisten lähteiden kirjoittajia pidettiin suurina persoonallisuuksina, jotka loivat kirjoituksensa lähes tyhjästä.
Muotohistoria alkoi kiinnittää huomiota siihen materiaaliin, jota kirjoittajilla oli käytössään. Teosten toimittajia ei enää pidetä niinkään luovina kirjoittajia kuin materiaalin kerääjinä ja yhdistelijöinä (tämän yksipuolistuminen johtaa puolestaan redaktiokritiikin syntyyn). Kirjallisen tuotteen ja historian välissä on suullisen tradition vaihe, minkä vuoksi historiaa ei voida rekonstruoida suoraan kirjallisista lähteistä.
Näillä raamatuntutkimuksen sisäisillä tekijöillä oli oma merkityksensä, mutta enemmän ehkä kuitenkin vaikutti yleinen henkinen ilmapiiri, jonka haasteisiin ei voitu vastata pelkän kirjallisuuskritiikin avulla.
Uusi uskonnonhistoriallinen vertailumateriaali
Mesopotamiassa ja Egyptissä tehtiin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa uusia tekstilöytöjä. Lisäksi aiemmin löydettyjä nuolenpääkirjoituksia ja hieroglyfejä oli saatu tutkittua niin paljon, että Israelin naapurikansojen historiasta saatu uusi tieto alkoi vaatia raamatuntukijoiden kannanottoa. Samoihin aikoihin ajoittuu myös assyrologian nousu omaksi tieteenhaarakseen. Raamatun ilmoitusluonne tuli kyseenalaiseksi, kun babylonialaisista teksteistä löydettiin esikuvia esim. Raamatun kertomuksille maailman synnystä ja vedenpaisumuksesta. Viimeistenkin Vanhan testamentin tutkijoiden silmät uusille kysymyksille aukaisi ns. Bibel-Babel -kiista.
Bibel-Babel -kiista
Kiihkeän keskustelun aukaisijana oli Friedrich Delitzschin (1850–1922) vuonna 1902 pitämä esitelmä ”Bibel und Babel”. Friedrich Delitzsch – kommentaareistaan tunnetun Franz Delitzschin (1813–1890) poika – oli berliiniläinen assyriologi, joka yritti valistuksen hengessä saattaa uudet löydöt osaksi uutta maailmakatsomusta. Hänen tähtäimessään oli synteesi ”Biibelistä ja Baabelista” – maailmankatsomus, joka olisi vapauttanut sekä ”sydämen että järjen” (”Vernunft wie Herz befriedigende Weltanschauung”). Delitzsch katsoi lähes koko Vanhan testamentin kulttuurin ja kirjallisuuden olevan riippuvainen Kaksoisvirtain maan traditioista. (Kraus 1982, 309–314).
Delitzschiä vastaan suunnattiin luonnollisesti monia kiistakirjoituksia, joissa pyrittiin osoittamaan, että Raamatun ja babylonialaisten kirjoitusten välillä oli selviä eroja. Delitzsch ei kuitenkaan muuttanut käsityksiään, vaan ajautui vielä radikaalimpiin näkemyksiin kirjassaan Die Grosse Täuschung (v. 1921): Vanhan testamentin kirjoituksilla ei ole kristityille mitään merkitystä. (Kraus 1982, 312).
Uskonnonhistoriallinen koulu
Niin kutsutun uskonnonhistoriallisen koulun piirissä vertailumateriaali pyrittiin ottamaan huomioon ”panbabylonisteja” rakentavammin. Uskonnonhistoriallisen koulukunnan isänä voidaan pitää Albert Eichhornia (1856–1926). Hän itse ei julkaissut merkittäviä teoksia, mutta hänen ideoistaan ammensivat sellaiset uskonnonhistoriallisen koulukunnan suuret nimet kuin Hermann Gunkel (1862–1932), William Wrede (1859–1906), Wilhelm Bousset (1865–1929) ja myöhemmin Johannes Weiss (1863–1914), Hugo Gressmann (1877–1927) sekä Hans Schmidt (1877–1953).
Eichhornin mukaan on tärkeää yrittää jäljittää Raamatun oman aineiston ja ideoiden historiaa. Ajan hengen mukaisesti uskonnonhistoriallinen vertailu oli keskeistä, mutta se ei käynyt ensisijaiseksi selitykseksi. Eichhorn oli kiinnostuneempi selvittämään, miten raamatullinen uskonto oli kehittynyt omista lähtökohdistaan käsin. Tähän sisältyi myös kriittinen asenne kirjallisuuskritiikkiä kohtaan, joka oli keskittynyt jäljittämään pelkkää tekstien historiaa: asian ja ideoiden kehittyminen, niiden historia, on olennaisempaa kuin mahdollisimman alkuperäisen tekstin tai kertomuksen löytäminen. Näin ollen jo Eichhornin ajatuksissa voidaan nähdä piirteitä, jotka kyseenalaistavat yksipuolisen kirjallisuuskritiikin. Hän luo pohjan paitsi uskonnonhistorialliselle koulukunnalle myös Gunkelin ja Gressmannin edelleen kehittämälle muotohistorialliselle tarkastelutavalle. (Kraus 1982, 327–332).
Yhteisöllisyys alkaa kiinnostaa 1800-luvun lopulla
Erityisen merkittävä tekijä oli uskontososiologian kehittyminen. Uskontososiologia kulkee käsi kädessä uskontohistorian kanssa, sillä ilman tietoa yhteisöstä ja sen poliittisesta historiasta uskontohistoria on mahdotonta. Uskontososiologian taustalla ovat Émile Durkheimin (1858–1917) näkemykset yksilön, yhteisön ja uskonnon suhteista. Durkheimin mukaan uskonto on ajatusjärjestelmä, jonka avulla yksilöt kuvantavat itselleen sitä yhteisöä, jonka jäseniä he ovat. Uskonto ei ole hallusinaatio tai harhaa, mutta sen totuusarvo perustuu yhteisöön, joka on todella olemassa ja jota se kuvastaa. (Durkheim 1968, 225).
Uskontososiologian varsinaisen perustajana pidetään Max Weberiä (1864–1920). Raamatuntutkimuksen kannalta on merkittävää, että hän käsitteli tutkimuksissaan myös juutalaisuutta. Weber pyrki kuvaamaan israelilaisen uskonnon erityislaatuisuutta sosiologisin kategorioin – kritisoiden toisaalta wellhausenilaista kirjallisuuskriittistä kehitysajattelua sekä toisaalta panbabylonistien yksinkertaistettua kulttuurianalyysiä. (Kraus, 324–325).
Weberin myötä syntynyt uskontososiologia antoi virikkeitä muotohistorialliselle tutkimukselle, mutta Weber on inspiroinut raamatuntutkijoita myös myöhemmin: Weberin sosiologinen lahkoanalyysi sekä ajatukset karismaattisista profeetoista uskonnon uudistajina tulivat uudestaan ajankohtaisiksi, kun sosiaalitieteellinen eksegetiikka alkoi saada jalansijaa 1970-luvulta lähtien.
Lajitutkimus yleistyi yleisen kirjallisuustieteen puolella 1800- ja 1900-lukujen taitteessa, ja myös tällä oli vaikutuksensa muotohistoriallisen lähestymistavan syntyyn. Hermann Gunkel, muotohistorian isä, tosin ammensi virikkeitä vielä vanhemmastakin kirjallisuudesta, esimerkiksi Johann Gottfried Herderin jo 1700-luvulla kirjoittamasta heprealaisen runouden tutkimuksista. Vaikka uskontososiologia vaikutti 1800-luvun lopulla yleisenä virtauksena, Gunkel ei ilmeisesti saanut lajitutkimuksen ideaa suoraan uskontososiologiasta. Sen sijaan Gunkelin sanotaan tietoisesti tukeutuneen germanistiikkaan ja klassiseen filologiaan. (ks. Kraus 1982, 344).
Edellä kuvatut 1800- ja 1900-lukujen taitteen hengenelämän virtaukset ovat kaikki antaneet oman panoksensa muotohistoriaksi kutsutun lähestymistavan sisältöön. Muotohistorian katsotaan ensinnäkin jatkavan siitä, mihin kirjallisuuskritiikillä on päästy: kirjallisuuskriittisesti analysoidun tekstin pohjalta edetään suullisen tradition vaiheisiin. Toisekseen muotohistoriaan on aina liitetty kiinteästi myös traditiohistoria. Tämä on suoraa seurausta muotohistorian tiiviistä yhteydestä uskonnonhistorialliseen koulukuntaan. Uskontososiologia puolestaan on lahjoittanut muotohistorialle kiinnostuksen sosiaaliseen kontekstiin ”Sitz im Lebeniin”. Metodiin sisältyy kuitenkin myös sellaisia piirteitä, joiden voidaan katsoa olevan seurausta nimenomaan metodin varsinaisen kehittäjän Gunkelin innovaatioista.
Muotohistorian isä: Hermann Gunkel
Muotohistorian isänä pidetään Hermann Gunkelia (1862–1932), jonka ensimmäiset työt olivat kuitenkin vielä uskonnonhistoriallisia. Uskonnonhistoriallisen koulukunnan merkkiteoksiin kuuluu Gunkelin Schöpfung und Chaos in Urzeit und Endzeit, eine religionsgeschichtliche Untersuchung über Gen 1 und Ap.Joh 12 (1894). Siinä Gunkel esitti, että Pappiskirjan luomiskertomuksen taustalla on babylonialainen luomismyytti, joka näkyy myös Johanneksen ilmestyksessä (Ilm. 12).
Gunkelin muotohistoriallisen kysymyksenasettelun (Gunkel itse tosin puhui vielä kirjallisuushistoriasta) pohjana oli havainto siitä, että tietty sisältö sai usein ilmaisunsa tietyssä muodossa. Tämän vuoksi oli tärkeää tutkia, miten muodot ja sisällöt vastasivat toisiaan. Taustalla voidaan erottaa yhteinen laji, jos (1) jos löytyy tarpeeksi yhteisiä ajatuksia ja tunnelmia, (2) löytyy yhteinen muoto, jossa nämä ilmenevät sekä (3) Sitz im Leben, eli paikka sosiaalisessa elämässä, josta käsin sekä sisältö että muoto tulevat ymmärrettäviksi. Nämä kolme perusperiaatetta luonnehtiva muoto- ja lajikritiikkiä tänäkin päivänä. (vrt. Riekkinen & Veijola 1986, 138–146).
Gunkelin Genesis-kommentaari (1901) ja Psalmikommentaari (1926) esittelevät käytännössä hänen metodiaan. Gunkelin psalmikommentaari on uraauurtava, sillä häneltä peräisin nykyinen jaottelu psalmeihin.
Uuden testamentin puolelle muotohistoriallista lähestymistapaa sovelsi ensimmäisenä Wilhelm Bousset (1865–1929). Metodi löi kuitenkin itsensä lopullisesti läpi vasta 1. maailmansodan jälkeen Martin Dibeliuksen ja Rudolf Bultmannin tutkimusten myötä.
CHALCRAFT, DAVID J.
| 2007 |
”Weber’s Treatment of Sects in Ancient Judaism: The Pharisees and the Essenes.” Sectarianism in Early Judaism: Sociological Advances. Ed. David J. Chalcraft. London: Equinox. |
DELITZSCH, FRIEDRICH
| 1921 |
Die Grosse Täuschung. Stuttgart. |
DURKHEIM, ÉMILE
| 1968 |
The Elementary Forms of the Religious Life. Sixth impression. London: George Allen & Unwin Ltd. |
GUNKEL, HERMANN
| 1894 |
Schöpfung und Chaos in Urzeit und Endzeit, eine religionsgeschichtliche Untersuchung über Gen 1 und Ap.Joh 12. Göttingen : Vandenhoeck & Ruprecht. |
HAMILTON, MALCOM
| 2001 |
The Sociology of Religion: Theoretical and Comparative Perspectives. Second Edition. London and New York: Routledge. |
KRAUS, HANS-JOACHIM
| 1982 |
Geschichte der historisch-kritischen Erforschung des Alten Testaments. 3. erweiterte Auflage. Neukirchen: Neukirchener Verlag. |
McKENZIE, STEVEN L. & HAYES, STEPHEN R.
| 1999 |
To Each Its Own Meaning: An Introduction to Biblical Criticisms and Their Application. Revised and Expanded. Louisville, Ky.: Westminster John Knox Press. |
SWEENEY, MARVIN A.
| 1999 |
”Form Criticism”. To Each Its Own Meaning: An Introduction to Biblical Criticisms and Their Application. Eds. Steven L. McKenzie & Stephen R. Hayes. Revised and Expanded. Louisville, Ky.: Westminster John Knox Press, 58-89. |