Retorinen kritiikki

Nina Nikki 

 Johdanto 

Retoriikka on kielellisen vaikuttamisen ja suostuttelun taitoa. Mikä tahansa viestintä, joka pyrkii vaikuttamaan yleisöön, on retorista. Kommunikaatio on hyvin harvoin retoriikasta vapaata, eikä Raamattukaan ole tässä suhteessa poikkeus. Sen tekstit ovat tilannekohtaisia ja niiden tarkoitus on saada kuulijat joko uskomaan tai toimimaan tietyllä tavalla. Modernissa eksegetiikassa on hyödynnetty retoriikan näkökulmaa runsaasti 1980-luvulta lähtien. Raamatun retorinen kritiikki ei ole vain yksi selvärajainen metodi vaan joukko erilaisia lähestymistapoja. Varsinkin Uutta testamenttia tutkitaan usein antiikin klassisen retoriikan käytäntöjen näkökulmasta, osana historiallista pyrkimystä ymmärtää teksti sen omassa syntykontekstissa. Toisaalta Raamattuun voidaan soveltaa myös modernin viestinnän tutkimuksen menetelmiä, kutenargumentaatioanalyysiä. Näkökulma valitaan kiinnostuksen kohteena olevan kysymyksen mukaan. 

Mitä retoriikka on? 

Laajasti ajateltuna retorista on mikä tahansa vaikuttamaan pyrkivä puhe tai kirjoitus. Jopa objektiivisuuteen pyrkivät tieteelliset esitykset ovat pitkälti retorisia. Retoriikan vastakohtana voidaan pitää demonstraatiota, jossa asiat yksinkertaisesti näytetään toteen ilman minkäänlaista vakuuttelua ja suostuttelua. Esimerkiksi formaalin logiikan päätelmät, kuten syllogismit, ovat retorisesta vaikutuksesta riisuttua demonstraatiota. 

Retoriikka on myös oppiala, joka keskittyy retoristen taitojen opettamiseen ja/tai retoristen tehokeinojen ja tapojen havainnoimiseen toisten viestinnästä. Kapeimmassa mielessä retoriikalla tarkoitetaan antiikin aikana syntynyttä ja kukoistanutta klassista puheoppia (rhētorikē tekhnē). 

Arkikielessä retoriikasta puhutaan usein negatiiviseen sävyyn: poliitikkojen lupaukset ovat”pelkkää retoriikkaa”. Ajatus ei ole uusi. Jo klassisen retoriikan syntyaikana Platon asetti vastakkain filosofian ja retoriikan ja kritisoi varhaisia retoriikan opettajia eli sofisteja siitä, että nämä olivat valmiita uhraamaan totuuden vain voittaakseen väittelyn. Huoli retoriikan vastuullisesta käytöstä on siis aina ajankohtainen, mutta itse retoriikkaa voi välttää vain harvoin. 

Raamatun retorinen luonne 

Raamatun retorisen tarkastelun lähtökohtana on sen tekstien dynaamisen luonteen ymmärtäminen. Tekstejä ei ole tarkoitettu staattisiksi neutraalin informaation lähteiksi, joista voitaisiin välittömästi lukea vaikkapa uskonopillisia totuuksia. Ne on kirjoitettu elävässä vuorovaikutustilanteessa. Päämääränä on ollut vaikuttaa kulloiseenkin yleisöön ja saada se joko uskomaan tai tekemään jotain. Kommunikaatio ei ole ollut yksisuuntaista tiedottamista vaan kaksisuuntaista vuorovaikutusta: kirjoittajan tieto ja näkemykset yleisöstä ja sen tilanteesta ovat vaikuttaneet hänen tapaansa viestiä. 

Joissakin teksteissä pyrkimys vaikuttamiseen tuodaan esiin hyvin avoimesti. Evankelista Johannes paljastaa tavoitteensa teoksensa loppupuolella Joh. 20:31: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden.” (Joh. 20:31). Paavali näyttää jopa toivovan, että hänellä olisi enemmän vaikutuskeinoja käytettävissään: ”Kunpa voisin olla nyt luonanne ja löytää oikean äänensävyn! En tiedä, mitä teille tekisin.” (Gal. 4:20). Raamatun tekstit ovat siis retorisesti hyvin kyllästettyjä. 

Klassinen retoriikka 

Klassinen retoriikka eli antiikin kreikkalainen ja roomalainen puheoppi syntyi tarpeesta kouluttaa hyviä puhujia. Sitä ei siis luotu ensisijaisesti analyysin vaan pedagogiikan välineeksi. Retoriikan juuret ovat antiikin kreikkalaisissa kaupunkivaltiossa, joissa retoriikka kehittyi käsi kädessä demokratian kanssa. Vakuuttavan poliittisen puhumisen taito korostui, kun vaikutusvalta demokratian ansiosta oli periaatteessa jokaisen vapaan kansalaisen ulottuvilla. Puhetaitoa opetettiin ja aiheesta kirjoitettiin käsikirjoja, joista parhaita käytetään edelleen. Antiikin ajan perusteoksia ovat esimerkiksi Aristoteleen Rhetorica (300-l. eaa.), Ciceron De Inventione (89 eaa.) jaQuintilianuksen Institutio Oratoria (92-95 jaa.). Perinteisessä retoriikassa ei varsinaisesti tehty eroa tyylin ja sisällön välillä. Ciceron muotoilemat retoriikan viisi peruspilaria, joita käytettiin retoriikan opetuksen lähtökohtana, käsittävät yhtä lailla itse argumenttien sisällöllisen kehittelyn kuin argumentointiin liittyvät tyyliseikatkin. Viisi peruspilaria ovat inventio (argumenttien keksiminen),dispositio (argumenttien järjestäminen), elocutio (puheen tyyli), memoria (mieleen painaminen ja muistaminen), pronuntiatio (lausuminen ja eleet). 

Antiikin puheen lajit 

Aristoteles erotti teoksessaan Rhetorica (1.3.) kolme puheen lajia eli genusta: forenssisen,deliberatiivisen ja epideiktisen. Forenssisella puheella pyritään vaikuttamaan yleisön arvioon jonkin menneen tapahtuman luonteesta. Perinteisimmillään kyse on puolustus- tai syytöspuheesta oikeuden edessä. Deliberatiivisella puheella taas tahdotaan vaikuttaa yleisön uskomuksiin tai toimintaan tulevaisuudessa. Epideiktinen puhe puolestaan keskittyy nykytilanteen arviointiin joko myönteisesti tai kielteisesti. Tällaisia puheita ovat esimerkiksi päivänsankarista pidettävät kiittävät juhlapuheet tai hautajaispuheet. Epideiktinen puhe perustuu puhujan ja yleisön valmiille yksimielisyydelle aiheesta. Aristoteleen jakoa seurattiin laajalti myöhemmissä retoriikan oppikirjoissa. Puheen lajin tunnistaminen on tärkeää, jotta voidaan päätellä, millä tavalla yleisöön on pyritty vaikuttamaan. 

Antiikin puheen rakenne 

Antiikin retoriikan oppikirjoissa vallitsee myös laaja yksimielisyys hyvän puheen rakenteesta. Hieman puheen lajista riippuen puheessa katsotaan olevan viisi keskeistä rakenneosaa (esim.Cicero, De Inv. 1.7; Quintilianus , Inst. Or. 3.3): 

 

1. exordium(johdanto) 
2. narratio(tausta) 
3. partitio/propositio(asian esittely) 
4. probatio(argumentointi) 

            – confirmatio (oman kannan puolustus) 

            – reprehensio (vastakkaisen kannan kumoaminen) 

5. peroratio(lopetus) 

 

Exordium on puheen johdanto, jossa esitellään puheen aihe ja pyritään herättämään kuulijoissa luottamusta ja myönteistä asennetta puheen aihetta ja puhujaa kohtaan (captatio benevolentiae).Narratio-osassa esitellään puheena olevan tapauksen taustatietoja. Tavoitteena on antaa objektiivista tietoa tai ainakin vaikutelma objektiivisuudesta. Partitiossa puhuja esittele ja erittelee systemaattisesti puheen aiheen ja tarjoaa ikään kuin yhteenvedon jatkossa seuraavista argumenteista. Varsinainen argumentointi seuraa probatio-jaksossa: confirmatio merkitsee oman kannan puolustamista, reprehensio vastakkaisen kannan kumoamista. Puhe päätetään peroratiooneli lopetukseen, jossa tehdään yhteenveto edellä esitetystä ja pyritään vielä vaikuttamaan kuulijoihin tunteiden kautta. 

Vakuuttamisen tavat 

Aristoteles erotti myös erilaisia vakuuttamisen tapoja (Rhet. 1.2.2-3). Ulkonaiseksi vakuuttamiseksi hän ymmärsi erilaisten puhujasta riippumattomien todisteiden käytön. Sisäistä, retoriseen taitoon läheisesti liittyvää todistelua hän katsoi olevan kolmenlaista. Logokseksi hän kutsui järkeen vetoavaa vakuuttamista, ethoksen hän puolestaan katsoi tähtäävän puhujan persoonallisen luotettavuuden korostamiseen ja pathoksen tunteiden herättämiseen kuulijoissa. 

Klassisesta retoriikasta nykyretoriikkaan 

Klassisen retoriikan asema ja arvostus on vaihdellut historian kuluessa. Roomalaisilla oli oma vahva retorinen perinteensä, ja vielä keskiajalla Aristoteleen käsityksiin pohjaava skolastinen retoriikka oli yksi yliopiston perusopetuksen eli triviumin kolmesta oppiaineesta. Edelleenvaikuttava käsitys retoriikasta vain puhe- ja kirjoitustyylin hiomisena syntyi, kun puheen sisältöön keskittyvä osuus siirrettiin 1600-luvun koulu-uudistuksessa filosofian piiriin ja retoriikan opiskelu supistui lähinnä tyyliopiksi. Vasta 1900-luvun lopulla retoriikka on kokenut uuden arvonnousun. Sen lisäksi, että antiikin retoriikkaa on alettu tarkastella laajemmassa ja osin perinteisemmässä merkityksessä, on myös kehitetty paljon uusia retoriikan piirin luettavia menetelmiä. 

Moderni retoriikka 

Väljästi ymmärrettynä modernin retoriikan piiriin voi lukea hyvin monia viestinnän tutkimuksen suuntauksia, joista vain muutamaa on mahdollista esitellä tässä. Tällaisia lähestymistapoja ovat esimerkiksi argumentaatioanalyysi, diskurssianalyysi, narraatiokritiikki ja semiotiikka. 

Tärkeänä pioneerityönä uuden retoriikan alueella voi pitää Chaim Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan tutkimusta Traité de l’Argumentation: La Nouvelle Rhétorique (1958). Teos kuuluu argumentaatioteorian alaan ja sen lähtökohtana on oivallus siitä, että käytännössä ihmisten argumentointi noudattaa harvoin logiikan ihanteita. Argumentaatioanalyyttisen metodin tausta on siis oikeastaan dialektiikassa ja logiikassa, ja sitä kautta filosofiassa, mutta se ikään kuin laajenee retoriikan suuntaan. Samasta lähtökohdasta kuin Perelman ja Olbrechts-Tyteca on argumentaatiota tutkinut ja mallintanut myös Stephen Toulmin (The Uses of Argument, 1958). Eräs uusimmista argumentaatioteoreettisista menetelmistä on nk. pragma-dialektinen malli, jota mm. Mika Hietanen on väitöskirjassaan (2005) soveltanut eksegeettiseen tutkimukseen. 

Diskurssianalyyttinen näkökulma puolestaan lähenee retoriikkaa lähinnä sosiaalitieteiden suunnalta. Diskurssianalyysin taustalla vaikuttaa keskeisesti sosiaalisen konstruktionismin perusajatus siitä, että ihminen luo kielellä sosiaalista todellisuutta. Lähtökohta on perustava myös tiedonsosiologialle. Käytännön diskurssianalyysissä etsitään puheesta, tekstistä tai muusta viestinnästä yhtenäisiä puhetapoja eli diskursseja ja tarkastellaan, miten ja millaista todellisuutta niillä luodaan. 

Mihin retorista kritiikkiä käytetään? 

Raamatuntutkimuksessa retorista kritiikkiä käytetään hyvin monenlaisten tutkimuskysymysten selvittämiseen. Klassisen retoriikan piirteiden tarkastelu erityisesti Uuden testamentin(kirje)teksteistä on oikeastaan osa peruseksegeettistä työskentelyä, jossa tekstejä pyritään ymmärtämään omaa syntyaikaansa heijastavina lähteinä. Ymmärrys teksteistä lisääntyy, kun tiedostetaan, millaisia kirjoitusajalle tyypillisiä retorisia ihanteita ja tapoja niissä toistetaan. 

Retorisesta kommunikaatiosta on usein lähes mahdotonta erottaa sisältöä (mitä sanotaan) ja muotoa (miten sanotaan). Tällaisen periaatteellisen erottelun pitäminen mielessä voi kuitenkin auttaa, kun pyritään pääsemään ”tekstin taakse”, esimerkiksi hahmoteltaessa taustalla vallitsevaa historiallista tilannetta. Retorisen ulottuvuuden tunnistaminen estää tällöin lukemasta tekstiä liian kirjaimellisesti. 

Modernikin lukija huomaa helposti esimerkiksi metaforat ja liioittelut (hyperbole), mutta teksteihin jää silti paljon ainesta, jota lukiessa on jatkuvasti tiedostettava tekstin dynaaminen luonne. Erityisen tärkeänä historiallisen kontekstin selvittämisessä voi pitää retorisen tilanteen ja historiallisen tilanteen (Sitz im Leben) erottamista toisistaan. Käytännössä tämä tarkoittaa, että puhujan/kirjoittajan käyttämä retoriikka ei aina ole yhteismitallista taustalla vallitsevan tilanteen kanssa siten, että ”vastauksesta” voitaisiin suoraan päätellä ”ongelma”. On otettava huomioon, että puhujan käsitys tilanteesta ja yleisöstä värittää hänen reaktiotaan. Aina ei voi olla varma, kuinka hyvin puhuja tunsi näitä seikkoja. Tutkimuksessa käydään jatkuvasti keskustelua esimerkiksi siitä, kuinka hyvin Paavali lopulta tunsi Roomalaiskirjeessä puhuttelemansa Rooman seurakunnan. Jossain mielessä puheella myös luodaan todellisuutta. Tämä voi olla tarkoituksellistakin. Voidaan esimerkiksi pohtia, onko Galatalaiskirjeen kuva pakanataustaisista kristityistä, jotka ovat vaarassa ympärileikkauttaa itsensä, enemmän Paavalin itsensä luoma uhkakuva kuin konkreettista todellisuutta. 

Sisällön ja muodon periaatteellisen erottelun pitäminen mielessä voi auttaa silloinkin, kun pyritään selvittämään kirjoittajan ajattelun taustarakenteita. Lauri Thurén (2000) on esittänyt, että esimerkiksi Paavalin teologiseen ajatteluun voi päästä käsiksi de-retorisoimalla hänen tekstejään. Paavalin teologian ajatellaan löytyvän ikään kuin pinnan alta, kun ensin on selvitetty tekstin retorinen ulottuvuus eli miten Paavali pyrkii vaikuttamaan tekstillään ja mitä keinoja käyttäen. Näin tehtäessä tiedostetaan, että teksteille itse asiassa esitetään staattisia kysymyksiä, joihin Paavali ei ollut ensisijaisesti suunnitellut niiden vastaavan. 

Retorinen tarkastelutapa on luonnollisesti sopiva myös silloin, kun tarkastelussa liikutaan ei-historiallisella tasolla. Tämä tarkoittaa tekstin sisäisen maailman tarkastelua sellaisenaan. Raamatun teksteistä voidaan tarkastella näin esimerkiksi sitä, kuinka runoja rytmitellään halutun vaikutelmanaikaansaamiseksi. Ei-historiallisella tasolla voidaan myös esimerkiksi arvioida argumentaation loogista luonnetta ja pätevyyttä. Useat modernit metodit toimivat puhtaasti tällä tasolla. 

Retorista lähestymistapaa voi myös yhdistää muihin metodeihin. Esimerkiksi diskurssianalyysi on käyttökelpoinen feministisen eksegeesin välineenä, kun tarkoituksena on havainnoida tekstistä patriarkaalisia rakenteita. 

Klassinen retoriikka ja Uusi testamentti 

Koska Uuden testamentin tekstit ovat syntyneet ajanlaskun alun kreikkalais–roomalaisessa yhteiskunnassa, on hyvin luontevaa, että niitä tutkitaan tuon ajan retoristen ihanteiden valossa. Tällainen tutkimus on välttämätöntä myös historiallis-kriittisessä työskentelyssä, jossa pyritään ymmärtämään tekstejä niiden omassa historiallisessa kontekstissa. Toisaalta on myös todettava, että antiikin retorisessa perinteessä monet parhaimmista huomioista koskevat kommunikaation yleisinhimillisiä piirteitä, jotka eivät juuri ole muuttuneet aikojen saatossa. 

Klassisen retoriikan tuntemusta on sovellettu Raamatun tutkimiseen jo varhaisista ajoista lähtien. Kirkkoisä Augustinus havainnoi Raamatussa käytettyjä retorisia keinoja (De Doct. 4) ja uskonpuhdistaja Philip Melanchthon oli itsekin Aristoteleen oppiin perustuvan skolastisen retoriikan opettaja. Myös 1900-luvun vaihteen suuret teologit, Johannes Weiss (1897) ja RudolfBultmann (1910), tarkastelivat Raamatun retoriikkaa, tosin rajaten huomionsa lähinnä tyyliopillisiin seikkoihin. 

Modernissa eksegetiikassa klassisen retoriikan näkökulma on noussut uuteen arvoon 1980-luvulta lähtien. Tärkeä keskustelunavaaja oli tuolloin George Kennedy, joka teoksessaan New TestamentInterpretation through Rhetorical Criticism (1984) esitteli viiden kohdan mallin tekstin retoriseen analysointiin. Kennedyn lanseeraamassa menetelmässä tarkastelu etenee seuraavasti: (1) rajataan tutkittava retorinen yksikkö, (2) selvitetään tekstin edellyttämä retorinen tilanne, (3) hahmotellaan tekstin rakenne eli dispositio, (4) tarkastellaan tekstissä käytettyjä tyylikeinoja ja (5) arvioidaan tekstikokonaisuuden toimivuutta. 

Klassinen retoriikka ja Uuden testamentin kirjetekstit 

Antiikin puheopin tuntemus on hyödyttänyt erityisesti Uuden testamentin kirjeiden tutkimusta. Uraauurtava käytännön sovellus oli Hans Dieter Betzin Galatalaiskirjeen kommentaari (Galatians, 1979). Betz luokitteli Galatalaiskirjeen lajiltaan forenssiseksi ja jakoi kirjeen eri osiin puheen kaavaa noudattaen. Puheen lajin mukaisesti Betz katsoi Galatalaiskirjeen päämäärän olevan apologeettinen: Paavali puolustautuu vastustajien syytöksiä vastaan. Sekä Galatalaiskirjeen että muidenkin kirjeiden kohdalla kysymys lajista ei kuitenkaan ole täysin yksiselitteinen. Galatalaiskirjeen on ehdotettu olevan myös deliberatiivinen (Hall 1987), jolloin sen varsinainen päämäärä olisikin saada kuulijat pysymään kiistanalaisessa kysymyksessä Paavalin edustamalla kannalla. 

Kirjetekstien puheopillista tarkastelua hankaloittaa ymmärrettävästi se, että kirjeet eivät varsinaisesti ole puheita. Antiikin aikana kukoisti myös kirjeenkirjoitustaito, jota tutkii aivan oma erityisalansa, epistolografia. Tutkimuksen haasteena on jatkuvasti epistolografisen ja puheopillisen tarkastelutavan järkevä yhdistäminen. Vaikka kirjeissä onkin selviä merkkejä puherakenteesta, niiden tarkka jaottelu puheen rakenneosiin on käytännössä osoittautunut hankalaksi. Tutkijat rajaavat eri osat helposti eri tavoin, millä on toisinaan merkitystä tekstien tulkinnan kannalta. Jos tutkija mielestään löytää esimerkiksi exordiumin tai narration keskeltä kirjettä, hän saattaa päätellä, että nykyinen teksti on kompositio kahdesta alunperin erillisestä kirjeestä. Vielä oman epävarmuustekijänsä aiheuttaa se, että emme voi olla varmoja Uuden testamentin kirjoittajien koulutustasosta. On vaikea tietää, kuinka paljon teksteissä on luvallista nähdä retorisesti harkittuja piirteitä. 

Näistä haasteista huolimatta antiikin retoristen piirteiden tutkiminen Uuden testamentin teksteistä on hyvin hedelmällistä. Myös kehitystä ja tarkennusta tapahtuu jatkuvasti. Erityisen hyödylliseksi on osoittautunut antiikin poleemisten konventioiden tunnistaminen Uuden testamentin teksteistä. Kärkevä ja herjaava kielenkäyttö oli antiikin kiistakirjoituksissa yleistä, eikä syytösten aina oletettu pohjautuvan tosiasioihin. Tämän oivaltaminen on auttanut välttämään liian kirjaimellisia tulkintoja myös Uuden testamentin poleemisissa teksteissä esiintyvistä vihollisista (ks. Johnson 1989, Thurén2005, 2008, Nikki 2018). 

Kirjallisuus

Antiikin lähteet

Aristoteles. Rhetorica. Transl. by John Henry Freese. The Loeb Classical Library 193. Cambridge: Harvard University Press. 1926.

Aristoteles. Retoriikka. Runousoppi. Suom. Paavo Hohti & Päivi Myllykoski. Classica. Helsinki: Gaudeamus.

Augustinus. De Doctrina Christiana. Transl. by John J. Gavigan. The Fathers of the Church 2. 2nd edition. Washington: The Catholic University Press. 1950.

Cicero. De Inventione. De Optimo Genere Oratorum. Topica. Transl. by H. M. Hubbell. The Loeb Classical Library. Cambridge: Harvard University Press. 1949.

Cicero. De Oratore in Two Volumes II. Transl. by H. Rackham. The Loeb Classical Library. Cambridge: Harvard University Press. 1942.

Quintilianus. Institutio Oratoria. Volume 1—4. Transl. by H. E. Butler. The Loeb Classical Library. Cambridge: Harvard University Press. 1920-22.

Viitattu kirjallisuus

Betz, H. D. (1979). Galatians. Hermeneia. Philadelphia.

Bultmann, Rudolf (1910). Der Stil der paulinischen Predigt und die kynisch-stoische Diatribe. Forschungen zur Religion und Literatur des Alten und Neuen Testaments 13. Göttingen.

Hall, Robert G. (1987). “The Rhetorical Outline for Galatians: A Reconsideration”. Journal of Biblical Literature 106, 277—87.

Kennedy, George Alexander (1984). New Testament Interpretation through Rhetorical Criticism. Chapell Hill, NC: University of North Carolina Press.

Hietanen, Mika (2005). Paul’s Argumentation in Galatians: A Pragma-dialectical Analysis of Gal. 3.1-5.12. Diss. Åbo Akademi.

Nikki, Nina (2018). Opponents and Identity in Philippians. NovTSup 173. Boston: Brill.

Perelman, C. & Olbrechts-Tyteca L. (1969). The New Rhetoric: A Treatise on Argumentation (Notre Dame Ind. 1969) (Orig. Traité de l’argumentation: la nouvelle rhétorique,1958). Notre Dame Ind.

Johnson, Luke T. (1989). “The New Testament’’s Anti-Jewish Slander and the Conventions of Ancient Polemic”. Journal of Biblical Literature 108, 419—441.

Thurén, Lauri (2000). Derhetorizing Paul: A Dynamic Perspective on Pauline Theology and the Law. Wissenschaftliche Untersuchungen zum Neuen Testament 124. Tübingen: Mohr Siebeck.

Thurén, Lauri (2005). “Paul had no Antagonists.” Antti Mustakallio, Heikki Leppä & Heikki Räisänen (toim.), Lux Humana, Lux Aeterna. Essays on Biblical and Related Themes in Honour of Lars Aejmelaeus. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht. 268–288.

Thurén, Lauri (2008). “The Antagonists. Rhetorically Marginalized Identities in the New Testament.” Bengt Holmberg & Mikael Winninge (toim.), Identity Formation and the New Testament. WUNT 227. Tübingen: Mohr Siebeck.

Toulmin, Stephen (2003). The Uses of Argument. Updated edition. Orig. 1958. Cambridge: Cambridge University Press.

Weiss, Johannes (1897). Beiträge zur Paulinischen Rhetorik.

Yleisteoksia klassisesta retoriikasta

Silva Rhetoricae, Online rhetoric provided by Dr. Gideon Burton of Brigham Young University.

Lausberg, Heinrich (1960). Handbuch der literarischen Rhetorik. München: Hueber.

Sloane, Thomas (ed. in chief) (2001). Encyclopedia of Rhetoric. Oxford: Oxford University Press New York.

Welch, Kathleen E. (1990). The Contemporary Reception of Classical Rhetoric: Appropriations of Ancient Discourse. Hillsdale, NJ: Erlbaum.

Retorinen raamatuntutkimus

Porter, Stanley (toim.) (1997). Handbook of Classical Rhetoric in the Hellenistic Period, 330 B.C.- A.D. 400. Leiden: Brill.

Porter, Stanley (1999). “Paul as Epistolographer and Rhetorician?” Stanley E. Porter & Dennis L. Stamps (toim.), The Rhetorical Interpretation of Scripture. Essays from the 1996 Malibu Conference. Journal for the Study of the New Testament Supplement 180. Sheffield: Sheffield Academic Press, 222—248.

Porter, Stanley & Dennis L. Stamps (2002). Rhetorical Criticism and the Bible. Journal for the Study of the New Testament Supplement 195. Sheffield: Sheffield Academic Press.

Thurén, Lauri (1997). ”Retoriikkaa, epistolografiaa ja argumentaatiotutkimusta”. Raimo Hakola & Petri Merenlahti (toim.), Raamatuntutkimuksen uudet tuulet. Helsinki: Yliopistopaino, 76—86.

Watson, Duane F. & Alan J. Hauser (toim.) (1994). Rhetorical Criticism of the Bible: A Comprehensive Bibliography with Notes on History and Method. BIS 4. Leiden: Brill.

Argumentaatiotutkimus

Eemeren, Frans H. van, Anthony J. Blair & Robert Grootendorst (toim.) (1996). Fundamentals of Argumentation Theory: A Handbook of Historical Backgrounds and Contemporary Developments. Mahwah, NJ: Lawrence Erlbaum Associates, Publishers.

Hietanen, Mika (2008). “Towards a Comprehensive Analysis of Paul’s Argumentation”. The Nordic Paul. Finnish Approaches to Pauline Theology. Library of New Testament Studies 374. London: T & T Clark, 209—226.

Toulmin, Stephen (2003). The Uses of Argument. Updated edition. Orig. 1958. Cambridge: Cambridge University Press.

Thurén, Lauri (1995). “Risky Rhetoric in James?” Novum Testamentum 37, 262—284.

Diskurssianalyysi

Jokinen, Aarja, Kirsi Juhila & Eero Suoninen (toim.) (1993). Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino.

Hyland, Ken & Brian Paltridge (2012). Bloomsbury Companion to Discourse Analysis. London: Continuum International Publishing Group, 2012. Print.