Kenneth Liljeström
Tässä artikkelissa käsitellään Uuden testamentin kirjeiden välistä kirjallista riippuvuutta sekä kirjallisen riippuvuuden tutkimuksen lähtökohtia ja metodiikkaa. Kirjallisella riippuvuudella tarkoitetaan tässä yhteydessä sitä, että kirjoittaja hyödyntää omassa teoksessaan toista, jo olemassa olevaa kirjallista lähdettä. Tavanomaisesti kirjalliseen riippuvuuteen sisällytetään myös toisen teoksen muistinvarainen lainaaminen tai muu vastaava kirjallinen hyödyntäminen. Kirjallisen riippuvuuden toteaminen perustuu ennen kaikkea sanatason merkittäviin ja toistuviin yhteneväisyyksiin, mutta sille löytyy myös muita kriteerejä. Historiallis-kriittisten menetelmien näkökulmasta kirjallisen riippuvuuden tutkiminen kuuluu kirjallisuuskritiikin alaan. Toisaalta se on myös lähellä intertekstuaalisuuden tutkimusta.
Tutkimushistoriallista taustaa
Aikana, jolloin kirjallisuuskriittinen metodi hallitsi raamatuntutkimusta, kirjallinen riippuvuus oli itseoikeutettu selitys kirjeiden välisille yhteneväisyyksille. Ajanjaksolle oli ominaista innokas ja innovatiivinen Uuden testamentin kirjeiden vertailu toisiinsa, minkä negatiivisena kääntöpuolena oli kuitenkin metodologisten kysymysten sivuuttaminen. Muotohistoria ja siihen läheisesti liittyvä traditiokritiikki toi mukanaan uusia selitysmalleja periaatteessa samoille ilmiöille. Aiempaan tutkimukseen nähden niiden merkittävin ansio oli suullisen tradition korostaminen aiempien kirjallisiin lähteisiin perustuvien selitysmallien sijaan.
Vaikka kirjallisen riippuvuuden tutkimus on jäänyt uusien metodologisten näkökulmien myötä selkeästi taka-alalle 1800-lukuun verrattuna, sillä on edelleen luovuttamaton paikkansa monien tutkimuskysymysten yhteydessä. Uusien metodien ja selitysmallien ilmaantuminen on ollut jopa eduksi kirjallisen riippuvuuden tutkimukselle: varhaisemman tutkimuksen metodologiset puutteet ovat selkeästi korjaantuneet 1900-luvun puolivälin jälkeisessä kirjallisen riippuvuuden tutkimuksessa.
Uuden testamentin kirjeet ja kirjallinen riippuvuus
Uuden testamentin kirjeiden vertaileva tutkimus saa ensimmäisen selvän kimmokkeensa periaatteessa jo kirjeistä itsestään.
Apostoli Paavali viittaa aidoissa kirjeissään (Room., 1.–2. Kor., Gal, Fil., 1. Tess. sekä Filem.) muutamaan otteeseen aiemmin kirjoittamiinsa kirjeisiinsä (vrt. 1. Kor. 5:9; 2. Kor. 2:3,4,9, 7:12). Jälkipaavalilaisen 2. Tessalonikalaiskirjeen kirjoittaja mitä todennäköisimmin viittaa 1. Tessalonikalaiskirjeeseen ja kehottaa kirjeen vastaanottajia pitämään kiinni myös siinä annetusta opetuksesta (2. Tess. 2:15). 2. Pietarin kirjeen kirjoittaja puolestaan tukeutuu 1. Pietarin kirjeen arvovaltaan mainitsemalla lukijoilleen, että ”tämä on jo toinen kirje, jonka teille kirjoitan” (2. Piet. 3:1). Myöhemmin samassa kirjeessä hän viittaa kollektiivisesti Paavalin kirjeisiin ja toteaa niissä olevan ”yhtä ja toista vaikeatajuista, mitä tietämättömät ja haihattelevat ihmiset omaksi tuhokseen vääristelevät niin kuin kaikkia muitakin kirjoituksia” (3:16). Kirjeen myöhemmät lukijat voivat vain arvuutella, mitkä Paavalin kirjeen kohdat tarkkaan ottaen olivat kyseessä.
Juutalaiskristillisessä Jaakobin kirjeessä kohtaamme lähestulkoon päinvastaisen tapauksen. Kirjeen kirjoittaja vastustaa näkemystä, jossa uskon ja lain (eettisten) tekojen välillä ei nähdä elimellistä yhteyttä. Tällaisen antinomistisen näkemyksen tueksi oli ilmeisesti vedottu Paavaliin. Niinpä Jaakobin kirjeen jakeita 2:14–26 on lähes mahdotonta tulkita muuna kuin tietoisen poleemisena kannanottona Paavalin kärjistyksille laista ja sen merkityksestä kristityille Galatalaiskirjeessä (Gal. 2:16; ks. myös Room. 3:28; 1. Moos. 15:6). Jaakobin kirjeen kirjoittaja ei mainitse Paavalia nimeltä, mutta hänen kirjallinen muotoilunsa ei jätä dialogin toista osapuolen identiteettiä kovinkaan suureksi mysteeriksi.
Tutkimuksen nykytila
Kirjallisen riippuvuuden havainnoiminen perustuu yksinomaan tekstien väliseen vertailuun, sillä yksikään Uuden testamentin kirjeen kirjoittaja ei nimeä hyödyntämiään lähteitä. Pitkästä tutkimushistoriasta huolimatta tutkijat eivät ole yksimielisiä Uuden testamentin kirjeiden keskinäisistä suhteista, vaikka useiden teosten kohdalla voidaan puhua jo enemmistönäkemyksestä.
2. Pietarin kirjeen kirjallista riippuvuutta Juudaksen kirjeestä voidaan pitää varsin selvänä. Suuri osa tutkijoista katsoo myös, että Efesolaiskirjeen kirjoittaja on käyttänyt työssään hyödyksi Kolossalaiskirjettä sekä muita Paavalin kirjeitä. Kolossalaiskirjeen ja 2. Tessalonikalaiskirjeen kohdalla tutkimuskenttä jakautuu edellisiä esimerkkejä enemmän, sillä osa tutkijoista pitää kyseisiä kirjeitä aitoina Paavalin kirjeinä. Käytännössä ne tutkijat, jotka pitävät Kolossalaiskirjettä ja 2. Tessalonikalaiskirjettä epäaitoina, katsovat niiden kirjoittajien hyödyntäneen aitoja Paavalin kirjeitä. Kolossalaiskirjeessä kyseeseen tulevat mahdollisesti jopa kaikki Paavalin seitsemän kiistatonta kirjettä, 2. Tessalonikalaiskirjeen kohdalla kyseeseen tulee ennen kaikkea 1. Tessalonikalaiskirje, mutta riippuvuutta muista Paavalin kiistattomasti kirjoittamista kirjeistä ei tule sulkea pois.
Tutkimuksessa on käyty paljon keskustelua siitä, miten 1. Pietarin kirjeen lukuisat sanalliset yhteneväisyydet Paavalin kirjeisiin – erityisesti Roomalaiskirjeeseen – on selitettävä. Osa tutkijoista katsoo, että kirjeen kirjoittaja on todella hyödyntänyt Paavalin kirjeitä. Osa taas selittää yhteneväisyydet vetoamalla laajalle levinneisiin traditioihin, joiden lähtökohtaa ei voida enää johtaa suoraan esimerkiksi Roomalaiskirjeeseen. Heprealaiskirjeen kohdalla tutkimuksessa on usein havaittu liittymäkohtia Paavalin ja hänen kirjeisiinsä, mutta useimmiten ne on selitetty ilman hypoteesia kirjallisesta riippuvuudesta. Pastoraalikirjeiden (= 1. ja 2. Tim. sekä Tit.) kohdalla tilanne on monisyisempi. Jälkipaavalilaisina kirjeinä niiden vahva ja tietoinen kytkeytyminen Paavaliin ja auktoriteettiinsa on selviö. Kiisteltyä sen sijaan on se, miten pastoraalikirjeiden ”paavalilainen” materiaali on selitettävissä.
Vielä 1800-luvulla useat tutkijat näkivät Jaakobin kirjeen ja Paavalin kirjekokoelman välillä useita merkkejä kirjallisesta riippuvuudesta. Nykytutkimuksessa tämä katsantokanta ei ole saanut monia seuraajia, vaan kysymys Jaakobin kirjeen suhteesta ennen kaikkea Paavalin kirjeisiin on vailla varmaa vastausta. Johanneksen kirjeiden kohdalla keskustelua on käyty lähinnä 1. Johanneksen kirjeen suhteesta Johanneksen evankeliumiin, sekä 2. ja 3. Johanneksen kirjeen suhteesta toisiinsa. Toisin sanoen 19. vuosisadan aikana käyty keskustelu Johanneksen kirjeiden suhteesta toisiin Uuden testamentin kirjeisiin on lähestulkoon vaiennut.
Metodologisia lähtökohtia kirjallisen riippuvuuden tutkimukseen
Argumentti kirjallisen riippuvuuden puolesta perustuu käytännössä eri havaintojen ja todisteiden yhteiseen painoarvoon. Lisäksi hypoteesi kirjallisesta riippuvuudesta kilpailee aina muiden mahdollisten selitysmallien kanssa. Sen tulisi kyetä osoittamaan, että tutkittavien teosten välisille yhteneväisyyksille luontevin selitys on juuri kirjallinen riippuvuus, eivät esimerkiksi suullinen traditio, yhteinen kirjallinen lähde tai yleiset kirjalliset konventiot.
Kirjallinen riippuvuus on ilmiönä varsin monimuotoinen. Pelkästään Uuden testamentin kirjoituksista on löydettävissä suuri joukko erilaisia tapoja hyödyntää kirjallisia lähteitä. Matteuksen ja Luukkaan kirjallista riippuvuutta Markuksen evankeliumista voi pitää ääriesimerkkinä lähdetekstin kattavasta ja osin jopa melko mekaanisesta käytöstä. Sen sijaan Uuden testamentin kirjeissä kirjallisen riippuvuuden luonne on usein hyvin erilainen. Esimerkiksi Kolossalaiskirjeen ja Paavalin aitojen kirjeiden kohdalla kirjallista riippuvuutta ei kuvaa laajojen kappaleiden sanatarkka kopioiminen vaan pikemminkin lähdetekstien lyhyiden jaksojen melko luova hyödyntäminen ja yhdistäminen.
Kirjallisen riippuvuuden havaitsemisen kulmakivinä ovat tutkittavien teosten väliset sekä toistuvat että merkittävät sanatason yhteneväisyydet – siis kirjalliset paralleelit. Ilman niitä kirjallista riippuvuutta on vaikea todistaa, sillä pelkät ajatukselliset tai temaattiset samankaltaisuudet voidaan usein selittää luontevasti ilman tarvetta vedota kirjalliseen lainaamiseen. Kirjallisilta paralleeleilta vaaditaan toistuvuutta ja merkittävyyttä, koska lähes minkä tahansa samasta aihepiiristä ja samalla kielellä kirjoitettujen teosten välillä on pakostakin enemmän tai vähemmän yhteistä kirjallista ainesta. Tässä yhteydessä merkittävyydellä tarkoitetaan esimerkiksi paralleelisten ilmauksien suhteellista harvinaisuutta aikakauden kirjallisuudessa tai sanatarkan paralleelijakson huomattavaa pituutta.
Muita kirjallisen riippuvuuden todennäköisyyttä vahvistavia tekijöitä
Erilaiset rakenteelliset tai järjestykseen liittyvät yhteneväisyydet voivat myös viitata kirjalliseen riippuvuuteen. Esimerkiksi Efesolaiskirjeessä on havaittavissa, että sen kirjoittaja on hyödyntänyt paitsi Kolossalaiskirjeen sanastoa ja tyyliä, mutta myös sen rakennetta ja asioiden käsittelyjärjestystä. Kutakuinkin samanlainen ilmiö voidaan havaita myös 2. Pietarin kirjeen ja Juudaksen kirjeen välillä. Vaikka 2. Pietarin kirjeen kirjoittaja onkin muokannut lähdettään, sekä sanatason yhteneväisyydet että asioiden esittämisjärjestys viittaavat vahvasti nimenomaan Juudaksen kirjeen kirjalliseen hyödyntämiseen. Myös Tessalonikalaiskirjeiden kohdalla rakenteelliset seikat vahvistavat oletusta kirjallisesta riippuvuudesta, sillä 2. Tessalonikalaiskirjeen epistolografinen rakenne perustuu monilta osin 1. Tessalonikalaiskirjeeseen.
Rakenteellisten yhteneväisyyksien kohdalla tulee kuitenkin olla varovainen, sillä Uuden testamentin kirjeet noudattelevat myös suuressa määrin aikakauden kirjeen kirjoittamisen konventioita. Rakenteelliset yhteneväisyydet voivat siis puhua kirjallisen riippuvuuden puolesta vain silloin, kun vastaantuleva ilmiö ei selity luontevasti muilla tavoilla.
Joissain tapauksissa myös eräät teknisemmät ilmiöt voivat vahvistaa oletusta kirjallisesta riippuvuudesta. Eritoten jälkipaavalilaisten Efesolaiskirjeen ja Kolossalaiskirjeen tutkimuksissa on kiinnitetty huomiota ilmiöön, jota kutsutaan englanninkielisessä kirjallisuudessa nimellä ”conflation”. Suomeksi sille ei ole vakiintunutta käännöstä, mutta sisältönsä puolesta sitä voitaisiin hyvin kutsua yhteensulautumaksi. Tällöin yhteensulautumalla tarkoitetaan kahden tai useamman kirjoittajan lähteessä olevan ilmaisun yhdistämistä yhdeksi kokonaisuudeksi kirjoittajan omassa tekstissä. Luonteenomaista yhteensulautumalle on se, että kirjoittajan yhdistämissä alun perin erillisissä tekstikatkelmissa on jokin yhteinen tekijä kuten sama sana tai teema. Esimerkin tästä tarjoaa Efesolaiskirjeen jae 2:1, jossa yhdistyvät jakeet Kol. 2:13 sekä Rom. 6:11. Sanastolliset yhteneväisyydet on merkitty alleviivauksella; yhdistävä sana ”kuolleita” (νεκρούς) on korostettu lihavoinnilla.
| Ef. 2:1 Καὶ ὑμᾶς ὄντας νεκροὺς τοῖς παραπτώμασιν
καὶ ταῖς ἁμαρτίαις ὑμῶν |
Kol. 2:13 καὶ ὑμᾶς νεκροὺς ὄντας [ἐν] τοῖς παραπτώμασιν…
Rom. 6:11 οὕτως καὶ ὑμεῖς λογίζεσθε ἑαυτοὺς [εἶναι] νεκροὺς μὲν τῇ ἁμαρτίᾳ… |
| Ef. 2:1 Ja teidän ollessa kuolleita rikkomustenne
ja syntienne vuoksi |
Kol. 2:13 Ja teidän ollessa kuolleita rikkomustenne…
Rom. 6:11 Niin myös te pitäkää itseänne synnille kuolleina… |
Tässäkään yhteydessä ei kuitenkaan voida puhua absoluuttisesta kriteeristä. Jokaisella kirjoittajalla on oma persoonallinen kirjoitustyylinsä ja mikä on tyypillistä yhdelle kirjoittajalle, voi olla täysin epätyypillistä toiselle. Samalla tavoin on mahdollista, että kirjallisia lähteitä hyödyntävä henkilö ei käytä aineistoaan tavalla, joka johtaisi selkeiden yhteensulautumien syntyyn. Tämän lisäksi on huomattava, että yhteensulautumat ovat usein läheisessä yhteydessä siihen, kuinka tiiviisti kirjoittaja hyödyntää lähdetekstiään omassa teoksessaan. Sen vuoksi niihin on kiinnitetty huomiota juuri Efesolaiskirjeen ja Kolossalaiskirjeen kohdalla, joiden kirjoittajien katsotaan tietoisesti pyrkineen jäljittelemään sekä Paavalin kirjoitustyyliä että sanastoa. Tämä on pyrkimys on johtanut heidät hyödyntämään Paavalin kirjeiden ilmaisuja omassa tekstissään varsin runsaasti, mikä on luonnollisesti johtanut myös yhteensulautumien syntyyn.
Edellisten lisäksi kirjallisuuskriittisestä lähde-erottelusta tutut ilmiöt kuten tekstinsisäiset tyylilliset muutokset, kirjalliset saumakohdat tai kirjoittajalle vieraan sanaston esiintyminen keskellä hänelle muuten ominaista tekstiä voivat viitata kirjallisen lähteen käyttöön.
Yllä kuvatut metodologiset havainnot kuuluvat nykyään kirjallisen riippuvuuden tutkimuksen perusasioihin, joihin varhaisemmassa 1800-luvun tutkimuksessa ei kiinnitetty yhtä lailla huomiota. Viime kädessä kirjallisen riippuvuuden tutkimus ei kuitenkaan voi tukeutua matemaattisen luotettaviin ja eksakteihin kaavoihin tai malleihin, joiden perusteella voitaisiin aina päätyä varmoihin tuloksiin. Koska kirjallisen riippuvuuden lähdemateriaalina ovat aina inhimillisten ihmisten kirjoittamat tekstit, tutkijan tulee aina arvioida kukin teos sen omista lähtökohdista käsin. Tässä mielessä jokainen teos on ainutlaatuinen ja asettaa uusia haasteita kaikille mahdolliseen laajaan selitysvoimaan tähtääville metodologisille lähestymistavoille. Tästä huolimatta julkilausuttu metodiikka on ainoa vaihtoehto tieteelliselle tutkimukselle, ja se takaa myös tutkimuskohteelle mahdollisimman reilun kohtelun.
Harjoitus 1. Vertaile keskenään Filemonin kirjettä ja jälkipaavalilaisen Kolossalaiskirjeen (4:7–17) lopputervehdystä. Kuinka monta yhteistä henkilöä löydät? Keksitkö syitä sille, miksi Kolossalaiskirjeen kirjoittaja on hyödyntänyt Filemonin kirjeen nimistöä?
Harjoitus 2. Vertaile nyt vuorostaan Kolossalaiskirjeen lopputervehdyksiä (4:7–17) Efesolaiskirjeen lopputervehdyksiin (6:21–23). Miten näiden kohtien välinen kirjallinen riippuvuus eroaa edellisen harjoituksen yhteydessä tavatusta Kolossalaiskirjeen ja Filemonin kirjeen välisestä kirjallisesta riippuvuudesta?
Yleisteoksia ja apuvälineitä
Reuter, Rainer (1997 ). Synopse zu den Briefen des Neuen Testaments. Teil I: Kolosser-, Epheser-, II Thessalonicherbrief. Arbeiten zur Religion und Geschichte des Urchristentums. Bd. 5. Frankfurt am Main: Peter Lang.
Reuter, Rainer (1998 ). Synopse zu den Briefen des Neuen Testaments. Teil II: Die Pastoralbriefe. Arbeiten zur Religion und Geschichte des Urchristentums. Bd. 6. Frankfurt am Main: Peter Lang.
Reuter, Rainer (2003 ). Textvergleichende und synoptische Arbeit an den Briefen des Neuen Testaments. Arbeiten zur Religion und Geschichte des Urchristentums. Bd. 13. Frankfurt am Main: Peter Lang.
Wilson, Walter T. (2009). Pauline Parallels. A Comprehensive Guide. Lousville, Kentucky: Westminster John Knox.
Muita aiheeseen liittyviä tutkimuksia
Aejmelaeus, Anneli (1992). ”Paavalin perintö 1. Pietarin kirjeessä.” Lars Aejmelaeus (toim.), Aimo annos eksegetiikkaa: piispa Aimo T. Nikolaisen juhlakirja. Helsinki: Kirjapaja, 205–219.
Brodie, Thomas L., Dennis R. MacDonald ja Stanley E. Porter (toim.) (2006). The Intertextuality of the Epistles. Explorations of Theory and Praxis. New Testament Monographs 16. Sheffield: Sheffield Phoenix.
Gilmour, Michael J. (2002). The Significance of the Parallels between 2 Peter and Other Early Christian Literature. Academia Biblica 10. Atlanta: Society of Biblical Literature.
Herzer, Jens (1998). Petrus oder Paulus? Studien über das Verhältnis des Ersten Petrusbriefes zur paulinischen Tradition. Wissenschaftliche Untersuchungen zum Neuen Testament, I Reihe 103. Tübingen: Mohr (Siebeck).
Leppä, Outi (2003). The Making of Colossians. A Study on the Formation and Purpose of a Deutero-Pauline Letter. Publications of the Finnish Exegetical Society 86. Helsinki / Göttingen: SES / Vandenhoeck & Ruprecht.
Lindemann, Andreas (1979). Paulus im ältesten Christentum. Das Bild des Apostels und die Rezeption der paulinischen Theologie in der frühchristlichen Literatur bis Marcion. Beiträge historischen Theologie 58. Tübingen: Mohr (Siebeck).
Mitton, C. Leslie (1951). The Epistle to the Ephesians. Its Authorship, Origin, and Purpose. Eugene, Oregon: Wipf and Stock.
Sanders, E. P. (1966). ”Literary Dependence in Colossians.” Journal of Biblical Literature 85, 28—45.