Petri Luomanen
Wayne A. Meeksin artikkelia ”The Man from Heaven in Johannine Sectarianism” (1972) pidetään ensimmäisenä tiedonsosiologiaa soveltavana Uuden testamentin tutkimuksena. Meeksin mukaan Johanneksen evankeliumi tarjosi kirjoittajansa yhteisölle uuden ”symboliuniversumin”, jolla se ”legitimoi” suhteensa ympäröivään yhteiskuntaan. Enemmän huomiota tiedonsosiologia sai kuitenkin vasta 1980-luvun lopulla, kun sitä sovellettiin muihin evankeliumeihin ja Paavaliin (Watson 1986; Esler 1987; MacDonald 1988; Overman 1990).
Tutkijat, jotka ovat soveltaneet tiedonsosiologiaa varhaiskristillisyyteen, ovat tukeutuneet pääasiassa Peter L. Bergerin ja Thomas Luckmannin teokseen, The Social Construction of Reality: A Treatise in the Sociology of Knowledge (1966). Bergerin ja Luckmannin mielestä aiempi tutkimus oli ollut turhan paljon kiinnostunut filosofisista kysymyksistä, jotka liittyivät tiedon ja todellisuuden perimmäiseen luonteeseen (ontologia ja epistemologia). He halusivat lähestyä aihetta käytännöllisemmästä, empiirisestä näkökulmasta ja ottivat sen vuoksi tarkastelunsa kohteeksi ihmisten arkitodellisuuden, sen minkä ihmiset tavallisesti ”tietävät” olevan ”todellista”.
Bergerin ja Luckmannin tiedonsosiologian keskeisiä käsitteitä ovat legitimointi (legitimation) sekä symboliuniversumi (symbolic universe). Legitimointi kuvaa sitä prosessia, jossa yhteisö vahvistaa ja perustelee objektiivisena pitämäänsä todellisuutta seuraaville sukupolville. Symboliuniversumi edustaa legitimoinnin korkeinta astetta (Berger ja Luckmann erottavat neljä tasoa), jossa symbolisella kielellä ja laajojen teorioiden avulla integroidaan yhteisön historia ja yksilöiden elämänkokemukset mielekkääksi kokonaisuudeksi.
Varhaiskristillisyyden tutkijat alkoivat käyttää näitä käsitteitä melko yleisesti 1980-luvun lopulla ja 1990-luvulla, kun tiedonsosiologinen näkökulma oli lyönyt itsensä läpi muutamien keskeisten tiedonsosiologiaa soveltavien teosten kautta. Käytännössä nämä termit ovat alkaneet elää omaa elämäänsä tutkimuskirjallisuudessa. Tutkijat eivät välttämättä käytä niitä täsmälleen siinä merkityksessä kuin ne esiintyvät Bergerin ja Luckmannin alkuperäisessä teoriassa – kaikki eivät ehkä ole tietoisiakaan niiden alkuperäisestä käyttöyhteydestä.
Bergerin ja Luckmannin teorian perusperiaatteet
Berger ja Luckmann katsovat, että yhteiskunnan ja yksilön jokapäiväisen todellisuuden välillä on dialektinen suhde. Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen tarkoittaa sitä, että ihmiset yhdessä tuottavat koko inhimillisen maailman sekä sen sosiokulttuuriset ja psykologiset rakenteet. Toisaalta nämä inhimilliset tuotokset vaikuttavat siihen, miten ihmiset kokevat jokapäiväisen todellisuutensa. Berger ja Luckmann kuvaavat tätä dialektista prosessia kolmella käsitteellä: ulkoistaminen, objektivoituminen, sisäistäminen. Ulkoistamisessa inhimillisesti luotu todellisuus objektivoituu totunnaistamisen (habitualization) ja institutionalisoinnin kautta. Sisäistäminen puolestaan kuvaa sitä vaihetta, jolloin objektiiviseksi muodostunut todellisuus välitetään seuraaville sukupolville. Tiivistetysti ilmaistuna: Yhteiskunta on ihmisen tuotos. Yhteiskunnasta tulee objektiivinen todellisuus. Ihminen on sosiaalinen tuotos (1966, 78–79).
Varhaiskristillisyyden tutkimuksessa keskeisiksi muodostuneet käsitteet jokapäiväinen elämä, legitimaatio ja symboliuniversumi liittyvät tämän prosessin objektiiviseen vaiheeseen sekä sisäistämiseen. Bergerin ja Luckmannin mukaan arkielämän todellisuus näyttäytyy ihmisille ylivertaisena, niin että jokapäiväinen elämä ymmärretään ehdottomasti läsnä olevaksi todellisuudeksi, joka ei riipu siitä miten ihminen ymmärtää sen. Jokapäiväinen elämä on valmista todellisuutta, jonka näyttämölle ihminen astuu.
Kun yhteiskunnan institutionalisoituneita rakenteita välitetään seuraaville sukupolville, niille täytyy löytää perusteet eli ne on legitimoitava. Legitimoinnissa on neljä astetta. Ensimmäisen asteen legitimoinnit ovat yksinkertaisia toteamuksia siitä, että ”näin asiat tehdään”. Toisen asteen legitimoinneissa on mukana alkeellisia teoreettisia väitteitä, kun taas kolmannen asteen legitimoinnit muodostuvat eksplisiittisistä teorioista. Symboliuniversumit edustavat legitimoinnin kaikkein kehittyneintä ja laajinta astetta. Symboliuniversumeista voidaan puhua vain symbolisella kielellä, joka viittaa arkikokemuksen ulkopuolella olevaan todellisuuteen. Symboliuniversumit koostuvat pitkälle kehittyneistä teoreettisista traditioista, joiden tarkoituksena on integroida yhteiskunnan historia sekä yksilön biografia ja kokemukset yhdeksi kokonaisuudeksi. Symboliuniversumi ”laittaa kaiken paikoilleen”.
Bergerin ja Luckmannin tiedonsosiologian filosofinen tausta
Tiedonsosiologisen tutkimuksen lähtökohtana pidetään yleensä Marxin (1818–1883) ajatusta jonka mukaan sosiaaliset suhteet määrittelevät ihmisen tietoisuutta. Marxin näkemysten lisäksi Berger ja Luckmann pitävät oman tutkimuksensa lähtökohtina Nietzschen ajattelua (1844–1900) sekä Wilhelm Diltheyn (1833–1911) historisismia. Tiedonsosiologian katsotaan eriytyneen omaksi oppialakseen sosiologian sisälle Karl Mannheimin (1893–1947) kirjoitusten myötä, mutta Berger ja Luckmann korostavat myös Max Schelerin (1874–1928) osuutta tiedonsosiologian ”keksijänä”.
Schelerin keskeisten käsitteiden yhteys Bergerin ja Luckmannin erotteluihin onkin ilmeinen. Scheler erotti toisistaan ideaalitekijät (Idealfaktoren) ja reaalitekijät (Realfaktoren). Reaalitekijät säätelevät niitä historiallisia olosuhteita, joissa ideaalitekijät voivat ilmaantua. Ne eivät kuitenkaan vaikuta ideaalitekijöiden sisältöön. Näin yhteiskunta säätelee aatteiden olemista (Dasein) mutta ei niiden olemusta (Sosein).
Mannheimin näkemys oli radikaalimpi: hänen mukaansa yhteiskunta säätelee myös inhimillisen ajattelun sisältöä – lukuun ottamatta matematiikkaa ja osaa luonnontieteistä. Tästä seuraa, että kaikki inhimillinen ajattelu on aina ideologisesti värittynyttä sen mukaan, minkälaisissa yhteiskunnallisissa rakenteissa ajattelu esiintyy. Mannheim kuitenkin uskoi, että ideologinen vaikutus voidaan minimoida, jos otetaan järjestelmällisesti huomioon mahdollisimman monta erilaista näkökulmaa. Parhaiten tässä onnistuu ”vapaasti leijuva sivistyneistö” (freischwebene Intelligenz), joka ei ole sidoksissa yhteiskuntaluokkien eturistiriitoihin.
Edeltäjistään poiketen Bergerin ja Luckmann halusivat rajata ontologiset ja epistemologiset kysymykset varsinaisen tiedonsosiologisen tarkastelun ulkopuolelle ja ottivat tarkastelun kohteeksi ihmisten arkitiedon:
[T]iedonsosiologian tulee ensisijaisesti tutkia sitä, minkä ihmiset ”tietävät” olevan ”todellista” jokapäiväisessä, ei-teoreettisessa tai esiteoreettisessa elämässään. Arkitiedon, ei aatteiden, pitää olla tiedonsosiologian keskeinen tutkimuskohde. Juuri tästä tiedosta muodostuu se merkityskudos, joka on kaikkien yhteiskuntien olemassaolon edellytys. (Berger ja Luckmann 1966, 25; suom. Raiskila 1994, 25).
Nostaessaan arkitiedon ensisijaiseksi tarkastelukohteeksi Berger ja Luckmann tukeutuivat erityisesti Alfred Schutziin (1899–1959), jota pidetään fenomenologisen sosiologian perustajana. Sosiaalipsykologiset olettamuksensa Berger ja Luckmann perustavat pitkälti Georg Herbert Meadin (1863–1931) teorioihin sekä hänen ajatteluaan kehittäneeneen symboli-interaktionismin koulukunnan käsityksiin. Näiden yhteyksien vuoksi Berger ja Luckmann liitetään usein fenomenologiseen sosiologiaan ja sosiaaliseen konstruktionismiin, vaikka tämä on oikeutettua vain tietyin varauksin.