Kriittisen raamatuntutkimuksen historia – lyhyesti

Petri Luomanen

 

Kriittisen raamatuntutkimuksen kehitys voidaan jakaa karkeasti ottaen neljään päävaiheeseen: 1) Varhainen vaihe antiikista keskiajan loppuun, 2) Reformaation esikriittinen aika, 3) Valistuksesta alkava historiallis-kriittinen vaihe, 4) Nykyinen historiallis-hermeneuttinen vaihe.

Varhainen vaihe antiikista keskiajan loppuun

Varhaisvaiheelle oli tyypillistä, että Raamatun katsottiin edustavan ajatonta jumalallista ilmoitusta, johon kirkon opetus ja käytäntö suhteellisen ongelmattomasti perustuivat. Silti myös tuolloin tehtiin yksittäisiä kriittisiä havaintoja. Lähinnä nämä liittyivät eri kirjoitusten apostolisuuteen ja samalla tietysti myös laajempaan kysymykseen kaanonin rajoista.

Esimerkiksi Origenes asetti kyseenalaiseksi Heprelaiskirjeen periytymisen Paavalilta ja piti kirjoittajana joko Luukasta tai Clemens Roomalaista. Origeneen oppilas Dionysios Aleksandrialainen puolestaan katsoi tyylin ja kielen perusteella, että Johanneksen ilmestys ei voi olla Johanneksen kirjoittama. Kyseessä oli siis samantapainen historiallinen argumentti, jota käytetään myös nykyään. Keskustelussa kirjoitusten apostolisuudesta Origenes ja Dionysios Aleksandrialainen olivatkin ilmeisesti metodisesti omaa luokkaansa (näin Kümmel). Vallitsevana metodina oli kuitenkin allegorinen selitystapa, joka antaa selittäjälle varsin vapaat kädet. Allegorisessa selityksessä kirjoituksilla katsottiin olevan enimmillään neljä toisiaan täydentävää merkitystä: kirjaimellinen, allegorinen, moraalinen ja anagoginen (eli perimmäinen hengellinen) merkitys.

Reformaation esikriittinen aika

Reformaation periaatteista voidaan kiteyttää pari keskeistä näkökohtaa, joilla oli suuri merkitys kriittisen raamatuntutkimuksen tulevan kehityksen kannalta. Sekä Lutherin että Zwinglin raamattuperiaate kyseenalaisti sen, että kirkollinen traditio ja Raamatun alkuperäinen sanoma ilman muuta vastaisivat toisiaan. Luther hylkää allegorisen selityksen ja korostaa yhtä kirjaimellista merkitystä. Koska Pyhä Henki on yksinkertainen puhuja, myös kirjoituksilla on vain kirjaimellinen, luonnollinen merkitys. Raamattuperiaatteen suoraa seurausta on, että tänäkin päivänä Raamatun alkuperäisen sanoman selvittämisellä – ja sen myötä eksegetiikalla – on keskeinen rooli erityisesti protestanttisten kirkkojen julistuksessa. Toinen merkittävä näkökohta oli Lutherin teologinen kritiikki, joka kohdistui myös Raamatun kirjoituksiin. Tunnettua on, että Luther kritisoi Johanneksen ilmestystä sekä Jaakobin kirjettä, jonka hän katsoi olevan ristiriidassa Paavalin opetuksen kanssa.

Reformaatio sisältää historiallis-kriittisen tutkimuksen idut, mutta modernin historiallis-kriittinen tutkimus ei voinut vielä syntyä, koska toisaalta kuitenkin korostettiin kirjoitusten ristiriidattomuutta ja sitä, että tulkintaa on arvosteltava uskolla (analogia fidei -periaate).

Valistuksesta alkava historiallis-kriittinen vaihe

Varsinainen kriittinen tutkimus alkaa vasta valistuksen aikana, kun luonnontieteiden nousun myötä luottamus kirkon ja muiden auktoriteettien ilmoittamaan totuuteen horjuu. Historiallis-kriittisten metodien kehitystä on kuvattu tarkemmin kunkin metodin yhteydessä, joten tässä tyydytään kokonaisuutta jäsentävään yleiskatsaukseen. Keskeisiä henkilöitä kuvataan tarkemmin omassa artikkelissaan.

Tekstikritiikki ja deismi

Lopulliset sysäykset kriittisten menetelmien kehittymiselle antoivat tekstikritiikki ja Englannin deismi. Textus receptus ilmestyi jo 1516, mutta 1700-luvulla siitä alkaa tulla kriittisiä editioita. Kaikkien deistien raamatuksi on puolestaan kutsuttu Matthew Tindalin (1657–1733) teosta Christianity as Old as the Creation (1730). Sen mukaan apostolit erehtyivät Kristuksen paluussa ja samalla myös monessa muussa asiassa. Deistit toivat esiin Uuden testamentin epäyhtenäisyyden, millä oli merkitystä jatkon kannalta. Useat deistit (mm. Thomas Chubb ja Thomas Morgan) katsoivat Jeesuksen edustavan alkuperäistä luonnollista uskontoa, joka ei ole samaistettavissa muun Uuden testamentin sanoman kanssa. Kyse on tietysti deismin luonnollisen uskonnon ihanteen ajamisesta Raamattuun. Merkittävää kuitenkin on, että näin herätettiin kysymys Uuden testamentin sanoman yhtenäisyydestä.

Mannermainen kehitys

Deisteillä oli vaikutus mannermaalle ja siellä erityisesti Johann Jakob Wettsteiniin (1693–1754). Wettstein oli baselilainen rationalisti, joka joutui pidätetyksi virastaan muutettuaan Textus receptusta. Wettstein sai kuitenkin julkaistua (1751–52) Textus receptuksen, jossa oli tekstivariantit esillä ja johdannossa vaatimus siitä, että Uutta testamenttia on tutkittava oman aikansa taustaa vasten.

Kriittisen tutkimuksen uranuurtajiin kuuluu katolinen Richard Simon (1638-1712), joka julkaisi kriittiset Vanhan testamentin (1678) ja Uuden testamentin (1689) historiat. Hän epäili niissä Mooseksen kirjojen aitoutta ja osoitti epäaidoiksi esimerkiksi Markuksen evankeliumin loppujakeet (Mark. 16:9–20), Johanneksen evankeliumin avionrikkojaperikoopin (Joh. 7:53–8:11) sekä evankeliumien päällekirjoitukset. Roomalaiskatolinen (oratoriaani) Simon toimi omasta mielestään hyvässä tarkoituksessa, koska hänen tähtäimessään oli osoittaa protestanttisen raamattuperiaatteen heikkoudet. Katoliset eivät tätä hyvää tarkoitusta kuitenkaan ymmärtäneet, vaan Simon joutui jesuiittojen vainoamaksi ja hänet erotettiin veljeskunnasta. Kirjat määrättiin poltettavaksi, ja Simon myöntyi polttamaan myös yksityiset muistiinpanonsa.

Simonin kirjoitukset kokivat kuitenkin uuden tulemisen noin 100 vuotta myöhemmin, kun Johann Salomo Semler (1725-1791) toimitti Vanhan testamentin historiasta saksankielisen käännöksen. Semler itse oli klassisten ja itämaisten kielten tuntija, joka vaati johdonmukaista historiallista näkökulmaa kaikkeen traditioon. Semler asetti kyseenalaiseksi kaanonin rajat, sillä hänen mukaansa Jumalan sanaa ei voitu samaistaa Raamattuun, vaan kaikki, joka edisti ihmisen sisäistä rakentumista, oli hyödyllistä. Kaanonilla on vain historiallinen arvo, joka on aina punnittava uudestaan.

Kirjallisuuskritiikistä redaktiokritiikkiin: historiallis-kriittisen tutkimuksen vuosisadat (1770-luvulta 1970-luvulle)

Kirjallisiin ongelmiin alettiin kiinnittää yhä enemmän huomiota 1700-luvun loppupuolella. Esimerkiksi synoptisten evankeliumien suhteista alettiin esittää uusia teorioita. Johann Jacob Griesbach (1745–1812) julkaisi oman synoptisen tekstieditionsa 1774 ja esitti samalla teorian synoptisten evankeliumien suhteista: Luukas käytti Matteusta, Markus puolestaan sekä Matteusta että Luukasta. Johann Gottfried Eichhorn (1752–1827) esitti alkuevankeliumihypoteesiin 1794. Sen mukaan synoptikkojen taustalla olisi yhteinen arameankielinen ”Urgospel” eli alkuevankeliumi. Heinrich Julius Holtzmann (1832–1910) loi pohjan nykyiselle kaksilähdeteorialle 1863 julkaistulla tutkimuksellaan Die synoptischen Evangelien: Ihr Ursprung und geschichtlicher Character.

Vanhan testamentin puolella kirjallisuuskriittinen lähestymistapa alkoi kantaa hedelmää Julius Wellhausenin (1844-1918) tutkimusten myötä.

Muotohistoria syntyy osittain vastareaktiona yksipuolisesti harjoitetulle kirjallisuuskritiikille 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. Äärimmilleen viedyssä kirjallisuuskritiikissä oletettiin, että historia voidaan rekonstruoida, kunhan vain lähteet saadaan eroteltua toisistaan mahdollisimman tarkasti. Muotohistoria alkaa kiinnittää enemmän huomiota kirjallisten lähteiden ja historiallisten tapahtumien väliin jäävään suullisen tradition vaiheeseen. Lisäksi muotohistorian syntyyn vaikuttivat Mesopotamiasta ja Egyptistä saatu uusi uskonnonhistoriallinen vertailumateriaali sekä 1800-luvun lopulla kasvanut yleinen kiinnostus yhteisöllisyyteen (mihin liittyy myös sosiaalitieteiden synty).

Muotohistoriallinen tutkimus alkoi Vanhan testamentin puolella, jossa Hermann Gunkel (1862–1932) loi sille pohjan psalmitutkimuksillaan. Uuden testamentin puolella uranuurtajia olivat Wilhelm Bousset (1865–1929), Karl Ludvig Schmidt (1891–1956), Martin Dibelius (1883–1947) ja Rudolf Bultmann (1884–1976), joista kolme viime mainittua toimivat lähinnä vasta 1. maailmansodan jälkeen.

Redaktiokriittinen tutkimus puolestaan syntyy vastareaktiona yksipuoliseksi muodostuneelle muotohistorialliselle lähestymistavalle. Kun muotohistorioitsijat pitivät tekstien toimittajia varsin mekaanisina tradition kokoajina, redaktiokriitikot käänsivät huomion jälleen tekstin toimittajien eli ”redaktorien” luovaan panokseen ja erityisesti heidän teologiaansa. Ensimmäiset selvää redaktiokriittistä tutkimusta edustavat tutkimukset julkaistiin 1940-luvulla. Martin Nothin Überlieferungsgeschichtliche Studien (1943) osoittaa Deuteronomistisen historiateoksen olevan määrätietoisen toimitustyön tulosta. Uuden testamentin puolella klassikkona voidaan pitää Günther Bornkammin 1948 julkaistua artikkelia Die Sturmstillung im Matthäusevangelium (julkaistu uudelleen 1961). Bornkamm osoittaa atikkelissaan, kuinka Matteuksen evankeliumin toimittaja on nivonut yhteen Q-lähteen ja Markuksen tekstejä, niin että kertomus myrskyn tyynnyttämisestä (Matt. 8:18–27) kasvaa allegoriseksi kuvaukseksi seurakuntalaivan kohtalosta myrskyävällä merellä. Redaktiokritiikin varsinainen läpimurto tapahtuu kuitenkin vasta 1950-luvun loppupuolella.

Historiallis-hermeneuttinen vaihe

Kari Syreenin mukaan (ks. artikkeli tällä sivustolla) uusinta vaihetta luonnehtii kasvanut hermeneuttinen tietoisuus. Koska historiallinen näkökulma on silti edelleen mukana, vaihetta voidaan hyvin luonnehtia historiallis-hermeneuttiseksi.

Historiallis-hermeneuttisen vaiheen voidaan katsoa alkaneen 1960-luvun loppupuolella, jolloin strukturalismin synkroninen tarkastelutapa haastoi redaktiokriittisen tutkimuksen ja samalla koko historiallis-kriittisen paradigman. Strukturalistinen innostus jäi kuitenkin varsin lyhyeksi – osittain sen vuoksi, että eksegetiikkaan rantautuessaan strukturalistinen tutkimus oli jo hiipumassa kirjallisuustieteiden puolella.

Strukturalismin vanavedessä historiallis-kriittisen tutkimuksen haastajiksi tulivat myös narratiivikritiikki, reader-response -kritiikki sekä reseptiohistoria. Samoin kuin strukturalismi, myös ne keskittyivät tekstiin ja sen lukijaan, ei niinkään tekstin alkuperäiseen kirjoittajaan ja kirjoittamistilanteeseen. Jälkistrukturalismin perinnöksi puolestaan voidaan lukea dekonstruktio sekä erilaiset ideologiakriittiset ja kontekstuaaliset lähestymistavat.

Myös sosiaali- ja käyttäytymistieteelliset lähestymistavat alkoivat yleistyä 1970-luvulla – heijastellen aluksi strukturalismillekin tyypillistä kiinnostusta yleispäteviin rakenteisiin ja systeemeihin. Funktionalistisella sosiologialla oli keskeinen rooli esimerkiksi Theissenin uraauurtavassa tutkimuksessa Jeesus-liikkeen sosiologiasta, Soziologie der Jesusbewegung (1977). Myös kulttuuriantropologia ja tiedonsosiologia ovat nousseet merkittäviksi sosiaalitieteellisiksi näkökulmiksi raamatuntutkimuksessa 1980-luvulta lähtien. Uusimmissa tutkimuksissa mukaan on tullut yhä enemmän myös yksilö- ja sosiaalipsykologisia sekä kognitiotieteellisiä näkökulmia.

Aluksi historiallis-kriittisen tutkimuksen kärkkäimmät arvostelijat olivat valmiita kokonaan hylkäämään kyseiset metodit. Nykyään tällaiset äärimmäiset kannat ovat harvinaisia. Metodien katsotaan pikemminkin täydentävän toisiaan ja tarjoavan erityyppisiä näkökulmia tekstien tutkimukseen.

 

Kirjallisuus

Bornkamm, Günther (1961). Die Sturmstillung im Matthäusevangelium. Bornkamm, G. und Barth G. und Held H. J.: Überlieferung und Auslegung im Mattäusevangelium. Wissenschaftliche Monographien zum Alten und Neuen Testament 1. 2. Auflage. Neukirchen: Neukirchener Verlag.

Gottfried, Adam, Otto Kaiser, & Werner Georg Kümmel (1975). Einführung in die exegetischen Methoden. München: Kaiser.

Griesbach, Johann Jakob (1797). Synopsis evangeliorum Matthaei, Marci et Lucae una cum iis Joannis pericopis: quae historiam passionis et resurrectionis Jesu Christi complectuntur. Textum recensuit et selectam lectionis varietatem adjecit Jo. Jac. Griesbach. 1. Aufl. 1776. Halle: J. J. Curtius Haerdes.

Hayes, John H., & Carl R. Holloday (1983). Biblical Exegesis: A Beginner’s Handbook. London: SCM Press.

Holtzmann, Heinrich Julius (1863). Die synoptischen Evangelien: Ihr Ursprung und geschichtlicher Character. Leipzig: Wilhelm Engelmann.

Noth, Martin (1957). Überlieferungsgeschichtliche Studien: die sammelnden und bearbeitenden Geschichtswerke. Tübingen: M. Niemeyer.

Orchard, Bernard, & Longstaff, Thomas R. W. (ed.) (1978). J. J. Griesbach: Synoptic and Text-Critical Studies 1776-1976. Society of New Testament Studies 34. Cambridge: Cambridge University Press.

Theissen, Gerd (1977). Soziologie der Jesusbewegung: Ein Beitrag zur Entstehungsgeschichte des Urchristentums. München: Kaiser.

Tindal, Matthew (1995). Christianity as Old as the Creation. With a New Introduction by John Valdimir Price. Reprint of 1730 edition. History of British Deism. London: Routledge.