Onko meillä läheisinä ja ammattilaisina kykyä ja osaamista kohdata kuolema?

Kysyin kuolemaan johtavan sairauden diagnoosin saaneelta läheiseltäni, millaisia toiveita hänellä on kuolemaan liittyen. Hän vastasi epäröimättä: ”Toivon, että ei olisi kipuja eikä minun tarvitsisi kuolla yksin”. Samanlaisen toiveen on monesti kuullut myös tuhansia kuolemia kohdannut saattohoitolääkäri Juha Hänninen, joka on kirjoittanut vastikään ilmestyneen kirjan Kuolemme vain kerran.

Hänninen kertoo kirjassaan, että useimmilla meistä suomalaisista on hyvin samanlainen ajatus hyvästä kuolemasta ja sen paikasta. Hyvä kuolema on sellainen, joka tapahtuu kotona ilman kipuja, perheen ja läheisten läsnä ollessa. Koti paikkana ei kuitenkaan yksin takaa hyvää kuolemaa. Viime päivinä otsikoissa ollut helsinkiläisvanhuksen yksinäinen kuolema asunnossaan palvelujärjestelmän pettäessä on jotakin sellaista, mitä kukaan ei toivoisi itselleen tai läheiselleen.

Saattajana kuoleman äärellä

Kukin meistä kuolee vain kerran, mutta kohtaamme kuolemaa monin tavoin median lisäksi omassa yksityiselämässämme ja työssämme. Itselleni tähänastisen elämäni syvimpiä kokemuksia oli olla läheisen vierellä kuoleman hetkellä. Kuoleman kohtaaminen on merkityksellinen asia myös saattajalle; suuri osa meistä haluaa olla läheisensä vierellä kuoleman hetkellä.

Myös ammattilaisia tarvitaan. Heiltä kaivataan kivun lievityksen lisäksi ennen kaikkea kykyä kohdata kuoleva ja hänen läheisensä. Monelle juuri epäonnistuneeseen kohtaamiseen liittyvät kokemukset läheisen kuollessa ovat niitä, jotka jäävät painamaan mieltä vuosiksi. Ne muovaavat vahvasti kokemusta ja tulkintoja kuoleman prosessista ja myös suhdetta omaan kuolemaan.

Koulutus ja kuoleman kohtaaminen

Kuolema koskettaa muitakin kuin terveydenhuollossa piirissä työskentelevien ammattilaisten arkea. Monet muutkin kohtaavat työssään kuolemaan liittyviä kysymyksiä. Onko meillä kuoleman kohtaamiseen tilaa ja valmiuksia? Sosiaalityön opettajana olen usein pohtinut sitä, minkä verran koulutuksemme käsittelee kuolemaan liittyviä aiheita. Osaammeko antaa riittävästi työkaluja eri ikäryhmien kanssa työskenteleville sosiaalityöntekijöille?

Samaa kysymystä pohdittiin myös juuri päättyneessä eurooppalaisten sosiaalityön tutkijoiden konferenssissa Skotlannissa. Esimerkiksi sosiaalityön professori Johanna Heifel Itävallasta oli kartoittanut alan opetussuunnitelmia ja tehnyt kyselyn sosiaalityön opettajille. Tuloksena oli havainto siitä, että kuolemaan liittyviä sisältöjä on koulutuksessa äärimmäisen vähän. Tässä suhteessa Suomessa on todennäköisesti hyvin samanlaisen tilanne.

Kuolemaan voisi tutustua nykyistä enemmän jo opintojen aikana. Erityisen tärkeää se olisi vanhussosiaalityöhön suuntaaville. Siinä elämän rajallisuuden ajatus, kuolema ja kuolemaan valmistautuminen ovat vahvasti osana päivittäistä työtä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *