Pertti Saloheimo

Epätoivon loppu

Lumi on sulamassa. Kadut ovat kuivat ja kaikki talven hiekoitushiekka ja nastarenkaiden asfaltista rouhima pöly on tuulen nostamana valloillaan ilmassa.

Matkalaukku ei ole mikään muovikuorinen kova samsonite saati nykyaikainen kevyt polykarbonaattilaukku. Se on tehty sinisestä muovikankaasta, kulmat ruskealla keinonahkalla vahvistettu.

Ei mieskään nuori ole. Kokoparta on enimmäkseen harmaa, muutama musta juova on jäljellä. Hän on kuitenkin säästynyt kaljuuntumiselta. Hiukset ovat melkein valkoiset, ja pitkät. Mies on sitonut niskaansa poninhännän kuin merirosvolla.

Pöly kirvelee miehen silmissä, joita hän ei voi hieroa, koska toinenkin käsi on varattu. Vasemmassa kädessään mies kantaa pienempää mutta kokoaan raskaampaa taakkaa. Kovamuovinen kotelo on vihreä, tai värisilmästään tarkka voisi sanoa sitä turkoosiksi. Kantokahva on musta.

– Mitä setä kantaa? huikkaa ilkkuva tytönääni. Mies katsoo ylös. Vastaan tulevan tytön tukka on värjätty mustaksi. Trikoopuseron kaula-aukko on kylmään kevätaamuun ja tytön ikään aivan liian avoin. Lyhyt jakku on niin pieni, että se tuskin mahtuisikaan kiinni. Tiukat housut loppuvat puolisääreen. Tytön kaverilla on samanlainen varustus paitsi hiuksissa violettia.

Teinitytöt astelevat kikattaen ohi, ennen kuin mies ehtii vastata. Menneisyyttä, hän olisi sanonut. Ikävää menneisyyttä, yksinäisiä vuosia, kaikkea tuskaa sen jälkeen – ja jo ennen sitä – kun vaimo lähti. Yksinäisiä einesmaksalaatikoita, joita hän ei ollut jaksanut edes lämmittää. Sairaalassa olon kalseutta sen jälkeen, kun hän oli yrittänyt juoda itsensä hengiltä. Ykkösolutta, johon hän oli vaihtanut, koska lääkärit olivat käskeneet lopettaa juopottelun, muuten hän kuolisi.

Ei hän sairaalasta päästyään ollut enää kuolla halunnut vaikka ei oikein elääkään. Mutta sitten hän oli Pelastusarmeijan kirpputorilta vaatteita etsiessään löytänyt uteliaisuutta herättävän vihreän muovikotelon, jonka sisällä oli istunut kuin perhonen kotelostaan kuoriutumista ja lentoon lähtöä odottaen hyväkuntoinen kirjoituskone. Mies oli jättänyt jo valitsemansa talvikengät ostamatta ja käyttänyt niitä varten varaamansa rahat kirjoituskoneeseen.

Aluksi mies oli kirjoittanut elämästään, joka oli luvannut enemmän kuin antoi, ja vaimostaan, jota hän oli kohdellut samoin. Hän oli kirjoittanut viinasta ja kaikista paikoista, joissa oli sitä liikaa juonut. Hän oli kirjoittanut työstään, jonka oli siksi menettänyt. Hän oli kirjoittanut sairaalasta, masennuslääkkeistä ja rankemmista lääkkeistä, jotka poistivat tuskan mutta eivät

antaneet mitään tilalle sen jättämään tyhjyyteen. Maksalaatikosta. Viimeisen myyntipäivän ohittaneesta maidosta. Pilsneristä. Keski-ikäisistä älykkään boheemina itseään pitävistä miehistä (kuin hän itse kaksikymmentä vuotta aikaisemmin), jotka vaihtoivat kauempana olevaan pöytään silloin harvoin, kun hänellä oli varaa ja rohkeutta mennä kirjakaupan kahvilaan.

Kaikkea tätä mies nyt kantaa sydämessään, mielessään, matkalaukussaan. Enää hän ei jatkaisi. Vuosien ajan hän oli täyttänyt kirjoittamisella elämänsä päivät ja päiviensä tunnit, mutta hänen mielensä tyhjyyttä se ei ollut täyttänyt.

Mies oli odottanut ja toivonut, että jonakin päivänä hän pääsisi perille ja lauseen perään pisteen lyötyään tuntisi, että on valmis – mutta ainoa, mitä hän oli saanut täytettyä oli matkalaukku, johon hän oli tiheään lyödyt konekirjoitusliuskansa kerännyt. Nyt riittää, se kaikki.

Katu päättyy rantaan. Mies pysähtyy, tasaa hengitystään ja jatkaa joen ylittävälle kävelysillalle. Virta on sillä kohtaa voimakas ja sillan kannatinpylväiden ympärillä pyörteinen. Marraskuussa tästä naarattiin yliopistossa vasta aloittanutta tyttöä, eikä se ollut ensimmäinen sellainen syksy.

Keskellä siltaa mies avaa matkalaukun vetoketjun: ensin nämä. Matkalaukussa on paksuja pakettinarulla sidottuja paperinippuja. Karhea naru raapii miehen sormia, kun hän nostaa nippuja narusta yksi kerrallaan ja paiskoo jokeen. Raskaat niput lässähtävät joen pintaan, kelluvat kunnes vettyvät ja jäävät virran vietäväksi puoliksi upoksissa. Yksi, kaksi, kolme… kunnes kädessä on viimeinen nippu. Sen mies heittää korkealla kaarella kaiteen yli mahdollisimman kauas – mutta kesken ilmalennon nippu hajoaa. Paperit leijuvat virtaavan joen pintaan kuin valtavat takatalven lumihiutaleet, paitsi yksi.

Tuuli kieputtaa yhtä paperia, heittää sen korkealle, kantaa vastarantaa kohti. Miehen silmänurkkaan osuu jostakin kirkas välähdys. Vastarannan pyörätiellä poika hidastaa uuden, kirkkaansinisen pyöränsä vauhtia ja nappaa kohti leijuvan paperin lennosta. Sitten pysähtyy ja lukee.

Mies nostaa vielä kirjoituskoneen kaiteelle mutta muuttaa sitten mielensä. Kirjoituskonettaan kantaen hän lähtee takaisin. Hän palaa kotiinsa mutta ei enää tyhjään elämään. Hänellä on lukija.