Author: Outi J Hakola

Kuolemaa käsittelevien dokumenttielokuvien ydin on yhden tai useamman päähenkilön kuolema. Tästä huolimatta itse kuolemanhetkeä ei kovin usein näytetä katsojille, vaan se kerrotaan muilla tavoilla.

Tyypillinen keino on näyttää kuolemaan johtavia tapahtumia katsojalle, mutta hypätä kuoleman ylitse suoraan sen jälkiseurauksiin, kuten itkeviin ihmisiin, hautajaisiin tai ruudulla näkyvään muistokirjoitukseen, jossa tuodaan esille kuolleen nimi ja kuolinpäivä. Vaihtoehtoisesti muut henkilöhahmot voivat kertoa kuolemasta katsojalle joko haastatteluissa tai dialogin avulla. Näistä seuraamuksista katsoja voi tulkita kuoleman tapahtuneen ja nämä kerronnan keinot ovat tuttuja myös fiktioelokuvan puolelta. Tällöin katsojan huomio kiinnittyy siihen, miten muut reagoivat kuolemaan ja millaisen aukon ihminen jätti kuollessaan läheistensä elämään.

Toinen yleinen tapa on hyödyntää erilaisia vertauskuvia – sammuvaa kynttilänliekkiä, luontokuvia, valoon tai pimeyteen erkanevaa hahmoa tai kuvaa. Näillä kuvilla verrataan kuolemaa jonkin asian loppumiseen, luonnon kiertokulkuun, toiseen ulottuvuuteen siirtymiseen tai vaikkapa lopulliselle matkalle lähtemiseen.

Keskusteluissani kuolevia ihmisiä kuvanneiden dokumenttielokuvaohjaajien kanss metaforien käyttö on herätti monia reaktioita. Suurimalle osalla metaforien käyttö mahdollisti sen, että elokuvan katsojaa pystyttiin säästämään mahdollisesti järkyttäviltä ja yksityisyyttä koettelevilta kuvilta kuolevista ihmisistä. Metaforilla pyrittiin tekemään katselukokemuksesta miellyttävä ja helposti lähestyttävä.

Muutamille elokuvaohjaajille, kuten Jorge Léonille, joka on ohjannut elokuvan Before We Go, metaforat saivat vieläkin korostuneemman aseman. Hänen mukaansa meillä ei ole ikinä täydellistä varmuutta siitä, millainen kuolema on ja mitä siinä tapahtuu kuolevan ihmisen kannalta. Niinpä elokuva ei ikinä pysty myös esittämään kuoleman hetkeä tai kuoleman merkitystä sellaisenaan, vaan se on aina representaatio itsessään. Tämän takia hänestä on paljon kiinnostavampaa kuvata kuolemaan liittyviä metaforia, koska siihen elokuva pystyy tarttumaan.

Vastavuoroisesti tätä näkökulmaa on myös haastettu. Joillekin elokuvaohjaajille runsas metaforien käyttö puolestaan piilottaa kuolemaa katsojan katseelta. Esimerkiksi Steven Eastwoodille, joka on ohjannut dokumenttielokuvan ISLAND, metaforien käyttö lupaa liiaksi, että kaikki kääntyy hyväksi ja kaikelle tapahtuneelle on jokin syvempi merkitys. Lisäksi hänen mukaansa metaforien käyttö myös tarkoittaa sitä, että elokuvantekijä päättää katsojan puolesta, mitä tämä saa nähdä ja pystyy käsittelemään, sen sijaan että luottaisi katsojan pystyvän kohtamaan kuoleman sellaisenaan.

Nämä erilaiset näkökulmat herättävätkin sen kysymykset, että siinä missä metaforat luovat kauneutta kuolemaa käsitteleviin tarinoihin, luovatko ne myös liiaksi etäisyyttä katsojan kannalta? Tähän meillä kullakin lienee oma vastauksemme siitä, millaista kuolemaa haluamme ja olemme valmiit todistamaan median kautta.

Ks. lisää tutkimusjulkaisussa: Hakola, Outi 2021. Ethical Reflections on Filming Death in End-of-life Documentaries. Mortality. https://doi.org/10.1080/13576275.2021.1946025

Vieraileva kirjoittaja: Aino Karvonen

Osallistuminen kuoleman tematiikkaa käsittelevään tutkimusprojektiin ei varmasti koskaan käynyt mielessäni ennen kuin huomasin ilmoituksen harjoittelijahausta. Katsomani kauhuelokuvat voinee laskea yhden käden sormilla, vaikka toisaalta nykyisin valtavan suositut true crime -podcastit kiehtovatkin minua. Olen kuitenkin juuri se herkkä tyyppi, jolla yön pimeässä pyörivät mielessä kertomukset sarjamurhaajista tai yliluonnollisista hirviöistä (jopa Netflixin päivitetty versio lapsena rakastamastani Sabrina, teininoidasta (1996-2003) sai minut näkemään painajaista…).

Olen surrut isovanhempieni ja koirieni kuolemia, ja tunnen aiemmasta hoitoalan työpaikastani henkilöitä, jotka ovat menehtyneet, mutta nämä kuolemat ovat olleet jollain tapaa odotettavissa, vaikka itse kuoleman hetki usein yllättääkin. Erästä koronan uusiksi laittamaa opintosuunnitelmaani täydentämään valitsemaani, kauhua ja pelkoa käsittelevää verkkokurssia lukuun ottamatta, en ole erityisemmin pohtinut koko kuoleman teemaa. Moni muukaan ei ole, vaikka medioitunut maailmamme onkin väkivaltaisten kuolemien kyllästämä ja laskurit pandemian aiheuttamista kuolemantapauksista pyörivät verkkolehden etusivulla säännöllisesti. Nyt, kun harjoittelua on takana kolme kuukautta, kokosin päällimmäisiä ajatuksiani siitä, millaiselta on tuntunut olla mukana saattohoitoprojektissa.

Kun olen kertonut yliopistolla tai lähipiirissäni harjoittelupaikastani, se on yleensä hiljentänyt kuulijan. Hämmennyksen jälkeen aihetta on kuvailtu erilaiseksi, erikoiseksi tai tyyliin ”toivottavasti ei käy liian synkäksi”. Mielestäni reaktiot osoittavat, että emme aina tiedä, miten kuolemaan tulisi suhtautua. Emme välttämättä halua oikein puhua siitä. Yhtä kaikki, kommentoijat ovat pitäneet tutkimusprojektia varsin tärkeänä ja kuolemaa työssään kohtaavat tuttuni ovat toivoneet, että tutkimus voisi osaltaan edistää hoitotyön muutosta.

Ennen harjoittelua oli kysyttävä itseltään, kykeneekö tarttumaan haastavaan aiheeseen. Vaikka tiesin pärjääväni, en ehkä kuitenkaan osannut varautua kaikkiin projektin aikana heränneisiin tunteisiin. On myönnettävä, että tuskin olisin hakeutunut katsomaan lukuisia dokumentteja eutanasiasta ja elämän loppuvaiheesta tai tutustunut saattohoidon järjestämiseen ilman harjoittelupaikkaa. Kuoleman esittäminen dokumenteissa koskettaa ja epäreilut kohtalot nostavat kyyneleet silmiin, vaikka päähenkilöitä kohtaan säilyykin tietty etäisyys. Kuolinhetken näkeminen herättää ristiriitaisia tuntemuksia: miltä ihminen näyttääkään kuolleena ja onko hyväksyttävää kuvata, saati katsoa tällaista.

Sen sijaan tutkimushaastattelujen ja -kyselyiden valmisteleminen ja toteuttaminen on näyttänyt kuoleman arkista todellisuutta, samoin kuin osallistuminen huhtikuiseen Surukonferenssiin, jossa tarkoituksena on lisätä tietoutta surusta ja suremisesta sekä esitellä viimeaikaista tutkimustietoa kuolemasta. Muiden jakaman menetyksen ja tuskan edessä kokee voimattomuutta, kaikki sanat tuntuvat turhilta. Tuntee itsensä etuoikeutetuksi, kun ei ole joutunut odottamattoman sairauden tai kuoleman kanssa tekemisiin, ja samalla tiedostaa ja pelkää, että vastaava tilanne sattuu vielä jonain päivänä omalle kohdalle. Niin ikään arvostus kuoleman parissa työskenteleviä kohtaan lisääntyy. Muiden kokemukset antavat valtavasti mietittävää omaan ajatteluun ja tapaan nähdä maailma – varsinkin, kun kyseessä on aihe, jota ei muuten mielellään nosta esiin.

Harva harjoittelupaikka saa pohtimaan omaa suhtautumista näin isoihin ja olennaisiin elämänarvoja ja kuolemaa koskeviin kysymyksiin, vaikka kulttuurintutkimus onkin monesti erilaisten epäkohtien ja ongelmien tarkastelua ja vaiettujen teemojen käsittelyä. Yksi työstä saamani oppi onkin, että korkeakouluharjoitteluun tai työtehtäviin kannattaa uskaltautua myös itselle vieraamman aiheen pariin ja haastaa omia ennakkokäsityksiä. Työelämätaitojen ja tutkimustyön oppimisen lisäksi harjoittelu on rohkaissut minua puhumaan kuolemasta ja antanut neuvoja siihen, miten kuolemaan voisi suhtautua.

Ollessani vaihto-opiskelemassa Berliinissä koronan aikaan, kävin kerran elokuvateatterissa ja siellä muistutettiin maskien käytöstä hilpeästi hahmojen avulla, joista monet ovat kauhuelokuvien ystäville tuttuja (vaan eivät minulle). Uskaltauduin katsomaan neuköllnilaisessa Rollbergissa zombiklassikko Dawn of the Deadin (1978). Lopputuloksena en pelännytkään, vaan minulla oli tosi hauskaa ja yölläkin nukuin hyvin. Näinkin voi ennakkoluulonsa kohdata.

 

Kirjoittaja Aino Karvonen on toisen vuoden Euroopan kulttuurien tutkimuksen maisteriopiskelija.

Ryhmä sairaalahenkilökuntaa pui ihmissuhteitaan teho-osaston käytävillä, kun paareilla kiidätetään uusi potilas kriittiseen leikkaukseen. Erimielisyydet haudataan hetkeksi, kun tiimi asettuu rooleihinsa ja keskittyy pelastamaan ihmishengen. Saumaton yhteystyö myös lievittää jännitteitä ja kaikki on hetken hyvin sairaalamaailmassa. Kertomusmalli on tuttu monista lääketieteen maailmaan sijoittuvista draamoista, kuten Grey’s Anatomysta (2005-) tai Housesta (2004-2012). Näissä sarjoissa katsoja pääsee kurkistamaan sairaalan kulisseihin muustakin kuin potilaan näkökulmasta.

Lääkäridraamojen lisäksi kulisseihin on kurkistettu dokumentaarisissa elokuvissa ja tositelevisiomaisissa ohjelmissa, kuten Boston Med. (2010) tai Nightwatch (2015). Hyvinkin samankaltaisesti päähenkilöiksi nousevat lääkärit, sairaanhoitotiimit ja tyypillisesti teho-osastot ja dramaattiset traumapotilaiden hoidot.

Harvoin vieraillaan pitkäaikaissairaiden osastoilla, jotka muodostavat merkittävän osan sairaanhoidosta. Sen sijaan korostetaan sankarillista ihmishenkien pelastamista ja lääketieteellisen teknologian mahdollisuuksia. Vaikka ohjelmissa kuvataan myös kuolemia ja traagisia kohtaloita, yleensä nämä kehystetään mahdollisuutena lääkäreille ja lääketieteelle oppia omista virheistään ja vajavaisuuksistaan tulevaisuutta varten. Tällä tavoin lääketieteelliset draamat ja dokumentit usein korostavat medikalisoitumisen mahdollisuuksia.

Harvoissa kuvauksissa, joissa pureudutaan elämän loppuvaiheen kuvauksiin, teho-osastojen arki ja medikalisaatio näyttäytyvät hyvin erilaisessa valossa. Nämä dokumentit, kuten Frontline: Facing Death (2010), keskittyvät teho-osaston arkeen vakavasti sairaiden osalta. Monet potilaista ovat riippuvaisia hengityskoneista, ja omaisten tehtäväksi jää päättää jatketaanko hoitoa vai otetaanko heidät irti koneista. Omaisille vaikea valinta kulminoituu kysymykseen, estävätkö he elämän mahdollisuuden, jos he lakkauttavat hoitomuodot. Ymmärtäväiset lääkärit yrittävät tuoda esille, miten koneellinen hoito elämän loppuvaiheessa, parannuskeinojen loputtua, voi aiheuttaa lisäkärsimystä ja alentaa elämänlaatua. Heille aggressiiviset hoidot näyttäytyvät usein liiallisena medikalisaationa.

Vaihtoehtona pohditaan kuoleman inhimillistämistä, jossa lääketiedettä hyödynnettäisiin kipujen ja oireiden lievittämiseen. Elämän loppuvaiheeseen paneutuvat lääketieteelliset dokumentit asettuvatkin mielenkiintoiseen suhteeseen muiden lääketieteen tarinoiden kanssa, joissa palliatiivista tai saattohoitoa ei yleensä edes mainita vaihtoehtona, vaan lääkäreiden taidokkuus, teknologia ja lääketeollisuus toimivat ratkaisuina kaikkiin ongelmiin. Siinä missä elämän loppuvaiheen esittäminen elokuvissa ja televisiossa on pienemmässä roolissa, tyypillisimmät lääketieteen sankarikertomukset voivat antaa ihmisille epärealistisia odotuksia kuoleman estämisestä. Myös Facing Death dokumentin lääkärit korostavat, että yksi syy perheiden kohtaamiin vaikeisiin valintoihin liittyy heihin iskostettuihin lupauksiin lääketieteen lähes kaikkivoipaisuudesta. Se, millaisia tarinoita lääketieteestä kerrotaan, vaikuttaakin myös niihin asenteisiin ja odotuksiin, joita meillä on potilaina ja omaisina lääketieteen mahdollisuuksista.

Miksi dokumenttielokuvien tekijät haluavat kuvata kuolevia ja saattohoidossa olevia ihmisiä? Projektissani, jossa olen tutkinut kuolemisen ja kuoleman esittämistä dokumenttielokuvissa, etsin vastausta myös tähän kysymykseen haastattelemalla 16 ohjaajaa heidän elokuvanteon kokemuksistaan. Heidän pohdinnoistaan tunnistin kolme keskeistä tavoitetta – tunteelliset, yhteiskunnalliset ja institutionaaliset tavoitteet.

Monella elokuvantekijällä aiheen käsittelyyn innoitti omat kokemukset ja tunteet kuoleman ja kuolemisen edessä. Heistä monet tunnistivat sekä itsessään että muissa kuoleman pelkoa, ja elokuvanteko oli yksi väline oppia ymmärtämään, ehkä jopa hallitsemaan tätä pelkoa. Tähän liittyi myös toive oppia jollain tapaa hyväksymään kuolema osana elämää. Tällä he eivät suinkaan tarkoittaneet sitä, että kuolemasta pitäisi oppia pitämään, vaan että sen olemassaolon tunnistamisesta voisi tulla myös voimavara omaan elämään.

Kuoleman jonkinasteisen tunteellisen kohtaamisen lisäksi elokuvantekijöillä oli vahvasti mukana yhteiskunnallisia tavoitteita. Heidän mukaansa kuolemasta tulisi keskustella avoimemmin ja julkisemmin. Keskeisenä syynä tähän oli kokemus siitä, että kuoleman vältteleminen johtaa usein myös kuolevien ihmisten välttelyyn. Monet kuolevat kokevat yksinäisyyttä ja ulos sulkemista, ja dokumenttielokuvat tarjosivat keinon luoda kulttuurista näkyvyyttä kuoleville ihmisille osana yhteisöä.

Lisäksi osa elokuvantekijöistä halusi lisätä tietoisuutta saattohoidosta. He ajattelivat, että kun ihmiset tietävät, millaisia tukipalveluja kuoleville ja heidän omaisilleen on olemassa, ihmiset myös tietäisivät vaatia itselleen näitä palveluja elämän loppuvaiheessa. Siten he halusivat osallistua saattohoitoliikkeen näkyvyyden parantamiseen – usein taustalla olivat omat myönteiset kokemukset saattohoidon toiminnasta. Konkreettisimmillaan elokuvien avulla toivottiin myös kerättävän lahjoituksia ja tukea saattohoitokodeille.

Eri elokuvaohjaajilla inspiraatio elokuvantekoon painottui eri elementteihin, mutta kaikilla heillä korostui vahvasti vastuullinen näkökulma elokuvantekoon. Elokuvia haluttiin tehdä, jotta niillä voitaisiin auttaa laajaa yleisöä, kuolevia ihmisiä ja saattohoidon näkyvyyttä, ja siinä samalla kenties oppia jotain myös itsestään ja ihmisyydestään.

Dokumenttielokuvat avaavat ovia näkemään, millaista on saattohoidon arki ja millaisia ajatuksia ja tuntemuksia erilaisilla saattohoidettavilla ihmisillä herää elämästä ja kuolemasta. Tässä suhteessa dokumenttielokuvat voivatkin tehdä monelle tuntemattomammasta elämänvaiheesta lähestyttävämmän. Koska elokuvat luovat mielikuvia saattohoidosta, onkin tärkeä myös miettiä, millaisia mielikuvia ne luovat siitä, kenelle saattohoito on suunnattu.

Tutkimuksessani olen käynyt lävitse nelisenkymmentä saattohoitoa käsittelevää länsimaista dokumenttielokuvaa, jotka on julkaistu 2000-luvulla. Näissä kaikissa on mukana saattohoidettavia ihmisiä ja elokuvissa silmiinpistävää on, että melkeinpä kaikki tarinat kertovat valkoihoisista potilaista. Vain alle kymmenessä elokuvassa on mukana erilaisia etnisyyksiä ja rotuja, ja tyypillisesti näissäkin annetaan enemmän puhe- ja ruutuaikaa valkoihoisille potilaille. Äärimmäisen harvoin kuvataan tummaihoisia miehiä, ja näiden tehtävä mediassa tuntuukin usein jäävän edustamaan väkivaltaista kuolemaa, ja niin sanottu luonnollinen kuolema jää heidän kohdallaan median tavoittamattomiin.

Toinen elokuvista esille nouseva piirre on ikään liittyvät kysymykset. Suurin osa saattohoidettavista ihmisistä on eläkeikäisiä, mutta sen sijaan elokuvissa korostuvat työikäisten ihmisten kokemukset. Työikäisten kohdalla saattohoitoon joutuminen kielii traagisesta ja ennen aikaisesta kuolemasta, tyypillisesti erilaisten syöpäsairauksien takia. Keskittyminen heidän ajatuksiinsa ja kokemuksiinsa tuntuu siten heijastelevan elokuvien draamallisuutta, kun taas vanhuksille asetetaan enemmän odotuksia lähestyvän kuoleman hyväksynnästä osana elämänkaarta. Vaikka tällä logiikalla suurin draamallinen arvo olisi lasten kuolemalla, näihin puututaan harvemmin dokumenttielokuvissa ja silloinkin aihetta käsitellään enemmän heidän vanhempiensa näkökulmasta.

Sen sijaan sukupuolella ei vaikuta olevan isoa merkitystä saattohoidettavien kuvauksissa. Naispotilaita on aavistuksen enemmän, mutta ei merkittävästi, ja sekä miehet että naiset saavat suunnilleen saman verran ruutuaikaa, miespotilaat aavistuksen enemmän kuin naiset. Kovin isoon roolin dokumenteissa eivät myöskään nousseet luokkaan, seksuaalisuuteen tai uskontoon liittyvät kysymykset. Näitä kysymyksiä sivuttiin ainoastaan, jos kuoleva ihminen itse nosti ne esille. Hienovaraisista vihjeistä, kuten perhesuhteista, voi kuitenkin päätellä, että keskiluokkaisuus ja kristinusko määrittelivät monen taustoja. Tästä huolimatta dokumentit tuntuivat näissä identiteettikysymyksissä haluavan asettaa ihmisiä mahdollisimman samalle viivalle, jossa kuolema kohtaa kutakin hänen taustastaan riippumatta.

Tältä pohjalta onkin mielenkiintoista, että vaikka dokumentit pyrkivät esittämään ihmiset hyvinkin tasa-arvoisina kuoleman edessä, erityisen kiinnostavana nähtiin valkoihoisten ja työikäisten ihmisten kuolemat. Yhtäältä tämä kertoo median luomista ja käyttämistä stereotyyppisistä oletuksista siitä, mikä katsojia kiinnostaa, mutta toisaalta nämä käytännöt voivat myös ohjata ihmisten käsityksiä siitä, kenelle saattohoito on ensisijaisesti suunnattu (ja vastaavasti, ketkä kenties jätetään sen ulkopuolelle). Moninaisuuden huomioiminen ja esilletuominen olisi siten tärkeää näidenkin mediaesitysten kohdalla.

Mediatutkijana olen kiinnittänyt huomiota median välittämiin mielikuviin Koronasta. Tähän mennessä olen käynyt lävitse yli hieman viisikymmentä suomalaisessa valtavirtamediassa julkaistua uutista, joissa puhuvat koronaan sairastuneet tai heidän omaisensa ja viitisenkymmentä kansainvälistä sairaanhoitajien ja kuolleiden koronapotilaiden omaisten tarinaa.

Suomalaisten kokemuskertomukset painottuivat alkuvaiheissa fyysisiin koronaoireisiin, mutta sitä mukaan, kun tieto koronaoireista on lisääntynyt, tarinoihin on tullut mukaan yhä enemmän tunnekokemuksia. Tunnepuolen kertomuksissa ovat korostuneet epävarmuuden, ahdistuksen ja kuolemanpelon tunteet.

Epävarmuutta on lisännyt taudin pitkäkestoisuus ja sen vielä tuntemattomat, mutta mahdolliset jälkivaikutukset. Nämä aiheuttivat stressiä siitä, mitä on tulossa ja synnytti tunteen kontrollin menettämisestä omasta elämästä.

Ahdistuksen tunteet nousivat etenkin ulkoisesta paineesta. Siinä missä ihmiset kiittivät saamaansa tukea, monet myös kokivat ulkopuolisten syyllistävän heitä ja kohtelevan heitä ”spitaalisina”. Myös monet syyllistivät itseään siitä, ovatko he mahdollisesti tartuttaneet läheisiään tai muita ihmisiä. Etenkin ei-julkisuuden henkilöt mielellään kertoivat kokemuksistaan nimettöminä pelätessään syrjintää, jopa pelkoa muiden taholta.

Sairastuminen oli kaikille pysäyttävä kokemus, joka nosti esille kuoleman pelon ja kuolevaisuuden kokemuksen. Tähän liittyi myös yksinäisyyden kokemus. Etäyhteydet tuntuivat monelle riittämättömiltä sairastamisen keskellä. Yksin kuolemisen traagisuus konkretisoitui monien peloissa.

Kysymykset ihmissuhteista, yksinäisyydestä ja kuolevaisuudesta ovatkin korostuneet korona-aikakaudella. Nyky-yhteiskunnan suhdetta kuolemaan määrittelee pitkälti se, että lääketieteen kehittyessä ihmisten keskimääräinen elinikä on pidentynyt vuosikymmenillä. Siinä missä sata vuotta sitten kuoltiin erilaisiin tartuntatauteihin, nykyään kuolinsyytilastoja ovat hallinneet pitkäaikaissairaudet, kuten verenkiertoelinten sairaudet ja erilaiset syövät. Nykyiset saattohoitokäytänteet perustuvatkin ei-tartuttaviin pitkäaikaissairauksiin, mikä on mahdollistanut kuolemaan valmistautumisen, jäähyväisten keskeisyyden, omaisten fyysisen läsnäolon ja koskettamisen merkityksen osana prosessia.

Korona-tilanne on haastanut näitä kulttuurisia käytänteitä. Tartuntatauti on riski sairaalassa vieraileville ja potentiaalisesti tartuntaa kantavat vierailijat ovat riski sairaaloille ja hoitokodeille. Tästä huolimatta läheisyyden kaipuu ei ole kadonnut ja etäyhteyksillä tapahtuva yhteydenpito on saanut useat kokemaan, että heiltä riistetään mahdollisuus merkityksellisiin viimeisiin yhteisiin hetkiin.

Keskustelu siitä, miten pitäisi tasapainottaa tarvetta estää tartuntojen leviäminen ja mahdollistaa merkityksellinen kuolema, ei ole helppoa. Isossa-Britanniassa asiaan otti kantaa jopa oikeusaste, kun tuomari määräsi, että mahdollisuus olla läsnä kuolevan läheisensä luona on perustavanlaatuinen oikeus. Suomessakin vierailuja on rajoitettu, mutta tapauskohtaisesti on käytetty harkintaa. Saattohoidossa olevien kohdalla voidaan tehdä poikkeuksia, mutta tällöinkin tyypillisesti aivan viime hetkillä ja rajoitetusti.

Poikkeuksista huolimatta saattohoitoa tehdään tällä hetkellä kahdella tavalla – etäyhteyksillä ja henkilökunnan taholta. Etäyhteydet mahdollistavat omaisille jäähyväisten jätön, jossa äänen merkitys korostuu. Henkilökunnalle on korostunut lohduttavan koskettamisen tärkeys. Etenkin sairaanhoitajien kertomuksissa korostuu monien kokema ristiriita, jossa koskettamista pidetään samaan aikaan turvallisuusriskinä, että elintärkeänä inhmillisyyden ja tuen osoittamisen välineenä.

Myös sureminen on saanut lisähaasteita. Koronaan kuolleiden omaiset ovat kertoneet häpeän tunteista, ikään kuin ulkopuolelle jättäminen jatkuisi edelleen, mikä on synnyttänyt avuttomuuden tunnetta. Hautajaisten järjestäminen on ollut vaikeaa, sillä kokoontumisrajoitukset ja kosketuskiellot koskevat yhtä lailla näitä tilanteita. Monessa maassa virtuaaliset hautajaiset ovat paikanneet tilannetta, mutta Suomessa nämä käytännöt eivät ole vielä yleistyneet, ja järjestämisvastuu on jäänyt omaisten harteille. Ajatus siitä, että surua pitäisi siirtää eteenpäin sopivampaan aikaan, tuntuu epäoikeudenmukaiselta.

Korona-rajoitukset ovat nopeasti muuttaneet kulttuurisia käytänteitä, jotka ovat monen mielessä yhdistyneet hyvään kuolemaan ja suremiseen. Rajoitusten voimassa olon aikana olisi kuitenkin löydettävä kanavia yksinäisyyden kokemisen vähentämiseen ja jäähyväisten jättämiseen. Yksi asia johon me voimme vaikuttaa, on pyrkiä vähentämään syyllistämistä ja ulkopuolelle jättämistä.

Lopuksi palaan vielä lyhyesti suomalaisen lehdistön koronakertomuksiin, sillä huomion arvoista ei ole kysyä vain, miten sairastuneet kuvailivat omia kokemuksiaan, vaan miksi lehdet pitivät tärkeinä kertoa näitä lukijoilleen. Yhdeksi merkittävimmistä syistä näytti nousevan tarinoiden moraalisuus, jonka mukaan koronaa ei saisi vähätellä, sillä se on sekä fyysisesti että henkisesti raskas kokemus ja siksi annettuja suosituksia tulisi seurata. Ihmisten kokemuksia käytettiin sekä vertaistukena että varoituskertomuksina, joista jälkimmäinen ei välttämättä vähennä syyllistämisen ilmiöitä.

 

Huom. Ylläoleva teksti on lyhyt alustukseni Turun yliopiston kulttuuri&terveys-verkkoseminaariin, joka järjestettiin 13.5.2020. Heidän sivuillaan julkaistaan tallenne seminaarista kokonaisuudessaan.

Keväällä 2020 mediakeskustelua on hallinnut Covid-19, tuttavallisemmin koronavirus. Vaikka viruksella ei sinällään ole mitään tekemistä elokuvien kanssa, elokuvat sen sijaan ovat tarjonneet väyliä aiheen käsittelyyn. Metaforisella tasolla muun muassa zombit ovat osallistuneet epidemioiden kuvittamiseen ja kuvittelemiseen.

Zombi-perinne päätyi elokuviin haitilaisen kulttuurin kautta ja tässä perinteessä zombit olivat erilaisten voodoopappien aikaansaannoksia ja ohjattavia. 1960-luvulla zombiperinteeseen alkoi valua ensimmäisiä viitteitä virusepidemioista. Vuoden 1966 elokuvassa The Plague of Zombies lääkäri matkustaa tutkimaan outoa epidemiaa, jossa nuoret ihmiset saavat kuolettavan tartunnan. Tutkimuksissa käy ilmi, että paikallinen tehtaanomistaja on oppinut haitilaisilta taidon myrkyttää työkykyisiä ihmisiä, jotta hän saisi näistä itselleen orjatyövoimaa. Vaikka elokuva ammensikin vielä haitilaisesta orjuusperinteestä, se innoitti myös uudenlaista zombiperinnettä. George Romeron Elävien kuolleiden yön (1968) myötä virustematiikka tuli jäädäkseen. Elokuvassa hautaamattomat ruumiit jahtasivat eläviä ja jokainen purema johti ihmisen kuolemaan ja zombiutumiseen. Vaikka elokuvassa ei suoraan mainita virusta zombiutumisen syyksi, niin zombit ja maailmanlopun tunnelma alkoivat kulkea käsikädessä.

Tämän jälkeen osa zombi-elokuvista on myös nimennyt ilmiön lähtökohdaksi viruksen. Vuonna 2002 sekä 28 Days Later että Resident Evil –elokuvat nostivat virukset esille. Niissä virus vapautuu terrorismi-iskujen takia ja tartunnat leviävät nopeasti maailmanlaajuiseksi ongelmaksi. Tämän kaltaiset elokuvat puhuttelevat globaalia maailmaa, joissa virus voi levitä nopeasti maailman ympäri ja jossa kysymys selviytymisestä on usein kyse juoksusta kelloa vastaan, yhteiskuntien kestokyvystä ja kunkin omasta kyvystä selvitä vaikeissa tilanteissa.

Zombi-tarinoista on tullut myös metafora erilaisten virusten leviäimisennusteille. Useat tieteelliset kirjoitukset ja poliittiset valmistautumiset potentiaalisiin kriisitilanteisiin ovat hyödyntäneet zombi-metaforaa keskusteluissa. Samoin erilaisia malleja on laskettu myös elokuvien luomien kertomusten pohjalta. Kyse on pitkälti samoista kysymyksistä – miten ennakoida ja estää leviäminen sekä miten tunnistaa tai ehkäistä tartunnat.

Zombi-elokuvien virustarinoista on hyvä muistaa niiden pinnan alla oleva moraalinen opetus. Näissä elokuvissa pahimmat seuraukset johtuvat aina ihmisten itsekkyydestä ja välinpitämättömyydestä, ja monet tartunnoista olisi voinut estää yhteistyöllä. Olennaisena teemana on myös kysymys siitä, miten säilyttää inhimillisyys ja kohdella tartunnan saaneita inhimillisesti. Geogre Romeron jatko-osassa Diary of the Dead (2007) monet hahmot pohtivat, mikä oikeuttaa heitä kohtelemaan tartunnan saaneita kuin he eivät olisi enää ihmisiä lainkaan ja elokuva päättyy kertojan kysymykseen: ”olemmeko pelastamisen arvoisia, kerro sinä minulle”. Koronavirus ei onneksi ole johtanut näin kaoottiseen tilanteeseen, mutta zombi-elokuvat voivat kertoa meille virusten pelottavuuden lisäksi yhteistyön merkityksestä.

Viime viikkoina olen keskittynyt aiempiin tutkimusprojekteihini, ja olen muun muassa viimeistellyt artikkelini verkossa julkaistavasta elokuvakritiikistä. Vaikka aihe ei liity kuolemaan, olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka paljon käytämme ilmiöiden ja asioiden yhteydessä sanaa kuolema, kun taas ihmisten kohdalla tätä sanaa toisinaan vältellään ja sen tilalle etsitään erilaisia metaforia.

Samoin elokuvakritiikistä on puhuttu kuolevana journalismin lajina. Viime aikoina olen törmännyt myös kirjoituksiin sekä demokratian että sananvapauden kuolemisesta. Terminä kuolema ilmaisee lopullisuutta ja toiseen olomuotoon siirtymistä. Elävien olentojen kohdalla kuolemassa on mukana myös tiettyä ehdottomuutta. Tässä suhteessa onkin mielenkiintoista, että asioiden ja ilmiöiden kohdalla samanlaista ehdottomuutta on vaikea tunnistaa, vaan kuolema-sanaa käytetään pikemminkin tunteiden välittämiseen.

Vertauskuvallisessa käytössä kuolemalla tunnutaan tarkoittavan ilmiön merkittävää muuttumista. Esimerkiksi elokuvakritiikki ei suinkaan ole hävinnyt olemasta, joissain suhteissa sen määrä ja merkitys ovat jopa kasvaneet. Erilaiset blogit ja videoblogit ovat tuoneet uudenlaista henkilökohtaisuutta elokuvista keskusteluun. Samalla kuitenkin perinteiseksi ymmärretyt elokuvakritiikin muodot ovat muuttuneet. Elokuvakritiikin ammattilaisina eivät toimi enää niinkään koulutetut kriitikot, vaan sosiaalisen median vaikuttajat. Ala on murroksessa ja tämä muutostila on synnyttänyt paitsi uusia ilmiöitä, myös vanhoista asetelmista luopumista.

Kuolema-termin käyttämisellä voidaankin tuoda luopumiseen liittyvää surutyötä ja sopeutumista esille. Kuolema-vertaus antaa paitsi dramaattisemman myös jollain tapaa objektiivisemman kuvan kuin muutokseen liittyvän surun esilletuonti. Vertaus tarjoaa oivallisen tavan tuoda esille omia tunteitaan kulttuurisesta muutoksesta ilman, että näitä tunteita olisi pakko suoraan sanoittaa.

Elokuvissa kuolema saattaa usein olla yllättävä, traumaattinen, väkivaltainen, jopa fantastinen. Toisinaan tarinoihin mahtuu myös niin sanottuja luonnollisia kuolemia, joissa kuvataan vanhoja tai sairaita ihmisiä. Tutkijat Ryan Niemic ja Stefan Schulenberg ovat kategorisoineet tällaiset kuolintarinat kahteen luokkaan.

Tyypillisimmin heidän mielestään elokuvat esittävät mallina kuoleman hyväksymisen. Elokuvissa, kuten The Bucket List (2007), sairastuneet ihmiset tai heidän omaisensa oppivat ymmärtämään oman kuolevaisuutensa ja hyväksyvät tulevan kohtalonsa.

Toisessa tarinavaihtoehdossa päähenkilöt eivät pysty hyväksymään lähestyvää kuolemaa. He saattavat esimerkiksi etsiä epätoivoisesti parannuskeinoja tai ratkaisuja tilanteeseen (esim. The Fountain, 2006). Tämä saattaa johtaa traagisiin seuraamuksiin, kuten sielun myymiseen paholaiselle. Kykenemättömyys hyväksyä kuolema aiheuttaa usein lisäkärsimystä ja tuskaa henkilöhahmoille.

Vaikkakin nämä juoniratkaisut ovat tunnistettavissa elokuvista, tulisi niiden sisältämään moralisointiin suhtautua kriittisesti. Hyväksyntäkertomukset antavat olettaa, että kuoleman hyväksyntä yhdistyy henkilön henkiseen vahvuuteen ja sankarillisuuteen. Vastaavasti kieltämiskokemukset kielisivät henkisestä heikkoudesta ja huonon kuoleman valinnasta.

Myös Niemicin ja Schulenbergin mukaan elokuvien tulisi suosia hyväksyntäkertomuksia, koska se kannustaa ihmisiä positiivisuuteen kohdattaessa vaiheita elämäntilanteita. Tämän näkemyksen ongelmana on kuitenkin se, että monen ihmisen kohdalla kuoleman läheisyys on vaikea ja tunteellisesti monimutkainen asia. Mikäli kuolevilta ja heidän omaisiltaan hyväksyttäisiin vain positiivisia tunteita ja sankarillista kuoleman hyväksyntää, sulkisimme ulkopuolelle monia todellisia kokemuksia.

Tässä suhteessa olisi syytä tarkastella myös elokuvia toisesta näkökulmasta – onko olemassa muitakin malleja kuin nämä kaksi toisilleen vastakkaista mallia? Onko meillä kertomuksia, jotka rakentaisivat enemmän tilaa monimutkaisille ja ristiriistaisille kokemuksille kuolemisesta?

Viite: Niemiec, Ryan M. & Stefan E. Schulenberg 2011. Understanding Death Attitudes: the Integration of Movies, Positive Psychology, and Meaning Management. Death Studies, 35: 387–407.

Sosiaalinen media ja kulttuurin visuaalistuminen on tehnyt valokuvista ja videoista yhä keskeisemmän tavan kommunikoida, mikä on luonut uudenlaisia haasteita myös saattohoitokodeille. Vaikka saattohoitoteemat eivät ole some-yleisön suurimpia suosikkeja, audio/visuaalinen viestintä luo uusia keinoja tavoittaa yleisöjä.

Viimeisen vuoden aikana olen vieraillut useissa pohjoisamerikkalaisissa saattohoitokodeissa ja keskustellut heidän tavoistaan viestiä toiminnastaan. Yhdysvalloissa ja Kanadassa laajan yleisön tavoittaminen on tärkeää, sillä julkisen rahoituksen saamiselle on usein edellytyksenä se, että tietty osa rahoituksesta pitää kerätä lahjoitusten kautta. Ja lahjoitusten saamisessa auttaa näkyvyys ja se, että ihmiset ymmärtävät, mitä saattohoito on.  

Tähän tarkoitukseen erilaiset videot ovat erinomainen keino. Niiden kautta katsojille voidaan kertoa tarinoita ihmisistä ja heidän kokemuksistaan, ja tarinoiden kyky herättää empatiaa on tehokas viestintäkeino. Monet saattohoitokodit ovatkin tuottaneet omia lyhytvideoitaan tai kokonaisia dokumenttielokuvia omasta toiminnastaan ja ihmisistä, joita on hoidettu heidän toimestaan. Tästä huolimatta suhde videoihin ei ole yksinkertainen tai yksiselitteinen.

Keskusteluissa saattohoitajien kanssa nousi esille vahva huoli yksityisyyden ja julkisuuden ristiriidasta. Saattohoitokoti lupaa potilailleen yksityisyyden ja kuoleman lähestyminen on monelle hyvin henkilökohtainen ja vaikea asia. Myös yleisö on usein kriittinen näiden videoiden suhteen – mikään saattohoitokoti ei halua itselleen mainetta, että se olisi hyväksikäyttänyt omia potilaitaan julkisen imagonsa takia. Tästä syystä osa saattohoitokodeista oli myös päättänyt, etteivät he kuvaa videoita, riippumatta siitä kuinka tehokasta viestintää ne olisivat.

Saattohoitokodit, jotka päättivät hyödyntää videoita, lähestyivät aihetta huomattavasti varovaisemmin kuin ulkopuoliset dokumentintekijät. Saattohoitoa käsittelevät dokumenttielokuvat, jotka on tuottanut ja ohjannut ulkopuoliset, pyrkivät usein nostamaan jopa ristiriitoja herättäviä näkökulmia esille (esimerkiksi brittiläinen Island –dokumentti on herättänyt paljon keskustelua näyttämällä seitsemän minuuttisen kuolinkohtauksen katsojilleen). Sen sijaan saattohoitokotien tuottamat dokumentit ja videot eivät lähde tarkoitushakuisesti rikkomaan rajoja.

Esimerkiksi Peterboroughn saattohoitokodin lyhytelokuva The Light Inside (Kanada, 2015) kertoo yhden syöpäsairaan naisen ja yhden lapsensa menettäneen perheen tarinan. Kummankaan tarinan kohdalla katsojalle ei näytetä ihmisiä kuolinvuoteella, vaan keskitytään heidän haastatteluihinsa ja siihen, miten saattohoitokoti on auttanut heitä ja miten saattohoito auttoi heitä käsittelemään tunteitaan vaikeassa tilanteessa. Tässä suhteessa elokuva onnistuu keskittymään siihen, mitä saattohoidon palvelut ovat, ei niinkään siihen, millaisia jonkun viimeiset hetket ovat tai mitä ihmisten pitäisi kuolemasta ajatella.