Olutartikkelisarjan päättää kirjoittajalle vaikein aihe, belgialaiset oluet. Olen ainakin aikaisemmin ollut tutummalla maaperällä brittiläis-saksalaisen olutkulttuurin parissa. Vasta Akateemiseen Olutseuraan liittymisen myötä suurta arvostusta nauttivat belgialaisoluet ovat tulleet tutummiksi. Ehkä kaikkein tunnetuin tai helpoimmin saatava belgialainen olut on vuonna 1923 markkinoille tullut 8,5 %:nen Duvel eli paholainen , joka golden ale -tyylisenä on lagerin juojille vähemmän pelottava tutustumisen kohde nimestään huolimatta. Alkosta tätä tyypilliseen belgialaiseen olutpulloon pullotettua paholaista saa hintaan 3.38 € / 0,33 l. Oluen nimen kerrotaan muodostuneen tunteesta, joka tuli maistelijoille ensimmäistä kertaa Duvelia maistettaessa.

Belgia on oluterikoisuuksien maa, ja näistä erikoisuuksista kymmenen panimon valmistama Lambic on oluiden pääluokituksen pohjahiivaoluen eli lagerin ja pintahiivaoluen eli alen ulkopuolelle sijoittuva. Siten se ansaitsee paikan artikkelin pääotsikosta. Lambicin erikoisuus on se, että käyminen tapahtuu täysin spontaanisti, sillä hiivaa ei lisätä ollenkaan vierteeseen. Villihiivojen annetaan tehdä työnsä, kun olutvierre jäähtyy matalissa kuparialtaissa panimon ullakolla, jonka tuuletusluukut ovat avattuina. Vain lokakuun ja toukokuun välisenä aikana ilmasto on Belgiassa riittävän viileää, että Lambicia voidaan valmistaa. Hiivan osalta Lambic on alkukantaisempaa kuin toinen teollistumisen aikakauden tulemisesta selvinnyt alkuolut eli suomalainen sahti, sillä sahtiin lisätään hiivaa. Molemmilla oluttyyleillä on EU:n APT-nimisuoja. Lambicia ei edes pystytä valmistamaan muualla kuin Brysselin ympäristössä, sillä vain sieltä löytyy sopiva villihiivakanta.

Lambic (myös Lambiek tai Lambik) jakautuu viiteen tyyliin: Lambic (sekoittamaton), Faro, Mars, Geuze (myös Gueuze), Kriek ja Fruitbier. Näistä Mars ja Faro ovat markkinoilta kadonneita tyylejä. Tai tarkalleen ottaen Faroa saattaa löytää, mutta se ei enää vastaa alkuperäistä Faroa, jossa hanasta kaadettuun sekoittamattomaan vanhaan Lambiciin lisättiin ennen oluen nauttimista fariinisokeria makeutta antamaan. Kadonnut Mars oli heikkolaatuista parin prosentin vahvuista nuorta Lambicia.

Sekoittamatonta tai sen lisäksi maustamatonta Lambicia saadakseen pitäisi matkustaa Belgiaan ja etsiä sieltä ne harvat paikat, mahdollisesti vain panimon yhteydessä olevat ravintolat, joiden hanoista saa vähintään kolme vuotta kypsytettyä Lambicia. Nuoren ja vanhan Lambicin sekoitusta Geuzea kuitenkin saa ainakin satunnaisesti esimerkiksi Alkosta. Tätä kirjoitettaessa valikoimassa on sitruksisen omenainen Timmermans Gueuze Lambic, jonka hinta Alkossa on 3,14 € / 0,33 l. Geuzessa pulloon lisättävä nuori Lambic on vielä käymisvaiheessa, joten lopullinen käyminen tapahtuu pullossa. Tämä olut onkin niitä harvoja oluita, jotka kehittyvät kuin laatuviinit vuosikymmenien säilytyksessä. Tässä onkin ongelma Lambicin kanssa Suomessa, sillä Alkossa valikoima on hyvin huono, joten kotiin ei voi ostaa kehittymään Lambicia, ja ravintolat ahneuksissaan myyvät liian nuorena Lambicia.

Kriek ja Fruitbier ovat maustettua Lambicia. Kriek maustetaan nimensä mukaisesti kirsikoilla, mutta nyt on varoituksen aika. Markkinoilla on kirsikkaoluita, joilla ei ole mitään tekemistä Lambicin kanssa. Esimerkiksi Alkossa on myynnissä belgialaista Lindemans Kriekiä, joka ei ole Lambicia. Pohjana tällaisissa muka-Lambic-Kriekeissä on usein brown alea, ja hedelmäisyys on saatu aikaan hedelmäsiirapilla. Sellainen mehulitku on kaukana oikeasta Kriekistä, jossa hedelmät jätetään joiksikin kuukausiksi varastoituun Lambiciin, jolloin kirsikan luontaiset sokerit aiheuttavat uuden käymisen. Lopullinen kypsyminen tapahtuu pullotetussa Kriekissä, josta kirsikat on poistettu.

Fruitbier valmistetaan kuten Kriek, mutta hedelminä voi olla mitä hyvänsä. Alkosta tällä hetkellä löytyy Timmermans Fruits de la Forêt Lambic 3,72 € / 0,33 l. Tässä sameassa ja makeassa erikoisuudessa mustaviinimarjamainen maku on hallitseva. Henkilön, joka ilmoittaa, ettei juo olutta, yleistäen olueksi suomalaisen litkulagerin, tulisi maistaa hedelmälambicia. Sokkotestissä oluita vähemmän tunteva ei välttämättä edes ymmärtäisi juovansa olutta. Suomesta löytyy hedelmälambicien todellinen erikoisuus Cantillonin 5 % Tyrnilambic, Baie D´argousier Lambic brassé pour The One Pint Pub (kts. kuva Cantillon Tyrnilambic). Tyrnimarjat viedään Suomesta Cantillonin panimolle, ja niistä valmistetaan maailman ainoaa tyrnilambicia Ruoholahdessa sijaitsevalle Markku Korhosen One Pint Pubille eli ”Pinttarille”. Helsinki Beer Festivalin järjestäjän Markku Korhosen pubista löytyvä tuplakorkillinen eli luonnonkorkilla ja kruunukorkilla pulloon suljettu tyrnilambic lienee myös maailman ainoa tyrniolut. Paikallaan on kuitenkin varoitus tästä 13 € / 0,375 l maksavasta tyrnilambicista, ettei se sovellu olutkulttuurin aloittelijoille. Ei se sentään pangalaktinen kurlauspommi ole, mutta kaikki tyrnimehua maistaneet ymmärtänevät, mistä on kyse. Hieman harmittaa, että Pinttarissa myydään liian nuorena tyrnilambicia. Parhaillaan myynnissä on vuoden 2009 pullotukset, joita kannattaisi säilöä vielä vähintään puoli vuotta.

Lambicin lisäksi Belgiasta löytyy oma ale-tyyli Trappist, joka kylläkin aiheuttaa heti määrittelyongelmia, sillä kaikki Trappistit eivät sovi tyylin alaluokitteluun. Esimerkiksi kuivahumaloidussa Orvalissa on brittiläis-saksalaisia vaikutteita. Luostarioluet eivät yleisesti ole mikään oma oluttyylinsä, vaan tapa kertoa, missä ne on valmistettu. Tätäkin voidaan nykyaikaisen panimotekniikan aikana kyseenalaistaa. Trappist on kuitenkin suojattu tuotenimi benediktiiniläisten trappistiluostareiden oluista, joka tarkoittaa, että valmistus tapahtuu munkkien valvonnassa. Seitsemästä luostarista (Achel, Chimay, De Koningshoeven, Orval, Rochefort, Westmalle ja Westvleteren) vain hollantilainen Koningshoevenin luostari sijaitsee Belgian ulkopuolella, joten Trappist mielletään hyvin belgialaiseksi olueksi. Yleisyytensä vuoksi tunnetuimpia Trappisteja ovat Chimayn ”värisarjaoluet” punainen, valkoinen ja sininen. Näistä valmistaja nimeää valkoisen Trippeliksi, mutta kahta muuta ”väriä” panimo ei edes yritä luokitella. Poikkeuksista huolimatta periaatteessa alaluokittelu on hyvin yksinkertainen. Enkel on mieto, hedelmäinen ja tumma ale, jota ei saa kuin luostareissa. Duppel on noin 7 % ruskea tai tumma ale, joka on voimakkaan hedelmäinen. Duppelista on myös voimakkaampia versioita Quadrupel- tai Abt-merkinnöillä varustettuna. Tripel on vaalea humaloitu yli 8 % ale. Alaluokittelun nimistä on useita teorioita, joista uskon teoriaan, että nimet ovat muodostuneen alkoholipitoisuusveroluokituksen mukaan, kuten suomessa puhuttaessa ykkös-, kolmos- ja nelosoluesta.

Belgialaisen olutpullon kyljessä voi lukea Blond tai Bruin. Nämä voivat olla Trappistioluita, kuten Westvleteren oluiden tapauksessa on. Kyseisiä tyylimerkintöjä muussa tuotannossaan ovat kuitenkin ottaneet käyttöön belgialaiset panimot, jotka valmistavat luostarioluita. Tyylimerkinnän voi luottaa kertovan lähinnä belgialen tummuuden, mutta ei muuta. Oikeassa Trappistioluessa etiketistä löytyy aina nimisuojattu sana Trappist, joiden ”kuningas” on 11,3 %:nen Rochefort 10, jota saa Alkosta hintaan 5,41 € / 0,33 l. Paikallaan on varoitus luostarioluista ja varsinkin Trappisteista. Erityisesti Tripel-alatyylissä on paljon prosentteja, mutta alkoholi ei oluen täyteläisen maun vuoksi maistu yleensä ollenkaan. Niitä ei ole tarkoitettu juotavaksi lagertyyliin tuopillisia kerrallaan.

Belgialaisista oluista voisi kirjoittaa vaikka kirjan verran. Maan olutkulttuuri on maailman rikkain ja yllätyksellisin. Aloittelevalle olutharrastajalle suosittelen maistamaan uusia voimakkaita makuja pieniä määriä kerrallaan esim. ohjatuissa olutmaisteluissa tai jakamalla kavereiden kanssa pullon sisällön. Olutravintoloissa on useimmin mahdollista ostaa hanaolutta 0,2 l maistelulasi kerrallaan. Hinnastoissa tätä mahdollisuutta ei usein kerrota. Syynä voi olla tilanpuute.

Tämä artikkelin laajempi versio on ilmestynyt Helsingin Yliopiston Kemistien Esitisle-lehden numerossa 4/2010