Aihearkisto: Oluet

Slottskällans Imperial Stout ja Eggenberg Tmavy Lezák

Slottskällans Imperial Stout on imperial stout -oluttyylin edustaja ja siten kestää varastointia eli hitaan purjelaivakuljetuksen Britanniasta Katariina Suuren hoviin. Pullon etiketissä on vuosiluku 2008, ja säilyvyyttä luvataan vuoteen 2012 asti. Etiketistä puheen ollen, tässä Alkon valikoiman uutuusoluessa on harvinaisen tyylikäs ja historialliselle oluttyylille sopiva etiketti. Kuninkaallinen hovi lippuineen tulee mieleen Slottskällans Imperial Stoutin etiketistä. Entä sisältö? Alku on voimakas ja lupaavan täyteläinen. Imperial stout -oluttyyli on se äärimmäisyys, jota paksumpaa ja tukevampaa olutta pitäisi puristaa tai kaivaa pullosta ulos. Lue loppuun →

Stephans Bräu Premium Pilsener

Hälytyskellojen olisi pitänyt viimeistään soida siinä vaiheessa, kun huomasin oluttölkin kyljessä sanan humalauute. Päädyin kuitenkin ostamaan kyseisen lieriömäiseen metalliseen säilytysastiaan pakatun juoman, joka osoittautui erääksi vaaleimmista lagereista, mitä olen koskaan nähnyt. Tuoksu oli mitäänsanomaton, tosin raikas, kuten tavallista. Maku oli myös sen mukainen: vetinen ja mauton. Hieman mallasta, mutta ei käytännössä lainkaan humalaa. Jälkimakuun oli jostakin saatu omituista kitkeryyttä, mikä teki oluen juomisesta jopa epämiellyttävää. Käsittämätöntä, että tällaista litkua viitsitään tuoda Suomeen. Aivan kuin täällä ei jo tuotettaisi omasta takaa loputonta määrää vastaavia tasapaksuja ja mauttomia, olueksi nimitettyjä mallasjuomia.

-Lauri Viljanen

Leffe 9

Leffen ”luostari”panimon oluet ovat helppoja ja varmoja valintoja, kun haluaa naputella belgialaista olutta aivoja vaivaamatta. Panimo aloitti vuonna 2006 panemaan vahvaa vaaleaa olutta, joka on yllättäen nimetty alkoholipitoisuutensa mukaan yhdeksiköksi. Olut on väriltään meripihkainen ja sen vaahto on kevyt, mikä tosin johtunee maistamiseen käytetystä pienestä viinilasista. Se on tuoksultaan kevyen leipäinen ja ehkä hitusen makea. Maku on tyypillinen leffemäinen blondi, eli ei liian huomattava, mutta mukavan kirpeä. Oluen jälkimaku jää kummittelemaan joksikin aikaa poskiin ja kielen takaosaan. Panimon hehkuttama konjakkimaisuus on ehkä havaittavissa, jos uskoo Darth Vaderiin. Yhdeksikkö miellyttää kuitenkin suussa enemmän kuin perinteinen blondi. Bonuksena ja plussana alkoholi ei maistu läpi lainkaan.

Lopputuomio: mukava eikä liian haastava pussikaljaolut kuuman päivän jälkeen, esiintyi ostopaikassa onneksi vain 0,75 l pulloissa.

Ostettu ranskalaisesta lähikaupasta, en maksaisi suomalaista hintaa tästä.

-lauri hirvonen

Trappistioluet

Lyhyesti tiivistäen trappistioluet ovat trappistimunkkien valvonnassa
pantuja oluita. Seitsemän panimoa Belgiassa ja Alankomaissa käyttää tätä
suojattua tuotenimeä eikä lisää ole näillä näkymin tulossa. Aiemmin
trappistipanimoita on ollut myös Ranskassa, Itävallassa, Saksassa ja
Bosniassa. Trappistiolut ei itsessään ole varsinainen olutlaji, vaikka
tiettyjä tunnusmerkkejä onkin mahdollista eritellä. Oluet ovat poikkeuksetta
pintahiivaoluita, käyvät lähes aina pullossa ja ovat pääsääntöisesti varsin
alkoholipitoisia.

Oikeiden trappistiluostareiden lisäksi muutamat maalliset panimot ovat
yrittäneet ratsastaa trappistien maineella väärinkäyttämällä heidän
tavaramerkkiään. Esimerkkeinä tällaisista entisistä valetrappisteista voi
mainita Veltemin ja Witkapin oluet. Moinen toiminta oli laillista vuoteen
1962 asti, jolloin nimitys ”trappist” suojattiin Belgiassa koskemaan vain
aitojen trappistiluostareiden tuotteita. Niin sanotut luostarioluet ovat
asia erikseen. Jotkut luostarit ovat myyneet lisenssejä, joiden turvin
maalliset panimot saavat käyttää luostarin nimeä. Itse munkkien tai
hengellisyyden kanssa näillä oluilla ei ole muuta tekemistä kuin luostariin
virtaavat rojaltit. Kuuluisin esimerkki tällaisesta lisenssioluesta on
Leffe, joka valitettavasti on onnistunut vakiinnuttamaan asemansa
”luostarioluena”. On toki muistettava, että kaikki luostariolut, joka ei ole
trappistiolutta, ei välttämättä ole pelkkää lisenssituotetta. Ilman
taustatyötä aidon hengellisen oluen löytäminen voi kuitenkin olla hyvinkin
hankalan työn takana.

Trappistimunkit ovat sisterssiläisjärjestön haara, joka muotoutui 1600-luvun
puolivälin uudistusliikkeestä. Normandialaisessa Notre Dame de la Grande
Trappen luostarissa oltiin tyytymättömiä sisterssiläisten turhan lepsuun
menoon, jota pyrittiin kurinalaistamaan muun muassa osittaisella
vaitiololupauksella. Munkkien päivä koostuu rukoilusta ja työstä, jolla
heidän oletetaan Pyhän Benedictuksen luostarisäännön mukaisesti elättävän
itsensä. Niinpä maailman noin 170 trappistiluostaria tuottaa mitä
erilaisimpia tuotteita ruumisarkuista ja vaatteista juustoihin ja olueen.
Trappistioluita on pantu nykyistä muistuttavassa muodossa karkeasti ottaen
1800-luvun puolivälistä lähtien. Maailmansodat katkaisivat tai ainakin
haittasivat oluenpanoa olennaisesti. Esimerkiksi Achelin panimo aloitti
toimintansa 80 vuoden tauon jälkeen vasta 1998.

Luostaripanimoiden oluet ovat yleensä nimetty hyvin yksinkertaisesti
numeroinnin (Rochefort 10) tai värin perusteella (Chimay Blue). Riippuen
oluen alkoholipitoisuudesta, voidaan siitä käyttää nimitystä enkel, dubbel,
tripel ja hieman epäortodoksisesti quardupel, jota nimitystä käyttävät
lähinnä muut kuin trappistipanimot. Enkel on munkkien omaan käyttöönsä
panemaa miedohkoa olutta, joita harvat ulkopuoliset ovat päässeet
maistamaan. Dubbel on pääsääntöisesti tummaa brown alea, jossa on alkoholia
noin 7 tilavuusprosenttia. Tripel on vaaleaa ja vieläkin vahvempaa alea kuin
dubbel. Koska panimot yleensä valmistavat nimenomaan kolmea olutta, jotkut
ovat nähneet tässä viittauksen pyhään kolminaisuuteen.

Trappistit ovat onnistuneet luomaan itsestään vahvan mielikuvan erinomaisina
oluenpanijoina, joiden oluet ovat maailman ehdotonta kärkiluokkaa. Tiettyyn
pisteeseen saakka väite jopa on todenperäinen. Kaupallisuus on kuitenkin
tietyissä tapauksissa ajanut perinteiden ohi, mitä on seurannut
olutreseptien hienoinen muokkaaminen suuren yleisön makuhermoja vastaavaksi.
Tästä johtuen muutama panimo muutti humalointiaan 1990-luvulla,
olutharrastajien mukaan poikkeuksetta huonompaan suuntaan. Toisaalta
kaupallistumisella on ollut myös positiivisiakin seurauksia, kuten oluiden
saatavuuden parantuminen. Hyvin monista peruskapakoistakin saattaa löytyä
jotakin trappistia, joka huonoimmillaankin voittaa mennen tullen
ravitsemusliikkeen myydyimmät hana- ja pullotuotteet.

Makuskaala trappisteissa on monipuolinen, kuten belgialaisessa
pintahiivaouluessa kuuluu ollakin. Laaja ja erikoistunut hiivakanta tuo
oluisiin muutakin hedelmäisyyttä kuin sitä perinteistä sahtimaista banaania.
Väriskaala on käytetty laidasta laitaan hyvin vaaleasta ruskean kautta
mustaan. Humaloinnissa voi olla suuriakin eroja, mutta pääsääntöisesti oluet
ovat kohtalaisen miedosti humaloituja. Tosin oluet ovat niin vahvoja, että
runsaskin humalointi peittyy väistämättä alkoholiprosentin noustessa päälle
kymmenen.

Lopuksi luetellaan seitsemän trappistiluostaria ja niiden valmistamat oluet
sekä linkit niiden arvosteluihin olutppaassa. Kaikkia niitä on ainakin
joskus saanut ostaa suomalaisista olutravintoloista, lukuunottamatta
luostarien omaan käyttöön tarkoitettuja oluita. Kattavia valikoimia löytyy
ainakin Kaislasta, One Pint Pubista ja Pikkulinnusta, joskin myös muista
hyviksi havaituista kapakeista kannattaa kysellä trappistien perään.

St Benedictus Abadij – Achel: Panimo perustettu 1998, vuosituotanto 4500hl.

Abbaye Notre Dame de Scourmont – Chimay: 1863, 123000hl.

Abbaye Notre Dame de Orval – Orval: 1931, 45000hl.

Abbaye de Notre Dame de Saint Rèmy – Rochefort: 1595, 18000hl.

Abbaye N.Dame de la Trappe du S.Coeur – Westmalle: 1836, 120000hl.

Abbaye Notre Dame de St Sixte – Westvleteren: 1838, 4750hl.

Abbaye N.Dame de Koningshoeven – La Trappe: 1884, 145000hl.

Kirjoittajan omia suosikkeja ovat vaikeasti saatavilla olevat ja mukavasti
humaloidut Westvleterenin oluet sekä niin ikään hyvin humaloitu ja raikas
Orval. Myös kuuluisa ”Rokkarin kymppi” maistuu aina silloin tällöin.

Lisätietoa halukkaille löytyy osoitteesta http://www.trappistbeer.net/

Lauri Viljanen

Linkkejä trappistiluostareihin:

Sääntökunnan sivut:

http://www.ocso.org/

Sint Benedictus Abadij:

http://www.achelsekluis.org/

Abbaye Notre-Dame de Scourmont:

http://www.scourmont.be/

Abbaye Notre-Dame d’Orval:

http://www.orval.be/

Abbaye Notre-Dame de Saint Remy:

http://www.trappistes-rochefort.com/

Abbaye Notre-Dame Sacrè-C

INDIA PALE ALE

India pale alen historia alkaa 1700-luvun lopun Englannista. Itä-Intian
kauppakomppania oli alkanut hankkia Moguli-imperiumin heikentyessä
1700-luvun alusta lähtien itselleen suurehkoja maa-alueita Intiasta. Ajan
kuluessa Englannin kaupallinen ja sotilaallinen ylivalta vakiintui, mikä toi
Intiaan pysyvasti yhä suuremman joukon englantilaisia virkamiehiä,
kauppiaita ja sotilaita. Samalla englantilaisten tuotteiden vienti Intiaan
lisääntyi reippaasti. Yksi tällaisista vientiartikkeleista oli
englantilaisille niin rakas olut.

Englannista oli perinteisesti viety olutta lyhyen merimatkan päähän Baltiaan
ja Venäjälle, mutta nämä oluet olivat pääasiassa maltaista ja makeahkoa
brown alea, tai hyvin vahvaa ja humaloitua imperial stoutia. Matka Intiaan
kesti noin puoli vuotta, missä ajassa mainitut oluet ehtivät yleensä
pilaantua, sillä tummat oluet eivät kovin hyvin kestäneet pitkiä
kuljetusmatkoja. Ratkaisu Intian englantilaisten oluenjanon sammuttamiseen
löytyi pale alesta, jota oli juotu Lontoossa ainakin 1750-luvulta lähtien.
Kun tästä perusversiosta tehtiin huomattavasti alkoholipitoisempaa ja
humaloidumpaa, säilyi se mainiosti matkan ajan ja ilmeisesti vaatikin
kyseistä puolen vuoden kypsytystä ennen juomista.

George Hodgsonin kehittämä IPA oli ensimmäinen pelkästään vientiä varten
kehitetty olut; vahvaa portteria ja brown alea juotiin myös
kotimaanmarkkinoilla. Ajan kuluessa ja oluen valmistustekniikan kehittyessä
alkoi IPA:n kulta-aika olla ohi. Viimeistään Intian itsenäistymisen aikaan
alkuperäinen erittäin vahva ja todella rankasti humaloitu vaalea ale alkoi
olla katoavaa kansanperinnettä. Englannissa kyllä jatkettiin IPA-nimen
käyttöä, mutta oluet olivat pääasiassa pelkkiä perusbittereitä, joissa oli
ehkä hieman enemmän humalaa ja alkoholia kuin panimon muissa oluissa. Aidon
IPA:n kanssa niillä ei ollut mitään tekemistä. Valoa alkoi näkyä tunnelin
päässä viimein 1980-luvulla, kun amerikkalaiset ja englantilaiset
pienpanimot rupesivat valmistamaan kunnolla humaloitua ja vahvaa pale alea.
Hyvä ja laaja IPA:n historia löytyy netistä osoitteesta
http://www.india-pale-ale.com/.

Tällä hetkellä IPA-nimellä myydään satoja, ellei jopa toista tuhatta
erilaista olutta, mutta valitettavasti valtaosa näistä tuotteista ei
täytä vaatimuksia, joita niiden tulisi täyttää. Vahvan humaloinnin,
vahvuudesta riippuen lähtien noin 50-60 EBU:sta, ja korkean
alkoholipitoisuuden, mielellään ainakin 6%, löytäminen ”IPA:sta” on aivan
liian kovan työn takana. Toisin sanoen suurin osa india pale alena myydystä
oluesta ei eroa mitenkään tavallisesta vaaleasta pintahiivaoluesta.
Todellinen olutpuristi voisi lisätä IPA:n laatuvaatimuksiin myös
englantilaisen humalan, mutta rehellisesti sanoen amerikkalaiset
sitrushumalat sopivat tyyliin jopa alkuperäisiä brittihumaloita paremmin.

Kunnollisissa india pale aleissa voi erottaa muutamia eri koulukuntia:
amerikkalaisen, brittiläisen ja belgialaisen, sekä niin sanotun double
IPA:n. Osin verotuksen, mutta myös juomatottumusten, takia brittiläiset ovat
näistä miedoimpia (korkeimmillaain hieman yli 6%) ja niissä on käytetty
hieman vähemmän humalaa kuin muissa lajitovereissaan. Toisaalta vahvempaan
olueen tarvitsee laittaa enemmän humalaa kuin mietoon tuottaakseen yhtä
kitkerän maun. Tätä alalajia valmistetaan toki myös Britannian ulkopuolella.
Amerikkalaiset ovat hieman vahvempia alkoholin suhteen ja kitkeryyttä
niissä voi joissakin tapauksissa olla reilusti päälle 100 EBU:a.
Humalalajikkeet ovat pääaosin amerikkalaisia, ominaisuuksiltaan hyvin
hapokkaita ja sitrusmaisia toisin kuin perinteiset eurooppalaiset humalat.
Belgialaiset IPA:t ovat etenkin Amerikan markkinoille suunnattuja
amerikkalaistyyppisiä oluita, joissa kuitenkin on belgeille tyypillistä
hiivan tuomaa hedelmäisyyttä ja maun monipuolisuutta pelkän humalan lisäksi.
Double IPA vastaa ehkä eniten aitoa 1700- ja 1800-lukujen IPA:a
alkoholiprosenttinsa ja humalointinsa suhteen. Alkoholia pitäisi löytyä
päälle 9% ja humalaa parhaimmillaan niin paljon kuin panimomestarin kantti
kestää. Joitakin yli 20% alkoholia siältäviä omituisuuksiakin (vertaa Nögnen
Dark Horizoniin) on kuulemma Amerikassa valmistettu.

Suomessa muutama pienpanimo valmistaa oluita, joita kehtaa nimittää India
pale aleksi. Edesmennyt STAPA valmisti reippasti humaloitua Alpo’s IPA:a,
ja nyt sen valmistus on siirtynyt Huvilalle(saatavilla One Pint Pubissa
Ruoholahdessa). Ihan hyvää se on vieläkin, vaikka ei niin loistava
olekaan kuin ennen. Plevna tekee erinomaista Severin Extra Ipaa (Puotilan
Pikkulinnusta), joka jatkuvasti saa olutfestivaaleilla erilaisia
kunnianosoituksia.

Muutamua hyviä, Suomesta ainakin joskus bongattuja ulkomaisia IPA-oluita
lyhyine kuvauksineen:

  • De Ranke XX-bitter: Hedelmäinen ja raikas, kunnolla humaloitu, tuoksu voi
    tosin olla hieman tunkkainen.
  • Flying Dog Snake Dog IPA: Korni etiketti ja kaikin puolin rehellinen
    jenkki-ipa.
  • Nögne Ö #100: Tästä löytyy aivan kaikkea: jenkkihumalointia, vehnää,
    paahteisuutta, hedelmäisyyttä… Alkoholiakin 10%.
  • Ridgeway Bad Elf: Siinä ja siinä, voiko kutsua IPA:ksi. Kuitenkin loistava
    humalointi, raikas, mutta silti lämmittävä talvikauden olut.
  • Thornbridge Jaipur IPA: Sikäli erikoista, että tätä on saatavana yleensä
    real alena. Brittiläiseksi yllättävän paljon humalaa, mutta ainahan voisi
    olla enemmänkin.
  • Three Floyds Alpha King: Mukava sitrushumalointi, hyvin raikas.
    Tyyppiesimerkki hyvästä amerikkalaisesta IPA:sta.

Lauri Viljanen