Miksi harrastat?

Heipparallaa täällä kirjoittelee Senja-Riitta (Seikku) ja Johanna (Nanna) !

Meidän ryhmän otsakkeemme oli ¨Kiinnostus on katsojan silmässä¨. Aloimme pohtimaan omia harrastuksiamme sekä motivaatiota ja kiinnostusta niitä kohtaan kyseisen väitteen pohjalta. Kaikki ihmiset kiinnostuvat eri asioista erilaisten syiden takia. Seikku on aloittanut nyt syksyllä uutena harrastuksena tankotanssin ja Nanna puolestaan on pelannut pesäpalloa jo 13 vuotta. Molemmilla meillä on omat syymme harrastaa ja sen taustalla paljon erilaisia motivaatiotekijöitä.

Seikun pitkäaikainen sirkusharrastus päättyi kolme vuotta sitten. Nyt tänä syksynä Seikku halusi uuden harrastuksen, joka olisi kuitenkin samankaltainen sirkuksen kanssa. Siitä se kiinnostus tankotanssin kokeiluun sitten lähti. Tankotanssissa Seikkua eniten motivoi se, että siinä on sopivasti uutta ja vanhaa. Sirkuksesta tuttu akrobaattisuus sekä yhdistelmä liikuntaa ja esittävää taidetta tuovat tutun lajin tuntua ja helpottavat uuden lajin haltuunottoa. Toisaalta tankotanssi eroaa entisestä sirkusharrastuksesta sopivasti tuoden harjoitteluun uusia haasteita. Yhtenä suurena motivaatiotekijänä toimii myös se, että oman kehittymisen uuden lajin parissa huomaa nopeasti. Uutuudenviehätys tuo myös motivaatiota ja intoa treenaamiseen.

Nanna on ihan uudenlaisessa tilanteessa oman harrastuksensa kanssa. Viime kauden päätyttyä joukkue hajosi ja tuleva on kokonaan auki. Nannan pitää alkaa suunnitella seuraavaa kautta sekä pohtia, missä pelata seuraava kausi ja kenen kanssa. Tämä onkin paikka Nannalle miettiä omia motivaatiotekijöitään harrastustaan kohtaan. Onko suurimpana motivaationa itse kilpaileminen ja kehitys vai kenties porukka, ystävät tai hauskuus. Nannan kohdalla motivaatioon vaikuttavat monet tekijät ja siksi päätöksen muodostaminen onkin vaikeaa.

Olisi mielenkiintoista kuulla vastaavia asioita teiltä.

Mikä teitä motivoi omissa harrastuksissanne?

Minkälaisia kokemuksia teillä on?

T. Seikku & Nanna

460 thoughts on “Miksi harrastat?

  1. Mielenkiintoinen teksti teiltä, Seikku ja Nanna! 🙂

    Kirjoitin juuri edelliseen tekstiin kommentin motivaatiostani korista kohtaan. Olen harrastanut korista jo 13 vuotta, niin kuin Nanna sinäkin pesistä. Itselleni oli juniorina tärkeää kilpailu ja menestyminen. Haaveenani oli olla ammattikoripalloilija. Lukion alettua siirryin harrastusmielisempään joukkueeseen, jolloin ensisijaiseksi tuli hauskanpito. Keväällä yo-kirjoitus- ja pääsykoeurakan takia “lopetin” koriksen, mutta nyt on alkanut taas sormet syyhytä. Yritän löytää opiskelujen rinnalle jonkun sopivan joukkueen, jossa voisin pitää taitojani yllä ja pelata niin paljon kuin mieli tekee 🙂

    Tsemppiä päätöksentekoon Nanna ja intoa uuteen harrastukseesi Seikku!

    Peppiina/Teknologia kouluissa

    1. Moi!

      Peppiina kerro mulle jos löydät jonkun hyvän joukkueen! 🙂 Harrastin nuorempana korista noin viisi vuotta ja se oli mulle henki ja elämä. Rakastin pelaamista yli kaiken, mutta sitten joukkue alkoi hajoileen ja harrastus jäi. Nyt oon viime vuosina ajatellut, että vitsi kun ois kiva taas alottaa uudelleen, mutta syy miksen oo sitä tehnyt on, etten uskalla. Pelkään, etten osaa enää mitään ja että kaikki muut on jotenkin tosi huippuja ja joukkueet jo niin tiiviitä, että niihin on vaikeeta päästä sisään. Kaikki siis tekosyitä, joita mun oma mieli kehittelee, mutta se ois silti niin paljon helpompi alkaa harrastaan jonkun kaa kun yksin 🙂

  2. Tekin pistätte meidät referoimaan, good job! (; Itse pelasin jalkapalloa noin 13 vuotta. Aloitin sen äitini ja kaverini innoittamana. Missään vaiheessa en halunnut siitä itselleni uraa, sillä se ei Suomessa ole käytännössä edes kunnolla mahdollista. Minua jalkapallossa motivoi kaverit ja joukkueeseen kuuluminen. Koen, että joukkuelajia harrastaneena olen saanut pienestä pitäen oppia erilaisessa “ryhmässä” toimista. Ryhmä ja joukkue on mielestäni eroavat käsitteet. Joukkueena harjoitellaan yhdessä, jokaisella on om rooli (niinkuin ryhmässäkin) mutta ennen kaikkea on selkeä tavoite joka oman joukkueeni kohdalla oli voittaminen. En pelannut vain kavereiden vuoksi, vaan minua motivoi se miten joukkueena voitetaan, kehitytään ja parannetaan suoritusta. Minua motivoi harjoittelemaan se, että halusin joukkueemme olevan paras. En kokenut että minun välttämättä tulisi olla se paras yksilö vaan kyse on osien summasta.

  3. Mä oon harrastanut viulunsoittoa 11 vuotta, mutta lopetin saatuani siitä päättötodistuksen. Tiesin jo nuorempana, etten halua siitä uraa. Usein harjoitteleminen olikin vähän tuskaa ja välillä jopa jännitti mennä tunnille, jos en ollut harjoitellut. Kuitenkin onnistumiset ja kehittyminen motivoi ja tietysti välillä myös nautin itse soittamisesta. Joskus mietin, kuinka monta tuntia olen käyttänyt harrastukseen (2h orkesteriharjoitukset, 1h viulutunti, 1-2h teoria /vko, plus oma harjoittelu siihen päälle) ja nykyään en edes usein ajattele, että olen soittanut viulua. Olen kuitenkin iloinen musiikkiopiston päättötodistuksesta, viulunsoittotaidoistani (joskin nyt vähän ruostuneemmat). Uskon myös, että harjoittelu, esiintymiset ja esimerkiksi orkesterissa soittaminen ovat kehittäneet minua.

    Motivaatioita on monia ja en esimerkiksi enää jaksaisi panostaa soittoharrastukseen. Sen tilalle on tullut esimerkiksi liikunta, josta todella nautin. Etenkin pallopeleissä minua motivoi se, että en ajattele silloin muuta, vaan pystyn täysin “elämään hetkessä”. Urheilussa tietysti motivoi myös sen tuomat tulokset. Ja se, että voi syödä hyvällä omatunnolla herkkuja. 😉

    -Mikaela Mäki/Hiljainen tieto

  4. Musiikki on aina ollut minulle se juttu. Aloitin 7-vuotiaana viulutunnit ja jatkoin aina 19-vuotiaaksi asti. Äitini on myös soittanut viulua, joten kyseinen soitin oli jotenkin luonteva valinta. Vaikka viulu oli pääinstrumenttini, alkoi laulaminen kiinnostaa enemmän päästyäni Kansallisoopperan lapsikuoroon. Myöhemmin aloitin laulutunnit musiikkiopistossa. Keskityin pääsääntöisesti laulamiseen, viulun harjoittelu jäi vähemmälle. Mikaelan edelliseen kommenttiin voin täysin samaistua; aika usein podin huonoa omatuntoa olemattomasta harjoittelusta.

    Ehkä juurikin harjoittelun puute oli syynä motivaation laskuun – huomasin, että enpäs minä osaa enää oikein mitään, jos en harjoittele tarpeeksi. Taidot pysyivät passiivisina enkä kehittynyt niin nopeasti kuin ehkä olisin voinut. Tuntui, että opettajani ei juuri koskaan ollut tyytyväinen suorituksiini (harjoittelemattomuuden tuloksena kylläkin täysin ymmärrettävää), ja tämän näen yhtenä syynä siihen, että koin itseni melko kehnoksi oppilaaksi. Vaikka musiikkiala onkin melko raadollinen, ei pieniä lapsia mielestäni pitäisi vielä opettaa siihen. Olisin toivonut saavani edes hieman kannustusta, kun olin oppinut jotain uutta. Harrastushan se itselleni vain oli.

    Laulua harrastan edelleen, en enää musiikkiopistossa, mutta omatoimisesti ja omaksi ilokseni. Laulaminen on tuonut paljon onnistumisen kokemuksia ja olen saanut omasta esiintymisestäni positiivista ja kehittävää palautetta – se todellakin motivoi ja kannustaa jatkamaan! Juuri se, että tuntee itse oppivansa ja pystyvänsä uusiin asioihin sekä muiden kannustava palaute ovat asioita, joiden voimin jaksaa mennä harrastuksessa eteenpäin. Ja loppujen lopuksi on tärkeintä, että itse pitää harrastuksestaan. Näin jälkikäteen olen miettinyt, että ehkä viulu ei vain ollut minulle se oikea instrumentti, ja onneksi olen löytänyt sen oman juttuni, laulamisen, jota jaksan harrastaa.

    Emilia/Teknologia kouluissa

  5. Kiva aihe, johon voin samaistua paljon! Itse olen harrastanut josjonkinlaista uimahypyistä ja ratsastuksesta partioon. Uutuuden viehätys on aina ollut todella motivoiva juttu, mutta sen jälkeen on muutaman vuoden sisään huomannut, että motivoiko harrastuksessa muutkin asiat kuin uuden ja jännän oppiminen. Itselle harrastuksissa on ollut tärkeämpi täydellisen osaamisen ja suorittamisen sijasta tärkeämpää ryhmähenki ja tekemisestä nauttiminen. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin vain hengaillut ja juoruillut harrastuksissa, sillä haluan myös tehdä asioita täysillä. Olen vain sitä mieltä, että koulussa ja töissä saa puurtaa aivan tarpeeksi, joten en halua tehdä harrastuksistani “toista työtä”, johon on pakko sitoutua seitsemänä päivänä viikossa ja jossa potee huonoa omatuntoa, jos ei päivän session aikana kehittynyt tai saanut mitään erityistä aikaiseksi. Harrastuksissa minua siis motivoi se, että pääsee hieman irrottautumaan arjesta ja tekemään asioita, mistä nautin : )

  6. Täysin samaa mieltä Annan edellisen kommentin kanssa!

    Olen itse harrastant uintia nuorempana seitsemisen vuotta ja partiota saman verran. Lopetin partion lukion alussa, mutta löysin innostukseni uudestaan muutama vuosi sitten, kun ystäväni pyysi minua vetämään tyttövartiota hänen kanssaan. Partiossa motivoi erityisesti sen monipuolisuus ja se, että viettää eri-ikäisten ihmisten kanssa aikaa ja saa retkillä nauttia täysin rinnoin luonnosta ja metsästä. Eräänlaista irtiottoa arjesta siis.

    Käyn myös salilla, joskin nyt siitä on ollut taukoa kesän, muuton ja koulun alkamisen takia. Liikuntaharrastuksissa motivoi eniten se fiilis, minkä saa kun on hikoillut ja treenannut kovaa. Se samanaikainen uupumuksen ja hyvän olon tunne ei ole mun mielestä verrattavissa oikein mihinkään muuhun!

    Elina V/Kouluvalintatutkijat

  7. Olen myös monen kanssa samaa mieltä siitä, että jos harrastuksesta tulee liian totista toimintaa, se ei enää innosta. Toisaalta joku hakee harrastukselta nimen omaan haasteita.

    Opiskelin itse musiikkiopistossa pianonsoittoa seitsemän vuotta ja suoritin tutkintoa. Jossain vaiheessa soittaminen alkoi tuntua “pakkopullalta” ja motivaatiota harjoitteluun oli vaikea löytää. Harmitti, kun soitettavia kappaleita ei saanut valita itse, vaan ne määräytyivät tutkintovaatimusten puitteissa. Itse olisin ollut kiinnostuneempi vapaasta säestyksestä, mutta sitä olisi opetettu vain avoimella linjalla, jolla opiskeleminen olisi maksanut tuplasti enemmän kuin perinteisellä tutkintolinjalla. Päätin siis lopettaa yläasteen alussa, koska koulun ohella toinen runsasta harjoittelua ja paljon aikaa vaativa juttu alkoi tuntua liian raskaalta. Uskon, että jos olisin saanut vaikuttaa siihen, millaisia kappaleita soitan, olisin jatkanut soittamista. Nyt haaveilen ruostuneiden taitojeni palauttamisesta ja vapaan säestyksen opiskelusta.

    Harrastamisen täytyy mielestäni olla hauskaa eikä ryppy otsassa puurtamista, jotta se jaksaa innostaa kerta toisensa jälkeen. Harrastuksessa haluan vaihtaa vapaalle, enkä jatkaa suoritusmoodissa, jossa olen jo tarpeeksi opiskellessani ja töitä tehdessäni. Tällä hetkellä tällaisia harrastuksia ovat mm. laulaminen, lenkkeily ja jumpat. 🙂

  8. Jee, tosi kiva aihe tämä! 🙂

    Olen pelannut golfia tosissani nyt viimeiset pari vuotta. Viime kesäni kului lähinnä kisojen kiertelemisessä ympäri Suomea ja muuten treenatessa. Golfpainoitteinen aikatauluni ei kuitenkaan haitannut minua, koska rakastan kilpailla. Se, mikä golfissa minua eniten motivoikin, on juuri se, että haluan kehittyä ja olla joka kerta parempi kuin viime kerralla. Tykkään kyllä treenata, mutta se minkä takia päiväni kuluivat rangella ja lähipelialueella, oli se, että halusin menestyä kisoissa ja kehittää heikkouksiani pärjätäkseni paremmin. Koska minulla oli kisoja lähes joka viikko, motivaationi treenaamiseen pysyi korkealla läpi kauden, koska tiesin, että kohta on taas tärkeät kisat edessä.
    Reagoin kisoissa hyvin voimakkaasti epäonnistumisiin ja onnistumisiin. Kisakierroksilla oli tärkeintä pysyä rauhallisena ja edetä lyönti kerrallaan, vaikka maila puristi kädessä vaikka kuinka kovasti ja lukuisat kirosanat olivat tulossa ulos minä hetkenä tahansa. Saatoin lopulta huonon kisakierroksen jälkeen tuloskortin palautettuani scoring arealle pillahtaa voimakkaaseen itkuun. Joskus se johtui osittain väsymyksestä ja paineiden purkautumisesta, mutta myös siitä, että motivaationi golfiin on korkea ja pettymykset sen takia hyvin suuret. 
 Nyt loppukesästä, kun uusi, vieras, jännittävä yliopistoelämä alkoi, myös motivaatio golfiin laski hetkellisesti. Myöhemmin, kun olen miettinyt tarkemmin, miksi viimeisimmät kisani menivät riman alta, yksi syy on juuri uusi opiskeluelämä, muutokset ihmissuhteissa ja myös lisääntynyt stressi liittyen sekä golfiin että kaikkeen muuhun uuteen. Tässä tulee mieleen meidän ryhmämme tutkijan Anna Tapolan sanat liittyen yksilölliseen kiinnostukseen, joka on motivaatiota spesifimpi käsite. Vaikka ihminen kokee jonkun asian itselle todella kiinnostavana, kiinnostus tähänkin asiaan vaihtelee, eikä kiinnostuksen taso pysy aina yhtä korkealla. Mielestäni tämä kuvastaa hyvin omaa hetkellistä notkahdustani golfissa nyt loppukaudesta, jolloin uudet asiat sekoittivat kaikki samalla kertaa päätäni.

  9. Hei, hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus! 🙂

    Olen kokeillut kaiken näköisiä harrastuksia vuosien varrella, pidempi aikaiseksi niistä minulle muodostui lentopallon pelaaminen, jota harrastin seitsemän vuotta. Harrastuksessa motivoi kaikista eniten siinä kehittyminen ja uusien asioiden oppiminen, sekä tottakai ryhmädynamiikan syntyminen, sekä joukkotoverien kannustus.

    Itse nautin pelaamisesta monta vuotta juuri sen säännöllisyyden takia, mutta lukion alkaessa alkoi motivaatio hiipua ja harrastus tuntui hyvinkin pakonomaiselta, koska se alkoi viedä yhä enemmän ja enemmän aikaa. Minua itseäni alkoi ahdistamaan sitoutuminen jatkuviin ja lisääntyviin harjoituksiin, joten päätin melko nopeasti lopettaa kokonaan, koska se on myös minusta koko joukkueen etu. Olisi ollut mukavaa pelata vain omasta ilosta, mutta koko harrastus alkoi muuttua liian vakavaksi.

    Olisi mukava löytää uusi ja motivoiva harrastus! Minulle ehdottomasti tärkeimpiä motivaatiolähteitä ovat juuri se aito nauttiminen ja ilo, jonka harrastuksesta saa.

  10. Tack för ett intressant och tankeväckande blogginlägg!

    Har själv haft keramik som hobby sedan jag var 6 år gammal. Vi fick i förskolan pröva på att arbeta med lera, och jag visste genast att det här är något som jag vill fortsätta med! Vad som motiverar mig att göra keramik är den känslan man får av att arbeta med lera, jag kan totalt koncentrera mig på det jag gör. Det är alltså på samma gång krävande men också avslappnande. Så är det också ett sätt för mig att uttrycka mig själv, utvecklas och lära mig nytt. När jag var liten var det också ett hobby där jag lärde känna nya vänner.

    För mig har hobbyt också fungerat som jätte bra stresshantering, t.ex. under sista året i gymnasiet när jag hade studentskrivningar! Jag tror att orsaken till att jag aldrig tröttnat är att det faktiskt alltid ”bara varit ett hobby”, jag har såvida alltid kunnat ta paus om det känns så.

  11. Olen useinkin päässyt käymään jänniä keskusteluita tästä aiheesta harrastusten lomassa ja on muuten ollut todella avartavaa! Olen saanut huomata, että ihmisillä on varsin erilaisia motivattoreita harrastuksiin, sellaisiakin joita en olisi koskaan tullut itse ajatelleeksi.

    Omalla kohdalla motivoivimmaksi näkisin uusien asioiden kokeilemisen ja oppimisen halun. Keskeinen ajatukseni on, että miten voi tietää mistä pitää tai mitä haluaa tehdä, jollei ensin kokeile erilaisia asioita. Eli näillä mennään! Viime vuosien aikana olenkin sitten päätynyt kokeilemaan hyvin erilaisia asioita laulamisesta improamiseen, kamppailulajeista kahvakuulaan ja sellaisiakin asioita, mitkä yleensä aloitetaan jo lapsena, kuten balettia ja ratsastusta. Olen todella onnellinen kaikista kokemuksista, mitä olen näistä ja muista kokeiluista saanut ja uskoisin, että tiedän enemmän itsestäni näiden jälkeen. Samalla olen tavannut uusia ihania ihmisiä ja löytänyt pidempiaikiaisa harrastuksia. Ainoa ongelma, minkä näen tässä melko pelottomassa haulikkoammuntataktiikassani on se, että lopulta joutuu tehdä valintoja monien kivojen asioiden välillä, koska kaikkien kivojen asioiden tekemiseen yhtäaikaa ei vaan yksinkertaisesti ole aikaa ja energiaa. Mutta se lienee aika positiivinen ongelma. 🙂

  12. Mielenkiintoinen aihe!
    Minulla on ollut elämäni aikana monenlaisia harrastuksia. Suurin osa on ollut liikuntapainotteisia, sillä olen aina pitänyt urheilusta ja liikkumisesta. Toisaalta myös musiikki on aina kuulunut elämääni ja harrastin muun muassa kolme vuotta pianonsoittoa ala-asteella. Harrastuksistani pitkäaikaisin on ollut cheerleading, jota harrastin peruskoulussa. Lajin aloittamiseen minua motivoi se, että silloinen paras ystäväni harrasti kyseistä lajia, ja se, että halusin kokeilla perus jumppien ja tanssituntien sijaan jotain erilaista. Viihdyinkin harrastuksen parissa yli neljä vuotta; jatkamaan motivoi sen monipuolisuus, haasteellisuus ja kaverit. Innostus alkoi kuitenkin jossain vaiheessa hiipua ja päätin lopettaa harrastuksen, sillä se alkoi sitoa minua liikaa. Tämänkaltaisessa joukkuelajissa, jossa harjoitellaan kisaohjelmaa, on aina oltava treeneissä paikalla. Kipeänäkin oli mentävä salin laidalle istumaan, jotta pysyisi perillä ohjelman kuvioista. Treenejä oli parhaimmillaan/pahimmillaan neljä kertaa viikossa, ja se oli minusta liian paljon. Cheerleading-harrastukseni jälkeen en ole juuri joukkuelajeja harrastanutkaan. Harrastan mieluummin itsenäisesti, jolloin saan päättää ajan ja paikan oman jaksamisen ja aikataulun mukaisesti. Tämänhetkinen harrastukseni onkin salilla käyminen, johon minua motivoi treenin tuoma hyvä olo, ja tietysti kropassa näkyvät tulokset. 😉

  13. Hej!

    Jag började fundera lite på det här med gruppdynamik inom olika hobbyn, hur olika de kan vara..
    Jag har hållit på med olika sporter hela livet, men dansen har alltid kommit främst.

    Jag har i några år dansat i en dansgrupp, vars upplägg är lite speciellt och kanske gruppdynamiken också, vårt motto är; “Alla kan vara en ballerina”.

    Några är nästan proffs, vissa har aldrig dansat i hela sitt liv men alltid drömt om det. Resten är något mittemellan. Vi är en uppträdande grupp med en proffessionell koreograf och vi finansierar oss själva (alltså vi är fattiga och tränar bla. i en kyrka sent på kvällen för att vi får vara där gratis..). Bra musik har vi också. 🙂
    Före stora föreställningar tränar vi ibland 5ggr i veckan, all koreografi videofilmas så ifall man är sjuk får man hemläxa.
    En regel är att ifall man är duktigare än alla andra så måste man ge “tukiopetus” till dem som behöver och vill ha, och i föreställningarna är det aldrig så att de sämsta står längst bak.
    Både för motivationen och gruppgemenskapen har det här varit ett vinnande koncept. Det är också motiverande att träna till något specifikt. Det är på allvar men ändå med glimten i ögat.
    Inbördes konkurrens kan ju såklart också vara väldigt motiverande, men för mig är det enbart jobbigt, jag vill att alla ska vinna, så en sådan här grupp passar mig utmärkt!

  14. Voi miten kiva lukea toisten harrastuksista 🙂 Itse olen ollut aina musiikki-ihmisiä ja erityisesti laulaminen on ollut minulle tärkeää. Tanssiakin olen harrastanut lukiosta lähtien, mutta vain tunnin verran viikossa. Kummastakaan en ole koskaan ammatteja halunnut.

    Aloitin “musiikkiurani” kannelta soittaen ja päiväkodin esityksissä valitsin osakseni mieluiten laulun tai soittimen. Ala-asteen alkumetreillä aloitin pianotunnit, joilla kävin yläasteen lopulle saakka. En kuitenkaan koe kehittyneeni niin hyvin kuin olisin voinut (näin jälkikäteen hieman harmittaa), koska soitin pianoa omaksi ilokseni enkä ollut kovin suoritusmotivoitunut. Yläasteella sitten siirryin yksityiseltä opettajalta musiikkiopistoon, mikä oli jonkinmoinen “kulttuurishokki”; kappaleita ei saanutkaan yhtä vapaasti itse valita vaan aina oli soitettava bachia jne. Tämä laski motivaatiotani pianonsoittoa kohtaan ja kiinnostuin entistä enemmän laulamisesta. Yläasteella lauloin kaksi vuotta bändissä ja kolme vuotta kuorossa, lukiossa osallistuin musiikkiprojekteihin yms. Tämän jälkeen laulaminen jäi selvästi vähemmälle, kunnes 3v kestäneen äitiysloman aikana tunsin palavaa halua saada jotain omaa, jotain jossa annan aikaa ja kehittymismahdollisuuksia itselleni. Ilmoittauduin laulutunneille ja ajauduin lauluyhtyeeseen. Tunsin löytäneeni osan itsestäni, minkä olin jossain vaiheessa kadottanut. Harrastuksen todellisen tärkeyden ymmärsin vasta tässä vaiheessa, olinhan aiemmin aina harrastanut jotain. Tällä hetkellä en käy tunneilla, mutta laulan kotona omaksi ilokseni erilaisia kappaleita harjoitellen ja silloin tällöin laulaa luikautan myös karaokessa 😉

    Minulle harrastus merkitsee oman itseni kehittämistä ja sen tarkoituksena on aikaansaada monia positiivisia tunteita sekä onnistumisen iloa, aikaa itselle. Harrastusten myötä olen myös tutustunut uusiin ihmisiin.

    Haluaisin herätellä keskustelua lasten harrastuksista. Itselläni oli ala-asteella kavereita, joiden vanhemmat olivat selkeästi ohjailleet lastaan tietynlaisen harrastuksen piiriin, esimerkiksi musiikkiperheessä soitinharrastukseen, vaikka selvästi hevoset olivat kyseiselle tytölle Se juttu. Mikä siis on harrastuksen tarkoitus? Itselleni on tärkeää, että lapseni vähän kasvettuaan tulisivat harrastamaan JOTAIN, sillä ei ole niin suurta merkitystä mitä se jokin on.

  15. Kiva ja itsellenikin juuri nyt ajankohtainen aihe! 🙂

    Itse olen harrastanut salibandya viimeiset 9 vuotta, kunnes tänä syksynä ei enää saatukkaan sopivaa joukkuetta kasaan. En olisi noin kymmenen vuotta sitten uskonut, kuinka tärkeä osa elämääni harrastuksesta voisikaan tulla. Voin siis hyvin samaistua Nannan fiiliksiin tulevaisuudesta harrastusten osalta. On ollut jopa hieman vaikeaa tottua olemaan ilman treenejä ja lajia, josta olen aina todella pitänyt.

    Nykyään ”harrastan” salilla käymistä ja satunnaisia juoksulenkkejä, mutta näihin saan motivaation lähinnä kunnon ylläpidosta, kun taas salibandya kohtaan suurimmat motivaattorit ovat aina olleet joukkuekaverit ja rakkaus lajia kohtaan. Aina kuitenkin harrastusten ”tausta-motivaattorina” on ollut liikkuminen ja kropasta huolehtiminen. En jostain syystä osaisi kuvitella harrastavani esimerkiksi käsitöitä, vaan miellän harrastukset usein vain urheiluksi ja liikkumiseksi.

    Harrastuksina joukkuelajien hienous piileekin mielestäni joukkueen saumattomassa yhteispelissä, joukkuehengessä ja kaikissa niissä asioissa, jotka vahvistavat näitä kahta asiaa, kuten yhteiset onnistumiset ja pettymykset, yhdessä koetut pelimatkat ja turnaukset, joskus myös pienet kärhämät, jotka kuitenkin on aina saatu sovittua.

    Harrastukset ovat siis aina olleet tärkeä erilainen sosiaalinen ympäristö itselleni, josta olen saanut motivaatiota harrastamiseen, kunnon ylläpidon lisäksi.

    -Hanna 🙂

  16. Minua ei lapsena “ohjattu” mihinkään tiettyyn harrastukseen tai lajiin ja tästä syystä harrastamiseni on tuolloin koostunut satunnaisista kokeiluista mm. askartelukerhon, köksäkerhon, partion, tanssin ynnä muun parissa. Yläasteella innostuin koululiikunnan yhteydessä kuntosalista ja sen mahdollistamasta omaehtoisesta treenaamisesta. Treenattuani vuoden päivät kotona punnertaen ja käsipainoja heilutellen hankin lukion alussa salikortin kaverini kanssa. Tästä lähti liikkeelle harrastus, joka on ollut iso osa elämääni viimeiset 12 vuotta. Aluksi motivaationi oli vaihtelevaa enkä aina jaksanut/viitsinyt käydä salilla varsinkaan, jos kaverini ei jostain syystä ollut tulossa mukaan. Kun kaverini lopetti salilla käymisen, pidin itsekin taukoa, jonka aikana halu päästä treenaamaan voitti pelon yksin salille menemisestä. Treenattuani joitain vuosia vaihtelevalla intensiteetillä päätin, että haluan alkaa toden teolla kehittämään itseäni ja ensimmäistä kertaa varasin ajan kuntosaliohjaukseen. Kiitos tuon ohjauksen ja myöhemmin puolisoltani saamani valmennuksen, ovat työni ja vaivannäköni kantaneet hedelmää.

    Minua ajaa eteenpäin halu tietää kuinka pitkälle voin päästä sillä panoksella, jonka olen valmis urheiluun laittamaan. Koska olen ylipäätään kyseenalaistanut toisten kanssa kilpailun mielekkyyden, pyrin välttämään omien tulosteni vertailua muiden tuloksiin. Tämä ei tietysti aina onnistu, koska kykyjen, osaamisen ja “suoritteiden” vertailu on sisäänrakennettu meihin jo kouluinstituutiossa osana arvostelukäytäntöä ja urheilussa joukkueiden tai yksilöiden välinen kilpailu ns. “kuuluu asiaan”. Tämän tiedostaen pyrin kuitenkin muistuttamaan itseäni siitä, että tulosteni vertaaminen toisten tuloksiin ei tuo lisäarvoa omaan treenaamiseeni. Saman painoluokan urheilijoiden tulosten kartoittaminen auttaa toki selvittämään mikä itselle voi olla fyysisesti mahdollista, mutta sen ei tarvitse tuottaa huonommuuden tai paremmuuden tunteita. Antoisaa on sen sijaan ylittää itseni. Minua motivoikin erityisesti kehittyminen ja ehkä siksi nautin juuri voimailusta, koska siinä kehitys on niin suoraviivaisesti näkyvissä: kerta kerralta kasvavat treenipainot ja voimataso palkitsevat kovasta työstä. Aina ei kuitenkaan huvittaisi treenata mutta se, mikä minut monesti saa siitä huolimatta salille, on se hyvä fiilis, joka seuraa jokaista treeniä.

    Voimaharjoittelussa tulee väistämättä eteen kausia, jolloin ei kehity ja tulokset voivat jopa huonontua, vaikka tekee ihan yhtä kovaa töitä kuin muulloinkin. Näinä aikoina motivaationi leikkii kanssani kuurupiiloa. Tuntuu turhauttavalta, kun tulokset eivät parane. Tällöin pyrin palauttamaan mieleeni harrastukseni perimmäisen tarkoituksen, joka ei ole se, että ennätykset paukkuvat vaan se, että pysyn terveenä ja toimintakykyisenä vanhoille päivilleni asti (http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk01079). Kun tämän ajatuksen voimin siirrän tavoitteet “kaikkihetinyt” sijaan viidenkymmenen vuoden päähän, ei puolen vuoden laskukausi tunnu missään. Jos aikajänne on koko elämä, ei treenaamisessa olekaan kiire minnekään, vaikka hetkittäin malttamattomuus meinaakin viedä mukanaan.

    Anna mainitsi kommentissaan, ettei halua harrastuksesta toista työtä. Tämä on yksi syy, miksi treenaan mieluummin yksin tai kavereiden kanssa salilla kuin osana jotain järjestettyä harrastustoimintaa tai joukkuetta. Minulle on tärkeää, ettei harrastus tuo mukanaan kiinteitä aikatauluja ja vaateita sillä sellaisia on jo tarpeeksi töiden ja opintojen puolesta. Koen urheilun tarjoavan minulle samankaltaisia asioita kuin Mikaelan “hetkessä eläminen” ja Annan “arjesta irtautuminen”. Ajattelun täyteisen opiskelupäivän jälkeen on ihanan rentouttavaa tyhjentää pää ja keskittyä treenaamiseen.

  17. Hyvä kirjoitus ja tosi pajon mielenkiintoisia kommentteja teiltä kaikilta!

    Aihe on minusta erittäin kiinnostava ja tuntuu läheiseltä omien harrastusten kautta, joita minulla on ollut mielestäni melko paljon, ehkä vähän jopa liikaakin. Jo 3-vuotiaana äitini vei minut ensimmäiselle tanssitunnille josta innostus tanssimiseen sitten lähti. Vähän ennen ensimmäisen luokan aloitusta mukaan tulivat myös musiikkiharrastukseni pianon soittaminen, kuoro sekä laulutunnit.

    Pian minulla olikin jo niin paljon harrastuksia, että niitä riitti maanantaista lauantaihin jokaiselle päivälle. Monet harrastuksista veivät paljon aikaa, joten esimerkiksi arki-iltaisin ei oikeastaan ollut aikaa mihinkään muuhun kuin harrastamiseen. Harrastuksiin lähteminen alkoi tuntua kurjalta, eikä mikään harrastuksista enää tuntunut kovinkaan innostavalta. Kun päätin lopettaa osan harrastuksistani asiat helpottuivat. Harrastaminen alkoi tuntua kivalta, kun se ei enää ollut “pakollista” ja osa jokapäiväistä rutiinia. Ainakin omalla kohdallani liika harrastaminen vei omaa motivaatiotani.

    Nyt olen löytänyt sopivan tasapainon harrastuksien kanssa. Harrastan liikuntaa itselleni sopivissa määrin ja pidän erityisesti kuntosalien tanssiliikuntatunneista. Harrastaminen on mielestäni hyvä lisä arkeen, ja siitä voi saada paljon irti kunhan sen pitää itselleen sopivissa rajoissa 🙂

    Wilhelmina/ teknologia kouluissa

  18. No voihan! Ihana aihe, vaikea referoida.
    Olen harrastanut noin 4 vuotiaasta asti. Alotin joukkuevoimistelulla, jatkoin tanssilla myöhemmin. Soitin kymmenen vuotta selloa, jonka jälkeen olin vihdoinkin tarpeeksi vanha menemään laulutunneille. Ties missä kuoroissa olen ollut mukana, ja näytelmäkerhoissa. Päädyin musikaaliteatterikouluun, ja muutamaan produktioon ja Sibelius-lukioon.
    Yhtäkkiä harrastuksista tuli todella vakavia. Treenejä oli päivittäin monia tunteja, viikonloppuja ei ollut vapaana, ja kun ei ollut treeneissä, piti treenata treenejä varten jottei saisi huutoja ohjaajalta/valmentajalta. Ennen motivaattorina oli ollut yksinkertaisesti ilo ja rakkaus harrastuksiani kohtaan. Myöhemmin kilpailusta alkoi tulla tärkeämpää, jolloin motivaationa oli usein vain “minähän näytän” ja “mä oon niin paska että pakko treenaa” eikä harrastuksista saanut enää niin paljon iloa, myös siksi että ohjaajilta, joilta tahtoi saada palautetta ja ainoa mielipide jolla oli väliä harvoin oli positiivinen – kenellekkään. Aina oli parannettavaa eikä mikään riittänyt.
    Harrastan edelleen tanssia ja laulua, piirrän ja ompelen. Ammattia en kuitenkaan enää ajattele harrastuksistani, taideala on jatkuvaa kilpailua ja todistelua. Kun aloin taas harrastaa vain huvin vuoksi, katsos, yhtäkkiä aloinkin kehittymään nopeammin. Se on sellanen hassu juttu toi mieli.

  19. Vau! Mahtavaa miten runsaasti olette kommentoineet tähän! Oli tosi mielenkiintoista lukea teidän omia kokeuksia omista harrastuksistanne ja niihin liittyvästä motivaatiosta. Tässä huomaa hyvin, miten monenlaisia eri syitä ja motivaationlähteitä löytyy niin harrastuksen aloittamiselle, kuin sen jatkamisellekin. Monen teidän esimerkeistä kävi myös ilmi tilannekohtainen kiinnostus ja sen vaihtelu eri aikakausina. Kiinnostus omaa harrastusta kohtaan voi vaihdella useasti ja saada eri muotoja ja saman lajin harrastaminen voi saada jopa täysin eri syitä ja merkityksiä ajan kuluessa.

    Kiitos paljon mielenkiintoisista vastauksistanne! 🙂

Comments are closed.