Niin työelämässä kuin oppimisessa yksi kiinnostavimmista kysymyksistä on se, miten saada ihmiset tekemään jotakin asiaa; esimerkiksi oppimaan tai työskentelemään ahkerammin.
Tunnetuimmat ja yleisimmin käytetyt motivointimenetelmät lienevät keppi ja porkkana. Kasvatuksessa nousevat esiin usein myös uhkailu, kiristys ja lahjonta: “Jos et nyt tee näin, niin sitten et saa karkkia lauantaina”. Keppi ja porkkana on mitä ilmeisemmin hyvin tehokas, edullinen ja toimiva menetelmä, kun ottaa huomioon miten laajalti sitä käytetään. Se toimii lähes yhtä hyvin kuin junan vessa N-junassa Keravalle.
Todellisuus ei ehkä olekaan näin yksinkertainen. Georgian yliopistossa tutkijat Frans de Waal ja Sarah Brosnan tekivät kokeen apinoilla. Aluksi kaksi vierekkäisissä häkeissä olevaa apinaa tekivät annetun tehtävän, josta hoitaja palkitsi molemmat apinalla samalla palkinnolla, eli kurkun palasella. Molemmat apinat olivat palkintoonsa hyvin tyytyväisiä. Seuraavalla kerralla samasta tehtävästä toiselle apinalle annettiin kuitenkin parempi palkinto kuin toiselle, eli viinirypäle. Nyt kurkunpalasen saanut apina ei ollutkaan tyytyväinen omaan palkkioonsa. Kun tehtävä toistettiin vielä kerran niin, että toinen apina sai herkullisemman palkinnon kuin toinen, menetti huonomman palkinnon saanut apina täysin hermonsa ja heitti kurkulla hoitajaa.
Koe osoittaa hyvin sen, että pelkkä palkkio sinänsä ei ole riittävä motivaation lähde, vaan se, onko palkkio reilu verrattuna siihen, mitä muut saavat. Sama ilmiö on mielestäni helppo havaita ihmisten motivoitumisessa työssä ja oppimisessa. Jos toinen saa enemmän palkkaa samasta tehtävästä kuin toinen, se ei tunnu reilulta. Palkan suuruudella ei ole niin merkitystä. Voisiko olla jopa niin, että työelämässä toisen saama palkankorotus viekin motivaatiota muilta työntekijöiltä? Entä miten johtajien saamat bonuspalkkiot vaikuttavat työntekijöiden motivaatioon, jos samaan aikaan toimintaa tehostetaan henkilöstövähennyksillä?
Vaikka keppi ja porkkana -menetelmä on kenties edelleen jossain määrin toimiva motivointimenetelmä, olisi niin motivaatiotutkimuksessa kuin johtamisessa hyvä ottaa enemmän huomioon se, että motivaatiossa ei ole kyse vain yksilöpsykologiasta, vaan sosiaalisesta ja yhteisöllisestä ilmiöstä.
Mitä mieltä olette, onko teillä kokemuksia, joissa epäreilu palkitseminen on vaikuttanut omaan motivaatioon?
– Annukka / Motivaatio-ryhmä
Mielenkiintoinen teksti ja näkökulma!
On totta, että eriarvoinen palkitseminen vaikuttaa motivaatioon, vaikka sitä yrittäisikin estää. Erityisesti silloin, jos on tehnyt töitä jonkin asian eteen, nähnyt paljon vaivaa ja joku joka ei ole tehnyt asian eteen mitään palkitaan.
Hyvänä esimerkkinä oman tiedekuntani, Teologisen pääsykokeisiin osallistuvat. Osalla hakijoista on järjettömästi motivaatiota ja esimerkiksi kutsumus papin työhön, jolloin teologinen tiedekunta on ainoa vaihtoehto. He lukevat pääsykokeisiin yötäpäivää ja valmistautuvat parhaansa mukaan. Sitten on näitä “en tiedä mitä haluaisin opiskella, mutta johonkin haluan mennä ja koska teologiseen on ‘helppo’ päästä sisään, haenpas sinne”-hakijoita, jotka lukevat huolimattomasti, panostaen ehkä toiseen hakupaikkaan. Loppujen lopuksi käy niin, että osa motivoituneista ei pääsekään sisään ja heidän unelmansa jää toteutumatta. Sen sijaan sisään pääsevät ne, joita ei itse teologia edes kiinnosta, vaan he haluavat nauttia opiskeijaelämästä jossain, opinnoista viis. Tällöin motivoituneiden hakijoiden into laskee ja he saattavat ajatella, ettei heidän unelmansa kuulu toteutua. Esimerkkini perustuu tositapahtumiin, sillä tällaisia tapauksia tulee esille joka vuosi ja varmasti muuallakin kuin teologisessa.
Haluan korostaa, ettäämä oli hyvin stereotyyppinen esimerkki ja se tuli ensimmäisenä mieleeni. Se ei varsinaisesti liity suoraan apina-esimerkkiin, mutta opiskelupaikka on mielestäni erinomainen motivaattori ja palkinto, jonka saavuttaminen on monien unelma.
Millaisena motivaattorina te muut pidätte opiskelupaikkaa?
Ymmärrän pointin, että ulkoinen motivaatio ei aina ole se paras motivaation lähde. Minulla on haaveena hyvä palkkainen työ, eikä sen ääneen sanomisessa mielestäni ole mitään pahaa. Enkä usko, että olen toiveeni kanssa yksin. Yleensä kun ilmaisen tämän esimerkiksi kaverilleni he vastaavat aina, että kyllä se työn miellyttävyys on se tärkein asia. Vastaan useasti, että niinhän se on onkin. Tähän kaverini tokaisevat, että jos minun sitten pitäisi valita raha vai onnellisuus niin kumman valitsisin. Mielestäni kysymys on typerä sillä en ymmärrä miksi ajautuisin sellaiseen tilanteeseen, että minun täytyisi valita? Miksi tulevan työpaikkani pitäisi olla kompromissi? Tiedän, että sellaisen työpaikan löytyminen jossa yhdistyisivät edellämainitut voi olla hieman haastavampi löytää. Kuulostan varmaan hirveän tulosorientoituneelta kun sanon, että raha voi mielestäni olla yhtäsuuri kuin onnellisuus. En tarkoita, että se kokonaan on sama asia sillä onnelliseksi voi tulla monesta asiasta eikä se korvaa ystäviä ja perhettä. En myöskään tarkoita, että rahalla saamani tavarat tekisivät minut onnelliseksi. Koen, että raha tuo helpostusta ja tietynlaista pelonlievitystä elämään siinä mielessä, jos jotain sattuisi käymään, esimerkiksi sairastuisi vakavasti. Tiedän monen tokaisseen nyt kurssilla kuin kurssilla että haluaisi lähteä reissuun, mutta ei ole rahaa. Jos olisi rahaa, lähtisi reissuun, saisi reissusta ihanan kokemuksen ja siitä tulisi onnelliseksi. Eli sitä kautta raha voi tuoda onnellisuutta. Toivon ettei kukaan ymmärrä minua väärin… Koen kuitenkin, että sekä onnellisuus ja raha, molemmat toimivat minulle motivaationlähteenä. Eli on sekä sisäistä- että ulkoistamotivaatiota:)
Mites teillä on, kumpi on tärkeämpää työn miellyttävyys vai raha?(;
Jäin miettimän tätä Sateen kommenttia työn mielekkyydestä ja palkan suuruudesta, ja niiden tärkeysjärjestyksestä. Ja onko työn mielekkyyden ja palkan suuruuden välillä tarvetta valita?
Ajattelen niin, että elämä on aivan liian lyhyt, että tekisin sellaista työtä millä en koe olevan merkitystä. Koska unelmien työtäni ei ollut valmiiksi tarjolla, ajattelin että se on luotava itse. Perustin yrityksen 22-vuotiaana. Oli odotettavissa, että ensimmäisinä vuosina yrittäjänä on lähinnä menoja, eikä vielä juurikaan tuloja, ja vyö kireällä mennään. Työ oli kuitenkin oman kutsumuksen seuraamista, joten sitä teki mielellään alussa ilman palkaakin. Ehkä juuri intohimon ja kutsumuksen ansiosta hyvin tehdyn työn seurauksena tuli perästä myös taloudellinen toimeentulo. Eli voisi ajatella, että ehkä juuri työn mielekkyys mahdollisti kohdallani sopivan rahallisen toimeentulon.
Toisaalta onnellisuudesta ja palkan suuruudesta on tehty tutkimuksia, joiden mukaan palkka vaikuttaa onnellisuuteen kun perustarpeissa on puutteita, mutta palkan ylittäessä määrätyn rajan, palkka ei vaikuta enää onnellisuuteen.
Lähde: Näkökulmia positiiviseen psykologiaan (2014) luentomateriaalit. Avoin yliopisto. Helsinki.
Kiitos mielenkiintoisesta blogikirjoituksesta!
Itselläni tulee jostain syystä mieleen aina peruskoulun liikuntatunnit, kun puhutaan motivaatioon liittyvistä teemoista. Ja mielikuvani ovat pääasiassa negatiivisiä. Muun muassa epäreilusta palkitsemisesta mieleeni muistuu liikunnan arvosanoihin liittyvä esimerkki. Tein yläasteen liikuntatunneilla aina parhaani ja olin aktiivisesti mukana. Numeroni oli kuitenkin 8, koska en ollut lunnostani lahjakas urheilussa. Myös ryhmän tytöt, jotka unohtelivat liikuntavarusteita kotiin ja lintsasivat tunneilta saivat saman numeron. Tämä sapetti pahasti eikä todellakaan lisännyt motivaatiotani koululiikuntaa kohtaan. Onnistuin kuitenkin yläasteen lopussa numeroni kymppiin, mutta tämä ei johtunut siitä, että olisin merkittävästi parantanut suorituksiani tunneilla, vaan siitä, että menestyimme erään lajin koulujenvälisessä turnauksessa.
Toinen hieman päinvastastainen esimerkki epäoikeiudenmukaisesta palkitsemisesta liittyy yliopistoon. Omassa tiedekunnassanni on yleisesti tiedossa, että tietyiltä tentaattoreilta saa helposti hyviä arvosanoja vähällä lukemisella. Tämä johtaa joidenkin tapauksessa siihen, että tentteihin ei jakseta panostaa vaan niihin valmistaudutaan vähällä lukemisella. Taustalla on tietenkin ajatus siitä, miksi päntätä viikkoja kuin päivän lukemisellakin voi saavuttaa saman arvosana.
Hei Tuulikki! Kirjoituksesi kokemuksestasi epäreilusta koululiikunta arvostelusta ja sen vaikutuksesta motivaatioon sai minut nyökyttelemään päätäni vimmatusti. Vastasin juuri Alexandran Betygsätt mig -blogipostaukseen samaan aiheeseen liittyen. Olen itse kokenut vastaavia tilanteita, joissa saamani huono arvosana on tuntunut kohtuuttomalta tekemääni työhön ja omaan motivaatiooni nähden. Erityisesti peruskoulussa, jossa samat tyypit istuu vieressä vuosia, oppii helposti kuka on aidosti motivoitunut ja ahkera. Tilanteet joissa “hällä väliä”-oppilas saikin itseäni paremman numeron, tuntuivat epäreiluilta. Tässä on mielestäni kehityksenpaikka koulujärjestelmässä; kuinka arvoida muutakin kuin ulkoamuistamista ja suoriutumista!?
Julia/ Onko tämä koulutuksellista tasa-arvoa?
Rolig video med intressant budskap! Man hör småbarn ofta säga att något är orättvist. Är vi människor födda med strävan efter likhet? Det kan bra hända. Inte vill ju någon ha det sämre ställt än någon annan. Här kan man ta in löneskillnader mellan män och kvinnor. Hur i all världen är detta rättvist. Det förstår jag inte. Visst kan det dra ner på motivationen att arbeta då man får veta att männen får bättre betalt för samma jobb som kvinnan gör.
Jag minns ett tillfälle i gymnasiet då hälften av klassen i samhällslära fick skriva ett annat prov än vi andra, eftersom hälften av klassen hade varit på skolresa och skrev provet senare. Den ena hälften som skrev provet först tyckte att den andra hälften fick ett mycket lättare prov och det uppstod ett stort halåå om det här och till och med föräldrarna tyckte det här var orättvist. Läraren påstod att proven var lika svåra, men ändå fanns det missnöjda elever. Alltid kan man inte tillfredsställa alla.
Carolina – paperit ryhmä
Epäreilu palkitseminen yleisesti ottaen vaikuttaa motivaatioon niin opiskelussa kuin työelämässäkin. Miksi toinen saa samaa palkkaa samasta työstä vaikka tekeekin huomattavasti huonompaa jälkeä ja on laiska? Miksi koulukaveri sai saman arvosanan vaikka teki kurssin työt huolimattomasti ja itse panosti triplasti enemmän? Sitä kokee suurta epäoikeudenmukaisuutta kun toinen saa enemmän vähemmällä. Miksi me koemme sen niin?
Mietitään vaikka sellaista tilannetta, jossa kurssin arvosana määräytyy vain itsenäisistä töistä, eli niin ettei kurssilla ole ryhmätyötä, ja kaveri saa saman arvosanan vähemmällä työllä. Miksi se ärsyttää? Eihän se ole millään konkreettisella tavalla pois meiltä, se ei lisää lukemisen määrää eikä pudota omaa arvosanaa. Mutta silti sapettaa. Se, että toinen pääsee helpommalla kuin itse. Olisiko siis itsekin mukavampi päästä helpommalla? Olisiko sittenkin pitänyt vain aloittaa lukemaan tenttiin edellisenä iltana, kuten kaveri teki? Ei olisi tarvinnut päntätä viikko tolkulla.
Jos ajatus kulkee tätä rataa, niin silloinhan työtä ei tehdä oman itsensä vuoksi ja ollaan alituisessa kilpailussa muiden kanssa. Mitä jos voisi ajatella vain, että “noh olipahan mielenkiintoinen kirja, hyvä että luin sen perusteellisesti, siitä voi olla apua myöhemmin”.
Voisiko sitä vain vastata omalle itselleen, eikä muille. Jos on tyytyväinen omaan arvosanaansa, kouluun sisälle pääsemiseen, työnsä jälkeen, niin mitä väliä enää on muiden saavutuksilla. Jos tekee aina parhaansa asioissa, on tyytyväinen omaan jälkeensä (koulu-, työ- ja yksityiselämässä), tekee asioita itsensä takia ja pitää ns. puhtaat jauhot pussissa, niin ei tarvitse olla tyytymätön vaikka muut saisivatkin saman “vähemmällä”.
Kiitos upeista ja antoisista kommenteista!
Voisiko olla niin, että eri tavoiteorientaatiot (joista on kirjoitettu esimerkiksi täällä: http://blogs.helsinki.fi/p5kohti-tutkivaa2014/2014/10/16/opiskelumotivaation-tutkiskelua/ ) vaikuttavat myös siihen, kuinka koemme ja reagoimme palkitsemisen epäoikeudenmukaisuuteen? Kenties sosiaalisesti epäreilu palkitseminen ei vaikuta oppimisorientoituneihin aivan yhtä voimakkaasti kuin se vaikuttaa menestys/suoritusorientoituneihin, joille kilpailu muiden kanssa on tärkeää?
Tämä kirjoitus ja kommentit herätti paljon tunteita. Työelämässä en ole ollut vielä sellaisessa asemassa, että olisin kokenut epäoikeudenmukaisuutta verrattuna muihin työntekijöihin. Opiskelussa on tullut useasti vastaan tilanteita (joista monet kommentoijat jo kirjoittivatkin) joissa oma panostus ja ahkerointi on “palkittu” silllä, että laiska kanssaopiskelija saa paremman arvosanan.
Koen, että omaan motivaatiooni negatiivisesti vaikuttavat nimenomaan sellaiset tapaukset kun on ponnistellut jonkun asian eteen ja silti epäonnistuu. Ja tietysti tätä ketjua korostaa se tieto, että joku toinen onnistui ponnistelematta.