Kirjoittaja: Maijastina Kahlos

Osallistuin viime viikonloppuna Joensuun yliopistossa Historiantutkimuksen päiville. Keskusteluissa nousi esille historiantutkijoiden tehtävä yhteiskunnassa. Maria Lähteenmäki puheenvuorossaan vaati, että tutkijoiden pitäisi nykyistä aktiivisemmin osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Historiantutkijoiden pitää palata entiseen “opastajan, ajan asiantuntijan, yhteiskunnallisten ja poliittisten asioiden neuvojan, tulevaisuuteen katsojan ja erilaisten vaihtoehtoisten mallinnusten rakentajan” rooliinsa (tiivistelmä puheenvuorosta Lähteenmäen blogissa). Tutkijan on myös hyvä kirjoittaa tutkimukseen perustuvia tietokirjoja.

Juuri näin, tavoite on mitä kannatettavin. Samalla olen hengästynyt jo pelkästä ajatuksesta.

Historiantutkijat sukkuloivat kahden kulttuurin välillä. Tällä en tarkoita juopaa luonnontieteiden ja humanististen tieteiden välillä, vaan kuilua tutkimuksen ja tietokirjallisuuden välillä. Tutkimusta tehdään kansainvälistä tutkijayhteisöä varten (lue: englanniksi). Tietokirjallisuus pitää tehdä ammattitaidolla ja hyvällä maulla kotimaiselle yleisölle. Kyse on erilaisista kielen rekistereistä: on aivan eri asia puhua oman pienen piirinsä tutkijoille kuin avata asiaa suurelle yleisölle. Kirjoittaessaan tietokirjaa tutkijan on opittava pois erikoistuneista diskursseistaan. Hyppäys tutkimuksesta tietokirjallisuuteen ei onnistu ilman harjaantumista, kokemusta – ja aikaa.

Mihin tutkijan kannattaa keskittyä? Tuottavuuttamme ja tehokkuuttamme mittaillaan kaiken aikaa. Kansainväliset vertaisarvioidut artikkelit painavat Tuhatissa tuhat kertaa enemmän kuin suomenkieliselle yleisölle suunnatut tietokirjat. Olen useaan kertaan saanut kuulla, että kansankynttilänä kirjoittaminen on lähes akateeminen itsemurha.

Kyllä tutkija voi ottaa molemmat kulttuurit haltuunsa. Meillä on paljon jaettavaa myös kotimaiselle yleisölle. Tarvitaan intohimoa, kouliintumista – ja sitä aikaa. Mistä tutkijalle aikaa? Kirjassa Harry Potter ja Azkabanin vanki klassinen ylisuorittaja Hermione Granger halusi käydä yhtä aikaa ennustamisen ja muinaisten riimujen kursseilla. Ratkaisu löytyi Ajankääntäjästä, vempaimesta, jonka avulla Hermione saattoi sukkuloida kahden kurssin välillä. Ehtona oli, että Ajankääntäjää piti osata käyttää vastuullisesti. Käyttöön liittyi riski. Nykyisyyden minä ei saanut paljastua menneisyyden minälle, muuten mennyt minä saattoi seota.

Kunpa joku toisi meille historian hermioneille Ajankääntäjän. Toinen asia on, minkälaisia riskejä siihen liittyisi. Voisivatko tutkimusta tekevä minä, tietokirjoja kirjoittava minä ja vaikkapa sanomalehtiin kirjoittava minä olla samassa työhuoneessa? Voiko siinä seota?

Julkaistu myös Suomen Akatemian blogeissa