Kirjoittanut: Virpi Mäkinen

Miten suhtautua uskontoihin monikulttuurisessa yhteiskunnassa? Miten ymmärtää uskonnon sisäistä moniäänisyyttä? Kuinka pitkälle vapaus uskoa ulottuu? Missä on vastuumme rajat? Näistä kysymyksistä keskustelin Helsingin Kirjamessujen Tiedetorilla Hanne von Weissenbergin (Pyhät tekstit ja traditiot muutoksessa -huippuyksikkö) ja Pia Jardin (Suomen Islamilaisen Neuvoston varapuheenjohtaja) kanssa. Tilaisuuden järjesti Helsingin yliopisto.

Uskonnollinen identiteetti ja uskonnon näkyminen julkisessa tilassa

Monikulttuurisen Suomen kontekstissa keskustelimme muun muassa uskonnollisten symbolien näkyvyydestä julkisessa tilassa ja pohdimme, miksi hunnutettu musliminainen herättää edelleen enemmän huomiota kuin vaikkapa katolinen nunna. Pukeutuminen ja uskonnollisten symbolien käyttö on oman kulttuurisen ja uskonnollisen identiteetin ilmaisemista. Julkista tilaa ei voi rajata pelkästään maalliseksi tilaksi, vaan ihmisten tulee saada tulla nähdyksi ja kohdatuksi myös oman uskonnollisen tai etnisen ryhmänsä jäseninä ja edustajina.

Euroopan ihmisoikeussopimuksessa asiasta todetaan seuraavasti:

”Henkilön vapaudelle tunnustaa uskontoaan tai uskoaan voidaan asettaa vain sellaisia rajoituksia, joista on säädetty laissa ja jotka ovat välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa yleisen turvallisuuden vuoksi, yleisen järjestyksen, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.”

Uskonnollisen monimuotoisuuden haasteet yhteiskunnalle

Suomessa lokakuun alussa vieraillut Harvardin yliopiston professori Robert Putnam kirjoittaa teoksessaan Bowling Alone sosiaalisesta pääomasta, jolla hän muun muassa viittaa ihmisten väliseen vuorovaikutukseen sekä ihmisten tuntemaan luottamukseen toisiaan sekä yhteiskuntaa kohtaan. Putnamin mukaan sosiaalisen pääoman määrä on suorassa yhteydessä hyvinvointiin. Mitä enemmän sitä on, sitä paremmin ihmiset voivat.

Putnam myös väittää, että etninen monimuotoisuus syö sosiaalista pääomaa. Hänen mukaansa kulttuurisesti ja ilmeisesti myös uskonnollisesti monimuotoinen yhteiskunta vähentää ihmisten ja ihmisryhmien välistä luottamusta ja vuorovaikutusta. Samalla ihmisten luottamus myös yhteiskuntaan heikkenee. Samainen vaikutus kohdistuu myös eri ryhmien sisällä. Vähäisen sosiaalisen pääoman yhteisöt siis vetäytyvät hänen mukaansa omiin poteroihinsa ja vuorovaikutus on heikkoa niin suhteessa muihin kuin myös oman ryhmän sisällä.

Ovatko uskonnot välttämättä erottavia tekijöitä? Voisivatko ne myös yhdistää eri tavoin uskovia ja näin lisätä luottamusta ja suvaitsevaisuutta myös eri tavoin uskovien välillä?

Vieraanvaraisuuden teologiaa

Vastauksena esitimme vieraanvaraisuuden ja vastavuoroisen kohtaamisen teologiaa. Esimerkiksi Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden tilanteessa tulisi kiinnittää huomiota ensinnäkin jo siihen, miten tulijoista puhumme ja toiseksi, miten heidät kohtaamme.

Rajan yli ei saavu jotakin epämääräistä massaa tai jonkun uskonnon kannattajia vaan yksittäisiä ihmisiä, yksilöitä, joista jokaisella on omat tarpeensa ja hätänsä. Kuinka paljon kohtaamiset muuttuisivat, jos ottaisimme jokaisen heistä vastaan yksittäin vieraanvaraisuutta osoittaen.

Suomalaiseen vieraanvaraisuuteen on perinteisesti kuulunut muun muassa tervehtiminen, vieraiden kutsuminen kotiin ja heidän kestitseminen, kaikenlainen avuliaisuus ja yhteinen ajanvietto. Näiden lisäksi jo hyväksyvä katse, tasaveroinen kohtaaminen ja ihmisarvon tunnustaminen iästä, sukupuolesta, etnisestä taustasta tai uskonnosta välittämättä kuuluvat vieraanvaraisuuteen.

Hätä ei voi olla ainut auttamisen motiivi, vaikka se onkin tärkeä. Kun hätää ei enää ole, apua tarvitaan edelleen. Vieraanvaraisuuden, vastavuoroisen kohtaamisen ja tunnustamisen myötä on mahdollista luoda myös keskinäisen luottamuksen ja turvallisuuden ilmapiiriä, kasvattaa uudenlaista sosiaalista pääomaa, jonka perustana on humaanius – ihmisyyteen kuuluvan vajavaisuuden tunnistaminen ja hyväksyminen niin itsessä kuin toisessa.

Pyhät tekstit ja traditiot muutoksessa

Kristinuskolla ja islamilla on paljon annettavaa nimenomaan vieraanvaraisuuden ja vastavuoroisen kohtaamisen näkökulmasta. ”Kaikki mitä tahdotte ihmisten teille tekevän, tehkää te samoin heille.” Toinen esimerkki yhteisestä uskonnollisesta traditiosta on kertomus Abrahamin vieraanvaraisuudesta:

Herra ilmestyi Abrahamille Mamren tammistossa. Abraham istui telttansa ovella päivän ollessa kuumimmillaan, ja kun hän kohotti katseensa, hän näki kolmen miehen lähestyvän. Heti heidät nähtyään hän juoksi teltan ovelta heitä vastaan ja tervehti heitä kumartaen maahan asti. Hän sanoi: ”Herrani, suothan minulle sen kunnian, ettet kulje palvelijasi ohi. Saanko tuoda teille vähän vettä, jotta voitte pestä jalkanne ja levähtää puun varjossa? Minä haen hiukan syötävää, niin että voitte virkistäytyä ennen kuin jatkatte matkaanne. Levähtääksenne te varmaan poikkesitte minun, palvelijanne luo.” He sanoivat: ”Hyvä on, tee niin.” (1 Moos 18:1–5; ks. myös Koraani 51:24).

Jokapäiväinen elämä tarjoaa jatkuvasti mahdollisuuksia niin vieraanvaraisuuden osoittamiseen kuin toisen ihmisen tasavertaiseen kohtaamiseen. Yhteinen traditio, kertomukset hyvän tekemisestä ja jakamisesta, haastavat niin kristittyä kuin muslimia arjen dialogiin toinen toistaan kunnioittaen.

(Kuvat: Jessi Orpana)